Päivittäinen arkisto: 12 tammikuun, 2020

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Mieleni minun tekevi kirjoittaa runojen lukemisesta. Se ei ole helppoa, sillä ei ole yhdenlaista runoa eikä samanpuisia lukijoita.

Olen elämäni aikana lukenut pinnalta helppoja runoja, jotka ovat jääneet pitkään mieltä kaihertamaan. Minulle ei siis kiinnostavan runon mitta ole kryptisyys, vaan runo voi olla myös selkeää kieltä, silti sana-asettelu sisältää monitulkintaisuutta. Se tuottaa nautintoa, sillä silloin runon tunnelma ja ajatukset tuulettavat päätä, eikä se tuuli nopeasti tyynny.

Minulle ovat myös tuttuja runot, joiden yksityiset kuvat, fragmentaariset ja yhteensovittamattomat säkeet resonoivat jotain, jota en kykene sanottamaan. Ne ehkä saavat minut ymmälleen, uppeluksiin tai sumuun, mutta silti ne vaikuttavat siten, että kielikorvani kuulee jotain merkittävää. Iso osa saa jäädä epäselväksi, mutta joukosta poimin säkeitä, jotka erotan selvästi. Haluan kuunnella niitä lisää.

Annan runojen rauhassa tavoittaa eri lukijat eri tavoin. Jo yksi sana kantaa kirjaimissaan eri lukijoille eri konnotaatioita. Minulle ”lepakko” sisältää rapinan lapsuudenkodin makuuhuoneen seinän välissä öinä, jolloin kesän valo oli mennyttä. Tai ”pääskynen” tuo mieleen hurjat syöksyt samaisen lapsuudenkodin ruohikkoisella pihalla ennen matalapainetta ja sankkoja sateita. Jollekin toiselle lukijalle niissä on jotain ihan muita merkityksiä. Tai runoilijalle.

wp-1578638654325.jpg

*

Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (Otava 2009) on ensi lukemalta oma maailmansa, jossa hapuilen unenomaisessa tunnelmassa. Sumuvaloina minulla välkkyy konkreettisia kohtia ja sellaisia säkeitä ja lauseita, joissa on jotain hienoa – kuvia ja mielikuvia, jotka tuntuvat palleassa. Tällaisia:

”- –
Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.”

Tai sitten runo vie johonkin tilanteeseen ja tilaan, jonka koen omakseni. Ja samalla se notkahduttaa tutun hämmentävään ja kiinnostavaan uuteen kuten säkeet runosta ’Valjaat”:

”Ja sitten pudotus, kuin metsän sammalpohjalle,
tai mielen pohjalle, missä hiljaisin karja laiduntaa.
Ja taas taivaalle, kuin kappale työntäisi kappaletta.
Ja taas maahanpäin, kuin suuren kellon soittaja.”

Ei minun kaikkea tarvitse ymmärtää. Esimerkiksi ”pääskynen” ja ”lepakko” voivat säilyttää eläinominaisuutensa tai sitten ne voivat olla personifikaatioita tai symboleja kahden ihmisen erilaiselle ominaislaadulle. Erityisesti nautin runosta, jossa nämä hahmot laulavat kirkossa: ”Olemisen reuna on teroitettu /olemisesta putoaa läpi”.

Kokoelman viimeinen runo poistaa suojukseni. Runo saa alkunsa Eeva-Liisa Mannerin runositaatista ”Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa, maailma säteilisi pois”. Haluan tämän soivan minussa pitkään, esimerkiksi tämän runon osan:

”Sillä jos onni olisi vain rakastettavissa asioissa, maailma säteilisi pois.
Jos ei koskaan löytäisi itseään tienoolta,
jos ei tavoittaisi itseään sieltä missä ajatteli olevansa täysin kadoksissa,
rannalta joka on kuivuneen levän peitossa.
Jos kukaan ei sanoisi hyvää yötä muille kuin rakastamilleen.
Jos kukaan ei rakastaisi sellaista mitä ei ennen rakastanut.”

– –

Pauliina Haasjoki
Pääskynen ja lepakko
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot