Avainsana-arkisto: Heikki Kännö

Heikki Kännö: Ihmishämärä

Heikki Kännön jättiromaanin Ihmishämärän (Sammakko 2022) nykyisyys kuvataan dystopiana muutama vuosikymmen meidän ajastamme eteenpäin. Siihen kuuluvat eteläisen Euroopan elinvoiman vienyt kuumuus ja kuivuus, ja kirjan loppua kohti kurittavat kohtalokkaat maanjäristykset, tulvat, infrastruktuurin sortuminen ja tekoälyn temppuilut, joiden seurauksena tuhoutuvat Lontoo, Torino ja San Francisco – vuosisatoja säilynyt ihmisten historia, taide ja elämä.

Eikä siinä kaikki vaan vanha mytologia valtaa kerronnan ja kerrotun maailman. Romaanin 1038 sivua sisältää raskaita osuuksia mutta myös nautinnollisen eeppistä, sävykästä kerrontaa. Tämä romaani ei päästä helpolla eikä siitä ole helppo kirjoittaakaan. Jotain tässä nyt kokoilen. (Ja jos et jaksa lukea venähtänyttä juttuani, jaksatko romaaniakaan.)

Länsisaksalaisen Kleven kaupungin alueella kukoistaa omenatila Goldener Apfel. Tilaa hoitavat ikinuori Engelbertha ja hänen erikoisen elinvoimainen, ikivanha isoäitinsä Ethelinda. Engelberthan aviomies Baldovino hoitaa pellot, ja sen lisäksi hänet tunnetaan kuvanveistäjänä ja Cernin tekoälytiedemiesryhmän jäsenenä. Nuori kuvataideopiskelija Anastázie on tilalla ottamassa oppia kuvanveistäjämentoriltaan. Eräänä päivänä omenatilalle saapuu vanha silmäpuoli Hans Otter.

”Ja entä sitten? Jatkuuko kaikki Eddan ennustamalla tavalla, jossa alku on kuten loppu?”

Ihmishämärässä eri aikakerrokset lomittuvat, jopa niin, että kyseenalaistetaan kuoleman ja syntymän järjestys. Edda-mytologia, tarinat, Wagner-libretot, historia ja taideteokset taiteilijoineen kietoutuvat toisiinsa. Romaani tukeutuu perin juurin fiktion olemukseen, kuvitteluun, kuviteltuun, joita solmivat näkemykset taiteesta ja elämästä.

Romaanin alussa yritän vakuuttaa itselleni, että tämän romaanin voi lukea vain uskoen satuun. Toiset fiktiot ovat elämänkaltaisia, todenoloisia, sitten on spekulatiivisia fiktioita kuten Ihmishämärä, jolle on lähtökohtaisesti sallittava kaikki.

”- Eivätkö sadut olekin juuri tällaista tutkiskelua varten? Ne kärjistävät ja rinnastavat, ja samalla näyttävät ihmiselle jotain, mikä on niin lähellä, ettei sitä huomaisi lainkaan ilman matkaa jonnekin hyvin kauas.”

”On tullut Ragnarökin aika”, Clothilde sanoi.

”On tullut Wotanin aika”, Gunilla sanoi.

”Ja elonpiirinsä tuhonneelle ihmiselle”, Clotilde sanoi, ”jumalille kuuluva aika tietää hämärää.”

Ihmisten tunteman maailman loppu vaikuttaa vääjäämättömän lohduttomalta. Syynä on se, ettei ihminen kyltymättömyydessään ole oppinut virheistään. Muinaisjumalille tulee siten tila ja tilaus palata, vaikka ovat aikanaan pullistelleet sekä pettäneet ja tuhonneet toisiaan ja itsensä. Sodat ja natsiaate pohjustavat niiden uutta tulemista. Mutta ovatko muinaisjumalat oppineet virheistään?

Vastapainona hävitykselle romaanissa uskotaan substanssin säilymiseen jossain muodossa. Esoteerisen ajattelun kulmakivi hioo sellaista, mikä jää jäljelle: Akasha, kaiken tiedon kirjasto – tai eri filosofien käsitykset olemassaolon äärettömistä muodoista, ihmisaistein todentamattomista todellisuuksista. Näin vastaa Baldovino oppilaalleen: 

”Totesin vain, ettei ajatus informaation katoamattomuudesta ole ainutlaatuinen, ja voin vielä erikseen painottaa, ettei se ole edes mahdoton. Kuten sinulle joskus kerroin, informaatio on ainetta, eikä aine katoa, vaikka sen sisältämät molekyylit vaihtaisivat järjestystä.”

Pitkin romaania Baldovinon oppilaan Anastázien skeptisyys haastaa taruilua:

”Eli sinä siis uskot, mitä tuo mielipuoli [Hans Otter] meille satuilee…? Että vanhat mytologiat ovatkin totta… että elämme jonkin hemmetin muinaishirviön ulkokuorella… että tuo umpihullu vanha kusipää on uudestisyntynyt ylijumala Wotan tai Ođinn tai mikä nyt onkaan, ja Engelbertha jokin reinkarnaatiotunut nuoruuden jumalatar Freia? Niinkö?”

No, minä uskon, kun Kännö pistää uskomaan uskomattomattomassa juonien ja sivujuonien kudelmassa, jossa ei ole pahitteeksi mytologioiden tuntemuksen lisäksi, jos tietää jotain länsimaisesta filosofiasta ja kulttuurihistoriasta. 

Tunnistan pitelemättömän kuvittelun taidon, jolla Kännö rakentaa runsaan romaaninsa. Heti perään tunnustan riittämättömyyteni lukijana, sillä tunnen vain pintapuolisesti skandi-mytologiaa enkä ole kokenut Wagnerin oopperoita tai tutustunut niiden librettoihin. Kalvavaa, etten siksi pääse pureutumaan, mitä kaikkea Kännö on tehnyt taustamateriaalilleen. En siksi osaa täysin heittäytyä Kännön fiktioon, mutta se kertoo minusta lukijana, ei kirjasta.

Joseph Beuysin teoksia näin ensi kerran jo joskus 1980-luvun alussa kenties Sara Hildenin taidemuseossa. Ai Weiwein kanssa minusta on selfie, joka on otettu Helsingissä 2015 osana hänen näyttelyavajaisiaan.  Marina Abramovićin retrospektiivissä Firenzessä joulukuussa 2018 totisesti vaikutuin. Nämä kolme taiteilijaa ovat oleellisia Kännön romaanissa, ja näin ripustaudun omiin kokemuksiini heidän taiteestaan sekä sijoitan ne osaksi lukukokemustani – saan tarttumapintaa. Kännö siis poimii maailmankuulut taiteilijat osaksi romaaniaan, sellaiset taiteilijat, jotka panevat itsensä alttiiksi ja haluavat välittää sanomaa.

Onhan Ihmishämärä monessa mielessä suurteos, mutta veikkaan ettei ihan jokahemmon lukemistoa. Toisaalta myös kovin suosittu Tolkienin Taru sormusten herrasta on paksu teoskokonaisuus, ja siinäkin juoni punoutuu vallan (valtasormuksen) vaikutuksiin ja erilaisten juonipoikkeamiin, uskomusolentojen kohtaamisiin ja taisteluihin, hyvän ja pahan vääntöön. Kännö ei fantasioi vaan kytkee myytit dystopiaan, eivätkä hyvä ja paha erotu kovin tarkkarajaisina vaan ihminen pelaa niillä:

”- Ihminen on niin helppo, Hans Otter ajatteli. Alkeellinen olento, joka käyttää vaivaa määritelläkseen käyttöönsä hyvän ja pahan, ja sen jälkeen tuhlaa aikaansa keksiäkseen syitä, joiden avulla noita määreitä voi hyvällä omallatunnolla siirrellä, mikäli omat intressit niin vaativat.”

On ehkä eduksi tuntea Kännön tuotantoa. Olen lukenut Sömnön ja Runoilijan. Viimeksi mainitusta tuttua on muun muassa GoethenSteinerin ja Nietzschen merkitys. Nautin Ihmishämärässä viittauksista edellisen teoksen aineksiin, ja tunnistan tutun, kanelilta tuoksuvan pahuuden läsnäolon.

Mielikuvitusjättiläinen, joka on tietoinen eurooppalaisesta kulttuurikontekstistaan – sellainen on Ihmishämärä. Ihminen on siinä uhka itselleen ja ympäristölleen. Näenkö toivoa? Luen romaanista:

”Ihminen rakentaa maailman ja maailma rakentaa ihmisen, joten on äärimmäisen tärkeää varmistaa, millainen ihminen uuden maailman rakentajana toimii. Jokaisen ihmisen on oltava taiteilija. Jokaisen taiteilijan on käytettävä luovuuttaan.”

Romaani alkaa ja loppuu väriin: toisesta herää tajunta, toiseen loppuu kaikki. Kännön luovuudesta luen kaikkia sävyjä.

Heikki Kännö: Ihmishämärä, Sammakko 2022, 1038 sivua. Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-romaaniksi 2020: monta kysymystä, vähän vastauksia

Mistä syystä palkinto yhdelle?

Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)

Ritva Hellsten: Raija

Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.

Anni Kytömäki: Margarita

Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.

Heikki Kännö: Runoilija

Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.

Kirjakilpailu vai mikä?

Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.

Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?

Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.

Miten määritellä lajit?

Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.

Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha Hurmeen Niemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?

Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.

Miksi lisää medianäkyvyyttä?

Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.

Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.

Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.

Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.

Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?

Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…

Onnittelut!

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Heikki Kännö: Runoilija

Minun on pakko mutkan kautta kulkea Heikki Kännön romaaniin Runoilija (Sammakko 2020). Voi se toisaalta olla polun (alku)pää Kännön kirjaan. Ja tästä se lähtee, pätkä Goethen Faustista, jonka alkunäytöksessä kajahtavat runoilijan sanat:

”RUNOILIJA.

Pois! etsi itselles jo orja uus’!

Vai sunko tähtes pitäis runojan

Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,

Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!

Mill’ lumoaa hän kaikki mielet,

Ja soimaan saapi ilman-pielet?

Sulosointu se on, mi lens’ hänen sielustansa

Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!

Kun luonto ain’ ikipitkää lankaa kiertää

ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;

Kun soinnutonna laumat olijoiden

Sekavasti soi ja vaikeroiden,

Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,

Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?

Ken kirkastaa erityiset yleisellä,

Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?

Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,

Virittää iltaruskot sielun taivaallen?

Keväältä kaikki kaunokukat ostaa

Ja kylvää tielle kultasen?

Ken halvat lehvät palmikoita

Joka ansiolle seppeleiksi saa?

Ken yhdistää Olympin jumaloita?

Ken? Ihmisnero, jonk’ ilmi runoja saa.”

(suom. Kaarlo Forsman, 1884; postaukseni Faustista: tässä.)

Kuva: Lassi Ahti

Anteeksi vain pitkä runositaatti, mutta minusta se on oivallinen johdattelu Kännön romaanin päähenkilöön, runoilija Aurelian Benniin. Tunnistan Faust-tekstin runoilijasta tuttua: uskottelu luovasta neroudesta, omasta kaikkivoipaisuudesta hurmioitunut yli-ihmiskuvittelija!

Romaani alkaa vuodesta 1888, jolloin nuoren runoilijan tuhokierre käynnistyy. Takana on nopeasti ohi mennyt menestys runoelmasta ”Faustin kirous”. Sitten tapahtuu kunnian- ja vallanhimon viinihöyryissä sielun myynti paholaiselle, ja niin käynnistyvät tapahtumat, joiden seurauksena saksalainen Auerelian on Ranskassa ja Italiassa etsitty murhaaja Le Poète, Il Poeta.

Tämä tässä kerrottu on promille romaanin sisällöstä. Kännön teos on kaunokirjallisuustaidetta, jossa juhlivat mielikuvitus, virtuoosimainen kerronta ja eurooppalaisen kirjallis-filosofisen historian hallinta. Se on hurmaavaa ja lennokasta. Se voi olla myös ajoittain raskasta mutta vaivan arvoista.

Uskon olevan lukukokemukselle tukea, jos tietää jotain Friedrich Nietzschen ja Rudolf Steinerin elämistä ja filosofioista. Tai sitten voi antaa mennä, ja ottaa heidät vain Kännön kirjan henkilöinä, sillä Aurelian takertuu kahteen filosofiin kuin kirppu. Kaiken alku ja juuri on kuitenkin Goethe ja Faust, johon perehtyneenä Steiner sanoo:

”Faust – sellaisena, millaiseksi Goethe sen kirjoitti, on täydellisin kuvaus hengen noususta luciferiseen yhteyteen, sekä ihmislajin kasvamisesta yli-ihmisen mittoihin.”

Taustavaikuttajia on muitakin, esimerkiksi Wagner ja Bizet Carmeneineen. Arvojen, moraalin, uskomusten, elämänkatsomusten ja filosofoiden liike kirjan henkilöissä ja heidän toiminnassaan kuljettavat romaania moneen suuntaan. Romaanin alaotsikko Eli miten veitsellä filosofoidaan viittaa niin väkivaltaan kuin filosofeerausten väärinkäyttöön.

Minulle Kännön romaanin runsaus tarjoaa paljon tulkintamahdollisuuksia. Kirjan Keski-Eurooppa 1888 – 1923 kattaa filosofis-psykologiset murrosajat ja nationalismin nousun natsismeineen. Kirjan Aurelian hoipertelee unenomaisesti pirun asettamien ansojen sokaisemana ja herättää minut miettimään, mitä maailmassa taas tapahtuu, mitä ei saa unohtaa:

”Kun ihminen ei muista tekemiään virheitä, hän sortuu niihin ylettömän helposti uudestaan. Unohtaminen suojelee ihmisyksilöä itseltään, mutta se ei todellakaan – kuten olemme saaneet nähdä – suojele hänen teoilleen altista maailmaa.”

Runoilijaa ei noin vain selitetä eikä tyhjennetä. Se on täynnä yksityiskohtia ja yllätyksiä, herkullisia hahmoja, tarkkanäköisiä luonnehdintoja ja aistivoimaisia kuvauksia. Kännön romaanin Mefisto-piru eli Heinrich von Grüngen tekee pahuuksiaan kanelilta tuoksuen. Verbalisointivoimaa riittää: luen suu auki lopun Hieronymos Boschin helvettihenkisten kuvien verbalisoinnit.

Fantasiahetkiä on kuten mielen irtautumiset steinerlais-esoteerisiin näkyihin. Myös totuus on romaanin toinen puoli, kun oikeasti eläneet henkilöt ovat osa romaania: Nietzsche ja Steiner hahmottuvat kirjan sivuille ristiriitaisina heikkouksineen ja hullutuksineen. Ja Nietzschen siskon Elisabeth Förster-Nietzschen vastenmielisyys hirvittää. Hän on yksi kirjan vallankäyttöesimerkeistä.

Runosuonensa hukanneeseen Aurelianiin henkilöityy monta itsepetospiirrettä, ja osuvasti yksi kirjan henkilö ajattele, että hän: ”- – on kuin pysähtyneessä vedessä hiljalleen sulavaa sohjoa.” Mies tuo myös mieleen erään Dorian Greyn, koska pysyy kauan kuvankauniina joskin on silkkoa sisällä. Aurelian elämään mahtuu naisia, jotka eroavat Faust-näytelmän viattomasta Margaretasta mutta loksahtelevat traditioon sivuhenkilöinä ja uhreina.

Goethe, sisarukset Nietzsche, Steiner ja Kännö

Olen viitannut nyt useasti muihin teoksiin ja vaikuttajiin. Tietysti täytyy vielä mainita mielikuvat Bulgakovin Mestari ja Margareta –romaanista, joskin Runoilijasta sanoisin, että nyt Saatana saapuu Keski-Eurooppaan. 

No, se namedroppailusta. Kaiken keskeltä kömpii esille tyystin omaehtoinen kertoja, Heikki Kännö, joka sepittelee villisti realismin rajoja venytellen. Sitä tosin osasin jo odottaa hienon Sömnö-romaanin jälkeen. Runoilijan rapiat viisisataa sivua vei minut ahmimaan tarinaa, ja vaikka loppuosassa hitusen hyydyn, ihastelen romaanin upottavaa universumia, josta nyt yritän möyriä tähän omaan arkiseen elämääni.

Heikki Kännö

Runoilija. Eli miten veitsellä filosofoidaan

Sammakko 2020

romaani.

568 sivua.

Ostin kirjan.

Onnittelut Finlandia-palkintoehdokkuudesta!

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Vapaavuoro ja Tähtivealtaja.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Heikki Kännö: Sömnö

Heinäkuisena helleviikkona sitten tartuin jostain tuntemttomasta syystä välttelemääni Sömnö-romaaniin. Ehkä romaanin paksuus piti sitä kyynärmitan verran etäällä, vaikka Heikki Kännön kirjasta pokkaama Runeberg-palkinto hivutti kiinnostusta sentti sentiltä lähemmäksi. Näin siinä kävi.

Ensimmäinen kolmannes

Romaanilla on monta aloitusta. Yhtä niistä sävyttää wagneriaaninen kohtalokkus. Tajuan: tämän on romaani, jonka menoon on antauduttava, sen on annettava vyöryä.

Romaanissa elämäkerturi Isak Severin kerää materiaalia taiteilija Werner H. Bergeristä. Wernerin elämään päätyäkseen, on Severinin selvitettävä aiempien polvien elämää. Isoisä Samuel vaimoineen ja lapsineen on tärkeä lähtökohta.

” ’Tarkoituksesihan on kirjoittaa elämäkerta mystiikan maailmaan hurahtaneesta taiteilijasta. Mikset keskity siihen? Piruako teet hänen isänsä opiskeluaikaisilla toilailuilla?’

’Olen tarkka. Ehdottoman tarkka. Kertoakseni vähän, minun on tiedettävä kaikki.’ ”

Jonkinsortin maagista realismia tässä on. Saan illuusion poikkeushenkilöiden elämäntapahtumista, joihin liittyy monia maita ja mantereita sekä mystisiä piirteitä. Niistä vähin ei ole Samuelin kuolema yli 120-vuotiaana – muutakin yliluonnollista ilmenee kuin ikä.

Kun luen kiehtovaksi kasvavaa kirjaa äänettömän ja tuulettoman kesäillan valossa, vanhan pihakeinun huojunta tehostaa siirtymistä romaanin omalaatuiseen tunnelmaan.

Toinen kolmannes

Pihakeinuttelu jatkuu, nyt hellepäivän varjossa. Epätodellinen tunnelma ei katoa, sen rinnalla kerrontavarmuuus takaa uskottavuutta.

Tarina liikkuu Samuelin lapsiin ja Wernerin isään Maxmillaniin. Varakas suku on sekoitus yritysälyä ja taiteellista lahjakkuutta. Ja tietenkin salaisuuksia. Ymmärrän Sömnön olevan romaanin, jota lukiessa saa päivitellä, miten joku on osannut keksiä tämän kaiken.

Sömnö on Bergerin suvun saari Ruotsin rannikolla. Maapläntti inhimillistyy, ja vaikuttaa elimellisesti henkilöihin.

”Saaren karttaan piirretty muoto muistuttaa viistosti kuvattuja huulia, mutta kun sitä tarkastelee ilmakuvasta tai kauempaa mereltä hieman mielikuvitustaan käyttäen, syntyy illuusio kyljellään aallokossa makaavasta naisesta, jonka lantionkaari, reisi,käsivarsi ja olkapää ovat paljasta kalliota, pää ja hiukset männikköä ja ruovikkoa, ja jonka uumalla kohosi vielä kaksi vuotta sitten punamullalla maalattu viehättävä kaksikerroksinen mökki ja sitä ympäröivät piharakennukset.”

Harva romaanin henkilö kerää sympatiapisteitä, vaikka hetkittäista hulvattomuutta hersyää. Nyt romaani alkaa lähestyä elämäkerran pääkohdetta, Werneriä, ja taiteilijan taival tarjotaan menestyksellisenä mutta privaattielämä takkuisena. Henkiset harrastukset eivät suojele raadollisuudelta.

Kiinnitän huomiota elämäkerturiin, joka pistää omiaan, on siten kyse haastatteluista tai lainatuista romaanikatkelmista. Tästä kehkeytyy vielä kiinnostavaa: mitä kertoja itsestään peittää ja paljastaa?

Loppukolmannes

Tarkennan romaanin elämäkertaidean: kertoja valmistaa elämäkerran suurellisesta taitelijasta Bergeristä, mutta sivutuotteena väsää tätä paljastelutarinaa.

”Wernerin silmät laajenivat, ja hän kalasti vaikutelman röyhtäisemällä kumeasti. Ymmärsin tuskastuneena, ettei sanaakaan sanelimelle tarttuvasta sepustuksesta voisi hyödyntää hänen elämäkerrassaan.”

Henkilöitä on runsasti, samoin henkilöihin leikkavia, kiemurtelevia tarinalinjoja. Juonia on lukuisia, niiden kertaaminen tai erotteleminen postaukseeni vaikuttaa järjettömältä. Ne on jokaisen napattava omin lukuvoimin. Henkilöt jäävät kesken tai esitetään vain joltain kulmalta käännettyä, ja se on osa kirjan viehätystä – osittaista pikkutarkkuutta, osittaista suurpiirteisyyttä.

Yhdistävänä tekijänä on Bergerien suku, mystiikkaan vivahatavat viritykset ja päähenkilöiden seksuaaliset päähänpinttymät. Kieli ja kerronta laukkaavat pitelemättömän mielikuvituksen voimin. Pidän siitä, enkä piittaa, kun eksentrisyys jyrää.

Viimeisen sivun käännyttyä jotkut Bergereistä (etenkin vaimot ja lapset) ja kerrontataito valvottavat. Silti tiedän, ettei Sömnö jätä minuun pitkää unettomuutta, mutta tulen muistamaan sen romaanina, joka virkisti kuumia kesäpäiviäni. Nautintoaine.

– –

Heikki Kännö
Sömnö
Sammakko 2018
romaani
550 sivua.
Lainasin bloggajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. Kirjaluotsi, Kirja vieköön!, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä ja Mummo matkalla.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani