Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetta on yksi vaikuttavimmista historiallisista romaaneista, jonka olen lukenut. Aika ja miljöö tietysti vaikuttavat erikoisuuksineen, mutta ilman rohkeaa, rönsyilevää kerrontaa ei kirjasta tule mieleenpainuvaa. Leinen Punainen mies, musta mies (Tammi 2019) palaa samoille apajille ja tarjoaa runsaan proosakokemuksen Grönlannista 1700-luvun alusta.

”On satanut lunta. Lunta, hän ajattelee. Heinäkuussa? Kaikki on täällä erilaista. Minusta on tullut erilainen. Illat ovat tuhoutumista, aamut ylösnousemusta. Se on uusi elämä.”

Heti alkuunsa tempaisen latistuksen: kyllä 680 sivussa olisi ollut karsimisen varaa. Ja perään totean, etten silti tiedä, mistä pitäisi ottaa pois. Leinen taito vaihtaa kertojia, kerrontatapaa, osin tyyliäkin pitää lukuvireen yllä. Hämmästyttävää on se, ettei kirjassa ole oikeastaan juonta, ja silti siinä on etenevä henki. Tarinoita ja henkilöitä sen sijaan piisaa.

wp-1578120725118.jpg

Kirja kuvaa grönlantilaista siirtokuntaa, jonka keskeinen henkilö on pappi Hans Egede, todellinen henkilö, jonka kirjojen katkelmia Leine hyödyntää romaanissaan. Kristillinen käännytystyö sekä Egeden käsitykset ja toiminta ovat yksi tärkeä osa romaanista. Minulle pääosassa on romaanin ankara miljöö, jolle kaikki on alisteista. Siellä pysyy hengissä vain sattuman kaupalla. Rakkautta saattaa olla, hintavaa, ja ihmisenä olo kiikkerää.

”Rakkaus on kuin kajakilla melomista. Valoisan taivaankannen ja pimeän syvyyden välinen ohut, hauras raja on lähes näkymätön, siinä huimaa helposti, ja silloin hukkuu. Tai alkaa vihata itseään. Sillä jos katsoo alas, näkee itsensä, ja silloin on hukassa.”

Romaanin punainen mies on myyttinen grönlantilaishahmo, joka pystyy hengen voimalla liikkumaan paikasta toiseen. Romaanin musta mies, Egede, ei voi sietää pakanallista poppaukkoa, jonka poikaa hän pitää ottopoikanaan. Tilanne edustaa räikeimmin yhtä kirjan pääteemaa: valloittajien omahyväisyyttä ja kahden kulttuurin väliin jäävien onnettomuutta. Yksi sanoma-aines on suora: öykkäröivät valloittajat eivät esikuvaksi käy rauhallisille alkuperäisasukkaille. Kristinuskon toitottamisen kaksinaamaisuus on romaanin yksi näkymä ”sivistys”ihmisen älyttömyyteen. Paljaimmin se tulee esille inuiittinen kysymyksinä papille, joka on pakkasessakin helteessä, kun naiivinosuviin kysymyksiin pitäisi löytää ulkokohtaisesta pelastusopista vastaukset.

Romaanissa on tukuittain kiinnostavia sivuhahmoja kuten Egeden vaimo tai erikoinen neitsyt Titia, mutta Leinen romaani ei ole henkilövetoinen kertomus vaan jäämereläisen laaja, välähtelevä, rakoileva tarinalautta, josta irtoaa juttupaloja. Ne sulavat ja jäätyvät odottamattomasti. Esimerkiksi 2/3 romaania seurataan yhtä tärkeää henkilöä, joka yllättäen kuolee – eikä siitä sitten sen enempää jaaritella. Tai 400 sivua seurataan toista tärkeää henkilöä, joka yhtäkkisesti kohtaa kohtalonsa – ja siinä se. Mutta miten he kuolevat, miksi tai mistä syystä? Se jäädyttää. Yllättää.

”Tärkeän” henkilön kuolema on tasa-arvoinen kymmenien muiden joukossa. Ymmärrän Leinen tavan kuvata kuolemaa siten, että se on oikeudenmukainen kaikkien kannalta: lopullinen loppu, siinä se. Siirtokunnassa kuollaan eri syistä – ja paljon, usein. Siinä ei ole mitään ihmeellistä – paitsi 2000-luvun ihmiselle kuoleman tavallisuus, näkyvyys, kaikin aistein todennettu raadollisuus.

Harva kuvaa elämistä äärioloissa niin rehvakkaan rujosti kuin Leine. Elinolot, rellestämiset, ruumiinnesteet, synnytykset, kuolema kärpäsen lailla ja muut inhimillisen toiminnan tapahtumat saavat vauhtia ja väriä, maalia leveällä pensselillä. Siihen ei moni pysty. Suuri elämyskertoja, tällainen:

”Kirjoita niin kuin tuuli puhaltaa, poikani. Siinä on paljon hyvää. Siinä on elämää, sielua ja sydäntä. Kirjoita niin kuin puhut äläkä ajattele, onko se oikein vai väärin.”

– –
Kim Leine
Punainen mies, musta mies
suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2019
romaani
681 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

4 responses to “Kim Leine: Punainen mies, musta mies

  1. Arja

    Rehvakkaan rujo, siinä se! Ihailen!

  2. Antoisa postaus, vakuuttava teos, jota ”rehvakkaan ruma” kuvaa osuvasti!
    Leine on kirjailijana lahjakas ja katu-uskottava tekstin suoltaja, pilke silmäkulmissa raadollisuuksien ja totuuksien naputtelija. Sopii jatkaa:)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s