Happotesti (2016) puhalsi reilusti promillerajojen yli, ja Loppuluisussa (Otava 2018) alkometrin asteikko alkaa olla tapissa. Kalle Lähde kulkee valitsemaansa tietä: alkoholistiromaanin jatko-osa näyttää sitä itseään, ryyppyrypemistä viimeiseen tippaan. Loiventavaa tarjotaan kauheuskomiikalla, jota alkoholistin rajattoman riippuvuushimon karkea kuvaus tavoittelee. Minusta toilailu tuntuu vain kauhealta, ei koomiselta. Ja minusta se on kirjan tarkoituskin: ryyppäyksen gloria karsiutuu.
Koska olen niin sanotusti Happotestin läpäissyt, huomaan, ettei minulla ole uudesta romaanista juurikaan lisättävää siihen, mitä kirjoitin Lähteen esikoisromaanista (tässä). Uutuus kyllä sisältää käänteen, ja kaksi asiaa eritteiden marinoimassa alkoholistin alennustilakuvauksessa on muuttunut.
1) Lähtötilanne vaihtuu: rouvalle on tullut raja vastaan. Vai onko? Löytyykö uusi hyysääjä?
2) Loppuluisussa on selvä draaman kaari. Joonatanilla on tasan kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen on raitistuttava ja kohdattava rehellisesti vauriot, joita hän on aiheuttanut läheisilleen ja itselleen, tai:
En jaksa nousta sohvalta ylös. Silmämunien tilalla on painosta päätellen lyijykuulat. Kuiskaan ”Pitikö minun mennä?” useasti peräkkäin, saadakseni tapahtumien reunasta kiinni. Aika ja tapahtumat tuntuvat kadonneen. Kukaan ei vastaa ja päättelen, ettei minun pitänyt ainakaan mennä mihinkään.
”Vitun kuolema, missä sää luuraat.”
En paljasta, kuinka käy. Lähteen romaanipari on inhorealistisen liukkaasti kirjoitettua valistuskirjallisuutta. Lukijalla voi näin uudenvuodenpäivänä nousta aattona kulautellut skumpat kurkkuun tai sitten lukija turtuneena painelee ympäri vuorokauden auki olevaan markettiin ostamaan lieventävää ilolientä, joka vuonna 2018 on joitain prosentteja väkevämpää kuin aiemmin. Tai sitten hän laittaa Loppuluisun kannet ja korkin kiinni.
– –
Kalle Lähde
Loppuluisu
Otava 2018
romaani
205 sivua.
Sain kirjan kustantajalta; kirja ilmestyy 1.1.2018.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 