Avainsana-arkisto: Minna Rytisalo

Minna Rytisalo: Rouva C.

Monen mielikuva Minna Canthista on pitkälti peräisin valokuvasta 50-vuotiaasta, pönäkästä mahtinaisesta. Valokuvasta on myös muokattu miesmäinen postimerkki. Mutta Minna Canth oli joskus myös raikas nuori, hento nainen, jonka muotoja muokkasi korsetti ja mielipiteitä vahva tahto.

Fiktion voimin pääsen tutustumaan nuoreen Minnaan juuri 175-juhlavuoden kynnyksellä. Sen mahdollistaa kirjailija, joka on saanut etunimensä Canthin mukaan: Minna Rytisalo. Hänen romaaninsa Rouva C. (Gummerus 2018) kuvaa Minnaa järvikaupungissa seminaariopiskelusta avioliittovuosiin lehtori Ferdinand Canthin puolisona. Minna Maijalan Canth-elämäkerran faktat heijastuvat sivuilta, mutta ne kirkastuvat romaaniksi Rytisalon kerrontakeinoin.

”Kun kaksi muodostaa yksikön, kummankin on annettava tilaa toiselle.”

Voisin ruotia Minna Canthin lapsuuden kodin oloja ja suhteita tai kansakoulun isän Cygnaeuksen #metoo-aineksista toimintaa. Tai pikkukaupungin säätyrajoja tai yleensä yhteiskunnallisia oloja 1860-70 -luvuilla tai sitä, miten Canthin pari ehti hoitaa virka-asiat, oppikirja- ja lehtikirjoitustyöt, yhdistykset ja kuusilapsisen perheen. Ei tällä kertaa, valintani on kokemus avioliitosta, jossa kumpikin saa kehittyä itsekseen. Modernia, silti uskottavaa.

Romaani kuvaa Minna Canthin kirjallisen uran alkusoittoa ja muodostuu tulevan kirjailijan persoonan kehityksen fanfaariksi. Tekstin mittaan luonnollisesti selviävät tutut jutut Canthin taisteluhengestä huono-osaisten, tyttöjen koulutuksen ja tasa-arvon puolesta, mutta julistushenkisyys erottuu yhtenä osana päähenkilön elämänkokonaisuutta. Rouva C. on rakkaus- ja avioliittoromaani siinä kuin kehitysromaani.

”Empimättä ja seurauksia miettimättä hän lähti mukaan leikkiin ja sanoi kiitos neiti Johnson, ja niin kaikkeen tuli yhtäkkiä hauska, kielletty sävy, huuliin jotka osuivat kahvikupin kultaiseen reunaan, sormiin joissa oli voin liukkautta ja varpaisiin jotka hipaisivat toisen nilkkaa pöydän alla, eikä enempää tarvittu, sillä kyllä he muistivat ja kyllä he oppivat ja tämä oli heidän tunnuksensa, leikin alku, jatkossakin, kaikkina tulevina vuosina, kun heidän kamarinsa ikkuna katselisi harjulle päin ja luonnollinen perhesuunnittelu todettaisiin toimimattomaksi ja kasvimaan penkissä rehevöisivät kilpaa papu ja herne, porkkana ja lanttu.”

Minnan rinnalla melko tasaväkinen kirjan hahmo on Ferdinand. Rouva C. -romaanin kertoja kaikkitietävästi katsoo sekä sisältä että matkan päästä kumpaakin puolisoa. Kumpikin antaa toisilleen tilaa, luonnonlakien mukaista vetovoimaa vaalitaan ja sitoutuminen yhteiseen hyvään korostuu. Konkreettinen merkki ja samalla symboli on pariskunnan talo, jonka rouva suunnittelee. Siihen viittaaminen toistuu usein, esimerkiksi näin kirjan alussa, virittäen tulevaan:

”Tämä tapahtui vain kerran.
Monet asiat sattuvat niin useasti ettei niitä enää erota, ei muista ensimmäistä eikä huomaa viimeisen menneen jo, kaikki toistuu ja palaa samaan pisteeseen samanlaisena kuin vuosia sitten, mutta tätä:
Piirrä meille talo, mies sanoi.
Mäntyjen oranssit rungot kurkottivat taivasta kohti ja toiveet alkoivat toteutua, sanat liikutella ihmisiä oikeille paikoilleen.”

”Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi, että toisessa ihmisessä voi olla turva.”

Miksi toistuvat samat asiat hieman eri ilmaisuin esimerkiksi pariskunnan harmoniasta, persoonaeroista tai vaimon maanis-depressiivisyys-kausista ja aviomiehen kärsivällisyydestä? Missä draama? Ei ole tavallista, että romaani rakentuu onnellisen avioliiton varaan. Eivät silti pariutumisen alun tuntemukset ole yksiselitteisiä eikä onni ilmeistä. Psykologinen pureutuminen persooniin vakuuttaa, ja niin vältetään suhteen kuvauksen sokerisuus tai toiston häiritsevyys. Ihailen intensiteettiä, joka perustuu henkilökuvaukseen. Se käy draamasta ja pitää virettä yllä.

20180916_090010.jpg

Tärkeä juoniaines avioliiton ohella on Minnan ystävyys Floraan, ja ystävyydessä riittää jännitettä toisin kuin avioliitossa, jossa on päätetty pysyä samalla puolella. Floran hahmo jää aika yksiulotteiseksi, ja pidänkin sitä enemmän edustajana aikansa vallitsevasta säätyläisnaiskuvasta. On romaanissa muutakin väkeä: lapsia, palvelijoita, sukua ja tuttavia. Silti kokonaisuus on kahden kauppa, Minnan ja Ferdinandin.

”Voisit kirjoittaa nuo tarinasi. Niitä lukisi mielikseen.”

Kerronnassa on tihentymiä ja viivyttelyjä, joissa ulkoiset tapahtumat samalla valaisevat sisäistä. Esimerkiksi mieleeni jäävät monitasoiset kuvaukset pääparin häistä, vaimon lapsivuodeajasta tai Minnan isän hautajaisista. Kuvaus on tarkkanäköistä. Kerronta on lisäksi usein kovin kaunista muttei onneksi kallistu kielikeikaroinnin puolelle. Tilanne ja tunnelma, sisäinen ja ulkoinen välittyvät. Kielen rytmi myötäilee ajatusta, välillä pysähtynyttä välillä kuumeisen kiihkeää.

”Tämän osa haluan olla, tähän halua kuulua, niin hän ajatteli, niistä ihmisistä ja heidän elämästään tietää, olla osa tätä kaikkea. Osa maailmaa, elävä ja aktiivinen, ei kamarin nurkista katseleva ulkopuolinen joka ei tohdi sanoa mitään ellei häneltä erikseen kysytä. Päässä oli monta uutta ajatusta, idea jota hän alkoi helliä ja joka kasvoi öisin, hänessä oli jo kaikki mitä sen toteuttaminen vaati, ja harju talon takana kyyristeli paikoillaan kuin susi. Sen ympärillä väreili liike vaikka se ei vielä hievahtanutkaan.”

Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus! Taitavaa. Tehokasta. Olen vaikuttunut.

– –
Minna Rytisalo
Rouva C.
Gummerus 2018
romaani
202 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita kirjan lukeneita: Baba Lybeck ja Kulttuuri kukoistaa.

Minna Rytisalon esikoisromaanista Lempi olen kirjoittanut näin.

Teatterissa juuri nyt Canthin Papin perhe.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Finlandia-ehdokkaani 2016

Juuri on kirjamessuista ja esikoiskirjapalkintoehdokasasettelusta toivuttu. Parin syvän palleahengityksen jälkeen olen valmis seuraavaan hype-hetkeen, Finlandia-ehdokkaiden julkistukseen.

Sanomatta selvää on, että kirjakisailu on kummallista, sillä kirja voi olla hieno niin monin tavoin. Onnistuneiden kirjojen keskinäinen vertailu tuntuu väkivallalta, puhumattakaan, että pitäisi valita vain yksi. Silti teen oman ehdokaslistan, josta jokainen teos on tuottanut minulle proosallista mielihyvää. Kaikki eri syistä. Vakuuttavaa kirjallisuutta on vuoden mittaan ilmestynyt, joten vapaana ja riippumattomana laadin 10-kohtaisen valikon. Tässä ehdokkaani aakkostettuna:

Riitta Jalonen: Kirkkaus

kirkkausNyt on menty merta edemmäs kalaan eli Uuteen-Seelantiin asti. Oikeastaan aika tai paikka ei ole kuitenkaan oleellinen, vaikka tietysti kirjailija Janet Framen kokemat mielenterveyshoidot vaikuttavat nykyään brutaaleilta. Ydintä on herkän henkilön kokemus, sanojen mahti ja toivon mahdollisuus. Oleellisinta on se, miten ne välittyvät Jalosen tekstistä. Kirkkaasti.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Processed with Snapseed.

Harva kirja notkauttaa polvia niin kuin tämän romaanin alku. Aloitussatu kerrotaan
siten, ettei ole vaihtoehtoja: tämä on katsottava loppuun. Siis katsottava. Kieli kulkee simmottis: se on visuaalisesti väkevää, näyttää henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä, synnyttää mielikuvia. Juonenkuljetuksen suhteen jännite loppua kohti löpsähtänee muttei kielen tempo. Rytmi rullaa, rulettaa.

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

Tankkien kesäRomaanin aihelmana on menneen säilyminen nykyisyydessä, museohanke, jossa kaupungin eri aikakerrokset elävät, niiden äänet kuuluvat. Rohkeasti sitä myötäilee kirjan rakenne: kertojina vaihtelee suuri liuta ihmisiä. Synteesi syntyy sekä tapahtuma-ajasta, muutamasta kesäpäivästä vuonna 1968, että menneestä – lähi- ja maailmantapahtumien vaikutuksesta yksilöihin. Jos on lukenut Kuopio-sarjan, saa lukea sydän sykkyrällä monien vanhojen tuttujen henkilöiden luopumisesta ja toisaalta uusien sukupolvien toivosta. Jos sarja ei ole tuttu, saa kompaktin kokonaisuuden fiktiivistä mikrohistoriaa.

Emmi Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Eurooppalaiset unetEurooppalaiset unet on episodiromaani, jossa luvut ketjuuntuvat keskenään jonkin yhdistävän tekijän perusteella. Jollain henkilöllä on esimerkiksi kytkös johonkin toiseen kirjan luvun henkilöön. Lisäksi kirjassa on hetkiä, joissa irtaannutaan tosiolevaisesta. Ne voivat olla unia, ne voivat olla yliluonnollisia maailmanhengen (tai EU-alueen zeitgeistin) kosketuksia. Eikä aika rajoita, sillä kuljen kirjan mukana menneestä tulevaan. Tässä romaanissa oli lumoavaa vapautumista monenlaisista rajoista.

Minna Rytisalo: Lempi

LempiNostan hattuani korkealle: sinä-muotoinen teksti on riski, mutta nyt se kannattaa. Poissaolevaa puhutellaan kolmen erilaisen kertojan voimin. Kerrontojen eriaikaisuus laventaa käsittelyä, lisää kierroksia ja tasoja kertoja kertojalta. Jännärinkaltainen juoni koukuttaa. Hienointa on se, miten taidokas teksti pakottaa lukijan täydentämään tarinaa, ottaa sen siten omaksi.

 

Peter Sandström: Laudatur

LaudaturKaksi vuotta sitten listallani oli Valkea kuulas (Finlandia-raadin ei), nyt olkoon Laudaturin vuoro, ihan omin ansioin vaikka tunnistettavaakin on. Hämmentävyyden ja hämmästyttävyyden sekoitus hienontaa kahta aikaa ja ihmissuhteita maukkaaksi muhennokseksi. Vanhemmuuden ja parisuhteiden niksahduksista syntyy jännittävää tekstiä, jossa ei oteta varman päälle, ja siksi se on omaehtoisen varmaa.

 

Jari Tervo: Matriarkka

matriarkkaKuulen humanismin huudon. Se kaikuu kolmesataavuotisella voimalla Inkerinmaalta, vyöryy Jenisein tulvavoimalla vuosikymmenten takaisesta Siperiasta, ei vaikene tämän ajan Suomessa, vaikka väkevät vastavoimat idästä, täältä ja lännestä sen kaikuvuutta sotkevat. Vaikka aluksi minun oli vaikea selviytyä kerronnan ja sanonnan kiemuroista, sitten antauduin. Aineksia on runsaasti. Arvostan kokonaisuuden hallintaa ja sitä, että yhteiskunnallinen romaani voi olla näin sakea ja kaunokirjallisesti pätevä.

Hanna Weselius: Alma!

Alma!Olen jo useaan Almasta! jotain kirjoitellut, ja aina mieli vie suuntaan ”röyhkeä”. Tarkoitan sillä kerronnan ja rakenteen räyhäkkää otetta. Kerrontatavat vaihtelevat, henkilöitä katsellaan erilaisista kulmista. Entisaikojen Alma Mahler on kuin taustakuva, jota vasten roiskimalla nykynaiseus hahmottuu, mutta sillä ei voi olla tiettyä, yhdenlaista hahmoa. Siihen mahtuvat kaapatut nigerialastytöt siinä kuin lähiöpissiksetkin. Moninainen teos.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Akvarelleja 2Engelin yöpäiväkirja valottaa arkkitehdin tapaa täyttää julkinen ja yksityinen tila. Kumpaankin hän jättää isoja aukioita muiden täytettäväksi. Tämä korunomainen romaani hidastuttaa hetkeen, hiljentää hahmottamaan kertojan elämäntilannetta, ajatusten tapaa, aikaa ja aikalaisia. Sitten se irtoaa vaikuttavan kirjallisuuden tavoin niin, että katson uusin silmin nyt Engelin kaupunkia ja kaupunkilaisia.

musta-hevonenÖö.

Varaan paikan mustille hevosille. Etenkin niille vuoden kirjoille, joita en ole vielä lukenut. Tälle paikalle voi asettua esimerkiksi uusin Pirkko Saision tai Asko Shalbergin romaani. Tai jokin muu. Näyttää siltä, etteivät hienot kirjat lopu.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus

Kotimaisia esikoisia 2016 & kirjamessut

Kuluva kirjavuosi tulvii kiinnostavia kirjoja. Joukkoon mahtuu mainioita esikoiskirjoja, joissa kerronta vaikuttaa varmalta ja aiheenkäsittelystä pistää esiin omapäinen kulma. Kaikkia tulokkaita en ole lukenut, mutta lukemistani erottuu viisi kovaa kirjaa. Esittelen ne kirjamessujen käynnistyessä tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

kirja16_bloggaajat


Kolme syyt elääTiina Lifländer: Kolme syytä elää

Esikoiseksi tässä romaanissa on vinkeä lähtökohta. Tässä ajassa seurataan lähinnä kahta vanhaa naista, ja myös heidän menneisyydessään poikkeillaan. Naisten suhde juontaa juurensa mieheen. Vaikka perisuomalainen vaikeneminen väijyy kuluneena motiivina, Liftländer tarjoilee uudenkarheaa näkökulmaa. Ja saattaa olla, että yksi syy elää tai lukea tämä kirja, on Volvo.

Processed with Snapseed.

Paperi T: post alfa

 

En spekuloi sen kummemmin esikoisrunoilijan muusikkomaineella, totean vain, että jälkimiehiset säkeet säväyttävät. Niissä on etenevä tempoa, tunneskaalaa ja tilannetajua. Sivunmittaisista vyöryistä runoilu vaihtuu välillä yhden sanan tiivistyksiin. Minuun vetoaa aitous ja heittäytyminen: olen aina mieluummin vilpittömästi epäonnistunut / kuin vitsillä mitään.

KäyttövehkeitäSoili Pohjolainen: Käyttövehkeitä

Totta kai esikoisromaaneissa on myös kehityskertomuksia. Käyttövehkeitä on siinä porukassa römäkkä rutistus. Tilannekomiikka viehättää kovasti. Ankeaakin on, sillä kyllähän suomalaisissa perheissä sattuu ja tapahtuu. Ja sattuu. Tyylitaju tässä romaanissa tykästytti kovasti.

LempiMinna Rytisalo: Lempi

Lempi on rakenteen riemuvoitto. Kolme kertojaa asetellaan peräkanaa kertomaan neljännen henkilön vaikutuksesta heihin. Henkilöt, juoni ja lähestymistapa sisältävät omaperäistä käsittelyä. Luin vimmaisesti. Muuta en sano kuin: Lapin mailla syttyy muutakin kuin sota.

 

Alma!Hanna Weselius: Alma!

Röyhkeää kerrontaa ihailevat saavat, mitä tilaavat. Kaikkitietävä kertoja keikkuu omavaltaisesti vaikka missä ja tekee omia johtopäätöksiään, mutta ei siinä kaikki, muutakin ilmaisutapaa löytyy. Yksi kertoja sättii Alma Mahleria sen kuin ehtii. Vaikka romaani on saanut nimensä tästä hiljennetystä naissäveltäjästä, hän soittaa romaanissa(kin) toista viulua, ensi viulussa vinguttavat kotimaiset naiset. Omia säveliään.


En kadehdi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon raadin tehtävää. Kirjamessuilla sunnuntaina 30.10. pääsevät ehdokkaat esille, joten voin nyt vain jännittää, moniko omista ehdokkaistani on palkintovaihtoehtojoukossa.

Kierrän vuoden KANSIEnsin en meinannut kehdata muistuttaa, että kuulun vuoden esikoiskirjailijoihin. Mutta tuli se sittenkin tässä todettua. Kirjamessuilla minut voi kohdata kirjabloggaajien päivystyspisteessä Boknäsin osastolla 6 t 139 perjantaina klo 17 – 18, mahdollisesti myös lauantaina klo 12 – 13.

kirjamessukortti

 

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Minna Rytisalo: Lempi

Näin käy, kun tarinaan imeytyy: Ensinnäkin romaani on pakko lukea yhdeltä istumalta. Toisekseen vahva tunnelma tunkee uneeni, jossa kirjan henkilöt jatkavat elämäänsä. Eli Minna Rytisalo on kirjoittanut vaikuttavan esikoisromaanin Lempi (Gummerus 2016).

Ihastun fiktioon, joka jatkuu kirjan päätyttyä. Viimeisen virkkeen jälkeen alkaa uusi tarina, se, jota täydennän annettujen viitteiden varassa, punnitsen sitä, mitä ei romaanissa suoraan sanota tai ei lainkaan kuvata. Punon henkilöille menneisyyden ja tulevaisuuden, ja kehoani jomottavat tunteet, joiden kanssa kirjan henkilöt ovat joutuneet elämään loppuelämänsä.

Lempi kertoo monenlaisista rakkaussuhteista. Mikään niistä ei ole sellainen kuin aluksi voi näyttää: nuori antautuva rakkaus, viaton ihastus, myötäilevä sisarrakkaus, jännittävä sotaromanssi, vilpitön rakkaus lapsiin ja käytännöllinen sitoutuminen. Kerronta ottaa niskalenkin oletuksista, selättää odottamattomasti.

Lempi

Romaanin juju on siinä, että eläväinen, nuori nainen, Lempi, on kerronnan keskiössä. Hänestä kerrotaan ja siinä sivussa paljon muusta. Lisäksi hänelle kerrotaan, vaikka hän ei ole läsnä. Ja nyt tapahtuu kummia: pääsääntöisesti kavahdan, kun fiktiossa sinutellaan, kohdistetaan kerronta jollekin näkymättömälle. Nyt se toimii.

Lempin oma ääni ei kuulu, vaan hänet kuullaan ja nähdään ristiriitaisesti. Se on lukijan etuoikeus. Lempistä saatu kuva välkähtelee synkän mustasta hohtavan valkoiseen. Lisäksi monesta suunnasta asetetut spottivalot valaisevat tarinaa ja kaikkia henkilöitä varjoja vaihdellen. Kukaan ei ole ehjä eikä yksiulotteinen.

Ole hyvä, esittelen romaanin kolme omaäänistä kertojaa, henkilöiden omin sanoin.

Viljami:

Sen kesän muistaminen raastaa rikki ja repii auki. Käteni tärisevät, nyrkkini sisällä on sammalta ja sieluni sisällä vapinaa, onttoutta joka ei täyty enää milloinkaan, kumisee vain ja käy kipeää. – – Sinä opetit minulle yhdessä kesässä niin paljon, yhdessä opettelimme, ja jonkun muun sanomana se kuulostaisi leuhkimiselta mutta ei se ole, kun sen sanoo kaiken menettänyt mies: minä osasin antaa sinulle kaiken sen mitä itsekin sain.

Elli:

Minunlaiseni jäävät aina varjoon. Valo ei yllä meihin, nurkkaan eikä pimeään, eikä sieltä sisäkehältä näe, että yhtä kokonaisia mekin olemme. – – Voi kuinka sinua vihasin, vaikka alussa hetken yritin muuta. Koetin tuntea toisin, olla kiitollinenkin. Olisit sievempi jos hymyilisit, sinä sanoit. 

Sisko:

Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin hyvin säilynyt ikäisekseni. Se, miltä sisältä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.

– – Minä en koskaan aiemmin halunnut, että mitään näistä jäisi kenenkään luettavaksi, mutta sinua olen kantanut aina mukanani, sinulle olen puhunut aina.

Ja nyt, hyvä lukijani, pyrin kaikin tavoin kuittaamaan lukukokemukseni kieli keskellä suuta, jotten pilaisi sinulta Lempin arvoituksia.

Romaanin rakenne on hieno. Prologi läimäyttää jännitteisen tilanteen päin näköä, käännekohdan, jonka täysi merkitys ratkeaa vasta lopussa.  Lisäksi alun niukat kirjeet paljastavat pari faktaa. Jo lähtölaukauksen kieli ja kerronta virittävät odottamaan, että jotain erikoista on ilmassa, jokin väreilevä pelko ja toivo.

Ensin äänessä on Lempin mies, parikymppinen Viljami paluumatkalla sotilassairaalasta kesällä 1945 kotitalolleen, joka on säilynyt Lapin sodasta palamatta. Seuraavaksi kertoo Viljamin ja Lempin aputyttö Elli, ja lopuksi vuosikymmeniä myöhemmin menneitä antautuu muistelemaan Lempin sisar, jo ikääntynyt leidi. Kolme peräkkäistä kerrontavuoroa käy lukijan päässä vuoropuhelua antaen ristikkäisiä selityksiä, tarjoten yllätyksiä ja lisäten kysymyksiä henkilöiden vaiheista.

Onnistunut oivallus on se, että kertomisen tapahtuma-ajat poikkeavat toisistaan. Pidän siitä, että Siskon osuus päättää romaanin. Hänessä on jäyhää jälkiviisautta: tiukasti tilittävä hahmo tarjoaa liukuvan ja pitkän aikaperspektiivin tarinaan. Hän saa myös kunnian tuoda tarinaan omia aineksia ja selityksiä.

Tunnustan, että alussa hieman vieroksuin lemmensairaan Viljamin voivottelua, mutta ymmärrän sen koko traagisuuden vasta luettuani Ellin ja Siskon osuudet. Se on juuri taitavan rinnakkaiskerronnan ansiota: asiat avautuvat vähitellen ja näyttävät kasvojen toisesta puolesta arvaamattomia osia tai vahvistavat epäilyjä. Katkeroituneen Ellin välivalitusvirsi on sekin tarpeellinen –  korventava syrjästäkatsojan tarina, silti tapahtumien kulminaatio.

En meinaa malttaa lopettaa vatvontaani Lempistä. Kun mietin kirjaa, putkahtaa koko ajan mieleeni kerrontaan liittyviä ratkaisuja tai kielen ja kuvauksen osuvia, kauniita kohtia. Lapin luonto myötäilee, aika tuntuu vahvana. Lapin sodan saksalaiskaudesta näkyy siivu ja romansseista kääntöpuolet. Ja iloitsen, että Rytisalolla on oma tyylinsä – ei ole esimerkiksi tarvetta kaveerata Katja Ketun ronskia lappilausuntaa (ei siinäkään mitään vikaa ole, mutta se on Kettua).

Tiivistän: Lempi lumosi.

– – –
Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
romaani
234 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, kirja julkaistaan 30/2016.

En ole uskaltautunut muiden lukijoiden kokemukseen vielä kurkistaa, mutta tiedän, että juttuja on jo ilmestynyt, ainakin julkaisijoita ovat Kaikki päivät tulevat, Kirjojen keskellä, Lumiomena ja Sinisen linnan kirjasto.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus