Avainsana-arkisto: Wilhelmiina Palonen

Esikoiskirjoista 2020

Helsingin Sanomat palkitsee taas esikoiskirjan. Palkintoehdokkaista en ole lukenut Janne Saarakkalan, Milja Sarkolan, Sini Siverin ja Elsa Töllin kirjoja. Mutta kuusi muuta ehdokasta olen lukenut.

Reetta Aalto: Vadim

Rouhea rakkauskertomus vie muutaman vuosikymmenen takaisiin taidepiireihin Pietariin. Lisää: klikkaa tästä.

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä

Konstailematon novellistiikka viehättää, ja 15 novellia erilaisista, epämukavistakin olosuhteista yllättää lukijan. Lisää: klikkaa tästä.

Terhi Kokkonen: Rajamaa

Parisuhteessa ei ole kaikki kunnossa. Mutta miten sille käy eksentrisessä pohjoisen lomakylässä? Lisää: klikkaa tästä.

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Pienissä osissa on ihmisen osa noin sata vuotta sitten ja nyt. Nuorten kohtalot ja valinnanmahdollisuudet kuitenkin ovat muuttuneet. Lisää: klikkaa tästä.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa

Tuhkaan peittyneestä Lapista paljastuu vankileirien jäämiä, mutta ihmisissä palaa yhä sota-aika. Uutta näkökulmaa saa tästä esikoisesta. Lisää: klikkaa tästä.

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Suomensukuisissa paluumuuttajissa näkyvät Stalinin ajan jättämät jäljet ja nyky-Venäjän historiatulkinta, mutta tärkeimpiä ovat yksilökokemukset. Lisää: klikkaa tästä.

Palkinnonjakoni

Ennustan Järvikallaksen novellien voittavan, ja sopii se minulle. Palkinnon ojentaisin myös Anna Soudakovalle, mutta puolittaisin sen Susanne Mauden kanssa. Mauden romaani Ennen kuin unohdat ei ole ehdokkaana mutta minut se voitti puolelleen raikkaana ystävyyskuvauksena ja ajankuvana, katso vaikka postaukseni: tässä.

Ehdokasjoukkoon lisäisin Rosa Clayn (tässä), jossa Vappu Kannas kuvaa sisäistyneesti yhtä poikkeuksellista ihmiskohtaloa. Myös Johanna Vuoksenmaan romaani Pimeät tunnit (tässä) on minun makuuni, mutta ehkä kokenutta käsikirjoittajaa ei noteerattu esikoiskirjailijaksi.

Tärkeintä on, että uutta kirjallisuutta julkaistaan ja luetaan. Ja on siitä hyvä kirjoittaakin, jotta kirjat löytäisivät lukijansa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Listaus

Wilhelmiina Palonen: 206 pientä osaa

Ihmisen luurangossa on 206 luuta. Tästä luvusta irtoaa Wilhelmiina Palosen esikoisromaanin nimi: 206 pientä osaa (Gummerus 2020). Ja on luilla paikkansa romaanin maailmassa.

Romaanissa on kolme tarinalinjaa. Yksi seuraa Hellin nuoruusvuosia 1920-luvulla, toinen murrosikäistä Alvaria nykyaikana. Kolmannessa puhuu minämuotoisesti luuranko, joka seuraa Alvaria. Aluksi minusta tuntui, etteivät juonen tai kerronnan palaset loksahda kohdilleen, mutta olen tyytyväinen, että luin romaanin loppuun. Kerronta parantaa otettaan koko ajan edetessään ja lopun luunmurskan otan jo ihastuneena vastaan. Mutta mistä palaset ja murska koostuvat?

Helli rakastuu ennen ylioppilasjuhla-aikaa ja tapahtuu se tavallinen tarina. Kukaan ei jaa Hellin ahdinkoa. Hellin mieli on sumea, ja se myös kerrotaan melko sumeasti. Nuoren naisen elämä etenee karusti, ja se on tarkoituksellinen vastakohta romaanin nykyaikatasoon, jossa Alvarin äiti ilmentää viime vuosikymmenten mahdollisuuksia nuorelle naiselle, joka tulee raskaaksi, kouluttautuu, menestyy urallaan ja kasvattaa lapsen yksin. Hellin aikana se ei ollut mahdollista, Hellin mahdollisuudet ja ratkaisut olivat tyystin toiset – niin myös kohtalo.

Alvari edustaa nykyajan yksinäistä nuorta, jonka äiti liehuu maailmalla menestymässä. Isä on ollut Alvarille etäinen, harvinainen näky, mutta nyt isä ilmestyy muine perheineen. Tilanne ei ole murrosikäiselle helppo. Tässä astuu spefi-taso mukaan: kaliseva luuranko ilmestyy kaitsemaan haavoittuvasta nuorukaista, joskin luurangon jutut herättävät levottomuutta. En meinannut käsittää, miksi. Selvisihän se sitten.

wp-1582360690720.jpg

Luu-motiivi pilkahtelee pitkin matkaa. Helli laihtuu luurangonlaihaksi, ja Alvarin äiti tutkii hammasluita ja selvittää niistä kuolleiden alkuperää, ja luuranko on luonnollisesti myös kuoleman symboli. Luurankokaverin ilmestyminen Alvarin elämään juuri nyt ei ole sattumaa, mutta sen salaisuuden selvittämisen säästän sinulle.

”Ajattelin pitämistä, kun painoin tyynyä päätäni vasten, miten töksähtelevää ja vaillinaista se oli, omahyväistä itsensä peilailua. Minä puristin tyynyä tiukemmin. Ja kuitenkin muiden armolle asettumista.”

Vaikkei Hamlet nyt liity millään tavalla tähän, sanoisin kuitenkin romaanin käsittelevän ikiaikaista ollako vai eikö olla. Sopii se mietittäväksi ja tämäkin romaani luettavaksi ihmisten teoista ja niiden seurauksista.

– –

Wilhelmiina Palonen
206 pientä osaa
Gummerus 2020
romaani
153 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani