Avainsana-arkisto: Markku Aalto

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi & hitusen Juha Seppälän Merille-romaanista

Markku Aallon esikoisromaanista Muistoa kunnioittaen pistin merkille sarkastisen otteen ja pelottomuuden kuvata epämiellyttäviä henkilöitä. Romaanissa Turvallinen katastrofi (Warelia 2023) samantyylinen meininki jatkuu.

Kerrontajuju piilee siinä, että itsensä ympärillä kiemurtelevat kertojahenkilöt näkevät toimensa ja touhunsa omalla tavallaan, ja lukija näkee itseriittoisen sepustamisen taakse. Rakenneratkaisu tarjoaa lukijalle lisäksi kurkitsusaukkoja henkilöihin, sillä kolmiosaisessa romaanissa joka osan kertoo eri henkilö. Romaanin aloittaa katkeroitunut wanna be -kirjailija Pentti ”Pena” Hopeavuori, keskimmäinen tarina nähdään varttuneen menestyskirjailijan Antti-Kalevi ”Antsa” Horttanaisen näkökulmasta, ja jälkisanat kuittaa kustantaja Hanna-Riitta.

Kirjan kolme kertojaa on kirja-alalla, joten kertojilla on sana hallussa, mitä kirjassa hyödynnetään monin tavoin: ruoditaan omaa tekemistä ja toisten. Kertojien kannalta kunkin kirja-alatulevaisuus kulminoituu Aurinkorannikolle, jossa tapahtuu odottamattomuuksia. Siinä nimenomaan kertojien ristivalotus toimii hyvin.

Pilkkaa sinkoaa niin kustannusalan, kirjatrendien kuin kirjailijoidenkin suuntaan. Joitain kirjailijoita mainitaan suoraan, joitain salanimin. Jälkimmäisiä hykertelen. Tiivistäen kirjaelämän raadollisuutta käsitellään hirtehisesti vailla illuusioita. 

Aallon tyylillä teksti vyöryy. Tämä sitaatti ei ole runsaimmasta päästä, mutta kuvastaa Penan dilemmaa:

”Kevään koittaessa lähdin sieltä [kirjoittajakurssilta] maailmalle jo rutinoituneena alkoholistina, jolla oli hallussa paitsi itse juominen myös erinomaiset itsepetoksen ja oman sekoilunsa oikeuttamisen taidot. Jos saman haluaa sanoa kauniimmin, voi todeta, että kirjailijaelämän johdantokurssi oli tullut suoritettua intensiivimuodossa ja enää puuttuivat vain ne kirjat.”

Aallon romaanissa yllätysyhytetään epäonnistunut yhden kirjan kirjoittaja suosikkikirjoja suoltavan konkarin kanssa. Miesten makumieltymykset menevät pitkälti ristiin. Penalla on kotimaisessa kirjallisuudessa vain yksi suosikki, tinkimätön Juha Seppälä. Kuinka ollakaan myös Seppälältä on tänä keväänä ilmestynyt kirjailijaromaani Merille (Siltala 2023).

Merille on lähiaikadystopia, jossa kirjallisuudella ei näytä olevan sijaa. Nimetön, vanheneva mieskirjailija vetäytyy kirjailijaystävänsä mökille hautomaan katkeruuttaan ja hautaamaan kirjastoaan. Eli se on ilmeinen seuraus kulttuurielämän tilasta.

Satiiria luen Seppälän kirjasta, mutta en yhtä rehvakasta kuin Aallolta. Luonnehtisin Seppälän teosta pikemmin tympääntyneeksi näkemykseksi sivistysalennuksesta.

Kummassakin romaanissa on kyse miesten suhteesta kirjallisuuteen, kollegoihin ja naisiin. Tarttumapinnat toisiin ihmisiin eivät ole kummoisia, kukin puuhailee lähinnä päänsisäisiään. Seppälän teoksen loppua pidän aika arvoituksellisena, Aalto on sitä suoremmin asialla – omalla tavallaan kumpikin kierteisesti kirjallisuuden asialla.

Markku Aalto: Turvallinen katastrofi, Warelia 2023, 193 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Juha Seppälä: Merille, Siltala 2023, 96 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Markku Aalto: Muistoa kunnioittaen

Ja kuitenkin Niemisen kuolema, josta minun olisi kohtuuden nimessä pitänyt vain iloita, osui sekin minussa johonkin kipeään kohtaan, kiihdytti jotakin muodonmuutosta, jonkin uuden heräämistä sisälläni.”

Markku Aallon romaanissa Muistoa kunnioittaen (Aula & Co 2020) toimistotyöläinen Jeremias löytää pomonsa Niemisen kuolleena työpaikan vessasta. Siitä seuraa Jeremiaan korpivaellus mielensä ryteikköön.

”Jos haluaa, tätä voi toki hyvinvointivalmentajien tsemppihehkutusten tapaan sievistellen nimittää henkilökohtaiseksi elämänmuutokseksi tai miksi lie löytöretkeksi sisimpääni. – – Mutta en minä ollut unelmakarttaani seuraamassa, yritin vain pysytellä hengissä painajaisteni keskellä.”

Tiiviissä romaanissa on taitavasti eri tasoja. Pääosin kertojana toimii Jeremias, ja juonen voi tiivistää niin, että kertoja rakastuu surevaan leskeen. Tämä tarkoituksellinen banaalius kannattelee juonta, mutta tarinassa on kyse muusta. Iso osa on sitä, mistä Jeremias ei kerro tai heittää vain muutaman viitteen.

Se, mistä Jeremias kertoo ja miten hän kertoo, ottaa vallan. Tämä katkera miekkonen ei säästele sappinesteen verbaalia virtausta. Sisäinen paha puhe ja intentioiden rapainen ketju vyöryvät vetävästi, myös tragikoomisesti, eikä kertoja kiertele epämiellyttävyyttään. Kertojan mustavalkoinen ajattelu siirtyy sivuille vaivattomasti. Luulen lukeneeni, että lehtikritiikissä kertojaa on tituleerattu epäluotettavaksi kertojaksi. Päinvastoin: hän on täysin luotettava siinä, miten hän näkee ja kokee asioita vain omalta kannaltaan.

On täysin toinen tarina, minkälaisena muut näkevät ja kokevat Jeremiaan – tai mikä on totta kenenkin kannalta. Kirjan viime sivut valaisevat sitä, ja onhan lukija voinut rivien välistä jo jotain tulkita ja ennakoida.

wp-1586073362119.jpg

Jeremiasta ovat jäytäneet niin perhe- kuin työasiatkin ennen ja nyt. Kyse on sairaskertomuksesta, jollaisia tukahdutetut tunteet, surut, pettymykset ja näkymättömyys tuottavat. Ja on muisto, jota kertoja on kunnioittanut. Kyllä siinä voi alkaa viirata. Outona sattumana pidän sitä, että luin lähes peräkanaa J. P. Laitisen Lumeen ja Aallon Muistoani kunnioittaen. Niitä yhdistää kajahtanut kertoja, joka upottaa maailmaansa.

Aallon romaanin nimeä pohtien pysähdyn jokaisen kertojan, meidän, jämähtäneisiin, värittyneisiin muistoihin sekä tulkintoihin tilanteista ja muista ihmisistä. Mietin myös kirjan myötä kunnioittamisen rajoja: miten pitkälle jokaisen oma totuus voi viedä kohtaamatta muiden totuutta ja mitä siinä on tehtävissä.

– –

Markku Aalto
Muistoa kunnioittaen
Aula & Co 2020
romaani
166 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani