Kaikkien kirjallisuusrakastajien painajainen on varmaankin kirjojen makulointi. Siihen ja arkisen elämän unelmasyrjään pureutuu Lukija aamujunassa, Jean-Paul Didierlaurentin esikoisromaani (suom. Kira Poutanen, Tammi 2015).
Koska nykyaikana ei länsimaissa tehdastyötä enää paljon ole, on koneen toiminnan kuvaus tässä romaanissa harvinaisen väkevän tuntuista. Kirjoja silpova kone saa inhimillisen teurastajan olemuksen. Koneenkäyttäjä Guylain vihaa työtään, tekee sen kuitenkin ja kaappaa irrallisia kirjansivuja pedon hampailta, lukee niitä työmatkoillaan junassa ääneen.
Kotiin kulkevassa junassa hän veti vihdoin pelastetut paperit esiin ja laski ne varovasti imupaperille, joka imi sisäänsä niiden kuiduissa edelleen olevan kosteuden. Huomenna tässä samassa vaunussa eloonjääneet lopulta kuolivat, kun Guylain vapautti heidän sanansa.
Muutakin kirjallisen eksentristä väkeä romaanissa on, kuten aleksandriinimitan keinoin kommunikoiva porttivahti ja Guiseppe, jonka jalat jatkavat elämäänsä eräässä puutarhakirjassa. Aivan.
Romaani kertoo yksinäisyydestä, ystävyydestä ja muutoksen mahdollisuudesta. Siinä on sadunomaista hyväntahtoisuutta, ja romantisoitu kuorrutus on lopulta aika viehättävä. Hyvässä sadussa on pahiksia, tässä romaanissa työpaikan ilkimykset ja kirjantuhoajakone. Ilmiselvä hyvis on päähenkilö, ja sadun tapaan saamme hänelle onnellisen lopun, todennäköisesti niin.
Eikä tarina ole aivan vailla terää. Raadollista kuvausta on paikoittain, ja tyylinvaihtelua tarjoavat junasta löydetyn muistitikun tekstit, vessavahdin päiväkirjakatkelmat. Makulointiaiheessa on myös kirjan elinkaarikritiikkiä, ja niinpä lukemisen ja kirjallisuuden merkitys sekä arvostus ponnistavat sadun opetukseksi rakkaudellisuuden lisäksi.
Kirjallisuus on vuorovaikutusta tekstin ja lukijan kesken. Yllätyksekseni tunkeutuu tämän kirjan lukuprosessiin tuntematon tekijä hämmentämään intiimiä suhdettamme. Tuo minua edeltänyt lukija on alleviivaillut siellä täällä hennolla lyijykynäjäljellä yksittäisiä sanoja. Yllätyn niiden voimasta, sillä näennäisessä epäloogisuudessaan merkinnät sysäävät minut vieraille raiteille: mitä tuo lukija meinaa, miksi nuo sanat ovat merkityksellisiä? Välillä hän suivaantuu korjaamaan käännöstä. Huomaan lukevani sekä Didierlaurentin että edeltävän lukijan kirjaa. Juuri kun olen innostumassa merkinnöistä, niiden tekijä luovuttaa. Jäljelle jäävät vain Lukija aamujunassa ja minä. Sopii, on meillä mukavaa kaksin.
Ex-lukija sotkeutuu tekstin ja minun suhteeseen.
P.S. Lukija aamujunassa kuvaa valloittavasti vanhuksille järjestettäviä lukutuokioita, joissa osallistujat nauttivat teksteistä ja niiden kirvoittamista keskusteluista. Tämähän sopii mainokseksi viime vuosina kehitetylle lukutuki-toimintamallille (linkkiä klikkaamalla saat tietää siitä lisää). Toivottavasti Didierlaurentin kirja innostaa vapaaehtoisia julkilukijoita vanhainkoteihin.
– – –
Jean-Paul Didierlaurent
Lukija aamujunassa
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi 2015
romaani
189 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muita ihastuneita lukijoita ovat mm. Omppu, Jonna ja Henna – ja Hannakin melkein.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 