Avainsana-arkisto: Marianna Kurtto

Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Marianna Kurtto virittelee monitulkintaisuuteen romaanissa Seitsemäs piste (WSOY 2021). Olen hieman hämmennyksissäni heti lukemani jälkeen. Ehkä tunne vertautuu heräämiseen unesta: en ole ihan vielä irtautunut unen logiikasta.

Romaanissa kerrotaan perheestä maalta: isä, äiti, isosisko ja pikkusisko. Tytöt muuttavat nuorina kaupunkiin ja elävät omaa elämäänsä. Isosisko ei saa elämästä otetta, pikkusisko perustaa perheen ja saa lapsen. Vanhemmat kuolevat, siskokset eivät pidä toisiinsa yhteyttä. Tapahtuu katastrofi, leppäkerttujen hyökkäys – se on merkki. 

Juonen kiskon kirjasta yhtä väkivaltaisesti kuin tempaisisin leppäkertuilta siivet. Seitsemäs piste ei nojaa juoneen tai henkilöihin, vaan se luottaa kieleen, metaforiseen kerrontaan ja symboleihin. Kielen symbolisävykkyys vaikuttaa lukutapaani: on pakko hidastaa ja pysähtyä kielinyansseihin. Runolliseksikin voi kielenkäyttöä kutsua.

Proosassaan Kurtto liukuu Tristanian tyylistä piirun verran Sinikka Vuolan Replikan suuntaan. Seitsemäs piste pakottaa irtoamaan realismista, antautumaan sadunomaiselle tyylittelylle ja spefi-elementtien arvaamattomuudelle. Hellitän lukutottumuksistani: minun ei tarvitse määritellä tai arvioida, saan kellua vapaasti vaikutelmissa. Realismille huutia, selkeydelle viisveisaus, tunnekokemukselle peukutus.

Yksi romaanin keinoista on toisto: pikkusisko pelastaa lapsuudessa isosiskon ja päinvastoin, äidin kangaspuut kolskaavat, pikkusiskon liaanimaiset sääret heiluvat ikkunasta jne. Toisto naulaa ydinkokemuksia, sellaisia, joihin perheenjäsenet jumittavat.

Kerronnan kaikkitietävyys katkeaa välillä isosiskon minämuotoon, ja hetkellisesti äitivainaa jostakin taivaankolkasta katselee jälkeläisiään puhutellen nuorimmaistaan: ”Hän kääntää kaiken sisäänpäin, sinä loistat ulos.” Lopussa leppäkertullakin on asiaa: ”Ja pitkään on pimeää ja on ja on, ja sitten tulee valo kuin keltainen räjähdys.” Toivoa siis on!

Kirkkaus, loisto säteily ja värit merkitsevät. Pikkusisko hehkuu sinisenä, isosiskon väri ei ole selkeä. Entä mikä merkitys on nimillä? Romaanin perhe ja moni muukin säilyy kirjassa nimettömänä, mutta yhtäkkiä perheen ulkopuoliset miehet nimetään – ja saavatkin jämäkät suomalaisnimet: Eero ja Jussi.

Entä pisteet leppäkerttujen panssarissa? Niistä syntyvät romaanin luvut. Mutta mitä ovat taivaalta tuhoksi tai herättäjiksi lennätetyt ötökät? Ne samat elukat, joilla unilaulussa pitäisi olla lapsille turvaa lisäävä vaikutus? Miksi tämä perhe – tai ne, jotka ovat siitä jäljellä – tarvitsee havahtumiseen pistepirkkojen iskun? Miksi työläinen taigalla maalasi kerttuihin pisteet ja sotkeutuu pikkusiskon elämään? Leppäkertuilla on myös melkoinen symboliarvo isosiskon ulkopuolisuudelle ja poissulkemiselle.

Tämä merkillinen kirja kertoo minulle perhesuhteista. Sisaruussuhde osattomuuden ja kateuden tunteineen jäytää samoin kuin perheenjäsenten lähtökohtainen erilaisuus. Mietin, mitä yhteistä voi odottaa saman perheen jäseniltä, kaikilta omanlaisiltaan. Jokainen jää tavalla huomiotta tai kokee saavansa huomiota toisin kuin toiset. Jokainen on tehnyt tulkintansa samoista ydinkokemuksista, jokainen kantaa syyllisyyttä. Äidin sisäistä puhetta pikkusiskolle:

”Silloin ymmärsin, etten voi nähdä sinua kokonaan, olet eläin, jota en voi purkaa osiin. Eihän nuottiviivastoakaan paljasta laulun salaisuutta: vasta kuulijassa se herää eloon.”

Oleellisimmaksi minulle nousee nähdyksi tulemisen tarve. Mitä seuraa, kun perheenjäsenenä kokee osattomuutta ja näkymättömyyttä? Riipaisevin henkilö romaanissa on lapsi, tytöltä näyttävä poika, joka joutuu ottamaan vastuun, kun vanhemmat eivät pysty: ”Ja silloin lapsi oli oppinut että koko on vain yksi suure muiden joukossa.”

Seitsemäs piste on minulle outo uni, eikä syyttä, koska unia, näkyjä romaani itsessäänkin sisältää. Ja taidan jakaa kirjassa mainitun tunteen: ”Hän tuntee itsensä murtovarkaaksi, hän on käynyt tuntemattoman unessa.” Eli romaanissa on jotain sellaista yksityistä ja salattua, joka ei minulle kuuluisi eikä siksi aina avaudu. Anastan siitä silti hienoja lauseita. Ja vaikkapa ihan sanoman: ”Ehjää ei ole, sen kanssa on naisen elettävä.”

(Ja liikutun, sillä minun esikoiseni ja kuopukseni ovat romaanin siskosten tapaan niin eriväriset ja kaukana toisistaan. Voin vain toivoa romaanin äidin tavoin, että he joskus vielä istuvat [pellon ja metsän välissä isovanhempiensa talon] kuistilla kädet toistensa harteilla.)

Marianna Kurtto

Seitsemäs piste

WSOY 2021

romaani

140 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Marianne Kurtto: Tristania

Kaunokirjallisuuden hienous piilee siinä, että sen kautta pääsee maailmoihin, joita ei tiennyt olevan olemassa. Tarkoitan tällä aivan konkreettisesti maantieteellisiä kohteita ja aikoja, mutta tarkoitan myös päänsisäistä. Kaunokirjallisuus avaa kuvaamiensa henkilöiden mieltä siten kuin ei ikinä – tai parhaimmillaan harvoin – oikeassa elämässä. Siksi fiktio kouluttaa minua opettamatta, tarjoaa elämyksiä hahmottaa, tunnistaa, samastua, ihmetellä, paheksua ja hyväksyä inhimillisen kirjavia tekoja, ajatuksia ja tunteita. Ymmärrys elämästä lisääntyy.

Näihin aatoksiin johdattelee Mairianne Kurton romaani Tristania (WSOY 2017). Se sijoittuu pääasiassa Tristania-saarelle 1960-luvun alussa, jolloin tällä maailman eniten erityksissä lymyävässä, asutussa pikkusaaressa tapahtuu tulivuorenpurkaus. Tilanne on muutenkin räjähdysherkkä, sillä keskeisten henkilöiden suhteet kipunoivat.

Ei Tristaniassa auta haaveilla paremmasta ihmisyydestä, kun toukat tappavat perunasadon ja linnunmunat mätänevät kalliolle.

Jon-poika aistii herkästi ilmapiirin ja kuvaa sitä pikkuvanhasti. Kirjan kertojia ovat myös hänen vanhempansa Lise ja Lars, ja heidän suhteensa väliin valuu varsinainen polttava laavavyöry, sillä perheenisä jättää perheensä. Lisäksi kertojana toimii kyläkoulun nuori opettaja Martha, jonka myötä sivutaan muunlaisia tragedioita kuin on Jonin kotona.

Kirjassa on useita teemoja. Syyllisyys määrittää monia henkilöitä, ja myös kaipuu värittää henkilöitä ja tunnelmia. Välimatkan merkitys on sekä symbolinen että konkreettinen. Kaiken takana väreilee rakkaus, ja on kuolemallakin osuutensa asioihin.

Tristania

Huomannet, että jätän kirjasta paljon avomeksi. Ehkä olen salaperäinen siksi, että myös romaanissa on salaisuuksia ja salaperäisyyttä, jota raotetaan vähän, vähitellen tai vihdoin viimein. Siitä syntyy romaanin kiehtova tunnelma sen lisäksi, että romaani houkuttaa seuraamaan, kuinka henkilöiden käy. Hetkellisesti hämäryys häiritsee, sillä se pistää lukiessa minut tulisille hiilille epäröimään, menikö minulta jotain ohi, ymmärsinkö väärin.

Tristaniassa olleellisena pidän kieltä ja kerrontaa. Se on hiottua ilmaisutiheyden, ilmavuuden ja konkreettisen yhdistelmää. Välillä tunnepaakut ovat tukkeuttaa tekstiä, ja kaikissa kertojaäänissä on samalta kuulostavia kaikuja, mutten sen perusteella esitä nurjia nurinoita. Suomen kieli soljuu tenhoavasti kaukaisen maan meren myllertäessä, tulen tuprutessa ja ihmisten ikävöinnissä.

Ja äiti tuolillaan ja äiti ovenpielessä, äiti hengittämässä ja taltuttamassa sydäntään joka tahtoo levittää tuhkaansa hetken ylle jotta kaikki olisi pimeää taas ja äiti ainoa valo, jonka isä näkee.

Palaan tekstini alkuun: miten kasvoin Tristanian avulla? Hyväksyn, että välimatka on joskus lopullinen, joskus kurottavissa. On uusia alkuja ja on paluita uudenlaisena. Ihmistä ytimiään myöten murjovista kokemuksista voi selvitä. Saa rakastaa epätäydellisenä.
– –

Marianna Kurtto
Tristania
WSOY 2017
romaani.
331 sivua.
Sain kirjan kustantajalta kirjamessujen bloggaaja-aamiaisella.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirjamessuväläyksiä 28.10.2017

Lauantaina messut täyttyivät kirjaväestä. Muutaman tunnin täyteläisen ohjelman jälkeen aion siirtyä itse asiaan eli lukemiseen. Sitä ennen välitän lauantain messutunnelmani lyhyen kaavan mukaan.

Kirjabloggaaja-aamiainen

Bonnier kutsui kirjabloggaajia aamiaiselle, jolla kuusi kirjailijaa kertoi palan painikkeeksi kirjoistaan.

Heikki Valkama: Pallokala
–  Usein tunnen, että japanilainen kulttuuri on tutumpi kuin suomalainen, mutta aina löytyy joitain syvempiä viittauksia, joista en tiedäkään mitään ja niitä selvittäessäni joudun vaikka perehtymään ruokaan, runouteen tai puutarhanhoitoon.

Marianna Kurtto: Tristania
– Viiden runokirjan jälkeen oli opettelua proosan juonenkuljetuksessa ja henkilökuvauksessa. Kiinnostuin käsittelemään kaipuuta, syyllisyyttä ja välimatkaa, siksi valitsin miljööksi maailman syrjäisimmän asutun saaren, Tristanian.

Roope Sarvilinna: Osuma
– Minua kiinnosti pahuuden käsite, mutta kirjasta tuli lempeämpi kuin oletin. En tiedä, mitä runoproosa tarkoittaa, mutta sellaista tunnelmaa hakevaa tekstini on.

Joona Konstig: Vuosi herrasmiehenä
– Herrasmiestestivuotenani suurin muutos tapahtui pääni sisässä, ei niin ulkoasussa tai vain käytöksessä.

aamiainen

Vasemmalta: Heikki Valkama, Roope Sarvilinna, Joonas Konstig ja Marianna Kurtto.

A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
– Runokokoelmien jälkeen päädyin seikkailuromaaniin. Lapsena koettu kirjallisuuden ihmeellisyyden ja leikkimisen tunne oli asia, jonka halusin kirjaani.

AW

Nimikirjoitus minulle.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
– Joka maassa tunnetaan jäärä, joka valittaa kaikesta. Mielensäpahoittaja on kuitenkin hahmo, joka ei vain valita vaan etsii kaikkeen ratkaisuja.

Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja näkyy.

Runousko ei kiinnosta?

Haukio

Ehkä runous kiinnostaa massoja tai Katso pohjoista taivasta -runoantologian toimittaja Jenni Haukio. Tai sekä-että. Hieno kirja se on. Niin on paljon hienoa myös nykyrunoudessa, jota onneksi julkaistaan, vaikka levikki on proosaa paljon pienempi.

Tuntuma omaan tuotantooni

Kahden euron alelaarista putkahti ”varhaistuotantoani”, Eino Leinon pienoisromaaneihin kirjoittamani esipuhe (SKS 1995). Uusin hengentuotteeni Onnen asioita (Avain 2017) löytyy Avaimen ja Selkokeskuksen osastoilta.

Kohtaamisia

Kollegoita, kirjabloggaajia, ystäviä ja tuttuja käveli vastaan vahingossa ja sovitusti. Virkistäviä kirjakokemusten ja kuulumisten vaihtamisia. Tärkeää oli myös tapaaminen edesmenneen Lukutoukka-blogistin äidin kanssa.

asiaan

Ja sitten itse asiaan. Minkä valitsen?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut