”Mutta ei hätää, minä hoidan homman kuten aina. Minulla on koossa monta sivua muistiinpanoja, arvostelu on pientä tuumimista vaille valmis. Olen kylmänviileä tuomari. Täysin subjektiivinen yksinvaltias, despootti, tyranni, auktoriteetti, hirviö, piru ja murmeli, joka päättää, milloin talvi loppuu. Rakastan tätä.”
Tämä mielessään pälpättää suurlehden kokenut kriitikko, minäkertoja Kristiina Sahan romaanissa Kriitikko (Otava 2026). Lukija saa kirjan verran aimo annoksen nimettömän eksentrikon näkemyksiä ja kokemuksia.
Saha leikittelee kertojan epäluotettavuudella – tai sillä, että kertoja voi pettää myös itseää. Kertoja ei halua muistella, sillä unohdus on lahja. Lukija voi päätellä, onko unohtelu tietoista ison A:n (Alzheimer) pakoilua vai sitä itseään tai muita aivotapahtumia. Siksi vuodet vuosikymmenet käyvät kertojan mielessä liioiteltuna vuosikymmeninä tai -satoina kuten aviomiesten ja aikuisten lastenkin epämääräinen määrä.
Kertojalle nuoret naiskollegat ovat tettiläisiä mutta nuorukaiset mahdollisia petikumppaneita. Syntymäpäiväpuheilta hän kätkeytyy roskakoriin, ja trendien harjaalla hän pyrkii keikkumaan pissispukeutuen ja liittyen Onlyfansiin. Kriitikon todellinen ikä on mitä ilmeisimmin ohittanut eläköitymisiän.
●
Sahan romaani ei sinänsä nauraga ääneen, mutta kertojan rajattomuus hykerryttää: hän on raikas kaikessa öykkärimäisyydessään ja itseriittoisuudessaan. Lähipiirissä hän olisi rasittavuuden huippu.
Kertoja olettaa olevansa sivistyneisyyden ja lukeneisuuden mestari, ja siksi saamme sitatteja ja lukemisen merkittävyyden paasausta. Minua alkaa jopa melkein hävettää oman päätyöni lukuintotavoitteet, sillä koen tulevani naurunalaiseksi: niin ponnekkaasti päähenkilö on samalla asialla kuin minä. Siivojaparka on kertojan pääuhri, minun vähän laajempi, epämääräisempi joukko.
Romaanin viehätys piilee päähenkilön ja ajan ilmiöiden satiirin ohella joustavassa kielessä. Se liukuu, vyöryy, venyy ja laukkaa. Se noukkii ja nokkii tunnistettavia henkilöitä ja etenkin kirjallisia, kaupallisia ilmiöitä.
●
Sahan romaani ironisoi kriitikon valtaa hahmonsa haahuilun keinoin. Samalla onnistu vallattomuuden tila, monimerkityksellisesti, mutta myös siinä merkityksessä, että toimituksen linja myötäilee markkinoita.
Kun sillä silmällä päähenkilöä seuraa, hän on traaginen hahmo harhoissaan ja itsetietoisuudessaan. Elokuvaperäinen ihmissyöjäkasvien pelko kertoo kriitikon sieluntilasta aika tyhjentävästi. Tragikoominen kokonaisuus kuitenkin kallistuu koomisen puolelle.
Viihdyn Ktiitikon parissa. Se pistää myös pohtimaan viihdekirjallisuutta. Sahan kaavoja karttava teos ei istu viihdegenreen, vaan se säkenöi elastista kerrontaa. Viihdyttävän änkyrä se on.
●
Kristiina Saha: Kriitikko, Otava 2026, 315 sivua. Luin kirjaston kirjan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 