Kuukausittainen arkisto:huhtikuu 2011

25 huhtikuun, 2011 · 8:52 am

Taivaan reunalla

Auf der anderen Seiten (2007) on oikein sopiva pääsiäiselokuva. Tarina etenee taitavasti ja ennakoimattomasti. Turkkilaistaustaisen germanistiprofesorin elämä kääntyy toiseksi, samoin hänen isänsä ja isän naistuttavuuden tyttären ja hänen ystävänsä ja tämän äidin ja… Ihmissuhteet kietoutuvat seitinomaisesti toisiinsa. Sattumat saattavat joskus elokuvissa ärsyttää, mutta parhaimmillaan sattumanvaraisuus ja toisiaan viistävät kohtaamiset vain korostavat tarinaa taidolla. Niinhän se on tässä tosielämässäkin, että asiat ja ihmiset usein kietoutuvat toisiinsa. Ja sitten asiat kääntyvät suuntaan, jota ei olisi arvannut.

Elokuvan henkilöt ovat kiinnostavia. Kenenkään pinnan alle ei tunkeuduta, jokainen jää jotenkin ulkokohtaiseksikin, mutta silti eläväksi. Jokainen on myös jollain tavalla epämiellyttävä; yksiulotteisuuden vaara katoaa ja useita sävyjä ja arvaamattomuutta syntyy. Jää elävä tunne inhimillisyydestä. Turkkilais-saksalainen lähestymistapa on tenhoavan arkinen ja rosoinen. Elokuva jäi elämään mieleeni. Tähän ei amerikkalainen pysty. Esittelypätkä antaa vain kalpean aavistuksen kokonaisuudesta ja tunnelmasta: http://www.youtube.com/watch?v=i8rhDyhIloM

Yritin kyllä päästä jenkkiläisen Black Swaninkin maailmaan. Piipittävä Portman parani loppua kohti, ja olihan moni asia psykologisesti perusteltu. Muutenkin tarinan ja kuvauksen kuljetus kehittyi elokuvan kuluessa. Mutta kuitenkin kokonaisuus jäi tyhjäksi poseeraamiseksi, ja elokuvan loputtua jäin murehtimaan, miksi kaikki tämä. Täydellisyyden tavoittelu ei ole ihmisten juttu, taivaan reunalle päästään epätäydellisinä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

20 huhtikuun, 2011 · 10:33 am

Aito asia

Iltapäivä Toscanassa -elokuva kaivelee mieltäni. Joskus joku hyvältä tuntuva elokuva unohtuu samantien, huonot samoin. Tämä eläväkuva oli hämmentävä jä putkahtelee mieleeni päivien päästä.

Ystäväni luonnehti elokuvaa ahdistavaksi, psykoottiseksi ja tekotaiteelliseksi. Oli se varmasti sitäkin. Minua elokuvan alun pitkät otokset autolla ajosta keskittyen päähenkilöihin viehättivät, samoin monet heijastuskuvat, peilit ja lähikuvat. Ne korostivat teemaa ja tarinaa. Arvoituksellisuus leimasi kokonaisuutta. Tästä elokuvasta en osaa sanoa, oliko se hyvä vai huono; arvoituksellinen kyllä.

Keskiössä on aitous ja väärennökset. Mitä on aito taide? Millaisia ovat aidot tunteet, ihmiset ja ihmissuhteet?  Henkilökuvauskiemurat ovat elokuvassa sen sorttisia, että saan loppuikäni pähkäillä, tunsivatko päähenkilöt ennestään vai eivät. Lähtivätkö he vain väärentämään tunteita ja kuvitteellista 15 yhteistä vuotta? Tuliko kuvitus kuitenkin eletystä elämästä heijastuen kuvitelmaan, johon kumpikin henkilö heittäytyi? Onko yhtä vaikea kohdata toista ihmistä ”aidosti” tositilanteessa kuin kuvitellusti?

Aitous osoittautui näkökulmakysymykseksi. Väärennös on aito, kun sen hyväksyy sellaiseksi. Psykologiset itsehoitokirjatkin (muotisuuntaus taitaa olla kognitiivinen lähestymistapa) esittävät, että tunteiden aitouteen ei voi luottaa: yksilö väärentää omia tunteitaan, koska hän heijastaa niihin aikaisempia kokemuksiaan ja uskomuksiaan. Näillä mennään!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

13 huhtikuun, 2011 · 11:56 am

Ajankuvaa viihdyttävästi

Ylen Teema-kanava on lähettänyt yli 140 osaa espanjalaista sarjaa Francon aika – näin sen koimme (Cuéntame cómo pasó). Itse aloitin seuraamisen jossakin osan 70 paikkeilla – ja jäin oitis koukkuun. Sarjassa seurataan Alcantaran perheen vaiheita 1960-luvulta 70-luvulle. Tällä hetkellä eletään vuotta 1975 ja odotellaan Francon kuolemaa.

Sarjassa seurataan yhden perheen eri-ikäisten jäsenten kautta yhteiskunnallista, poliittista ja kulttuurista tilannetta Espanjassa. Todella ällistyttävästi saadaan mukaan mahtumaan maalaismentalitentti yhdistettynä suurkaupungin yhden kaupunginosan elämänmenoon, naisen aseman muutokset, suhtautuminen vanhuksiin ja lapsiin, rakkaus, ystävyys, solidaarisuus, koulutus, journalismi, työnteko, yksityisyrittäjyys, uskonto ja eri poliittiset suuntaukset. Ainakin nämä. Ja kaikki sulautuu uskottavaan ja sujuvaan kuvakerrontaan, puhumattakaan onnistuneesta castingista sekä elämänkaltaisesti muuttuvista, kehittyvistä ja yllättävistä henkilöhahmoista.

Katsoin juuri jakson 143, jossa ETA:n terrorismitoiminnan nousua kuvataan siten, että iskujen merkitys näytetään läheisten kautta. Ristivalotus tuo asian tarkastelun moniulotteiseksi. Toisaalta sorron vastustaminen tuntuu oikeutetulta, mutta terrorismi ja terroriuhrien läheisten näkökulmasta asia näyttäytyy toiselta. Lisäksi tässä jaksossa kuvitetaan sitä, miten varomattomat puheet ja väärinymmärrykset synnyttävät huhuja, joiden perusteella voi tapahtua peruuttamattomia. Paranoidinen tilanne johtuu myös maan poliittisesta ilmapiiristä: Francon ajan yllä leijuu puristava paino. Pitää puhua toisin kuin ajatellaan. On koko ajan todellinen pelko,  että pieni virheliike voi johtaa vähintään pitkään vankilatuomioon. Sattumanvaraisuus ja suhteet määräävät elämänkulkua.

Sarjan ydintä on henkilökuvaus ja henkilögalleriaan kuuluvien yhteisöllisyys. Pitkän sarjan avulla saadaan myös luotua komeita elämänkaaria. Esimerkiksi on liikuttavaa seurata Carlosin kasvua lapsesta kohti teini-ikää, emootioiden ja maailmankuvien kehittymisen heiluntaa. Täytyy sanoa, että sarjan käsikirjoittajat ovat käsittämättömän taitavia. Lisäksi on hivelevään kuunnella espanjan kieltä. Minä, brittidraamojen suurkuluttaja, nautin! Viehättävää on sekin, että jaksot ovat eripituisia. Sarjaa ei kahlehdita ohjelma-aikataulukkoon, vaan jakso kestää sen, mitä teema ja aiheen käsittely kulloinkin vaatii, reilusta tunnista puoleentoista.

Soisin, että suomalainenkin tv-tuotanto tarttuisi vastaavanlaiseen haasteeseen. Tv-toiminnan kehittymistä 1960- ja 70-luvun taitteessa kuvanneessa Uutishuoneessa oli jotain Francon aikaa liippaavaa. Todellisiin tapahtumiin kytketään fiktiivisien henkilöiden elämänkulku, ja saadaan kummatkin kiinnostavaan valoon. Tällaista lisää! Viihde ja viihdyttävyys ei vähennä sitä, että sisältö voi puhutella ja koskettaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat: ,

6 huhtikuun, 2011 · 2:07 pm

Tyttöjä ja poikia

Olli Jalosen Poikakirjassa (2010) koulupoika 1960-luvulla lukee Pikkujättiläistä ja pelaa Fortunaa neljän siskon ja vanhempien perheessä. Tyttöjen maailma on pikkupojalle tavoittamaton: hihitystä, tappelua, poikajuttuja ja pikkusiskon vetäytymistä omaan maailmaan. Hienointa tässä romaanissa oli pojan kielen tavoittaminen. Toiseksi hienointa oli perhekuvaus: välillä suomalaisromaanin tarinataustana oli tavallinen perhe, jossa ei ollut alkoholi-, väkivalta- ja insestiongelmaa. Kiinnostavaa ja koskettavaa voi syntyä muistakin asetelmista kuin niistä. Vaikka leppoisista saunailloista tuttavaperheen kanssa tai tasapainoisen ja tasa-arvoisen tuntuisesta kotielämästä.

Väkivallan läsnäolo on kuitenkin vahvana sodanjälkeisen suomen poikakulttuurissa. Kiusaaminen ja tappelut ovat jokapäiväisiä. Räjäyttelyyn ja ammuksiin liittyvät jutut kiehtovat. Ääri-ilmiönä on sodan traumatisoima opettaja – todella latautunutta meininkiä. Mutta entä toisaalla, Intiassa 2000-luvulla?

Kishwar Desain Pimeyden lapset (2010) kertoo tytöstä, joka ainoana jää eloon 13-jäsenisen perheen surmasta ja joutuu verikekkereistä epäillyksi. Tämän vuosituhannen alun punjabilaiset ylläpitävät yhä systeemiä, jossa tytöillä ei ole mitään arvoa. Rikkaat pyörittävät salaisia aborttiklinikoita, jotta työt saadaan eliminoitua ennen aikojaan. Perheen patriarkat, matriarkat ja maksetut kätilöt ruukuttavat ja hautaavat vastasyntyneet tyhjät tyttäret pois silmistä. Vahingossa tai muuten henkiin jääneet poikiin nähden harvalukuiset tytöt (joillan alueilla 1000 poikaa kohti on rapiat 300 tyttöä)   tuntevat itsensä epätoivotuiksi – ja epätoivoiksiksi. Romaanin juttu etenee vähän tökerösti ja katkokävellen, mutta tämä tyttöjen arvottomuuden epäloogisuus jää kammottavasti kaivertamaan. Mitä ihme logiikkaa tähän voi sisältyä? Eihän niitä arvokkaita poikalapsia voi syntyä ellei ole tyttöjä, jotka ne synnyttävät?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Sekalaista

Avainsanat: ,

4 huhtikuun, 2011 · 10:17 am

Kuosiin

Hän vei Jeanin ruokailuhuoneeseen. Pöydälle oli pinottu litteäksi viikattuja isoja kangaspaloja. Kankaita oli kymmenkunta, ja kun Marina alkoi availla ja ravistaa niitä auki yhden kerrallaan, ne olivat niin riehakkaan heleitä, että Jean ei voinut olla nauramatta: epäsäännöllisiä geometrisia kuvioita ja valtavan kokoisia kukkia, puhtaita ja eläviä värejä, unikonpunaista, grafiitinharmaata, sinapinkeltaista, taivaansinistä, koboltinsinistä, lehmuksenvihreää ja vuokonvalkoista jäykkää vahvaa puuvillaa, joka näytti siltä että siitä olisi voinut tehdä purjeet satulaivaan. ”Löysin Kareliasta Marimekon liikkeen”, Marina sanoi. (Anne Michaels, Routaholvi, suom. 2010.)

Kanadalasiromaanissa pilkottaa väriläikkä keskellä päähenkilön harmaata todellisuutta. Siihen asti on puoli romaania vellottu. Tämä teos hämmentää minua. Alkuunsa siinä oli kiehtovaa kohtalonomaisuutta ja mielettömiä mielikuvia. Mitä tapahtuu maisemalle, ihmisille, muistoille ja historialle, kun valtavia maa-alueita jää patoaltaiden alle? Veden alle jäävät talot, kukkulat, hautausmaat niin Kanadan suurimman kosken kuin Niilin suistossakin. Ihmisten pitää väistyä. Hurjinta on kuvaus siitä, miten Abu Simbel siirretään muutamia kymmeniä metrejä kivi kiveltä vedenpaisumuksen alta. Tämän ohella kuljetellaan kiemuraista ja vyöryttelevää rakkaussuhdetta. Sihen liittyy yhteenkuuluvaisuutta ja etäisyyttä, ympätään mukaan vielä sodanaikaiset ja -jälkeiset juutalaiskohtalot. Sopassa onkin sitten aineksen noin neljään romaaniin.

Kaikkea on hiukan liikaa. Tuli ensi innostuksen jälkeen ähky, mutta kahlasin teoksen loppuun. Hiukan samanlaisen olon sytyttivät Riikka Pulkkisen Totta ja Siri Hustvedtin romaanit. Kauniita virkkeitä ja kielikuvia iskee yhtenään, mutta jokin kiiltäväkalvoinen elitistisyys estää pääsemästä läpi pinnan. Taitaa sittenkin viikon lukukokemuksista Anne Holtin (Kasvoton tuomio)  ja Arnaldur Indriðasonin (Sameissa vesissä) suoraviivaisessa kerronnassa ihminen epätäydellisyyksineen olla enempi läsnä.

Tämä vielä.  Marimekko voisi kyllä omiin tarkoitusperiinsä lainata Michaelsin tekstiä, eikös Sinkkuelämää-tähtikin ole ottanut yhteyttä firmaan, ja kevään mekkotrendinä on neliskanttisuus:

”- – Tuolla pitkin maailmaa kulkee naisia, jotka käyttävät näitä loistavia, mielettömiä värejä ja kuoseja. Nyt ommellaan sinulle vähän kesävaatteita, isoja, iloisia neliskanttisia mekkoja, väljiä ja viileitä. Näytät suurenmoiselta kun sinun sievät käsivartesi ja sääresi pistävät niistä esiin.” ”Käyttäisitkö sinäkin sellaista?” Jean kysyi. ”Isoa neliskanttista ja löysää Marimekon mekkoa?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,