Avainsana-arkisto: Grégoire Delacourt

Katseenvangitsijat, hämärtäjät

Arthur Dreufuss on Ryan Goslingin komeampi versio ja Jeanine Foucamprez muistuttaa erehdyttävästi Scarlett Johanssonia. Arthur on ranskalaisen pikkukaupungin parikymppinen automekaanikko, johon hemaiseva markkinointimalli Jeanine iskee silmänsä. Alkaa muutaman päivän yhteiselo Grégoire Delacourtin romaanissa Katseenvangitsijat (suom. Leena Leinonen, WSOY 2014).

Hän oli vihdoin ainutlaatuinen: kukaan ei ollut nähnyt häntä sellaisena ennen Arthur Dreyfussia, ei sellaista kampausta, ei sellaista melkein lapsekasta iloa. Niin kuin monet muutkin miehet sillä hetkellä Arthur Dreyfuss olisi suostunut kuolemaan jos olisi saanut olla kukkakaalivaahdolla täytetty pikkusilakka, jonka tyttö vei täyteläisille, mielettömille huulilleen, työnsi suuhunsa ja otti ulos kiiltävänä kuin elokuvakyynel – no, olihan Woody Allenkin haaveillut olevansa Ursula Andressin sukkahousut.

Romaani edellyttää hyvää julkkiskulttuurituntemusta. Se perustuu jenkkielokuvien ja -sarjojen sekä popmusiikkitähtien nimipudotteluun. Kuvittelen tietäväni, mitä romaanissa haetaan. Monikansalliset fiktiot sekä markkinointi- ja viihdekoneisto ovat zoomanneet ihmiskäsityksen aika pieneksi. Ulkonäkö- ja julkisuuskeskeisyys vaikuttavat suhteeseen muihin ja itseen. Oman elämän ahdingosta karataan julkkisten elämän seuraamiseen ja haaveiluun. On sitten julkkis tai ei, ihminen kuitenkin haluaa tulla nähdyksi itsenään. Jos ei tule rakastetuksi sellaisena kuin on ”oikeasti”, on mennyttä.Katseenvangitsijat

Katseenvangitsijoiden tyylikeinona on satumaisuus antiteesisävyin: henkilöillä on musertavat lapsuuskokemukset, jotka karusti kerrotaan, ja silti nuoruuden joutsenlauluvuorokaudet on kuvattu leffasoftaustyyliin, vaseliinilla tahritun linssin läpi. Kertojaääni on kuin Amelie-elokuvan besservisser-selostaja: hän korostaa, tulkitsee, palailee menneeseen, ennakoi.

Delacourtin aiempi suomennos Onnenkoukkuja on lukuosastoa ”ihan kiva”. Katseenvangitsijat on minun makuuni liian tietoinen itsestään, ja siihen se hukkaa inhimillisen tehonsa. Murhenäytelmästä jää jäljelle hyvä yritys. Myös Luettua, Anna minun lukea enemmän ja Mari A vaikuttavat tekstin edessä hivenen hämmentyneiltä. Luin kirjan kuitenkin loppuun, joten suosittelen romaania traagisista, nopealukuisista suhdetarinoista, populaarikulttuurista ja tyylikikkailusta kiinnostuneille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus