Lars Sund nautiskelee sepittäjän vapaudella romaanissa Kolme sisarta ja yksi kertoja (käsikirjoituksesta suom. Helene Bützow, Schidts & Söderströms 2014). Oppimaton, pienen pohjanmaalaisen aseman puomivahti haluaa jakaa lukijan kanssa kolmen naisen tarinan. Ja siinä samalla paljon muuta.
Kertoja paljastaa itsestään raamit: hän on rintamalla vammautunut yksineläjä, joka kaveeraa hillitysti paikallisen runoilijan kanssa ja on poliittisesti vasemmalle kallellaan. Pääasiallisena seurana hänellä on varis, jonka kanssa juoruilee. Sen, etäisyytensä ja tarkkailutaitojensa vuoksi hän tekee katsauksia päähenkilöiksi valikoimiensa naisten elämään. Kertoja oikein herkuttelee kaikkitietävyydellään, hän ei peittele sitä, miten poimii, valikoi, yhdistelee, keksii, peittää, hämää ja jättää kertomatta. Hänellä on valta, ja siihen kuuluu myös reaalin ylittävä variskumppanuus.
Minä ja neuvonantajani emme halua ottaa kantaa siihen, mikä tuosta tarinasta on totta ja mikä taas keksittyä, tuulesta temmattua tai perätöntä. Kokemuksemme mukaan joillakin tarinoilla on toisinaan taipumus kasvaa kertojansa suussa ja muuttua kauniimmiksi tai paremmiksi kuin niiden oikeastaan pitäisi olla.
Romaanissa on rutkasti tavaraa. Se on ensinnäkin näytelmällinen: romaani jaettuna neljään näytökseen. Jo nimestä arvaa, että Tsehov on keskeinen viite. Kyse on myös historiallisesta romaanista. Jokaisella näytöksellä on nimikkovuosi (1948, 1952, 1962 ja 1968), mutta kansalaissota, jatkosota ja monet tapahtumat ennen ja jälkeen varsinaisten kerrontavuosilukujen kytkeytyvät tarinaan. Pääosassa on sotien jälkeinen jälleenrakennusaika. Lisäksi tarinaan limittyy yhteiskunnallista otetta naisten yhteiskunta-aseman takaa: Maggi on yläluokkaa, Ulla-Maj ponnistelee opettajaksi ja keskiluokkaan (ja kansanedustajaksi) ja työläistytär Iris etenee näyttelijäksi, joka ei ole selvitä lähtökohtatraumoistaan. Lisäksi kokonaisuuteen punotaan arvoitus ja harhautus hieman murhamysteerityyliin.
Joka henkilössä on sekä pärjäämisen taitoa että murheellisia murtumia, ja kaikista henkilöistä kertoja leikkaa koskettavia siivuja. Silti paljon jää ilmaan, sillä täyteläistä henkilökuvausta ei synny näin viipailoiduista hetkistä. Hämmästyksekseni en kiinny oikein kehenkään, vaikka jokaisesta luen kiinnostavia kulmauksia.
Sävyssä on leikillisyyttä ja kepeyttä, vaikkeivät käsiteltävät asiat usein hilpeitä ole. Sundin tekstissä ihailen etenkin tunnelmaa, sitä, miten tallennetut tilanteet ovat kuin elokuvan kirkkaasti valaistuja kohtauksia, joissa yksityiskohtiin tarkentaen loihditaan merkityksellisyyden ilmapiiri. Joukossa on upeita otoksia ja kohtauksia.
Tavoilleni uskollisesti pidän repaleisesta ja aukkoisesta kuvauksesta, mutta kummallisesti jään hapuilemaan kaiken runsauteen. Romaanilla on kerrassaan paljon sanottavaa ja kerrottavaa, ja se haarautuu ja lonkeroituu fiktion, spekulatiivisenkin sellaisen, ohella todellisiin aikoihin, paikkoihin, jopa henkilöihin kuten Kekkonen. Romaani tulvii komeita ajatelmia romaanihenkilöistä, muistamisesta, kuolemasta, teatterista jne.
Jospa haparointini juontaa siitä, että romaanin kertoja kätkee ja peittää läheisimmät asiat: hän ehkä olisi kuitenkin halunnut kertoa paljon aikaisemmin ja paljon enemmän itsestään ja yhdestä kuolleesta tytöstä, mutta jää lymyämään kolmen näytelmäsisaren kulisseihin. Käykö tahattomasti niin, että kertoja lankeaa – tai ainakin pikkuisen kompuroi – ensi sivuilla asettamaansa ansaan, sillä hän ei lopulta kertonutkaan kaikkein rakkaimmasta, syystä kyllä, mutta silti?
Rakkauden puuttumisen huomaa heti, sanoi kuuluisa kirjailija. Ilman rakkautta kirjoitetusta romaanista tai kertomuksesta puuttuu voimakin: kun sen pitäisi laulaa, se jaksaa vain kitistä, kun sen pitäisi loimuta, se jaksaa vain kärytä kuin tuhka kokon sammuttamisen jälkeen.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 