Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

Minna Canthin juhlavuoteen sopii Tatu Kokon romaani Kävelevien patsaiden kaupunki (Icasos 2019), jossa nykyajan päähenkilö imaisee Canthin persoonan osaksi itseään. Lukemiseeni sekoittuvat muistikuvat Canth-elämäkerroista, juhlavuoden muista kirjoista (esimerkiksi Suvi Aholan ja Minnan Maijalan esseistiikasta) ja Minna Rytisalon romaanista Rouva C

Ehkä mielessäni käy ennen Kokon kirjan lukemista kerettiläinen ajatus: mitä vielä Minnasta? Tutusta tietoaineksesta romaani ammentaa paljon, uutta on tulkinta Canthin eroottisuudesta, mikä sujuvasti sulautuu romaanin minäkertojaan ja hänen mielentilaansa.

Kokon romaanin minäkertoja Vilja on alle kolmekymppinen kuopiolainen kirjastonhoitaja. Työn ohella hän intohimoisesti tutkii Canthista kirjoitettua ja kirjoittaa omaa tekstiä ihailemastaan naisesta. Hän ei vain kuvainnollisesti mene Canthin nahkoihin, se on konkreettista soluttautumista:

”Pronssirouvan käsi puristuu käteeni, sulautuu ihooni. Minnasta tulee Miinu, joka muuttuu vähitellen minuksi. Sanaleikki on kömpelö, vaikka kuvaakin tapahtumaa hyvin.
   Yhtäkkiä olemme yhtä. Minä ja Miinu.”

Edellinen sitaatti Minna-patsaan jalustalta heräämisestä on kirjan alkupuolelta, seuraava sulautuminen puolivälistä:

”Ja kun hänen valppautensa herpaantuu, minä hyökkään hänen kimppuunsa. Pureudun häneen, tulvin hänen sisäänsä sieraimista, suusta ja korvista. Täytän hänet itselläni. Muutun häneksi ja niin minusta tulee Minna.”

Sitaatit kuvaavat romaanin kerronnan kehitystä. Se on alkupuolella kulmikasta, ja vähitellen sen tunnelma kiihtyy. Kertojaan kertyvä kiihko ja huuma tarttuvat tekstiin. Syitä on monia. Ensinnäkin Vilja on täynnä patoutunutta himoa mieheen, joka sikhiläisyyden vuoksi pidättäytyy seksistä, ja toisekseen raja toden ja harhojen välillä hämärtyy. Eikä lukijakaan aina tiedä, mikä on romaanitodellisuudessa totta, mikä Viljan harhaa.

20190929_105634_resize_19.jpg

Paikoitellen Kokon romaanissa on Canth-tietojen esitelmöinnin tuntua, toisaalta monesti Canthin elämänkulun ja teosten yhdistäminen Viljan näkyihin toimii tehokkaasti. Kerronnan vetävyys on parhaimmillaan siirtymissä todesta kuvitelmiin. Kiinnostavia jännitteitä syntyy eroottisesta virittyneisyydestä, jota Vilja heijastaa Canth-kuvitelmiinsa sekä arkitodellisuudessa siskon mieheen ja Kareem-poikaystävään.

Taitavasti Kokko johdattelee lukijaa vähitellen Viljan taustoihin ja hänen toimintaansa selittäviin tekijöihin. Kirjassa on paljon teemoja, ja yksi on psyykkisten sairauksien lääkitsemisen vaikutus ihmiseen. Kuka Vilja on ilman lääkkeitä ja kuka hän on lääkittynä – kuka on oikea Vilja ja voiko oikeaa olla?

”Että oli kyllä salaisuuksia, mutta, ei sellaista asiaa kuin totuus. Ei ollut totuutta löydettäväksi. Totuus on vain kuvitelmaa. Se on kuin uppoava laiva, joka vie kaiken mennessään ja jättää jälkeensä pelkkää hylkytavaraa: enemmän tai vähemmän vinoon vääntyneitä, moneen kertaan väritettyjä tarinoita. Suurin osa niistä uppoaa ajan myötä.”

Kävelevien patsaiden kaupunki uppoaa minuun monin osin nimenomaan siten, että jotkut minusta epätasaisuuksilta tuntuvat kohdat selitän päähenkilön mielentilalla. Jokaista kiihkeää nousua seuraa ohimenevä lasku, joka välittyy kerronnassa – ja heti perään nousujohde kiihtyy. Nautin romaanin paikalliskuvauksesta, mielikuvituksen voimasta ja kerrontaosuuksista kertojan mielensisäisestä, jolloin kieli taipuu tavoittamaan epätodellisen tunnelman, jossa Vilja elää.

– –

Tatu Kokko
Kävelevien patsaiden kaupunki
Icasos 2019
romaani
270 sivua.
Sain kirjan kustantaja-kirjailijalta.

Muissa blogeissa: Leena Lumi heittäytyy kirjan kerrontaan ja Tuulevin lukublogissa on mainio vuoropuhelu.

 

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

6 responses to “Tatu Kokko: Kävelevien patsaiden kaupunki

  1. Täysin totta tuo, ettei ”…lukijakaan aina tiedä, mikä on romaanitodellisuudessa totta, mikä Viljan harhaa.”

  2. Leena

    Tuija, niin, onhan tämä tavallaan myös sairaskuvaus, mutta Vilja meni minuun sataa. Kuopio on minulle vieras ja luen mieluummin Sylvia Plathista tai Aila Meriluodosta kuin Minna Canthista, mutta Vilja vie mukanaan. Olen itse heittäytyjä ja kun luin Mengelen elämäkertaa aloin selvittää Günzburgia ja Mengelen firmaa siellä. He ovat kuin ei mitään, arvostettuja klaanin jäseniä, vaikka mahdollistivat Mengelen selviäimisen tuomiolta. Siellä ne viettävät firmansa juhlia, mutta yksi halusi joukosta pois ja hän on Rolf, joka nyt lastensakin takia muutti nimensä. Katsoin haastattelja etc. Nyt olen menossa Sylvia Plathissa vaikka luen aivan muuta: Tahvanaien kirja palautti minut Sylviaan.

    Tatu Kokon kirja on juuri sellaista harvinaista tyyliä, jota suomalaiselta mieskirjailijalta harvoin tapaan. Pasi Ilmari Jääskeläinen tähän kykenee ja pari muuta. Miehessä täytyy olla vähän naista, osatakseen kirjoittaa näin eikä se ole naismaisuutta, ei ollenkaan, vaan juuri sitä, mikä tekee miehestä kiinnostavan, on hän kirjailija tai ei. Kokko yllätti minut!

    ♥♥

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s