Seuraelämän säännöt -romaani kuvaa nuoren naisen käännevuotta 1938 New Yorkissa. Venäläistaustainen sihteeri pääsee piireihin ja käynnistää uran lehtinaisena. Keskiössä ovat ihmissuhteet ja oman tien etsintä. Suhdeverkosto määrittää henkilöiden asemaa ja mahdollisuuksia. Suhteet syntyvät nopeasti, liihoittelevat ja haipuvat myös, toimivat vaihtokauppoina ja vaikutuskeinoina. Washingtonin kirjaamat vanhat 110 seuraelämän sääntöä peilautuivat näppärästi selviytymiseen pörssiromahduksen jälkeisessä ja sotaa edeltävässä ajassa.
Amor Towels pyrkii työläisnaisnäkökulmaan vanhan rahan liepeillä. Kirjailija on stanfordilaisia kirjallisuusmiehiä, ja alkupuolella minua vieraannutti paperinkahiseva kirjallinen tietoisuus. Nimipudottelu paljasti kerrontaesikuvia: Forster, Dickens, Hemingway, mutta myös Wirginia Woolf ja Agatha Christie. Sivistysarvo laskettiin henkilöhahmojen kirjallisella maulla ja lukeneisuudella. Tarina alkoi kuitenkin vetää ja siihen syntyi aitoa tunnelmaa Manhattanin iltasiluetista, ovimiesten vartioimista huoneistoista, kuppilatapaamisista ja klubien hämystä. Päähenkilö, itsenäinen ja sanavalmis Katya, oli kiinnostava, samoin vertailuhahmona toimiva vahva ja omaehtoinen Anna. Tottakai Kultahattu kimmelsi taustalla, ja minulle tuli lisäksi takautumia esiteininä lukemistani A. J. Croninin romaaneista, aidosti tuon aikakuden tuotteista. Lopputulemana on, että minä aloin tavoittaa tekstistä kuvittelemani ajan hengen ja pitää siitä.
Syön jonkun villamyssyistäni, ellei parin vuoden päästä ilmesty romaanista elokuvaversio. Siinä tulee olemaan upea ja laadukas 1930-lukulainen glamourpuvustus, kauniita ihmisiä (vaikkapa Kiera Knightly Katena ja Scarlet Johanson Evenä sekä Tinkerinä Joe Franco, Annana joku Sharon Stonen tapainen), tyylikästä epookkikuvausta ja nykyhollywoodilaista näyttelemistä, joka on näyttelemisen näyttelemistä – ja saadaan aikaan hengetön, ulkokohtainen tuote.
Toinen eräänlainen seuraelämän tai seuranhaun kuvaus on Joel Haahtelan Traumbach. Olen aina pitänyt Haahtelan tyylistä ja hivenen unenomaisesta kerrontatavasta. Tässä pienoisromaanissa seurataan lempeästi ja kaikkitietävän etäisyyden päästä nuorta miestä nimeltä Jochen. Tarina on osoitettu viattomille ja viallisille. Se kuvaa hyvin epämääräsessä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa vaeltelevaa valejournalistia, jolla on ihastuttavia kohtaamisia naisten kanssa. Loppu on hienostuneen ”ja sitten heräsin” -henkinen.
Tällä kertaa Haahtela ei haltioittanut. Vaikka kerronnassa oli viehkoa vanhahtavaa vetoa, lopputulos on melko yhdentekevä. Kauniisti kuvailevia elämänajatuksia eksyi joukkoon.
On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 