Sabine Forsblom: Betinka

Eletään 1970-luvun loppupuolta pikkukaupungissa. Aika kuuluu musiikissa, muuten nuorisoelämä kipuilee ajattomanoloisesti Sabine Forsblomin romaanissa Betinka (S&S 2018). Siitä tursuaa kasvun tuska. Tuttuja aineksia ei voi välttää, mutta kerronnan ja kielen omaperäisyys voittaa puolelleen.

”Faijan pieni palkka ja mutsin vielä pienempi palkka ja vetoinen lattia ja lepattavat verhot. Haistakaa paska! Haistakaa paska ja lakatkaa esittämästä että tiedätte jotain jostakin. Maikat, osastopäälliköt, ministerit ja muut liikennepoliisit. Te ette tiedä mitään ettekä tule koskaan tietämäänkään. Kun on tosi kysymyksessä, vain suomalaiset muusikot tietävät miltä tuntuu, kun pakkanen hiipii sieluun.”

Minulla on kyllä alkuvaikeuksia. Kappaleettomat pitkät polveilukuvaukset painavat minua raskaina, enkä ole uskoa kirjasta kulkeutuneita kommentteja kerronnan elävyydestä ja hauskuudesta (esim. HS 18.11.2018). Jaksaa, jaksaa, ajattelen. Mitä pitemmälle etenen, sitä vaikuttuneempi olen eritoten kerrontataidosta. Tunnelman luojana Forsblom loistaa pimeää valoa, imee kuin musta aukko: tätä on tyttöyden kipu.

”Hän on Betinka ja kelpaa vain sirkuseläimille joilla on haiseva hengitys, joten mikäpä siinä.”

Betinka kuvaa noin 15-vuotiaiden roolia suhteessa toisiinsa, taustaansa ja mahdollisuuksiin. Betinka heiluu remuringin ja luokkaretkimahdollisuuksien rajoissa. Kovistyttöjen ja -poikien kuvauksen verevyys tuntuu ilkeästi vatsanpohjassa, samoin vaikuttavat Betinkaa varjostava ”susi” ja onneton ensi rakkaus. Osoitella ei, mutta selviö on, miten tyttöjen osa on toinen kuin poikien. Ja aina tämä yksi korvennus:

”Että ei kelvata, mutta jos kuitenkin tänä iltana. Edes yhtenä iltana?”

Nuoruuskuvauksen ohella romaani on väkevästi yhteiskunnallinen. Betinka-Tinka-Tina kasvaa työläiskodissa, jossa vanhemmat tappelevat ja vatvovat kaunojaan, joita heillä on toisiaan, perhetaustaa ja elämänehtoja vastaan.

”Mitä pahaa kukaan on itse asiassa ikinä tehnyt? Muuta kuin sattunut syntymään tiettyyn sukuun, kortteliin ja luokkaan. Työväenluokkaan.”

Romaanin sisään jään kuin lasikupuun. Sisältöjen runsaus kimpoilee edestakas, happi alkaa huveta, hajut erottua sekä sanottu ja sanomaton kajahdella korvissa; näen läpi vaan en meinaa päästä pois. Tulee raskas olo, mikä kuuluu asiaan. Rinnalle tunkee 1980-90-luvuista kertova kasvukertomus, Noora Vallinkosken Perno Mega City. Mistä näitä kipeitä, hienoja kasvukertomuksia tulee? Elämästä, taidokkailta kertojilta.

”Tärkeintä on, että uskoo siihen, mitä on elämän ruokakomeroon päättänyt säilöä. Ja silloin sopii kysyä, onko jokin niistä toisiinsa sekoittuvista äänistä ja kertomuksista ihmisen oma? Vastaus on ei. Ei ole mitään omaa ääntä, sillä ei ole koskaan minkäänlaista mahdollisuutta. On siis puhuttava jonkun toisen äänellä, elettävä jonkun toisen sanojen varassa. Tultava häneksi, jonka nimi on Betinka, häneksi joka on Tina tai Tinka. Mutta ei koskaan häneksi, jolla on oikea nimi.”

20181118_110447.jpg

– –
Sabine Forsblom
Betinka. Romaani
suomentanut Helene Bützow ja Laura Kulmala
S&S 2018
227 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muualla: Omppu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s