Käynnistin tammikuun lopussa Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlan kunniaksi lukuhaasteen. Aikanaan suosittu kirjailija ei nykyään monesti osu silmiin kirjajutuissa. Juhlavuotena on kuitenkin kiinnostavaa lukea uudelleen tai tutustua ensimmäistä kertaa Joenpellon tuotantoon.
Osallistu arvontaan
WSOY:n kirjasäätiö lahjoittaa viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi haasteeseen osallistujille. Olet mukana arvonnassa, kun kirjoitat kommenttiin Joenpelto-lukukokemuksestasi tai lisäät linkin juttuusi. Arvonta on käynnissä 22.6. saakka. Saat tiedon kirjavoitosta sähköpostiisi. Arvottavana ovat seuraavat Joenpellon romaanit:
Avoin, hellä ja katumaton
Jottei varjos haalistu
Missä lintuset laulaa
Neito kulkee vetten päällä
Rikas ja kunniallinen.
Kuvat arvottavista kirjoista on ottanut Anna Mattila Eeva Joenpellon talon salissa.
Lukukokemusten ja kirjasomettajien juttujen koonti
Kirjasomettaja tai Joenpelto-lukija: lisää komenttiin juttulinkkisi ja/tai lukukokemuksesi. Käytä ja seuraa myös muuta somea ja tunnuksia #joenpelto100 #eevajoenpelto100 #wsoykirjallisuussaatio.
Haastoin Joenpellon lukemiseen jo muutama vuosi sitten (kooste 2016), mutta tänä vuonna on sata syytä toistaa se. Tammikuiseen haastejuttuuni ilmoittautui ennakkoon parikymmentä kirjasomettajaa:
Joukko kirjabloggaajia pääsi 9.6.2021 tutustumaan Sammatissa Joenpellon vaikuttavaan Vares-Kantola-taloon. Talon tunnelmin johdattelen Joenpelto-lukijoiden lukukokemuksiin, joita löydät tämän jutun kommenteista. Eläköön ajaton proosa, jota sopii lukea juhlapäivän jälkeenkin!
Eeva Joenpelto hallitsee mielentilojen kuljettamisen romaanimitassa. Jottei varjos haalistu (WSOY 1986) muistuttaa minua väkevästi siitä, että kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy myös kuluvaa julkaisuvuotta kauempaa.
Kirjailijan satavuotisjuhlapäivä on 17.6. ja siihen liittyvä lukuhaaste #joenpelto100sai minut tarttumaan tähän kirjaan sen nimen perusteella – jottei kirjailijan varjo pääsisi haalistumaan. Haasteen koontijuttu ilmestyy blogissani ylihuomenna. Odotan siihen Joenpelto-lukijoiden kommentteja ja juttulinkkejä. (Kannattaa muuten 17.6. ilmestyvään koontijuttuuni kirjoittaa Joenpelto-lukukokemuksista: WSOY:n kirjallisuussäätiö on lahjoittanut viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi kommentoijille.)
•
Jottei varjos haalistu muuttuu alun tunnustelevuuden jälkeen vetäväksi, kun pääsen sisälle vanhenevien sisarusten Erikan ja Juliuksen ajatusmaailmaan, myös kouluikäisen Askon, Juliuksen pojan:
”He istuivat vastakkain, kahden niin kuin useimmiten ennenkin. Muissa perheissä, poika oli nähnyt, oli isä ja äiti ja sisaruksia ja ainaista pikku tuhertamista niin niin ettei voinut tietää mikä oli tärkeää, mikä turhaa.”
Juliuksen levottomuus ilmenee touhuiluna, joissa vilisee naisia, väkijuomia, eläinlääkärin työtä ja asekätkentää. Eerika höösää veljeään niin kuin on tehnyt koko ikänsä lukuun ottamatta veljen lyhyttä avioliittoa huithapeli-Helyn kanssa. Väsymätön järjestelijä pitää huolta veljenpojastaan niin kuin veljestäänkin: ”Aina oli väsytty ja aina oli jaksettu nousta, ei vain pitänyt hermostua.”
•
Linjakkaasti hän-muotoinen kerronta liukuu päähenkilöiden sisäiseen puheeseen. Juonilankaa kerien pysähdyn takkuihin vanhasta perintöriidasta ja sukutragediasta. Se määrittää sisarusten elämänkulkua, mutta ei vain se. Sukukaunoihin kytkeytyy myös riita Erikan jemmaamasta hautapaikasta. Siinä saavat luterilaisuuden ulkokultaiset piirteet kyytiä.
Vaikka kirjaa voisi luonnehtia Kuovinojan perheen sukuromaaniksi, se on myös kiinni yhteisössään, kylässä ja läheisessä kauppalassa. Sodanjälkeinen yhteiskunta esittäytyy maalaispitäjän elämänmenon myötä: ajankuva näkyy henkilöissä ja puheissa.
Tiettävästi romaanin sukuriita muistuttaa Joenpellon isän kokemaa perhesuhteiden katkeamista. Lukukokemukseeni sekoittuvat hieman myös juuri kokemani länsiuusimaalaiset maisemat Joenpellon kotitalon tienoilla. Vares-Kantolan talon monet aikakerrostumat vaikuttavat siten, että lukiessani näin Erikan ja Juliuksen talon tuvassa ja kamareissa.
•
Ihastelen henkilökuvausta. Se päästää lähelle henkilöitä ja silti jättää heihin ihmisen perimmäisen arvoituksen. Joenpellon henkilöissä on särmää ja ihmisenä keskeneräistä. Katsanto henkilöihin on ymmärtäväinen, osin jopa huvittunut. Päähenkilöt syvenevät sivu sivulta, myös ohimenevät henkilöt saavat lihaa luiden päälle.
Joenpellon polveilevan kuvailun ja nykivän tokaisun vaihteleva rytmi vaikuttaa myös siihen, että etukäteen ei voi käänteitä tai ajatuskulkuja arvailla. Sanonnan terävyys ihmiselosta vakuuttaa, ja olenkin merkinnyt tiheään sivuja, joista voin poimia osuvia sitaatteja
Valitsen kuitenkin sitaatiksi romaanin loppupuolelta Erikan elämänohjeen Asko-pojalle. Se on linjassa sen kanssa, mitä muutakin olen lukenut realismin lippua ylväänä heiluttavalta Joenpellolta. Elämältä ei kannata odottaa liikoja, mutta silti elämä on eittämättä elettäväksi tarkoitettu.
”Minä olen varmaan usein paasannut sinulle, että kuinka elämä muka sujuu. Olen minä paljon puhunut, varmaan. Ja vaikka se kuinka on ollut totta, niin on siinä jotain, joka ei pidä paikkaansa. Tai pitää, pitää, mutta kun se on muuttunut melkein niin kuin tarinaksi vain, taruksi, joka kimalteleekin. Vaan kun oikeassa elämässä ei mikään kimaltele. Tai jos, niin yhden värsyn verran. Elämä sujuu näin. Tapellaan pienistä asioista kun isoista ei edes ymmärretä.”
Luin Eeva Joenpellon romaanin Neito kulkee vetten päällä (WSOY 1955 / 2021) lukiossa, sillä valveutunut äidinkielenopettaja teetti tutkielman, jota varten luin silloin toistakymmentä Joenpellon teosta. Tarkkoja muistijälkiä ei minulla nyt valitsemastani romaanista enää ole, vain jokin ailahdus vaikeista asioista ja tunnelmasta. Melko ennakkoluulottomasti ryhdyin uusintalukuun.
Mitähän sain silloin nuorena kirjasta irti? Valitettavasti tutkielmani on hävinnyt, en pääse tarkistamaan. Näin kypsän keski-ikäisenä korostuvat lukukokemuksessani eri-ikäisten naisten kuvaus ja eritoten äitiyden käsittely.
•
Miljöönä on uusimaalainen pieni tehdaspaikka maaseudun rajalla. Sen reunassa kohoaa Puntin nahkuritalo, siellä raataa 36-vuotias Helmi. Helmin asema on määrittelemätön, sillä hän on synnyttänyt kaksi nyt teini-ikäistä poikaa talon poikavainaalle vailla avioliiton siunausta. Puolimaailman piirteet lisääntyvät, kun selviävät Helmin äidin Alman vaiheet. Hän on synnyttänyt isättömiä lapsia tehtaalaisten asuntolaan Riemulinnaan, pahamaineisen tivolin liepeille. Alman lapsista vain Helmi ja hanttapuli-Reino jäivät henkiin.
Romaanissa eletään 1900-luvun alkupuolta, ja yhteiskuntarakenne heijastuu kaikkeen. Valtakunnan tapahtumat, myös kansalaissota, humisevat taustalla, mutta henkilöissä arvot elävät. Puntin vanha emäntä matriarkka-asemassaan kuintenkin murtaa jotain, toisaalta ei: asematon au-äiti-Helmi saa armon palkattomana työvoimana.
Hätkähdyttävintä romaanissa on kuvaus äitiydestä. Alman kovuus ja tunnetaidottomuus siirtyvät seuraavaan polveen. Helmissä koskettaa se, mitä hän lapsuudessaan ja nuoruudessaan on joutunut kokemaan ja miten rakkaudennälkä on jäänyt kovertamaan. Helmi on neito vetten päällä, hahmo, joka naisistuessaan leijuu toteutumattomissa unelmissaan, jottei hukkuisi todellisuuteen.
•
Kuolema hengittää lukijaa niskaan tarinan eri käänteissä. Synkeyttä riittää niin Riemulinnassa kuin Puntin perheessä. Fokuksessa pysyvät elämänkulun säälimättömyys ja ne, jotka jäävät elämään, Helmin ajatuksin: ”Vain hetki hyvää oloa, ja sitten – tyhjä kuori.” Kuolema kohdistuu kirjan miehiin, ja muutenkin kirja tarjoaa näkymiä miesten ja naisten eriäviin elämäntapoihin ja sukurasitteisiin.
Joenpellon kerronnan valttina pidän sentimentaalisuuden puutetta, sillä karuuden teräväpiirtokuva välittää asiat sellaisenaan, etäännytettyinä mutta psykologisesti osuvina. Eri aikatasojen risteily tarjoaa moderniutta ja kuvailutapaa maustaa perinnetietoisuus. Kummasti luonto- ja ihmiskuvausten kuvakieli johtaa ajatukset Sillanpäähän, mutta vertailukohta vain häilähtää, sillä ihan riittävästi Joenpelto yhdistää omanlaisesti selkeää ilmaisutapaa vetäviin kieli- ja vertauskuviin.
”Tarvitaan niin vähän että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Aika pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen ynnä kuitenkin aina erilainen. Niin kuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten kaarien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.”
•
Eeva Joenpellon satavuotispäivä on 17.6.2021. Siksi käynnissä on lukuhaaste #joenpelto100, johon kirjasome osallistuu haluamallaan tavalla. Koontipostaus ilmestyy blogissani juhlapäivänä. Tulee olemaan mielenkiintoista tutkia, minkälaisia kokemuksia nykylukijoilla on ollut Joenpellon runsaan tuotannon parissa.
Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.
Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.
•
Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.
Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.
•
Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:
”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”
•
Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.
Eeva Joenpellon syntymästä tulee 17.6.2021 100 vuotta. On siis otollinen aika palata Joenpellon tuotantoon.
Kirjasomettaja: toimi näin
Ilmoittaudu lukijaksi ja postaajaksi tämän jutun kommentissa sekä liitä sinne kirjasomesi linkki. Bloggaajien lisäksi tervetulleita ovat kaikki kirjasomettajat kuten kirjagrammaajat ja -podcastaajat. Voit toki osallistua haasteeseen ilman kommentti-ilmoittautumista.
Lue ja kirjoita: ajasta tai julkaise juttusi 17.6.2021 klo 10 mennessä. Käytä tunnusta #joenpelto100.
Jos olet Joenpellon kirjan tai kirjojen lukija muttet postaa, kerro lukukokemuksestasi somessa (#joenpelto100) ja koontipostauksessani 17.6.2021.
Joenpelto-vinkkejä
Haasteen mottona voi pitää vaikkapa kirjailijan yhden teoksen nimeä: Jottei varjos haalistu. Valinnanvaraa Joenpellon tuotannossa on runsaasti. Lue haasteeseen yksi tai useampi teos:
Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946 Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950 Kaakerholman kaupunki, 1950 Veljen varjo, 1951 Johannes vain, 1952 Kivi palaa, 1953 Neito kulkee vetten päällä, 1955 Missä lintuset laulaa, 1957 Ralli, 1959 Syyskesä, 1960 Kipinöivät vuodet, 1961 Naisten kesken, 1962 Viisaat istuvat varjossa, 1964 Ritari metsien pimennosta, 1966 Halusit tai et, 1969 Vesissä toinen silmä, 1971 Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa) Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa) Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa) Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa) Elämän rouva, rouva Glad, 1982 Rikas ja kunniallinen, 1984 Jottei varjos haalistu, 1986 Ei ryppyä, ei tahraa, 1989 Avoin, hellä ja katumaton, 1991 Tuomari Müller, hieno mies, 1994 Uskomattomia uhrauksia, 2000
Lisää tietoja Joenpellosta ja juhlavuodesta saat Eeva Joenpelto -seuran sivuilta: tässä. Lukuhaasteesta on myös seuran sivuilla: tässä.
Lisäksi Joenpelto-lukuhaasteesta kirjoittaa Joenpellon tuotannosta väitellyt Tiina Mahlamäki blogissaan Nostetaan teksti pöydälle: tässä.
Lisäys 3.2.2021: WSOY:n tiedote juhlavuoden julkaisuista ja tapahtumista, tässä.
Vuoden 2016 Joenpelto-haasteeseen voit tutustua täällä.
Tammikuussa käynnistin Eeva Joenpelto -haasteen. Tuntui siltä, että aikanaan suosittu kirjailija on unohtunut. Tai kirjailijasta kyllä muistutti tuore Helena RuuskanJoenpelto-elämäkerta, mutta tuotanto on mahdollisesti vaipunut unholaan.
Hätkähdin, kun vanhoista kirjaliepeistä huomasin, että 1970- ja 80-luvun taitteessa ilmestyneestä Lohja-sarjasta otettiin monien kymmenien tuhansien kappaleiden painoksia. Oli siis syytä selvittää, puhutteleeko Joenpellon proosa yhä vai käykö niin kuin sanotaan romaanissa Eteisiin ja kynnyksille:
Nii, kyl elämine ain romaaniv voittaa, Salme myönsi nyt kaiken, oli semmoinen hetki.
Tämän koontipostauksen kommentteihin ilmestyy linkkejä kirjabloggaajien Joenpelto-juttuihin. Listaan jo valmiiksi blogeja, jotka ovat ilmoittautuneet haasteeseen aloituspostauksessa tai Facebookissa.
Kirjabloggaajat kaivelevat naftaliinista Eeva Joenpellon (1945 – 2004) tuotannon. Tänään Joenpellon kuolinpäivänä (27.1.) käynnistyy haaste: lue, bloggaa ja kommentoi Joenpellon teoksia. Postaukset julkaistaan Joenpellon syntymäpäivänä 17.6.: KOONTI ON TÄSSÄ.
Eeva Joenpellon tuotannossa on valinnan varaa:
Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
Kaakerholman kaupunki, 1950
Veljen varjo, 1951
Johannes vain, 1952
Kivi palaa, 1953
Neito kulkee vetten päällä, 1955
Missä lintuset laulaa, 1957
Ralli, 1959
Syyskesä, 1960
Kipinöivät vuodet, 1961
Naisten kesken, 1962
Viisaat istuvat varjossa, 1964
Ritari metsien pimennosta, 1966
Halusit tai et, 1969
Vesissä toinen silmä, 1971
Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
Elämän rouva, rouva Glad, 1982
Rikas ja kunniallinen, 1984
Jottei varjos haalistu, 1986
Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
Avoin, hellä ja katumaton, 1991
Tuomari Müller, hieno mies, 1994
Uskomattomia uhrauksia, 2000
Itse tartun todella halukkaasti esimerkiksi Lohja-sarjaan. Lähden tutkimaan, mitä muistan aiemmin lukemastani ja miten toisin luen nyt, vuosikymmenien jälkeen. Myös syksyllä ilmestynyt Helena RuuskanEeva Joenpelto -elämäkerta inspirioi palaamaan tuotteliaan kirjailijan teoksiin.
Haasteeseen heittäytyjä: toimi seuraavasti
1) Ilmoittaudu tämän jutun kommenttikenttään.
2) Julkaisen oman Joenpelto-postaukseni aamulla varhain 17.6.
– Bloggaaja: käy päivän aikana lisäämässä kommenttiin linkki omaan Joenpelto-juttuusi.
– Muu lukija: kerro päivän aikana lukukokemuksestasi kommenttiin.
Elämän kirjailija – oivallinen alaotsikko Eeva Joenpelto -elämäkerralle (WSOY 2015)! Tahtooko kirjoittaja Helena Ruuska upottaa siihen monimerkityksellisyyttä samoin kuin Joenpelto romaaninimiin? Ensinnäkin Joenpelto esitellään ihmisten elämän psykologisena kuvaajana, toisekseen Joenpelto venytteli omissa jutuissaan totuutta eli kirjaili elämään omasta päästä kuvioita niin sanoakseni mielin määrin. Ja viittaahan se yhteen Joenpellon romaanin nimeen, Elämän rouva, rouva Glad.
Joenpelto halusi olla sekä rouva että kirjailija. Rouvuus koki kolauksen, mutta sen jälkeen kirjailijuus kukoisti. Ruuska ripottelee Joenpellosta privaattitietoja ja kytkee niitä tuotantoon. Teosanalyyseja ei parane tältä kirjalta odottaa, vaikka tuotannosta hyvin kerrotaankin, sillä tavoitteena on tavoittaa Eeva. Sen verran ylväs hahmo hän on ollut, että heti nolottaa mainita hänet vain etunimeltä.
Komeus ja kopeus tulevat teoksessa liki, Joenpellon persoona ei. Se olikin hänen ydintään: varauksellisuus ja etäisyys. Tunteet piti peittää, paitsi kiukku. Ulkopuolisille ei aikanaan traagiset perhetapahtumat näyttäytyneet, nyt ne levittäytyvät lukijan nähtäväksi. Pitkä ja katkennut avioliitto jää kuitenkin kutkuttavan arvoituksellisena, samoin Joenpellon muu suhde-elämä.
Kirja ilmestyi sopivasti Joenpellon 100-vuotissyntymävuotena. Muuten ei paljon ole ollut melskettä aikanaan suositun kirjailijan tuotannosta. Missä ovat juhlapainokset Lohja-sarjasta tai uusintaesitys siitä tehdystä tv-sarjasta? Tämä elämäkerta muistuttaa, että Joenpelto oli myyvä ja luettu kirjailija. Se myös kertoo lähivuosikymmenten kirjallisesta kentästä kohdettaan enemmän. Ruuska on selvitellyt ansiokkaasti valtavaa aineistoa. Jotain toisteisuutta olisin karsinut, mutta sujuvaa teksti on, ja mukavasti kohteen oma ääni kuultaa rivien välistä.
Joenpelto oli arvonsa tunteva ja selvästi kilpailuhenkinen. Monesti häntä verrataan lähihistorian kuvaajana Väinö Linnaan. Antaa kirjailijan itse vastata siihen:
”En itsekään pidä siitä, että minua toistuvasti verrataan Väinö Linnaan. En ole hänen veroinen, en parempi jos en paljon huonompikaan. Olen aivan erilainen, koko kirjoittamiseni perustuu ihmiskuvaukseen eikä laajoihin eeppisiin kaariin.”
Luin lukioaikana useita Joenpellon kirjoja pakollisen kirjallisuustutkielman vuoksi. Valitettavasti tutkielma on hävinnyt, muisto ei. Paniikissa etsin lainaksi juuri ilmestynyttä viimeistä osaa Lohja-sarjasta, ilman sitä ei tutkielmasta olisi mihinkään. Lempiaineeni historian (oli myös Joenpellon lempiaine) lehtori lainasi oman kappaleensa Eteisiin ja kynnyksille -romaanista vannottaen haluavansa lukea sepustukseni. Jo olin otettu. Yksi nuoruuteni talviloma meni Joenpelto-tulkintoja naputellen vanhanaikaisella kirjoituskoneella.
Elämäkerran innoittamana palaan nyt Joenpellon kirjoihin. Vetää kaikista ovista on jo iPadiini ladattuna. Miltä mahtaa maistua Lohja-sarja vuosikymmenten jälkeen? Voinkin lukea hitaasti, sillä käynnistän kirjabloggaajien Joenpelto-haasteen 27.1. ja postaukset paljastuvat vasta Joenpellon syntymäpäivänä 17.6. Tule mukaan!
– – –
Helena Ruuska
Eeva Joenpelto. Elämän kirjailija
WSOY 2015
elämäkerta
498 sivua.
Ostin itselleni joululahjaksi.
Tammikuussa käynnistin 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 