Onpa iloinen yllätys lukea ”se tavallinen tarina”, joka ei sitten tunnukaan aiheesta huolimatta kalutulta. Sellaisen lukuhetken tarjoaa Liisa Louhelan romaani Kaikkeus on meidän (WSOY 2021).
Romaanin kertoja Reeta jää ennen aikuisikää orvoksi ja pääsee piikomaan samaan taloon kuin ystävänsä Vanni. Ystävän veli Eljas on renkinä samassa talossa ja on iskenyt silmänsä Reetaan, mutta Reeta ihastuukin romanikiertolaiseen.
”Tenho oli kuin kuu keskellä päivää kirkkaan sinisellä taivaalla, siinä se kellotti niin nättinä ja outona. Pehmesin niihin naurunhelinöihin ja se tuntu niin että sattu. Se kipu teki pesän minun luihin ja lihoihin ja minun piti sulkea silmät, kun tuntu, jotta vesi kirpoaa niihin, niin hyvältä se tuntu.”
•
Tiivis romaani kipunoi nuoren naisen aistillista imua kiellettyyn rakkauteen, ja luonnollisesti tärkeitä rinnakkaisaiheita ovat ulkokultaisen maalaisyhteisön ennakkoluulot ja suhtautuminen toiseuteen kuten romaneihin. Reeta erottuu myös joukosta: hän ei halua tyytyä hänelle suunniteltuun elämään vaan haaveilee vapaudesta vaarojen takana elokuvan Juurakon Huldan tapaan.
Romaanissa eletään ennen sotaa 1930-luvun lopussa Kainuussa. Minuun vetoaa ajankuvan luokkaerojen, suojeluskuntien ja uskonnollisuuksien lisäksi murrealueen puheenparsi. Sen elävyys on tärkeä tuoreustekijä.
”Eljas asettuu kyykylleen avannon viereen ja kahmoo lujasti päin. Se on märynny silmänsä turvakkeiksi. Niissä on outo lepatus, ja se sähisee ääni vapisten – –.”
Romaanin kertoja Reeta pomppaa tekstistä esille uskottavana, verevänä nuorena naisena, jossa kuohuvat murrosiän jälkeinen uhma, omapäisyys ja naiivius. Reetan unelmien ja ympäröivän todellisuuden ristiriita on särkeä sydämen. Ja särkyyhän sydän jos toinen kirjassakin. Romaanin lopun hämäryyttä vierastan, mutta se siitä, sillä Reetan varmoin ottein kertoma tarina vetää mukaansa.
•
Liisa Louhela
Kaikkeus on meidän
WSOY 2021
romaani
212 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 