Avainsana-arkisto: Arturo Pérez-Reverte

Matkani Madridiin oli taidepainotteinen. Kesäkuinen kaupunki oli värikäs ja helteinen. Ei ihme, että espanjalainen käyttömuoti on kirjavaa ja eri kuosien yhdistelyä, sillä kesäinen kapunkikuvakin syntyy kirkkaista väriyhdistemistä ja eri aikojen arkkitehtuurin sekoituksesta. Puuistutuksissakin vaihdellaan lehtien muotoja ja värejä verenpunaisesta eri vihreän sävyihin. Niitä tehostaa hehkuvan valon ja tummien varjojen kontrasti.

Näin paljon kaunista ja pysäyttävää sadoilta taiteilijoilta sadoilta vuosilta useissa näyttelysaleissa. Runsaudessa on pakko pysähtyä vain muutamiin vaikuttajiin.

1 PRADO

Ensivisiitillä Pradoon kävelin suoraan El Grecon (1541-1614) taiteen pariin. Aina jaksaa hätkähdyttää se, miten vaikuttavan moderneja ovat nuo 1500-luvun näkemyksellä maalatutu työt. Valon ja varjon käyttö, ja etenkin valon lankeaminen komposition keskeltä tai ylhäältä saavat työt imemään valoonsa. Barokkiselta vaikuttavat vahvat varjostukset syventävät värivaikutelmia. Vihreän ja viininpunaisen sävyiset vaatetukset hehkuvat. Greco kouluttautui ensin ikonimaalariksi, ja ehkäpä siitä syystä pitkien, hoikkien käsien ja sormien asentojen maalaamisessa on sielua. Lisäksi ihmishahmot ovat hitusen venytetyn näköisinä inhimillisiä jopa hyvinkin ylevissä kirkkomaalauksissa.

Velázquez maalasi hovia ja uskonto- ja myyttiaiheisia töitä sekä niiden välisssä kääpiöitä ja muuta väkeä. Voi poloista Margarita-prinsessaa, josta säännöllisesti piti maalata potretti itävaltalaiskihlatulle. Niitä tuli nähtyä viime kesänäkin Wienissä. Kihlaus meni myttyyn, mutta taide elää. Las Meninas (1656) on huikea asetelma, jossa prinsessa on etualalla, muuta pientä väkeä ympärillä, peilistä heijastuvat vanhemmat ja takavasemmalla on itse taiteilija työssään. Lähes keskellä taulua on oviaukko, josta paistaa maaginen kultainen valo ja sen edessä on tarkkaileva hovimies. Alalaidassa pikkupoika talloo koiraa, joka näyttää siltä kuin murisisi varoittavasti. Prinsessa on keskiössä ja hänen ympärillään pyörii useampikin viihdyttäjähahmo. Monet katsovat eteenpäin – ilmeisesti peilistä näkyvä hallitsijapari vaatii kaikkien huomion. Taiteilija katsoo suoraan katsojaan. Minua. Minä katson tarinaan, joka minulle sallitaan.

Goyan tuotteliaan uran loppukauden spektaakkeli on Pintura Negras. Nämä mustat työt (n. 1820) ovat täysin muihin vertaamattomissa. Kuolonpimeät näyt ovat silkkaa ekspressionismia muuten niin koreilevalla taideajalla. Kalvakankeltainen valo puskee jostain kulmasta, muuta muuten mennään ruskeanmustassa maailmassa. Ihmisnaamat ovat groteskin venyneitä irvokkaissa asetelmissa. Mistä tämä on hurja pimeys on syntynyt, vallankin rokokootaustaisen alkutuotannon jälkeen?

Goyan töitä on esillä useita huoneellisia. Alkutuotantoon tosin kuuluu heleitä sievistelyjä, mutta aina hänen töihinsä siunaantuu leveänaamaisia irvailijoita, ulos söpöstelystä. Tai no, onhan joukossa puhdasta suloisuuttakin. Myös taulupari puetusta ja alastomasta Mayasta on siistiä sisätyötä, joskin naisen kasvoissa on jotain tuhruista. Eli yli mennään valokuvauksen, pelkkä näköisyys ei ole ollut tavoitteena. Goya on kiinnostava kasvomaalarina: välillä tarkka, välillä kasvot ovat nukkemaisia naamioita ja välillä turvonneen vääristyneitä.

2 REINA SOFIA

Luin matkalla Arturo Perez-Reverten romaania Taistelumaalari (suom. Satu Ekman, Like 2009). Siinä valokuvauksen ja maalauksen eroja kuvailtiin osuvasti, ja Goyan rooli siinä on oleellinen. ”Kiintoisaa että melkein kaikki varteenotettavat taistelumaalarit ovat vaikuttaneet ennen 1600-lukua –. Sen aikakauden jälkeen vain Goya on rohjennut peittelemättä tarkastella kuolevaa ihmistä, jolla virtaa suonissaan aitoa verta eikä mitään sankarien siirappia, eivätkä hänen taulunsa kotirintamalla maksaneet tilaajat pitäneet sellaista kovinkaan viisaana. Sitten tuli valokuvaus.–. Nykyään kaikki ihmistä esittävät kuvat ovat valheellisia tai epäillyttäviä, oli niissä kuvateksti tai ei. Enää ne eivät ole todistusaineistoa meitä ympäröivistä lavasteista.”

Roomani kuvaa palkitun sotavalokuvaajan resignaation päiviä. Hän on luopunut valokuvaamisesta ja maalaa tornihuoneeseen kaiken kokemansa synteesiä, muraania. Jugoslovian sodan veteraani, uhri ja kidutettu, saapuu haastamaan tämän kuvaajan, jonka kameralinssin kohteena soturi oli ollut sodan aikana petollisin seurauksin. Romaanissa käsitellään moraalia, taiteilijan etiikkaa, taiteen vaikutuksia ja ilmaisukeinoja.

Reina Sofia -nykytaidemuseossa on moderneja klassikkoja Picasson Quernicasta ja Dalin erikoisnäyttelystä lähtien, mutta matkateemakseni selvästi tarkentui vanha espanjalaistaide. Museossa on jostain syystä Goyan grafiikkasarja sotauhreista: niissä ei kaunistella eikä kasvoja vääristellä, vaan ihmiset on hahmoteltu tarkoin, herkin viivoin viimeisissä henkäyksissä tai niiden jälkeen. Perez-Reverten Taistelumaalari-romaanissa taiteilija kuvailee niitä ja Goyan muita kuolontöitä: ”Hänen grafiikkaansa parempaa ei ole tehnyt kukaan. Kukaan ei ole nähnyt sotaa niin kuin hän eikä kukaan ole päässyt yhtä lähelle ihmisen pahuutta… Kun hän viimein menetti kunnioituksensa kaikkia ihmisiä ja kaikkia akateemisia sääntöjä kohtaan, hän ylsi sellaisiin saavutuksiin etteivät niille ole vetäneet vertoja edes valokuvista raaimmat.”

3 THYSSEN-BORNEMISZA

Thyssen-Bornemiszassa on yli tuhat lähes tuhannen vuoden ajalle sijoittuvaa taulua.Kokoelmassa on upeita helmiä. Domenico Ghirlandaion muotokuva ylhäisestä naisesta 1400-luvun lopulta on häkellyttävän hieno. Sitten on maalauksia jokaiselta tunnetulta tekijältä (vain Vermeer puuttuu) ja sadoilta tuntemattomilta.

Jäin taas miettimään sitä, miten paljon taidetta on tehty ympäri maailmaa ja vain noin pari sataa tunnetuinta tekijää tulee bongattua. Kieltämättä heidän näkemyksellisyytensä erottuu saman aikakauden muiden taiteilijoiden samantyylisistä teoksista. Silti siellä joukossa on muitakin mestarillisia töitä.

Lisäksi nimimiehet ovat olleet todella tuotteliaita, sillä joka maailman museoon riittää näytettävää. Se on liian ilmeistä, että tekijät ovat yksinomaan miehiä ja kuvauskohteista enemmistö naisia, mikä osoittaa kuvataidehistorian oudon sukupuoliasetelman.

Sitten hyppään lähimmälle vuosisadalle. Edward Hopperin teokset ovat tunnelmakuvia. Etenkin maalaus yksinäisestä naisesta alusvaatteisillaan hotellihuoneessa paperia lukien on vangitseva. Tallentuneessa tilanteessa on kertomus, jonka voi taulun vihjeistä täydentää. Lisäksi luen siihen itseni yksinäisenä matkailijana. En paneudu paperin pitämiseen kuten taulun malli, kirjoittelen muistiinpanoja ja luen kirjoja, mutta ilmapiirin imen itseeni.

Toinen matkalukemiseni oli Javier Mariasin romaani Rakastumisia (suom. Tarja Härkönen, Otava 2012). Madridiin sijoittuvassa romaanissa minäkertojanainen kertoo itsestään ja täydellisestä pariskunnasta, joista toinen puolisko kuolee väkivaltaisesti. Sen jälkeen tarinaan punoutuu monimutkaisia suhteita.

Romaani on kovin kirjallinen, siinä ruoditaan muun muassa Balzacin pienoisromaania ja Dumas’n Muskettisotureita. En erityisemmin innostunut lörpöttelevästä ja kuviteltuja ajatustenkulkuja pikkupiirteisesti selostavasta tyylistä. Romaanissa on kuitenkin vetoavaa elämisen ja kuolemisen merkityksen erittelyä. Hienosti romaanissa selvitellään narratiivisuutta: miten tarina voi olla todempi kuin tositapahtuma ja miten loppujen lopuksi kaikesta jää jäljelle vain tarina. ”Kaikki muuttuu kertomukseksi ja kelluu lopulta samassa sfäärissä, ja tapahtunutta tuskin erottaa keksitystä. Kaikki on lopulta tarinaa ja kaikki jutut kuulostavat lopulta fiktiolta, vaikka miten olisivat totta.”

Matkastanikin jää tarina. Ars longa vita brevis -henkisesti eletyt hetket kelluttavat aikansa, uppoavat, painuvat piiloon pinnan alle ja välillä putkahtelevat muistokuplina mieleeni.