Avainsana-arkisto: Ludmila Ulitskaja

Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Naisia, naisia! Täydellinen kirja naistenviikolle 2021. Lyhyet novellit neuvosto-venäläisistä henkilöistä ovat lukunautinto. Syynä on täyteläinen kerronta, henkilövetoisuuden täysi hallinta. Tiiviit tarinat eivät rokota sisällön runsautta. Näihin mietteisiin vie Ludmila Ulitskajan novellikokoelma Sielun ruumis (Siltala 2021). Jo suomennosnimi sykähdyttää, juuri noin pitää nimetä tämä kirja: sielut käyvät jos jonkinlaisissa ruumiissa.

Kokoelma on kaksiosainen, joista jälkimmäinen pureutuu sielukkaasti kuolemaan. Aloitan siis siitä. Novelleissa kuvataan ihmiskohtaloita, joissa on syrjäytymisen elementit. Monissa novelleissa päädytään mystiseen katoamiseen, muodonmuutokseen tai sulautumiseen. Irreaali tarjoaa lohdun, sillä Ulitskaja kuvaa kauniisti kunkin henkilön katoavaisuuden. Esimerkiksi näin päättyy muistisairaan loppuelämän kaaos:

”Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti omat rajansa, sillä tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten – opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttaman tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan – kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.”

Täytyy toistaa: täyteläistä. Ja vaikka jotkut novellit liukuvat hörhöilyyn, kerronnan yksityiskohtaisuus ja näkemyksellisyys juurruttaa. Novelleista välittyy lempeä hyväksyntä maalliselle erehtyväisyydelle ja ikuiselle toivolle, täysipäisesti. Jaan täysin yhden henkilön mietteet: ”Eikä Sašaa haitannut tippaakaan, ettei tämä tarina ollut kovin uskottava.”

Ulitskaja kuvaa ikäviä, surkeita ja sinnitteleviä henkilöitään tarkkanäköisesti hyvät ja huonot puolet huomioiden. Kiinnitän huomiota esimerkiksi äiteihin, jotka ajavat omaa etuaan tai eivät osaa rakastaa – kaikki tämä kuvattuna lempeydestä satiiriin. Naisvaltainen henkilögalleria juontaneen juurensa runollisesta kirjan aloituksesta, jossa verbalisoituu epätäydellinen ihmisyys. Siitä sietää kertoa, siitä sietää lukea.

”Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittää oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.”

Ludmila Ulitskaja

Sielun ruumis

suomentanut Arja Pikkupeura

Siltala 2021

novelleja

130 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Ludmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia

Köyhiä sukulaisia -kokoelman (Siltala 2019) novellit ovat alun perin ilmestyneet 1990-luvulla, vaan ei ajankulku vaikuta näihin teksteihin. Ludmila Ulitskaja jatkaa venäläistä kerrontaperinnettä rehevästi ja tehokkaasti.

Kirjan alkuosan novellit vievät ahtaasti asuttuihin neukkukortteleihin, joissa kirjavat elämänkohtalot kukoistavat. Yhteiskunnallinen tillanne humisee taustalla, se on tosiasia, jota ei tarvitse alleviivata. Moni henkilöistä on juutalainen, eikä sitäkään alleviivata. Pääosassa ovat eri-ikäiset naiset, pääosin hieman syrjään sysätyt. Yhteistä taitaa olla tämä:

”Kaikilla ihmisillä, Zina, on jotain paljon ja jotain vähän: kauneutta, älyä tai kaikenmaailman tavaraa.”

Ulitskaja kuvailee taitavasti henkilöitä ja heidän aivoituksiaan. Aistin tunnelmasta myötäeloa ja huvittuneisuutta. Suomentaja Arja Pikkupeura on tehnyt hyvää työtä siirtäessään verevästi vuolaat kuvailut kielellemme. Pysyn hyvin kärryillä, vaikka Ulitskajakin viljelee venäläistä tapaa käyttää samasta henkilöstä ainakin kahta-kolmea nimeä.

wp-1581240695916.jpg

Ihastun kokelman päättävään pienoisromaaniin ”Sonetška”, joka kertoo lukemista rakastavan nuoren naisen elämänvaiheet, sen, miten hän liukuu tilanteesta toiseen  taiteilijan puolisona ja levottomanlepattavan tyttären äitinä. Sonjan mukautuvaisuus on novellin hyvin pohjustettu tausta, jolle muut henkilöt roimivat väriläiskiään.

”Junassa Sonja ei saanut unta vaan ajatteli koko ajan sitä, miten ihanaa sekä tyttären että aviomiehen elämä oli, miten nuoruus kukoisti hänen ympärillään, ja miten sääli oli, että hänen omalla kohdallaan kaikki oli takanapäin – mutta miten suuri onni että se kaikki sentään oli tapahtunut. Pää tutisi vaunun kevyen tärinän tahdissa saaden hänet näyttämään vanhukselta, kuin etiäisenä hänelle kahden vuosikymmenen kuluttua puhkeavasta vapinaoireesta.”

Teksti hivelee kuvailevan kerronnan ystävää, etenkin tunnevaihtelut välittyvät, huippuna eroottiset kohtaukset, joissa kaarrellen tavoitetaan henkilöiden tunnelma ja toiminta. Tämä on täyteläistä proosaa.

– –
Ludmila Ulitskaja
Köyhiä sukulaisia
suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2019
187 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Naistenviikko käynnistyy: Ludmila Ulitskajan Tyttölapsia

Hyvää naistenviikkoa! Tämän viikon (18.-24.7.) aikana kirjabloggaajat postaavat naisaiheisista kirjoista. Mukana olevat blogit olen listannut viikko sitten haasteen aloitusjuttuun: tarkista ne tästä linkistä. Parikymmentä blogia on siis mukana. Naistenviikon jutut voivat liittyä nimipäivänaisiin tai muuhun naisteemaan.

Viikon varrella postaan kirjoista Tyttölapsia, Näin minusta tuli tyttö, Melkein äiti ja Vailla henkilökohtaista vastuuta. Monenlaista tyttöyttä ja naiseutta on tullut näissä vastaan: eläköön moninaisuus. Aloituskirjasta Tyttölapsia julkaisee juttunsa tänään myös Jane.
naistenviikko

Luin keväällä Ludmila Ulitskajan Hilpeät hautajaiset, jonka nosteessa on kiinnostava tutustua Ulitskajan lyhytproosakerrontaan. Tyttölapsia (suom. Arja Pikkupeura, Siltala 2015) sisältää kaksi kertomussikermää Tyttölapsia ja Lapsuus -49. On perusteltua, että samoissa kansissa julkaistaan satsi lapsikuvauksia.

Lapsuus -49 -kertomukset kuvaavat lapsen tilaa perheessä, perheen vaikutuksessa ja laitamilla. ”Naulat” jää mieleen eleettömänä elämän kiertokulun kuvana. Hienoista tunnelma- ja tilannetallennuksista en paljasta enempää, suuntaan katseeni kokoelman Tyttölapsia-osaan.

Tyttölapsia-tarinoita yhdistävät novelleista toiseen puikkelehtivat henkilöt. Tällainen episodinen kerronta on nyt tavallista, muun muassa Taina Latvalan novellikokoelmassa Ennen kuin kaikki muuttuu on samaa tekniikkaa. Ulitskajan kokoelmassa saman talon tai koulun tytöt elävät elämäänsä. Tytöt purskahtelevat itkuun, haaveilevat, keppostelevat, hautovat salaisuuksia ja kuvitelmia. Mukana on kiusaamista, sisarkateutta ja jopa eroottiseksi leimahtavaa leikkiä. Tyttölapsia

Miljöinä ovat kerrostalot ja koulut kommunistisessa onnelassa toisen maailmansodan jälkeen. Aikuisten todellisuus neukkuyhteisössä tulee hyvin esille, myös se, mitä aatteella yritettiin häivyttää. Ihmiset ovat rodullisesti ja asemaltaan eriarvoisia, julistaa systeemi tasa-arvosta mitä tahansa.

Lumoudun Ulitskajan kyvystä kuvata henkilöitä ja tilanteita tarkkanäköisesti. Etenkin Tyttölapsissa kuvatut kaksoistytöt perheineen jäävät pitkään mieleeni elämään. Kerronnassa on vauhtia, villiyttäkin. Teksti myös koskettaa olematta sentimentaalinen. Joukossa on lisäksi jännitystä nostattavia juttuja: huolettoman lapsenmieliset viritykset aikuissilmin herättävät pahaenteisen tunnelman, vaikkei mitään kohtalokasta sattuisikaan.

Kaikkiaan kokoelmasta muodostuu särkyneen peilin kaltainen kokonaisuus. Ihan joka palaa ei voi saumattomasti liimata paikoilleen, mutta kokonaisuuden oleellisia osia ne ovat. Ne peilaavat ihmisluontoa, lapsen katsantotapaa, perhettä ja yhteiskuntaa. Säröjä on, siksi kuva on kiinnostava.
_ _ _

Ludmila Ulitskaja
Tyttölapsia
Suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2015 (1993, 2003, 2013)
novelleja
218 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Ulitskaja ja Tšehov

Lukijaystäväni Johanna toi luettavakseni kirjaparin. Ljudmila Ulitskajan Iloiset hautajaiset on ilmestynyt venäjäksi 1990-luvun lopulla, Anton Tšehovin Tarpeettomia ihmisiä -kokoelman novellit syntyivät 1800-luvun loppuvuosikymmeninä. Ensinnäkin on erityisen hauskaa saada minua ajatellen valittu Ulitskajan kirja, josta en tiedä etukäteen mitään. Toisekseen kutkuttaa saatu kirjakaveri, aikojen takainen klassikko, jota kirjasuosittelija tietystä syystä tarjoaa rinnakkaiseksi.

Iloiset hautajaiset (suom. Elina Kahla, Siltala 2013) on sirkushenkinen kertomus venäläisemigranttien muutamasta päivästä 1990-luvun alussa, kun taakseen jäänyt kotimaa, äiti-Neukku, hajoaa Venäjäksi. Newyorkilaisasunnossa vietetään Alikin kuolinvuodevalvojaisia, joissa ravaa tuttuja ja vähemmän tuttuja, myös ortodoksipappi ja juutalaisrabbi.Iloiset hautajaiset

Kerronta on irtonaista. Siinä yhdistyvät kuvattu nykyhetki sekä vaihtuvat tarinat, joissa poukkoillaan eletyissä elämissä. Vaikka hahmoruuhkassa on välillä vaikea samoilla, reitittyy sisältö kerrassaan hienosti. Romaanin henkilöistä välittyy slaavilaisboheemi hetkellisyys. Touhusta hersyy elämäntotuuksia, ja pintapälpätyksen takana jäytää kärsimys.

Tässä pilailevassa sananvaihdossa kaikki oli syvällisempää kuin pinnalta näytti, kumpikin oli siitä selvillä ja tehdessään hölmöjä kysymyksiä tähtäsi siihen tärkeään joka on ominaista ihmisten välisessä kanssakäymisestä – kosketukseen jonka jälki ei kulu pois.

Iloiset hautajaiset on tiivis näytös venäläisyydestä, emigranttiudesta, rakkaudesta ja kuolemasta. Suuria tunteita lähestytään sirpaleisen sattuvasti, joten romaanista kehkeytyy kiinnostava sekamelska elämästä.

Tarpeettomia ihmisiä (suom. Juhani Konkka, Kirjayhtymä 1964) on sekä Tšehovin novelleista kootun kirjan nimi että yhden keskeisen novellin otsikko. Sananen siis siitä. Novellissa on tilannekuva isästä huvilaan saapumisen päivänä ja -iltana. Pientä, arkista säätöä – samalla erityisen oleellista ihmiselosta ja rakkaudesta. Ulitskajan romaanin tapaan porukkaa lappaa, heitä majoitetaan sohville ja lattioille. Suurisydämistä hetkessäelämistä ja vaihtelevia tunteita.Tsehov Tarpeettomia ihmisiä

Siinä missä Ulitkajan teksti kimpoilee henkilöstä ja elämänkokemuksesta toiseen, Tšehov keskittää. Tietysti novellirakenne asettaa omat rajansa. Pidän Ulitskajan vauhdikkaasta ilmaisutavasta, eikä sitä vähennä se, että selkeän Tšehovin parissa olen kuin virkistävien vetten äärellä. Kerronnan kirkkaus elvyttää, ja täytyn ihailusta. Kiitän, että minut palautettiin vuosikymmenten tauon jälkeen tämän klassikkokertojan luo.

Aika ei kuluta taidokkaan kertojan terää. Tšehovilta voi oppia yhä paljon, esimerkiksi esipuheen siteeraaman mestarimiehen opetuksen: ”Lauseet on rakennettava huolellisesti, siinä kirjailijan koko taito.”

_ _ _
Ljudmila Ulitskaja
Iloiset hautajaiset
Suomentanut Elina Kahla
Siltala 2013
romaani
183 s.

Anton Tšehov
Tarpeettomia ihmisiä
Suomentanut Juhani Konkka
Kirjayhtymä 1964
novelleja
228 s.

Sain kirjalainat ystävältä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja