Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

Parikymppisenä opiskelin Turussa ja kävin useasti Turun taidemuseossa, sinne minut veti Helene Schjerfbeckin maalaukset ja Elin Danielsin-Gambogin vangitseva omakuva. Jälkimmäinen, tenhoavan määrätietoisen naisen omakuva, tehostaa nyt Niin kauan kuin tunnen eläväni -elämäkerran kantta. Salla Leponiemen kirjan alaotsikko täsmentää, mistä on kyse: Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (Gummerus 2021).

Kirja perehdyttää Elin Danielson-Gambogin (1861 – 1919) uraan ja keskeisiin teoksiin. Lahjakas nuori nainen kehittyi värien ja valon varmaksi käyttäjäksi, joka uran alussa sai rohkaisevaa huomiota. Tärkeä oli kannustava taiteilijayhteisö Ahvenanmaalla, josta jäi elinikäiset taiteilijaystävät Viktor Westerholm, Emil Wikström ja J. A. G. Acke vaimoineen. Matka-apurahat veivät Pariisiin kerryttämään taitoja ja saamaan eurooppalaisia vaikutteita muiden suomalaistaiteilijoiden tavoin. Yli 30-vuotiaana Elin Danielsonin vaikuttajaksi vakiintui Italian Toscana ja sukunimi tuplaantui Gambogilla.

Kirja etenee kronologisesti, ja elämänvaiheet kietoutuvat taiteilijuuteen. Ote on maltillinen, eikä rakkausjutuilla mellasteta, vaikka tunnekuohuntaa sisältää esimerkiksi romanssi norjalaisen Vigelandin kanssa. Avioliitto huomattavan nuoren, italialaisen taiteilijan Gambogin kanssa taisi olla skandaali, saatikka mullistava aviokriisi, jonka kolmas osapuoli oli Elin D-G:n maalariystävä Dora Wahlroos. Kolmiodraamasta olen jo lukenut romaanista, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen taidedekkarista Punainen vaate.

Kirjan sujuva teksti vie joustavasti kohteensa elämää ja työtä eteenpäin. Leponiemelle uppoutuminen päähenkilöön vaikuttaa luontevalta, niinpä hän usein kutsuu kohdettaan tuttavallisesti Elin-etunimellä. Kirjoittaja tuo esille, että Elin D-G eli taiteelleen; rohkeutta ja omaehtoisuutta piisasi, mutta sisinpäänsä hän ei helposti avannut. Lainaukset kirjeistä elävöittävät elämäkertaa ja avaavat taiteilijan ajattelua, silti korrektisti säilyy etäisyys aivan kuin kohteen toiveesta. Siten tekstistä välittyy tietty kunnioitus, sillä taiteilijapiirien boheemisuudesta huolimatta kirjassa ei repostella intiimiasioita.

Leponiemi kuvailee taiteilijakehitystä ja tulkitsee taideteoksia. Tulkinnat pysyvät ajallisessa kontekstissa, lisäksi ne tarjoavat teoksien katsomiseen vivahteita. Tässä ote kirjan kannen Omakuvan (1903) luonnehdinnasta:

”Kytkentää historiaan vahvistaa puvun punainen sametti, renessanssin aikaan Italiassa arvovaltaiselle miehelle sallittu etuoikeus. Samalla kuva esittelee modernin, murtumattoman ihmisen, joka tarkastelee katsojaansa yläviistosta. Häntä ei voi kaataa. Näkyviin jätetyt ilmavat, maalaukselliset siveltimenvedot ja kerroksellisen taustan väreilevät vaaleat sävyt viestivät toisaalta haavoittuvuudesta.”

Kuvaliitteisiin on poimittu kolmisenkymmentä maalausta, hyvä niin, silti tämäntyyppisessä kirjassa, jossa kuvaillaan teoksia, kaipaan lisää kuvia mukaan. Koska tuotanto on laaja, toiveeni on epärealistinen – silti osa kuvista voisi olla suurempia ja kuvia voisi olla jokunen lisää. Lisäksi mukana on eloisia valokuvia.

Minua hämmästyttää Elin D-G:n jatkuva rampppaaminen Italiasta Suomeen tienaamaan tilaustöillä. Euroopan ”pienuus” näkyy myös siinä, että lähes aina löytyi Ranskasta ja Italiasta suomalaista tai pohjoismaista seuraa, jos taiteilija niin halusi. Silloisissa matkustavoissa ja -ajoissa sekä varallisuustilanteissa reissaaminen kävi kuitenkin kukkarolle ja voimille.

On hyvä muistaa, että D-G oli kultakauden taiteilija mutta naistaiteilija. Naiseus niinä aikoina ei todellakaan ollut etu taidepiireissä, ja se tulee hyvin esille kirjan kritiikkilainauksissa. Ja vaikka Elin D-G sukkuloi ketterästi taidepiireissä, hän jäi aikanaan väliinputoajaksi. 

Elin D-G ei selvästikään kaveerannut läheisesti monenkaan naistaiteilijan kanssa, mutta hyviä miestovereita riitti, yhtenä Akseli Gallen-Kallela. Selvästi jännitteiset välit hänellä oli Helene Schjerfbeckiin. Näin jälkikäteen ilmeistä on, että HS seurasi aikaansa ja muutti tyyliään realismista moderniin, kun taas Elin D-G jumahti realististyyliseen ilmaisuun. Eikä tämä tarkoita sitä, etteikö D-G olisi taitava tyylissään, etenkin omakuvat hätkähdyttävät suoruudellaan, samoin esimerkiksi hieno aamutunnelma tupakoivasta nuoresta naisesta. Osuvasti kirja osoittaa, miten omana aikanaan radikaaleja aiheita maalannut nainen olikin viisikymppisenä uusien radikaalien hampaissa. Sellaista on taidevirtausten ja elämänkaaren kulku.

Kaikkiaan täytyy sanoa, että elämäkerta kiehtovasta Elin Danielson-Gambogista etenee ahmittavan liukkaasti. Sain siis lukea poikkeuksellisesta taidemaalarista pätevän päivityksen.

Salla Leponiemi

Niin kauan kuin tunnen eläväni. Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

Gummerus 2021

elämäkerta

285 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Kirja vieköön!

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Tietokirja

4 responses to “Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

  1. riitta k

    Tätä oli ilo lukea Tuija! Elin joutui tulemaan kesäisin Suomeen muotokuvatilausten vuoksi, näin ymmärsin. Ne takasivat parin elannon talvikausiksi. Ei kuvataiteilijan elämä ja toimeentulo herkkua liene nytkään, mutta tuohon aikaan naistaiteilijalle etenkin vastuksia täynnä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s