Avainsana-arkisto: Marianna Kurtto

Marianna Kurtolla on kahden kirjan kevät. Ei ole kuin pari kuukautta siitä, kun ilmestyi salamyhkäinen sisarustarina Seitsemäs piste (WSOY 2021), ja nyt julkaisun saa Hellä leijona (Otava 2021). Kirjat poikkeavat virkistävästi toisistaan. Seitsemässä pisteessä taideproosan tuntu vaikuttaa voimakkaasti sisältöön, rakenteeseen ja kieleen, jopa spefi-henkisesti ja hämärtävästi. Sen sijaan Hellä leijona lähtee viihderomaanin viitoittamalle tielle ja varioi genreen kuuluvaa.

Tuttuja elementtejä kolmekymppisten chick litistä löydän paljonkin. Päähenkilö näytelmäkirjailija Anniina seikkailee suhteissa ja etsii rakkautta. Ja kuten lajiin kuuluu, päähenkilön tueksi löytyy eläväinen ystävä, tässä kirjassa raikas päiväkotihoitaja Lotta. Kaupunkiympäristö kahviloineen ja keskustakämppineen kuuluu oleellisesti tarinaan. Kahviloissa kirjoitteleva Anniina näet iskee silmänsä samassa kahvilassa viihtyvään mieheen.

•

Kirjan kertoja Anniina näyttäytyy kipakkana ja nokkelana naisena, joka vatvoo toimiaan ja toisia. Hän ei pidä itseään impulsiivisena, mutta silti hän vaikuttaa tilanteisiin heittäytyjältä: exän nyxätyessä hän löytää itsensä hetken verran lähiöstä, odottamattomasti hän päätyy teatterin takahuoneeseen toisen kanssa, ja tuttavuus kahvilan mieheen käynnistyy spontaanisti.

Kirjan draaman kaari rakentuu nytkähtelevästä suhteesta kahvilan ”peikkomiehen” kanssa. Suhteen kuvauksessa oleellista on dialogi. Siinä näppärästi välittyvät ohipuhuminen, tarkertuminen puolikkaisiin sanoihin sekä tunneviestien tahallinen ja tahaton väärinymmärrys. Eli vuoropuhelu ja parin viestintä tallentavat harhaan vievien oletusten ja epävarmuuksien sävyt, joita sisältyy tuoreeseen suhteeseen, odotuksiin ja pelkoihin suhteen vakavuudesta ja varovaisuudesta ilmaista todellisia tunteita.

”Aloitin alusta: ’Antamasi peikko katselee minua ikkunalaudalta ja muistuttaa koko ajan sinusta’ – mutta ei, ei tällaista sössötystä. Pyyhin taas tekstin pois. Sitten kirjoitin: ’Voisin ottaa kanssasi kilpikonnan. Ne ovat pitkäikäisiä ja tarvitsevat paljon unta. Kiitos pihvistä! P.S. Jo herät vierestäni viiden vuoden päästä, saatan paljastaa sinulle jotain.’ Luin tekstin uudestaan ja lisäsin vielä sinisen sydämen sanan ’pihvistä’ jälkeen. Se oli hyvä lisäys. Punainen olisi ollut jo liikaa. Tuijotin sydäntä hetken, ja sitten laitoin viestin matkaan.”

•

Kurton kerronta vie tarinaa jouhevasti joskin ajoittain viivytellen. Välillä huvitun dialogista ja kerronnasta. Kertojan kiikkerät tunteet ja sanoihin takertuminen käyvät selviksi ja persoona eläväksi. Välillä ärsyynnyn henkilöiden kiertelyyn ja kaarteluun, etenkin Anniinan tulkintaylilyonteihin. Toisaalta minusta tuntuu, että teos on kirjailijan tietoinen koe kirjoittaa sujuva genrekirja, ja toisaalta tekstiin sisältyy aitoutta ihastumisjännittämiskuvauksessa: ihminen on ikuinen teini tunteiden myllerryksessä.

Yksi sivuelementti ei loksahda paikoilleen, sillä en pääse äitisuhteen huumorikuvauksen aaltopituudelle. Äiti tuo kyllä yhden näkökulman teemaan, minkälaisia naisten oletetaan olevan tai mitä he voivat olla yhteisössään ja persoonallisesti. Romaanin mies-nais-asetelmien tyypittely hieman hämmästyttää minua. Taisin odottaa rohkeampaa ravistelua.

Hellä leijona viihdyttää minua kestonsa verran ja pidän erityisesti tavasta, jolla romaani loppuu. Ihan siten tämä kirja ei hölskytä lajityyppiä kuten Henriikka Tavin Tellervo, mutta joitain omia kirpakoita mausteitaan Kurtto ripottelee kolmikymppisten romanssiromaaniin.

•

Marianna Kurtto

Hellä leijona

Otava 2021

romaani

229 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Kaunokirjallisuuden hienous piilee siinä, että sen kautta pääsee maailmoihin, joita ei tiennyt olevan olemassa. Tarkoitan tällä aivan konkreettisesti maantieteellisiä kohteita ja aikoja, mutta tarkoitan myös päänsisäistä. Kaunokirjallisuus avaa kuvaamiensa henkilöiden mieltä siten kuin ei ikinä – tai parhaimmillaan harvoin – oikeassa elämässä. Siksi fiktio kouluttaa minua opettamatta, tarjoaa elämyksiä hahmottaa, tunnistaa, samastua, ihmetellä, paheksua ja hyväksyä inhimillisen kirjavia tekoja, ajatuksia ja tunteita. Ymmärrys elämästä lisääntyy.

Näihin aatoksiin johdattelee Mairianne Kurton romaani Tristania (WSOY 2017). Se sijoittuu pääasiassa Tristania-saarelle 1960-luvun alussa, jolloin tällä maailman eniten erityksissä lymyävässä, asutussa pikkusaaressa tapahtuu tulivuorenpurkaus. Tilanne on muutenkin räjähdysherkkä, sillä keskeisten henkilöiden suhteet kipunoivat.

Ei Tristaniassa auta haaveilla paremmasta ihmisyydestä, kun toukat tappavat perunasadon ja linnunmunat mätänevät kalliolle.

Jon-poika aistii herkästi ilmapiirin ja kuvaa sitä pikkuvanhasti. Kirjan kertojia ovat myös hänen vanhempansa Lise ja Lars, ja heidän suhteensa väliin valuu varsinainen polttava laavavyöry, sillä perheenisä jättää perheensä. Lisäksi kertojana toimii kyläkoulun nuori opettaja Martha, jonka myötä sivutaan muunlaisia tragedioita kuin on Jonin kotona.

Kirjassa on useita teemoja. Syyllisyys määrittää monia henkilöitä, ja myös kaipuu värittää henkilöitä ja tunnelmia. Välimatkan merkitys on sekä symbolinen että konkreettinen. Kaiken takana väreilee rakkaus, ja on kuolemallakin osuutensa asioihin.

Huomannet, että jätän kirjasta paljon avomeksi. Ehkä olen salaperäinen siksi, että myös romaanissa on salaisuuksia ja salaperäisyyttä, jota raotetaan vähän, vähitellen tai vihdoin viimein. Siitä syntyy romaanin kiehtova tunnelma sen lisäksi, että romaani houkuttaa seuraamaan, kuinka henkilöiden käy. Hetkellisesti hämäryys häiritsee, sillä se pistää lukiessa minut tulisille hiilille epäröimään, menikö minulta jotain ohi, ymmärsinkö väärin.

Tristaniassa olleellisena pidän kieltä ja kerrontaa. Se on hiottua ilmaisutiheyden, ilmavuuden ja konkreettisen yhdistelmää. Välillä tunnepaakut ovat tukkeuttaa tekstiä, ja kaikissa kertojaäänissä on samalta kuulostavia kaikuja, mutten sen perusteella esitä nurjia nurinoita. Suomen kieli soljuu tenhoavasti kaukaisen maan meren myllertäessä, tulen tuprutessa ja ihmisten ikävöinnissä.

Ja äiti tuolillaan ja äiti ovenpielessä, äiti hengittämässä ja taltuttamassa sydäntään joka tahtoo levittää tuhkaansa hetken ylle jotta kaikki olisi pimeää taas ja äiti ainoa valo, jonka isä näkee.

Palaan tekstini alkuun: miten kasvoin Tristanian avulla? Hyväksyn, että välimatka on joskus lopullinen, joskus kurottavissa. On uusia alkuja ja on paluita uudenlaisena. Ihmistä ytimiään myöten murjovista kokemuksista voi selvitä. Saa rakastaa epätäydellisenä.
– –

Marianna Kurtto
Tristania
WSOY 2017
romaani.
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta kirjamessujen bloggaaja-aamiaisella.