Avainsana-arkisto: Jojo Moyes

Oletko nähnyt parin vuoden takaisen ranskalaiselokuvan Koskemattomat (2011)? Siinä elämässä hapuileva köyhä nuorimies pestautuu rikkaan neliraajahalvaantuneen herran avustajaksi. Pari odotustenvastaisesti ystävystyy, ja siihen johtavia vaiheita kuvataan lämpimän humoristisesti. Jojo Moyesin romaani Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) on asetelmiltaan aika samoilla apajilla.

Englantilaisen pikkukaupungin 26-vuotias neitonen Lou päätyy puoleksi vuodeksi täysin muiden avun varassa olevan Willin päiväseuraksi. Will on ollut ennen onnettomuutta menestynyt liikemies, komea ja koppava. On ennalta arvattavaa, että parin välit lämpenevät, vaan maalia kohti edetään asenteella ”hymyä kyynelten läpi”.

Oudointa on, että toisiinsa kolisevat kliseet eivät tuhoa lukukokemusta. Lou on työläisperheestä, Will äveriäästä sivistysluokasta. Loun perhe on kiinteä ja avoimen välittävä, Willin koti-ilmapiiri on viileä. Lou on tavoitteeton ja oppimaton, Will laajasti sivistynyt. Lou on nököttänyt turvallisesti kotikonnuilla, Will on ollut extreme-maailmanmies. Lou on välitön ja värikäs luonnonlapsi, Will kuivakka kuittailija. Kulunutta Pygmalion-teemaa pukkaa kovin tietoisesti, mutta merkittävä yksityiskohta muuttaa asetelman: Lou on vapaa liikkumaan, toimimaan ja kasvamaan, Will on vaihtoehdoton kuoleman odottelija. Epätavallista kiintymyssuhdetta kuvataan romaanissa arkisesti.

Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kumminkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhonsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.

Kerro minulle jotain hyvää on juoniromaani, jonka ytiminä ovat tarinan luonteva juoksutus ja hauska henkilöhahmotus. Viihdekirjamaisuuden vuoksi voisin sanoa, ettei henkilökuvaus ole kovin syvää, etenkin sivuhenkilöissä on roimaa tyypittelyä – yhtä kaikki: päähenkilöiden haavoittuvuus ja kivut tulevat lähelle. Louhun ja Williin kiintyy, ja ihastumista lisäävät hilpeä sanailu ja tilannekuvaus. Pääosa on Loun minäkerrontaa, mutta muutamat lyhyet toiset näkövinkkelit laajentavat näkemystä Louhun ja tapahtumiin.

Tarkkanäköisesti Moyes vilauttelee yleisiä vammaisasenteita ja ympäristön kaikkea muuta kuin esteettömyyttä. Hän myös tarttuu rohkeasti eutanasiateemaan. Arvostan sitä, että vaikeaa aihetta käsitellään monisärmäisesti. Viihdekirjaan kuuluu onnellinen loppu – ja voi olla, että joskus elämäänkin. Yleensä onni ei kuitenkaan tule siten kuin odottaa, ei myöskään Moyesin romaanissa. Sydämeenkäyvästi tässä sattuu. Kerro minulle jotain hyvää on lempeänä läikehtivää sunnuntailukemista.

– – –
Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
Me Before You
Suomentanut Heli Naski
Gummerus 2015
473 sivua
Lainasin kirjastosta, kaveri auttoi.
Muissa blogeissa, monissa, mm. Kasoittain kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Ullan Luetut kirjat.

Nappasin luettavaa vailla ennakko-odotuksia. No, otsikko kyllä hieman vihjaisi, että romantiikkapuolelle kallistutaan: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Kirjailija on nimeltään Jojo Moyes, ja sittemmin selvisi, että hän on brittiläisten suosikkeja romanttisen proosan puolella.

En tunne hyvin romatiikkagenreä, joten en oikein osaa asettaa lukemaani mihinkään isoon kuvaan. En tiedä, miten rehellistä on noin sanoa, sillä usein kiinnostavien tarinoiden sytykkeenä ovat ihmissuhteet. Ja uskon monen kirjailijan siteeraamaan sanontaan, ettei paljon kannata muusta kertoa kuin rakkaudesta ja kuolemasta. Rakkaustarinat ovat usein kovin juonivetoisia. Olen kuitenkin lähinnä lukija, joka intoutuu siitä, miten kerrotaan.

Lähtökohtaisesti kummastuttaa romaanin nimi Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Vaikea sanoa, onko valinta suomentajan (Heli Naski) vai kustantajan (Gummerus 2014), sillä alkukielellä otsikko on The Last Letter From Your Lover. Alkukielinen vastaa hyvin sisältöä, eikä mitenkään yksioikoisesti. Kirjan luettuani vihjaan, että alkunimi sisältää aika kivoja koukkuja.

Romaanissa on lemmenpari 1960-luvulta: rakkaus on varastettua ja luvatonta, se säkenöi pitkälti kaipaavien kirjeiden varassa. Toisen pariskunnan 2000-luvun kirjeet ovat typistyneet niukoiksi sähköposteiksi ja tekstareiksi, siis luvatonta lempeä niidenkin ympärillä mutta bittiajan karsimana.

Syväporausta ei ihmisluontoon tehdä, mutta juoniromaanina kirja toimii mukavasti. Huomasin kahlaavani sivuja selvittäen, miten 60-lukulainen muistinsa menettänyt pikkurouva vähitellen hahmottaa mennyttä kirjeet kaverinaan. Nykytarina on vanhempaa juoniainesta ennalta arvattavampi. Myös Kirjojen keskellä -blogi piti menneen maailman romanssia nykyaikaista kiehtovampana. Vähitellen nämä kaksi suhdekuviota kieputellaan lähelle toisiaan.

Rakkaus on raastavaa, kun sen nimissä, siitä huolimatta tai sen menettäen on tehtävä moniin muihinkin vaikuttavia valintoja. Aina yhtä arvoituksellista on myös se, miten halu ja rakkaus eivät kohtaakaan toisiaan samansuuntaisesti tai samanaikaisesti, tai miten suuri roihu voi vaihtua savuavaksi raunioksi ja kipinä saman tien singahtaa odottamattomasti uuden uunin lämpöön. Hmm, kielikuvat riistäytyvät…

Tämä romaani on siis viihdettä, joka osin välttää pahimmat kliseet. Kerrontakonstit eivät yllätä, mutta kaksi aikatasoa selvitetään siististi. Tekstin joukossa on aitoja ”viimeisiä viestejä”, jotka osoittelevat, että ihmiset haavoittuvat tunnetantereilla. Antaa siten myös fiktion möyriä tunnetilassa – sellaista sattuu ja joihinkin se sattuu.

– –
Sain kirjan kustantajalta.