Avainsana-arkisto: Heidi Köngäs

4 marraskuun, 2021 · 4:46 pm

Finlandia-romaanivaihtoehtoni 2021

Tänä vuonna asettelen palkintoehdokasromaaneja pareihin, joista voisin valita toisen tai kummatkin ehdokkaaksi Finlandia-palkintoon. Rajoitteena on luonnollisesti se, etten ole lukenut kaikkia vuoden kotimaisia romaaneja, mutta ei anneta sen häiritä. Tässä on tarjokkaani aiheenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Viralliset ehdokkaat julkistetaan 11.10.2021, ja voittaja selviää 1.12.2021.

Biofiktio

Tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti eläneistä henkilöistä kertovia romaaneja. Minuun väkevimmin ovat vaikuttaneet nämä kaksi. Heidi Köngas kertoo romaanissaan Siivet kantapäissä Marja Rankkalasta rankasti eläytyen. Johanna Venho puolestaan pureutuu luopumisen ja uuden alun teemoihin Tove Jansson -romaanissaan Syyskirja.

Ekoaihe

Ilmastonmuutos näkyy kirjallisuudessa. Emma Puikkosen Musta peili liukuu aikojen ja paikkojen yhteyksissä, ja liikkumavara välittyy kirkkaalla kerronnalla menneestä tulevaan. Sijoitan tähän pariksi Juha Itkosen Kaikki oli heidän, koska se Puikkosen tapaan suuntaa muuttuvaan tulevaisuuteen. Itkosen romaanista katsotaan 2050-vuodesta kesään 2019, ja Itkonen paneutuu perheen eksosysteemiin.

Esikoisteos

Tänä vuonna olen lukenut vähän esikoiskirjoja. Siitä huolimatta nostan vaihtoehdoiksi kaksi omaperäisen kerronnan ja tunnelman vuoksi. Marketta Pyysalo saa kuluneeseen avioeroaiheeseen uutta virtaa romaanissa Kehrääjä, ja Maisku Myllymäki luo omalakisen, symbolein ladatun tunnelman romaaniin Holly.

Historiallinen romaani

Anneli Kanto vie aikaan juuri ennen uskonpuhdistusta, Hattulan kirkon maalaamiseen täyteen kuvia. Romaani Rottien pyhimys kuvaa eloisasti aikaa ja ihmisten pyrkimyksiä. Jari Tervon romaani kertoo ajasta muutama vuosikymmen eteenpäin. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa loksahtaa myös biofiktioksi mutta sijoitan sen nyt rouheaksi historiafaabeliksi Agricolan ajasta.

Kulttuurinen moninaisuus

Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula näkyy jäätiköiden sulamisen tila mutta toisaalta se, miten ihmisissä vaikuttavat vaikeasti sulatettavat asiat. Tärkeitä teemoja ovat perimä sekä etniset, kulttuuriset juuret tai juurettomuus. Koko Hubara kertoo romaanissaan Bechi kolmen sukupolven naisen ketjusta kulttuurisin kysymyksin. Kummassakin romaanissa vaikuttavat myös erilaiset äitiysmerkitykset.

Sotaromaani

Kaksi kotirintamaromaania tarjoaa näkökulmia sota-aikoihin. Rosa Liksomin Väylä näyttää Lapin evakon taipaleen nuoren tytön kannalta ja kielellä. Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän sykkii nuoren yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuta Hangon sotaleirien siimeksessä.

Vaihtoehtoiset tavat kertoa

Tässä kategoriassa on kirjoja, joita en ole lukenut. Vielä. Ehkä. Ennakkotietojen mukaan teokset voisivat olla esimerkiksi kirjailijoilta Jukka Viikilä tai Miki Liukkonen. Kunhan veikkailen.

•

Huomaan, että monia näistä vaihtoehdoiksi nostamiani romaaneista yhdistää jollain tavalla vanhemmuuden kysymykset, joko niin, että niissä käsitellään suoraan enimmäkseen äitisuhteita (parissa isäsuhteita), äidittömyyttä, tai valittua tai tahatonta lapsettomuutta. 

Yhdessä romaanissa sukupolvien ketjureaktioita kovemmin koskettaa ajanymmärryksen joustavuus ja kokemusten kerrostumat. Se vie minut valitsemaan voittajan: Emma Puikkosen Musta peili. Mutta ei valinta helppo ollut.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

6 lokakuun, 2021 · 6:11 am

Heidi Köngäs: Siivet kantapäissä

”En ole kenenkään, teen mitä itse tahdon ja sillä siisti.

Kulutan omaa vapauttani, omaa elämääni ihan miten haluan, pistän kaikki ylimääräiset rahat matkusteluun. Haluan tanssia, nauraa, rakastella ja olla jatkossakin kesyjen ihmisten silmissä pelottava, se maailmallinen, vähän vaarallisen villi nainen.”

Sellainen on Heidi Köngäksen romaanin Siivet kantapäissä (Otava 2021) Marja, jonka elämä avautuu päiväkirjamaisesti. Tekstin yksi tehokeino on preesens, joka saa eloon kertojan ajatukset ja tuntemukset välittöminä. Lisäksi teksti on terävää, tehokasta kuvausta, jossa tapahtumaselostukset jättävät tilaa havaintojen ja kokemusten väkevälle ilmaisulle.

”Suhteet venyvät janaksi kahden pisteen väliin: alun ja lopun.”

Marjan tekee Marjaksi lapsuus ja nuoruus Konnunsuon vankilan ympäristössä mutta ennen kaikkea sota, joka muuttaa ihmiset: kauhu ja pelko vaihtuvat Marjassa kovaan elämänjanoon. Marja uhmaa vanhempiaan ja kouluttautuu sodan jälkeen näyttelijäksi, mutta varsinainen ura urkenee radioteatterin dramaturgina.

Radioteatterin pomo Janus on mies, jota täytyisi varoa, mutta siksi hänestä kehkeytyy lähinnä Marjan pakkomielle. Suhde on lyhyt, silti erityisen intensiivinen, Marjalle käänteentekevä, ohittamaton:

”Me olemme toistemme vastaparit, toistemme solina, jopa toistemme limaiset sammakonkudut, eikä mikään ole väärin, ei kuvottavaa, sillä kun hän kuorii minut, olen pelkkää käärmeennahkaa.”

Janusta ennen oli Unto, Januksen jälkeen tulee muita, ohimeneviä mutta myös pitempiaikaisia etäsuhteita, esimerkiksi ruotsalainen Palle ja nuori, nuori Josef. Marja on kuin monet miehet: rankka työ vaatii rankat huvit.

”Myös minä olen Janus, kaksikasvoinen.”

Kerronta kerii kiihtyvällä tempolla Marjaa ensin kohti Janusta, sitten suhteen huipulta romahdukseen ja elämään jälkeen Januksen. Vähitellen Marja muuttuu Janukseksi, joka hukuttaa ulkopuolisuuttaan ja erillisyyttään suhteisiin ja alkoholiin.

Marja kuvailee itseään suhteissaan pojaksi; oivallus alkaa Januksen kaksijakoisesta seksuaalisuudesta ja parin intiimisuhteesta. Sukupuolirajojen hälventäminen avaa Marjan täydempään Itseensä.

Marja työstää onnistumatta Mannin Kuolema Venetsiassa -teosta radiodraamaksi, sen sijaan se jää elämään Marjaan, ja romaanin lopussa Marja on kuin Mannin teoksen kuoleva vanha mies nuorta poikaa vaanien. 

”Muuten hän näkyy minusta läpi.”

Yksilö ei pääse eroon historiasta tai yhteiskunnasta. Romaanissa toistuu ajatus, miten sota muutti miehet. Muutti se naisetkin. Sodanjälkeisen Suomen poliittinen muutos näkyy Köngäksen kuvaamassa kulttuuriväessä, ja ehkäisypillereiden vapauttama 1960-luvun nainen on sekin aikansa kuva. Upeasti romaanissa näkyy myös mediamuutos kuten radioteatterin nousu ja lasku. Innostun, miten Marja erittelee ääniteatteri-ilmaisun eroja muusta draamatyöstä.

Köngäksen Hertta-romaanin päähenkilö tulee ratkaisemaan Marjan rakkauselämän, eli Hertta Kuusiseen keskittyneen biofiktion jälkeen Köngäs saa bensaa proosaliekkeihin Kuusisen rakastetusta Olavi Paavolaisesta, Januksesta. Nyt radioteatterin uurastaja Marja Rankkala jakaa Hertan kanssa lumovoimaisen elostelijan, loistavan pimeän Paavolaisen. Tietysti myös arvuuttelen, kuka olikaan tosielämän Josef, ja vastaus kajastaa selvänä.

Tunnustan, suhtauduin aluksi varauksellisesti: ei taas tätä, elänyt ihminen salaisuuksineen fiktioon vietynä, jopa kroppa kirjan kannessa. Karistan epäilyni nopeasti, sillä Köngäksen hahmotteleman Marjan päiväkirjatyyli tehoaa minuun.

Jotain toisteisuutta romaaniin on jäänyt tai se on tahallista, yhtä kaikki: teksti imee mukaansa. En tiedä, olisiko lopussa tarvittu Marjan selityksiä päiväkirjatyöstöstä ja omasta perusolemuksesta, ne olisivat voineet jäädä lukijan keksinnöiksi. Enkä pääse kärryille muutamasta kursivoidusta Jelinda-katkelmasta. Ymmärrän ne silti dramaturgipäähenkilöön kuuluviksi – tekstianalyysi ja dramatisointi – joten mojova kokonaisuus syntyy romaanista Siivet kantapäissä.

Marja Rankkala eli todennäköisesti rankasti, ja nyt hän on väkevästi elävä romaanihenkilö.

P.S. Marja Rankkala on sanoittanut romaanin nimeen viittaavan sykähdyttävän laulun Joka pojalla on siivet kantapäissä, jonka kuuntelee romaanin jälkeen ihan toisin korvin.

•

Heidi Köngäs

Siivet kantapäissä. Romaani

Otava 2021

363 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 syyskuun, 2019 · 8:34 am

Heidi Köngäs: Mirjami

Heidi Köngäksen romaani Sandra kertoo nuoresta naisesta, josta tulee torpan emäntä ja lapsikatraan äiti sisällissodan aikoihin. Mirjami (Otava 2019) on sen itsenäinen jatko-osa.

Romaani alkaa siitä, kun Sandra perheineen joutuu luopumaan Ruoveden kodista, muuttaa Mänttään ja rakentaa miehensä kanssa Kurjen talon. Pääosa romaania kuvaa sota-aikaa tehdaspaikkakunnalla kaukana rintamasta, mutta silti sota vaikuttaa kaikin tavoin. Sandran rintamalla taistelevista pojista monet ovat jo perheellisiä, ja äiti vilkuilee alituiseen pihatielle mustakaapuista viestintuojaa peläten. Perheessä ei silti juuri tunteita eikä ajatuksia toitoteta.

”Sodasta he eivät juuri puhu, ehkä se on olotila, jolle ei ole sanoja.”

Mirjami koostuu perheen naisten minäkerrontaosuuksista. Sandran oma ääni kuuluu silloin tällöin, vanhin ja nuorin tytär pääsevät ääneen myös, mutta eniten omia osuuksia on lempilapsella Mirjamilla. Romaanin nimi voisi silti olla ”Sandra ja tytöt”. Jokaisen kertojan omanlainen persoona välittyy, samoin eletyn elämän vaikutus tapaan kokea. Sandra on kokoava voima:

” ’Ajattelin, että Kurki saa olla sellaista mallia, johon kaikki lapset mahtuvat perheineen ja jos ei mahdu niin pannaan mahtumaan’, sanon.”

Kirjan naisista voisi eritellä monenlaista, esimerkiksi oppikoulun käyneestä Annikista luokkaloikan ja avioliiton pettymystä: kunnollisuus ei takaa elämässä onnistumista. Tavallisia, hyviä ihmisiä kirja kunnioittaa – heitä on ollut, nurkumatta sodat, menetykset ja hädät kokeneita. Sandra on hyvän ihmisen ilmentymä, jossa kirjalliseksi onneksi piilee terää ja säröjä. Esimerkiksi hän yrittää lopettaa Mirjamin romanssin suojellakseen tytärtään.

Nimihenkilö Mirjami sopii kotirintamahenkilöksi, sillä niin oman elämän alku ja nuoruus näkyvät sotaa vasten. Aikuiseksi kasvu sodan aikana on aivan toista kuin rauhan aikana. Iloinen, tanssihinkuinen ompelijatyttö seisoo lottana sankarihaudoilla kunniavartiossa, ottaa vastaan kasarmikanttiinin flirtin ja sukkuloi perheenjäsenten asioita ajamassa kuten kuljettamassa viinapulloa sotasairaalaan. Ja Mirjami rakastuu niin kuin sota-aikana rakastutaan:

”Olen isojen asioiden keskellä oman ison asiani kanssa. En ollut aavistanutkaan, miten toisen ihmisen läheisyys voi tuntua siltä kuin olisi koko ajan henki kysymyksessä, että meidät oli kuin jonkun surun kohdalta sidottu yhteen.”

Välillä romaanin kertojaosuudet menevät päällekkäin, välillä viistävät toisiaan ja paljon ne tuovat kustakin kertojasta omaa ainesta. Väliin jää aukkoja, harkittuja leikkauksia henkilöstä ja tilanteesta toiseen. Miehet näkyvät naisten välittäminä, naisten tunteet ja tulkinnat edellä.

20190922_090910_resize_53.jpg

Romaanissa on ansiokasta sota-ajan arjen kuvausta, se vakuuttaa. Myös Mirjamin romanssin kulmikas kulku monenlaisine pelkoineen ja epävarmuuksineen säväyttää. En saa silti täysin otetta kokonaisuuteen. Syynä voi olla se, että olen juuri lukenut moniäänisen Sirpa Kähkösen Muistoruohon ja hämäläiskotirintamasta kertovan Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsenet. Ei romaanien tarvitse syödä toisiaan, silti tunnen aiempien lukukokemusten vievän minulta jotain Mirjamin voimasta.

Toisaalta: Sandra-romaanin ystävät saavat romaanista varmasti paljon irti, sillä henkilöihin kiintyneillä on aitiopaikka taas eläytyä perheen elämään – siihen, mitä tapahtui kansalaissodan jälkeen ja mitä oli olla Sandran sukupolvea, joka joutui kokemaan kaikki sodat.

Heidi Köngäs käyttää sukuaan romaanitaustana. Mirjamin nimihenkilö on Köngäksen äidin (adoptioäidin ja tädin) nuoruusmuotokuva, ja se on selvää: nuoren naisen kokemukset Köngäs tallentaa eläytyen, sekä yksityisiä että ajan tunnelmia taitavasti tallentaen. Viimeisen sivun teksti on haikeankaunis sinetti nuoruudenrakkauden vaikutuksesta.

– –

Heidi Köngäs
Mirjami
Otava 2019
357 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muistutus: Heidi Köngäksen hieno esikoisromaani Luvattu liittyy Köngäksen sukuun. Siinä on Sandran anopin nuoruuskuva.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

6 elokuun, 2018 · 5:43 am

Heidi Köngäs: Luvattu & kirjailijatapaaminen

Luvattu – aistillinen kasvukertomus

Heidi Köngäksen esikoisromaanista Luvattu (Otava 2000) ilmestyy tänä syksynä pokkaripainos. Kirjan uusi tuleminen kimpoaa Sandra-romaanin suosiosta. Kiehtovasti kirjoista löytyy kytkös: Luvatun päähenkilö on Sandran tuleva anoppi.

20180731_114759.jpg

Luvattu-romaanin kertoo nuori Maija-piika keväästä syksyyn, jolloin 1800-luvun lopun hämäläisen maatalon vuodenkierto on töiden puolesta kiivaimmillaan. Köngäs kirjoittaa tehoavasti työnteosta, elinpiiristä ja säätyeroista, ja vaikka kirja loksahtaa tietyllä tavalla realistiseen maalaiskuvausperinteeseen, kerrontaote on naisnäkökulmaisen moderni. Ympäristö on taustaa nuoren naisen elämälle, jonka muilta salattu aistillisuus välittyy väkevänä minäkertojan sisäisenä puheena.

”Ei tästä tule mitään, järveenkö minun on mentävä, mietin kun kävelen navettaan iltalypsylle. Milloin vain ajattelen Anttia, sen toisen kuva nousee teille, sen silmät tulevat silmiini ja öisin minä nostan hameeni ja alushameeni ja päästän puseron hakaset, että hän voisi tulla minuun, että voisi käydä käsiksi, purra, repiä ja satuttaa. Vie vaan puhtaus ja kaikki muu, en ollenkaan pane vastaan, suutelen vaan kättäsi, kun hitaasti irtoat minusta.”

Maijan himo varattuun mieheen oman kihlatun sijasta jää fantasiaksi, mutta elävästi toiveiden ja odotuksen värinä tihkuu tekstistä. Kerronnallisesti kolahtaa se, että kertoja ei mainitse halun kohteen nimeä, ja kun hän sen kirjan lopussa paljastaa, on Maija jo toinen ihminen:

”Annan tästä lähin asioille oikeat nimet. Sen olen oppinut, ja kovan kautta.”

Romaani kuvaa paljolti maalaisyhteisön sosiaalista koodistoa, jonka odotusten vastaisesti Maija alkaa toimia. Kirjan teho on kerronnassa ja siinä, että se tallentaa uskottavasti kerronta-aikaa ja saa lukijan oitis Maijan puolelle. Lisäksi mielistyn tapaan, miten jäänteet luonnonuskosta taikoineen ja loitsuineen yhä elävät, vaikka jähmeä luterilaisuus hallitsee toimintatapoja. En ihmettele, että tiheätunnelmainen kirja ilmestyttyään oli Runeberg-palkintoehdokas.

Kirjailijatapaaminen

Haastattelin Heidi Köngästä Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa (2.8.2018).

Köngäs sai idean Luvattu-romaaniin sukutarinasta. Maija oli äidinisän äiti, josta perheessä puhuttiin, että hän oli nuorena purkanut kihlauksen sulhasen seottua ja että hän oli räväkkä persoona, povari ja kova suustaan.
– Olin 1990-luvun alussa Lontoossa ja ryhdyin kirjoittamaan Maijasta. Se jäi kuitenkin kesken, sillä en tiennyt mitään vanhoista maatalon töistä, lypsämisestä tai lehmistä. Lontoon arkistot eivät luonnollisesti suomalaisen maalaiselämän historiaa valaisseet, joten esikoisromaanin kirjoittaminen kesti, myös ohjaustöiden vuoksi. Tein arkistotutkimuksia maaseudun elämästä ja kansanperinteestä Suomeen palattuani.

Kirjailija pohti kirjoittamisen merkitystä. Niin Maija, Sandra ja muut henkilöt ovat väyliä eläytymiseen toisen asemaan. Se on myös kirjallisuudessa oleellisinta: pääsy toisen ihmisen maailmaan, elämän ymmärtämisen lisääminen ja kehittyminen ihmisenä.
– Kirjoissani on minäkerrontaa, ja se johtuu varmaan juuri siitä, että haluan henkilön oman maailman välityksellä tarkastella tapahtumia ja kokemuksia. Olen ensi sijassa kirjailija, ja olen sitä mieltä, että olen kirjojeni kirjoittamisen johdosta myös oppinut ohjaamisesta.

Heidi Köngäksen kirjat sijoittuvat pääasiassa historiaan, vain yksi romaani, Hyväntekijä, sijoittuu kaikkiaan nykyaikaan:
– Nykyajan kirjoittaminen kesti kaikkein pisimpään, eli ilmeisesti historia-aiheet sopivat minulle. Sandrassa on nykyaikataso, jossa käsittelen nelikymppisen naisen tietynlaista välitilaa, mutta nainen on myös lenkki sukupolvien ketjussa. Monissa kirjoissani on sotiin liittyvää, mutta esimerkiksi Sandrassa varsinaista sotaa on vain muutama kymmenen sivua kirjan lopussa, muu on sitä, mitä henkilöille tapahtuu ennen. Sota on sitä, miten taistelut aivan kotinurkilla vaikuttavat naisiin ja lapsiin. Halusin, että kirjassa kylmä, nälkä ja epätietoisuus tulevat esille konkreettisin kokemuksin. Koska Sandran esikuva on isoäitini, oli minulle tärkeä oivallus kirjaa kirjoittaessa ymmärtää isoäidin kokemukset, saman naisen, jonka lämpimästä kädestään pikkutyttönä pidin kiinni.

Kirjallisuutta on se, että yksityiset kokemukset muuttuvat tarinoiksi, joihin lukija eläytyy. Heidi Köngäksen mielestä on äärettömän tärkeää, että tarinoiden jakaminen suomen kielellä jatkuu.

– –

Heidi Köngäs
Luvattu
Otava 2000.
188 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Koko romaanituotanto

  • Luvattu, 2000 Otava
  • Vieras mies, 2002 Otava
  • Hyväntekijä, 2006 Otava
  • Jokin sinusta, 2008 Otava
  • Dora, Dora, 2012 Otava
  • Hertta, 2015 Otava
  • Sandra, 2017 Otava

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

5 joulukuun, 2017 · 12:00 pm

Heidi Köngäs: Sandra

Sisällissodasta on pian 100 vuotta. Jo tänä vuonna moni romaani on aiheeseen osunut. Näin itsenäisyyspäivän alla julkaisen kolmen sisällissotaromaanin sarjan: Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen, Antti Tuurin Tammikuu 18 ja Heidi Köngäksen Sandra (Otava 2017). Postausrimpsuni päätösromaanista Sandrasta annan aluksi kirjailijan kertoa, sitten sanon siitä sanaseni.

Kirjailija

Heidi Köngäs kertoi Sandrasta elokusena taiteiden yönä 2017 Villa Kivessä. Siinä vaiheessa olin vielä kahden vaiheella, tartunko Köngäksen romaaniin. Sisällissota on aiheena sakea ja raskas, ja tämän vuoden muut aihetta käsitelleet kirjat kuten Anneli Kannon Lahtarit, Pirjo Tuomisen Tulen väri punainen ja Antti Tuurin Tammikuu 1918 tuntuvat jo täyttäneen minut. Mutta sitten tälle romaanille raivasi tilaa kirjailijalta kuultu pohjustus.

Heidi Köngäs tähdensi, ettei romaanin aihe ole sisällissota vaan päähenkilö, mutta myös sisällissotaa pitkään ympäröimä hiljaisuus tekee aiheesta tärkeän. Hän aloitti kirjan kirjoittamisen jo 2009. Köngäs on käyttänyt fiktion aineistona omaa perhetaustaansa. Kokemuksistaan sukutarinoiden, arkistojen ja tutkimusten pohjalta hän sanoi:
– Missioni on ymmärtää ja antaa anteeksi.

Mikrohistoria on nyt suosittua, sotaa käsitellään yksilöiden kautta. Silloin käsittelyssä on se, millä tiedoilla yksilöt aikanaan toimivat. Huhut ja pelot olivat valta-asemassa. Köngästä askarrutti se, että pieni kylä on yhtäkkiä keskellä taistelua.
– Sota on aina tragedia ja sen vaikutukset kestävät pitkään, sodat synnyttävät vain uhreja.

Kirja

Minulta kesti aika pitkään ennen kuin Sandra vetosi. Vierastin nykyhetken aikatasoa, sillä se tuntui osoittelevalta. Siinä Sandran tyttärentytär pohtii sukutaustaansa. Tämä Klaara löytää ränsistyneestä ruovesiläistorpasta ja vanhoista valokuvista edesmenneen isoäitinsä ja arkistomerkinnöistä isoisänsä. Hieman minua riepovat kerronnan toistot: lukijalle selvitetään samoja asioita eri kertojien voimin muttei erilaisin painotuksin. Kirjan lopussa sentään Sandran ja hänen läheistensä elämäntilanteen kohtuuttomuus satutti.

Sandra

Aivan kuten Köngäs lupasi, romaani on henkilövetoinen kuvaus siitä, miten eriarvoistunut yhteiskunta ajautuu sotimaan sekä syöksee siihen osalliset ja osattomat. Miehet voivat pakotettuna tai vahingossa joutua taisteluihin ja tuomituksi väärinkäsitysten tai kostohengen vuoksi. Se on kehys, josta koko kuva näkyy vasta seurauksista, joista perheet kärsivät.

Nykyhetken keski-ikäisen Klaara-kertojan lisäksi romaanissa valaistaan 1900-luvun kaksi alkuvuosikymmentä Sandran ja hänen kälynsä Lyytin kertomuksin. Ne lomittuvat mutta etenevät kronologisesti. Lyytin kautta selviää kaupunkiolojen palveluspiian olosuhteet, ja Sandran elämä taustoitetaan huutolaisuudesta maalaispiiaksi ja siitä torpparin akaksi. Lyytissä on rosoa, Sandra on siloinen, jopa ihannekuva kunniallisesta raatajasta.

Vasta kirjan loppupuolella juoni etenee sisällissotaan ja sen välittömiin seurauksiin. Alkupohjustus sisältää sekä terävän, levottoman Lyytin lemmenleiskuntaa että lämpimiä välittämisen hetkiä Sandran ja Jannen perheenperustamisen alkutaipaleelta. Ne ovat tärkeitä lukijan tunnetilojen ruokkimiseksi, sillä siten luokka-erot, sota-ajan karkea kohtuuttomuus puraisee terävin hampain.

Romaanissa on paljon todentuntuista arkikuvausta, ja pelko, kärsimys ja sinnittely välittyvät vereslihaisesti. Paikoitellen kieli on kovin koreaa ollakseen maalaisnaisten kynästä. Esimerkiksi Lyyti kuvaa säätyeroja uhmaavaa hullaannustaan:

Minä olin kuin kuun kaventaja, hän kuin kuun kuume.

Joukossa on tunnekuvauksia ja luontoelämyksiä, jotka minua koskettavat metaforisuudellaan, mutta herättää epäilykseni, etteivät sandrojen ja lyytien voimat siihen olisi riittäneet kaiken huolen ja raadannan keskellä. Näin Sandran epätoivo välittyy luontokuvin:

Pahoja kuului, muuta ei kuulunut, pelkäsin kuin rintatautinen korppi. En ollut tumma, olin musta. Päivä piteni minuutti minuutilta, mutten nähnyt sitä.
   Pihakuusen oksat taipuivat päästään ylöspäin, ne olivat kuin ylöspäin kohonneet kädet, niiden kasvut kuin apua pyytävät sormet. En tiennyt onko minulla enää miestä.

Jos ei ole paljon sisällissota-aiheesta lukenut, Köngäksen kirja varmasti järisyttää. Jos on siihen jo monen kirjan kera perehtynyt, Sandra sopii joukon jatkoksi. Tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi, sillä Köngäksen kirja muistuttaa osaltaan, että sata vuotta on lyhyt aika. Muistomerkit tönöttävät yhä niin Ruovedellä kuin muuallakin virtojen vastapuolilla, ja muistot tykyttävät sukupolvien mielenpintojen alla.

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin, kun aseet vaikenivat.
   Miksei voi olla vain yhteistä, vedenväristä surua, surua siitä, että näin kävi, ettei osattu elää ja sopia, vaan piti taistella ja jättää valkoiselle hangelle punaiset jäljet.

– –

Heidi Köngäs
Sandra
Otava 2017
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Sandra sopii Ompun 1918-kirjahaasteeseen.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

30 lokakuun, 2015 · 5:50 pm

Heidi Köngäs: Hertta

Poliittinen kärjistyminen ei laantunut 1930-luvulla, sota-aikana eikä sen jälkeen. Kommunismi meillä ja Neuvostoliitossa on oleellista, kun Heidi Köngäs siirtää nimihenkilön Hertta Kuusisen, sotienjälkeisen ministerin Yrjö Leinon ja vakoiluvehkeilijä Esko Riekin romaaniin Hertta (Otava 2015). Kolmen henkilön minäkerronnan keinoin saan käsityksen aatteenpalon riskeistä. Hertta kertoo myös suhteiden valta-asetelmista.

Jokaisella kertojalla on oma äänensä. Hertan ääni on verevin. Hän on lihallinen, kropan kautta kokeva nainen. Hän on ollut valmis aatteen vuoksi jättämään kaiken, lapsensakin. Siitä ja muista käsittelemättömistä asioista seuraa aavesärkyä. Toisaalta suoruus ja ehdottomuus ilmentävät Hertan elinvoimaa, jota vankeusvuodet väkevöittävät.

Rakkaus on jotain muuta kuin iskelmien väittämä. Siinä ei ole mitään valinnanvaraa. Siksi todelliset rakkaudet eivät lakkaa koskaan, ne pysyvät, vaikka ne kuinka torjuttaisiin, kiellettäisiin, suljettaisiin pois.

Leino on kompleksinen tapaus, vaihe vaiheelta traagistuvampi, samalla ressukka ja raivostuttava. Sen kummemmin selittämättä totean, että kirjan ytyoivallus on se, että naruja kiskoo valkoinen vakooja Riekki. Lukija tietää, Hertta ei, Leino sätkii. Ilman Riekkiä minäkerrontavuorottelu tukkeutuisi, jumiutuisi ja junnaisi, vaikka kuinka Hertta olisi väkevä ja Leino vääntelehtisi. Riekki ilmavoittaa tainaa ja kerrontaa vaikka jää henkilönä yksioikoiseksi.

Kuusista ja Leinoa jäytävät perhesuhteet, niissä asiat, joita ei juuri sanota ääneen. Politiikka on sotkeutunut heidän suhteisiinsa aina, niin myös parin yhteiseen onneen ja onnettomuuteen. Rakkausromaani tämä yhdestä kulmasta on, ja se kovertaa vatsaonteloani, sillä hyväuskoista hullaantujaa höynäytetään. Suhteen kuumankylmä asetelma voimistuu juonen edetessä.

Ole minulle kaikki värit, paina punaisella niin että tuntuu, koeta keltaista kielelleni ja tiputa pihlajanmarjoista mehua suoraan suuhun. Älä anna minun mennä pois. Hengitän vain toisella keuhkollani ilman sinua. Puhalla kylmän aamun hengityshuurua suoraan silmiini ja varjele minut pahalta.
En koskaan sano sinulle, miltä minusta todella tuntuu. Sinun pitää tajuta se ilman sanoja.

Hertta

Neukkulan kansanvihollisvainoja on useissa nykyromaaneissa käsitelty, aihe ei siltä osin tuoreudella säväytä. Hertan tapa kieltää totuus on kyllä uskottava. Minun on vaikea käsittää Hertan yksisilmäistä aateuskollisuutta, vaan ei asian laita voi muu olla: Hertan horjuminen veisi pohjan pois häneltä itseltään (ja romaanilta).

Kolmikantakerronta alkaa vetää, kun jännitteet lisääntyivät. Jonkin verran asiat toistuvat, menköön se minäkertojien pähkäilyn piikkiin, sellaistahan se on, että samoja asioita mielessä helposti vatvoo. Syyllisyys on varsinainen veivaussyöpä.

En heti pääse kirjan imuun, pikkuhiljaa alan innostua ja ihan lopussa se säväyttää. Mitä pitempi aika on Hertan lukemisesta, sitä enemmän erilaisia piirteitä mieleeni pomppaa aiheesta, henkilöistä, rakenteesta ja kerronnasta. Kirja jää kytemään.

 

Jälkisanat
Sattumalta luin peräkanaa kaksi historiaan sijoittuvaa romaania, joiden päähenkilöt ovat todellisuuspohjaisia. Kovin eri tavoin tosielämän ihmiset vapautuvat fiktioon. Juuri se on lukuharrastajan kipinöinnin sytyttäjä! Kerrontavariaatiot ilahduttavat, erilaiset käsittelytavat avartavat ja monenmoiset kohtalot pohdituttavat. Mikaela Strömbergin näennäisen epäpoliittisen Sophien. 1800-luvulta voi nähdä monen muun virityksen ohella yhteiskunnallis-aatteellisena, kun taas julkipoliitikkojen Kuusisen ja Leinon minätarinointi yksityistää historiankirjojen faktamaininnat. Lisää tällaista kerrontakirjoa, kiitos!
_ _ _
Heidi Köngäs
Hertta. Romaani
Otava 2015
romaani
285 sivua.
Lainasin kirjastosta, kaveri auttoi.
Kiinnostavasti lukufiilikset vaihtelevat, esimerkiksi Lumiomenalle Hertta on tasatahtinen, Kulttuuri kukoistaa jää kuin välitilaan, Täällä toisen tähden alla nillittää ja tykkää ja Reader, Why did I marry him? hullaantuu.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: