Joel Haahtela: Hengittämisen taito

Joel Haahtelan pienoisromaani Hengittämisen taito (Otava 2020) kertoo 24-vuotiaasta miehestä, joka jättää lääketieteen opiskelun tauolle yhdeksi kevääksi ja etsii kadonneen isänsä karulta kreikkalaiselta luostarisaarelta. Isä on jättänyt vakavasti masentuneena suomalaisen perheensä, kun poika oli kymmenvuotias. Romaanin kertovaa nuorta miestä varjostavat mennyt, kuolemanpelko ja viha, ja romaani seuraa, miten niistä sikiävät tulevaisuus, rakkaus ja anteeksianto.

Minulle on usein käynyt Haahtelan romaanien kanssa niin, että joka toisesta kirjasta hullaannun ja joka toinen jättää hailakaksi. Viimeksi ihastuin edelliseen pienoisromaaniin Adèlen kysymys.

Aika pian tunnistan uutuudesta, että on kyse kirjaparista, eräänlaisesta luostarisarjasta. Adèle-kirjassa keski-ikäinen mies tutkii legendaa ranskalaisluostarissa, ja siinäkin kertojan etsintä tähtää elämänotteen löytymiseen ja menneen käsittelyyn. Pieni pelko lepattaa mielessäni, kun aloitan Hengittämisen taitoa: onko tästä yhtä säväyttäväksi lohtukirjaksi kuin edellisestä luostariromaanista?

wp-1598591818888.jpg

En vastaa vielä kysymykseeni, vaan nostan esille muutaman asian. Haahtela on leimallisen eurooppalainen kirjailija. Kirjoissa suvereenisti liikutaan eri puolilla mannerta ja kuvataan pienin, tarkoin yksityiskohdin miljöötä. Niin nytkin. Thessalonikin kadut ja luostarisaaren henki leijuvat vahvana tekstistä.

Haahtelan kirjojen melankolinen elämän merkityksen etsintä viehättää minua, joskin (kuten jo mainitsin joka-toinen-kokemukseni) tunnelma välillä liitää ohueen yläpilveen, eli syvällisyys on muuttua koristeluksi. Hengittämisen taito -kirjaan olen merkinnyt paljon kohtia, joissa minäkertoja tekee tärkeän havainnon omasta elämästään ja tunteistaan tai yleensä elämästä. Eli ihastelen kuvaamisen lahjaa.

Kerronnassa konkreettiset tapahtumat lomittuvat metafyysisyyteen. Tästä romaanista poimin päähenkilölle tärkeän symbolin, takin, jonka hän saa setävainajansa vaimolta. Se sopii hänelle kuin valettu – ja osoittautuu isän vanhaksi takiksi. Niin hän oppii kantamaan menneen ja jatkamaan eteenpäin, riisumaankin sen. Myös muut kirjan tapahtumat vievät koleudesta kohti loppukevään lämpöä, toivoa.

Ja sitten siirryn minulle vaikeimpaan teemaan, uskoon tai uskonnollisuuteen, jossa on jotain muutakin kuin laimeaa henkisyyttä. Tällaiselle maallistuneelle agnostikolle siinä on purtavaa vielä huomattavasti enemmän kuin Adèle-kirjassa. Henkisyys toisaalta kuuluu aikaamme, jossa merkitystä ja mielenrauhaa etsitään idän uskonnoista, joogasta ja hetkeen pysähtymisestä. Silti kirjassa kuvattu kristinuskon tunnustuksellinen hengellisyys vaatii minulta tietoisen päätöksen suhtautua aiheeseen ennakkoluulottomasti.

Nuori mies pysähtyy viikoiksi isänsä hiljaiseen luostariyhteisöön, jossa pyhitetään arjen pienet askareet, rukous ja kuolevan hengellisen isän palvelu. Kreikkalais-ortodoksisen uskon luonnollinen yhteys rukouksen mysteereihin näkyy romaanissa armollisuutena, joka vie kuluttavasta vihasta rakkauden suuntaan. Mitään käännytystä tai hurahtamista ei tapahdu vaan silmien raottamista ihmeelle ja elämälle. On vain asioita, jotka on hyväksyttävä.

”Mutta vaikka emme voineet nähdä Jumalaa, me saatoimme tuntea hänen tekonsa. Kun sanoin isä Theodorokselle, etten nähnyt mitään tekojakaan, hän sanoi, että minä en nähnyt tekoja, koska minä itse olin teko ja kaikki minun ympärilläni oli tekoa. Minä olin teon sisäpuolella, eikä ihminen nähnyt sitä minkä osa hän oli, ei voinut erottaa siitä itseään.”

Vastaan itselleni esittämään kysymykseen: säväyttääkö? Osittain kyllä kovastikin, etenkin taito kuvata viehättää. Haahtelan romaanit ovat mietiskelyproosaa, ja mielelläni pysähdyn tämänkin Haahtelan romaanin syntyihin syviin. Sanottakoon vielä, että henkisyyden vastapainona on aina jollain tavalla konkretiaa, myös lihallisuutta.

Mielistyn siihenkin, että kun pelkään övereitä, voikin kirjassa pilkahtaa itseironiaa. Esimerkiksi minäkertojan runot liikkuvat yliannostuksen rajoilla. Romaanin lopussa välähtää kuitenkin viistoa hymyä nuorukaisen runoille viemättä pois sitä, että mies on runoissaan vilpitön: kesken, eksyksissä, tiellä jonnekin. Arveluttaa kyllä, että horjahtaako peittelemätön kultivoituneisuus yli kielekkeen.

Hengittämisen taito -otsikko miellyttää minua kovasti. Yksinkertainen asia ei olekaan luonnollista vaan taitolaji. Miten tätä elämää voi elää ja kokemuksiaan kantaa? Sitä Haahtelan kirja pistää minut miettimään, myös omia vaikeuksia hapenottokyvyssä – ehkä en siksi pääse täysin samaan hengitysrytmiin romaanin kanssa. Mutta Haahtelan tuotantoon pienoisromaani loksahtaa luontevasti: lumi ja tähdet (kirjailijan peruskuvasto), niissä on valonsa.

”Tuijotan ylös ja näen kuinka lumihiutaleet alkavat yksi kerrallaan irtoilla taivaasta, kuin suuri puu joka äkisti varistaa lehtensä. Maailman keskipiste. Missä se sijaitsee? Onko se kaikkialla? Ei minun sisälläni, ei kaukana horisontissa, ei lippaassa kirkon sisällä, vaan kaikkialla samaan aikaan, ei missään.”

Joel Haahtela
Hengittämisen taito.
Pienoisromaani
Otava 2020
176 sivua.
Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s