Avainsana-arkisto: Heidi Köngäs

Heidi Köngäs: Luvattu & kirjailijatapaaminen

Luvattu – aistillinen kasvukertomus

Heidi Köngäksen esikoisromaanista Luvattu (Otava 2000) ilmestyy tänä syksynä pokkaripainos. Kirjan uusi tuleminen kimpoaa Sandra-romaanin suosiosta. Kiehtovasti kirjoista löytyy kytkös: Luvatun päähenkilö on Sandran tuleva anoppi.

20180731_114759.jpg

Luvattu-romaanin kertoo nuori Maija-piika keväästä syksyyn, jolloin 1800-luvun lopun hämäläisen maatalon vuodenkierto on töiden puolesta kiivaimmillaan. Köngäs kirjoittaa tehoavasti työnteosta, elinpiiristä ja säätyeroista, ja vaikka kirja loksahtaa tietyllä tavalla realistiseen maalaiskuvausperinteeseen, kerrontaote on naisnäkökulmaisen moderni. Ympäristö on taustaa nuoren naisen elämälle, jonka muilta salattu aistillisuus välittyy väkevänä minäkertojan sisäisenä puheena.

”Ei tästä tule mitään, järveenkö minun on mentävä, mietin kun kävelen navettaan iltalypsylle. Milloin vain ajattelen Anttia, sen toisen kuva nousee teille, sen silmät tulevat silmiini ja öisin minä nostan hameeni ja alushameeni ja päästän puseron hakaset, että hän voisi tulla minuun, että voisi käydä käsiksi, purra, repiä ja satuttaa. Vie vaan puhtaus ja kaikki muu, en ollenkaan pane vastaan, suutelen vaan kättäsi, kun hitaasti irtoat minusta.”

Maijan himo varattuun mieheen oman kihlatun sijasta jää fantasiaksi, mutta elävästi toiveiden ja odotuksen värinä tihkuu tekstistä. Kerronnallisesti kolahtaa se, että kertoja ei mainitse halun kohteen nimeä, ja kun hän sen kirjan lopussa paljastaa, on Maija jo toinen ihminen:

”Annan tästä lähin asioille oikeat nimet. Sen olen oppinut, ja kovan kautta.”

Romaani kuvaa paljolti maalaisyhteisön sosiaalista koodistoa, jonka odotusten vastaisesti Maija alkaa toimia. Kirjan teho on kerronnassa ja siinä, että se tallentaa uskottavasti kerronta-aikaa ja saa lukijan oitis Maijan puolelle. Lisäksi mielistyn tapaan, miten jäänteet luonnonuskosta taikoineen ja loitsuineen yhä elävät, vaikka jähmeä luterilaisuus hallitsee toimintatapoja. En ihmettele, että tiheätunnelmainen kirja ilmestyttyään oli Runeberg-palkintoehdokas.

Kirjailijatapaaminen

Haastattelin Heidi Köngästä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa (2.8.2018).

Köngäs sai idean Luvattu-romaaniin sukutarinasta. Maija oli äidinisän äiti, josta perheessä puhuttiin, että hän oli nuorena purkanut kihlauksen sulhasen seottua ja että hän oli räväkkä persoona, povari ja kova suustaan.
– Olin 1990-luvun alussa Lontoossa ja ryhdyin kirjoittamaan Maijasta. Se jäi kuitenkin kesken, sillä en tiennyt mitään vanhoista maatalon töistä, lypsämisestä tai lehmistä. Lontoon arkistot eivät luonnollisesti suomalaisen maalaiselämän historiaa valaisseet, joten esikoisromaanin kirjoittaminen kesti, myös ohjaustöiden vuoksi. Tein arkistotutkimuksia maaseudun elämästä ja kansanperinteestä Suomeen palattuani.

Kirjailija pohti kirjoittamisen merkitystä. Niin Maija, Sandra ja muut henkilöt ovat väyliä eläytymiseen toisen asemaan. Se on myös kirjallisuudessa oleellisinta: pääsy toisen ihmisen maailmaan, elämän ymmärtämisen lisääminen ja kehittyminen ihmisenä.
– Kirjoissani on minäkerrontaa, ja se johtuu varmaan juuri siitä, että haluan henkilön oman maailman välityksellä tarkastella tapahtumia ja kokemuksia. Olen ensi sijassa kirjailija, ja olen sitä mieltä, että olen kirjojeni kirjoittamisen johdosta myös oppinut ohjaamisesta.

Heidi Köngäksen kirjat sijoittuvat pääasiassa historiaan, vain yksi romaani, Hyväntekijä, sijoittuu kaikkiaan nykyaikaan:
– Nykyajan kirjoittaminen kesti kaikkein pisimpään, eli ilmeisesti historia-aiheet sopivat minulle. Sandrassa on nykyaikataso, jossa käsittelen nelikymppisen naisen tietynlaista välitilaa, mutta nainen on myös lenkki sukupolvien ketjussa. Monissa kirjoissani on sotiin liittyvää, mutta esimerkiksi Sandrassa varsinaista sotaa on vain muutama kymmenen sivua kirjan lopussa, muu on sitä, mitä henkilöille tapahtuu ennen. Sota on sitä, miten taistelut aivan kotinurkilla vaikuttavat naisiin ja lapsiin. Halusin, että kirjassa kylmä, nälkä ja epätietoisuus tulevat esille konkreettisin kokemuksin. Koska Sandran esikuva on isoäitini, oli minulle tärkeä oivallus kirjaa kirjoittaessa ymmärtää isoäidin kokemukset, saman naisen, jonka lämpimästä kädestään pikkutyttönä pidin kiinni.

Kirjallisuutta on se, että yksityiset kokemukset muuttuvat tarinoiksi, joihin lukija eläytyy. Heidi Köngäksen mielestä on äärettömän tärkeää, että tarinoiden jakaminen suomen kielellä jatkuu.

– –

Heidi Köngäs
Luvattu
Otava 2000.
188 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Koko romaanituotanto

  • Luvattu, 2000 Otava
  • Vieras mies, 2002 Otava
  • Hyväntekijä, 2006 Otava
  • Jokin sinusta, 2008 Otava
  • Dora, Dora, 2012 Otava
  • Hertta, 2015 Otava
  • Sandra, 2017 Otava

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Heidi Köngäs: Sandra

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Jo tänä vuonna moni romaani on aiheeseen osunut. Näin itsenäisyyspäivän alla julkaisen kolmen sisällissotaromaanin sarjan: Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen, Antti Tuurin Tammikuu 18 ja Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017). Postausrimpsuni päätösromaanista Sandrasta annan aluksi kirjailijan kertoa, sitten sanon siitä sanaseni.

Kirjailija

Heidi Köngäs kertoi Sandrasta elokusena taiteiden yönä 2017 Villa Kivessä. Siinä vaiheessa olin vielä kahden vaiheella, tartunko Köngäksen romaaniin. Sisällissota on aiheena sakea ja raskas, ja tämän vuoden muut aihetta käsitelleet kirjat kuten Anneli Kannon LahtaritPirjo Tuomisen Tulen väri punainen ja Antti Tuurin Tammikuu 1918 tuntuvat jo täyttäneen minut. Mutta sitten tälle romaanille raivasi tilaa kirjailijalta kuultu pohjustus.

Heidi Köngäs tähdensi, ettei romaanin aihe ole sisällissota vaan päähenkilö, mutta myös sisällissotaa pitkään ympäröimä hiljaisuus tekee aiheesta tärkeän. Hän aloitti kirjan kirjoittamisen jo 2009. Köngäs on käyttänyt fiktion aineistona omaa perhetaustaansa. Kokemuksistaan sukutarinoiden, arkistojen ja tutkimusten pohjalta hän sanoi:
– Missioni on ymmärtää ja antaa anteeksi.

Mikrohistoria on nyt suosittua, sotaa käsitellään yksilöiden kautta. Silloin käsittelyssä on se, millä tiedoilla yksilöt aikanaan toimivat. Huhut ja pelot olivat valta-asemassa. Köngästä askarrutti se, että pieni kylä on yhtäkkiä keskellä taistelua.
– Sota on aina tragedia ja sen vaikutukset kestävät pitkään, sodat synnyttävät vain uhreja.

Kirja

Minulta kesti aika pitkään ennen kuin Sandra vetosi. Vierastin nykyhetken aikatasoa, sillä se tuntui osoittelevalta. Siinä Sandran tyttärentytär pohtii sukutaustaansa. Tämä Klaara löytää ränsistyneestä ruovesiläistorpasta ja vanhoista valokuvista edesmenneen isoäitinsä ja arkistomerkinnöistä isoisänsä. Hieman minua riepovat kerronnan toistot: lukijalle selvitetään samoja asioita eri kertojien voimin muttei erilaisin painotuksin. Kirjan lopussa sentään Sandran ja hänen läheistensä elämäntilanteen kohtuuttomuus satutti.

Sandra

Aivan kuten Köngäs lupasi, romaani on henkilövetoinen kuvaus siitä, miten eriarvoistunut yhteiskunta ajautuu sotimaan sekä syöksee siihen osalliset ja osattomat. Miehet voivat pakotettuna tai vahingossa joutua taisteluihin ja tuomituksi väärinkäsitysten tai kostohengen vuoksi. Se on kehys, josta koko kuva näkyy vasta seurauksista, joista perheet kärsivät.

Nykyhetken keski-ikäisen Klaara-kertojan lisäksi romaanissa valaistaan 1900-luvun kaksi alkuvuosikymmentä Sandran ja hänen kälynsä Lyytin kertomuksin. Ne lomittuvat mutta etenevät kronologisesti. Lyytin kautta selviää kaupunkiolojen palveluspiian olosuhteet, ja Sandran elämä taustoitetaan huutolaisuudesta maalaispiiaksi ja siitä torpparin akaksi. Lyytissä on rosoa, Sandra on siloinen, jopa ihannekuva kunniallisesta raatajasta.

Vasta kirjan loppupuolella juoni etenee sisällissotaan ja sen välittömiin seurauksiin. Alkupohjustus sisältää sekä terävän, levottoman Lyytin lemmenleiskuntaa että lämpimiä välittämisen hetkiä Sandran ja Jannen perheenperustamisen alkutaipaleelta. Ne ovat tärkeitä lukijan tunnetilojen ruokkimiseksi, sillä siten luokka-erot, sota-ajan karkea kohtuuttomuus puraisee terävin hampain.

Romaanissa on paljon todentuntuista arkikuvausta, ja pelko, kärsimys ja sinnittely välittyvät vereslihaisesti. Paikoitellen kieli on kovin koreaa ollakseen maalaisnaisten kynästä. Esimerkiksi Lyyti kuvaa säätyeroja uhmaavaa hullaannustaan:

Minä olin kuin kuun kaventaja, hän kuin kuun kuume.

Joukossa on tunnekuvauksia ja luontoelämyksiä, jotka minua koskettavat metaforisuudellaan, mutta herättää epäilykseni, etteivät sandrojen ja lyytien voimat siihen olisi riittäneet kaiken huolen ja raadannan keskellä. Näin Sandran epätoivo välittyy luontokuvin:

Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutten nähnyt sitä.
   Pihakuusen oksat taipuivat päästään ylöspäin, ne olivat kuin ylöspäin kohonneet kädet, niiden kasvut kuin apua pyytävät sormet. En tiennyt onko minulla enää miestä.

Jos ei ole paljon sisällissota-aiheesta lukenut, Köngäksen kirja varmasti järisyttää. Jos on siihen jo monen kirjan kera perehtynyt, Sandra sopii joukon jatkoksi. Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä Köngäksen kirja muistuttaa osaltaan, että sata vuotta on lyhyt aika. Muistomerkit tönöttävät yhä niin Ruovedellä kuin muuallakin virtojen vastapuolilla, ja muistot tykyttävät sukupolvien mielenpintojen alla.

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat.
   Miksei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet.

– –

Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Sandra sopii Ompun 1918-kirjahaasteeseen.

11 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Heidi Köngäs: Hertta

Poliittinen kärjistyminen ei laantunut 1930-luvulla, sota-aikana eikä sen jälkeen. Kommunismi meillä ja Neuvostoliitossa on oleellista, kun Heidi Köngäs siirtää nimihenkilön Hertta Kuusisen, sotienjälkeisen ministerin Yrjö Leinon ja vakoiluvehkeilijä Esko Riekin romaaniin Hertta (Otava 2015). Kolmen henkilön minäkerronnan keinoin saan käsityksen aatteenpalon riskeistä. Hertta kertoo myös suhteiden valta-asetelmista.

Jokaisella kertojalla on oma äänensä. Hertan ääni on verevin. Hän on lihallinen, kropan kautta kokeva nainen. Hän on ollut valmis aatteen vuoksi jättämään kaiken, lapsensakin. Siitä ja muista käsittelemättömistä asioista seuraa aavesärkyä. Toisaalta suoruus ja ehdottomuus ilmentävät Hertan elinvoimaa, jota vankeusvuodet väkevöittävät.

Rakkaus on jotain muuta kuin iskelmien väittämä. Siinä ei ole mitään valinnanvaraa. Siksi todelliset rakkaudet eivät lakkaa koskaan, ne pysyvät, vaikka ne kuinka torjuttaisiin, kiellettäisiin, suljettaisiin pois.

Leino on kompleksinen tapaus, vaihe vaiheelta traagistuvampi, samalla ressukka ja raivostuttava. Sen kummemmin selittämättä totean, että kirjan ytyoivallus on se, että naruja kiskoo valkoinen vakooja Riekki. Lukija tietää, Hertta ei, Leino sätkii. Ilman Riekkiä minäkerrontavuorottelu tukkeutuisi, jumiutuisi ja junnaisi, vaikka kuinka Hertta olisi väkevä ja Leino vääntelehtisi. Riekki ilmavoittaa tainaa ja kerrontaa vaikka jää henkilönä yksioikoiseksi.

Kuusista ja Leinoa jäytävät perhesuhteet, niissä asiat, joita ei juuri sanota ääneen. Politiikka on sotkeutunut heidän suhteisiinsa aina, niin myös parin yhteiseen onneen ja onnettomuuteen. Rakkausromaani tämä yhdestä kulmasta on, ja se kovertaa vatsaonteloani, sillä hyväuskoista hullaantujaa höynäytetään. Suhteen kuumankylmä asetelma voimistuu juonen edetessä.

Ole minulle kaikki värit, paina punaisella niin että tuntuu, koeta keltaista kielelleni ja tiputa pihlajanmarjoista mehua suoraan suuhun. Älä anna minun mennä pois. Hengitän vain toisella keuhkollani ilman sinua. Puhalla kylmän aamun hengityshuurua suoraan silmiini ja varjele minut pahalta.
En koskaan sano sinulle, miltä minusta todella tuntuu. Sinun pitää tajuta se ilman sanoja.

Hertta

Neukkulan kansanvihollisvainoja on useissa nykyromaaneissa käsitelty, aihe ei siltä osin tuoreudella säväytä. Hertan tapa kieltää totuus on kyllä uskottava. Minun on vaikea käsittää Hertan yksisilmäistä aateuskollisuutta, vaan ei asian laita voi muu olla: Hertan horjuminen veisi pohjan pois häneltä itseltään (ja romaanilta).

Kolmikantakerronta alkaa vetää, kun jännitteet lisääntyivät. Jonkin verran asiat toistuvat, menköön se minäkertojien pähkäilyn piikkiin, sellaistahan se on, että samoja asioita mielessä helposti vatvoo. Syyllisyys on varsinainen veivaussyöpä.

En heti pääse kirjan imuun, pikkuhiljaa alan innostua ja ihan lopussa se säväyttää. Mitä pitempi aika on Hertan lukemisesta, sitä enemmän erilaisia piirteitä mieleeni pomppaa aiheesta, henkilöistä, rakenteesta ja kerronnasta. Kirja jää kytemään.


 

Jälkisanat
Sattumalta luin peräkanaa kaksi historiaan sijoittuvaa romaania, joiden päähenkilöt ovat todellisuuspohjaisia. Kovin eri tavoin tosielämän ihmiset vapautuvat fiktioon. Juuri se on lukuharrastajan kipinöinnin sytyttäjä! Kerrontavariaatiot ilahduttavat, erilaiset käsittelytavat avartavat ja monenmoiset kohtalot pohdituttavat. Mikaela Strömbergin näennäisen epäpoliittisen Sophien. 1800-luvulta voi nähdä monen muun virityksen ohella yhteiskunnallis-aatteellisena, kun taas julkipoliitikkojen Kuusisen ja Leinon minätarinointi yksityistää historiankirjojen faktamaininnat. Lisää tällaista kerrontakirjoa, kiitos!
_ _ _
Heidi Köngäs
Hertta. Romaani
Otava 2015
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjastosta, kaveri auttoi.
Kiinnostavasti lukufiilikset vaihtelevat, esimerkiksi Lumiomenalle Hertta on tasatahtinen, Kulttuuri kukoistaa jää kuin välitilaan, Täällä toisen tähden alla nillittää ja tykkää ja Reader, Why did I marry him? hullaantuu.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus