Kansallisteatterin Musta Saara mellastaa kirjavana kokoelmana kulttuuris-poliittisia huomioita ja hurlumhei-hetkiä. Näyttävä aistivyöry pökerryttää, ja siksi minun on pitänyt muutama päivä sulatella ensi-illassa kokemaani.
Pirkko Saision draamassa on kaksi pääpolkua: 1) romaniseurue pyrkii Transilvaniasta Ranskan rannikolle kohtaamaan pyhimyksensä Mustan Saaran ja 2) oikeistopopulistinen isä-Teräväkynä (lue: Le Pen) kisailee Ranskanmaalla puoluepomopaikasta tyttärensä kanssa. Näistä haarautuu lukuisia sivupolkuja, joissa temmeltävät sika, tanssiva karhu, kolme ikääntynyttä tanssityttöä, Dracula, rouva Ceausescu jne. Karnevaalissa ei vedetä rajaa eikä lasketa määrää – niin kuin emme tiedä Välimereen hukkuneiden pakolaisten määrää.
En ole nähnyt Homoa enkä Slavaa, sen verran kuitenkin Saisiota, että osaan odottaa moninaisuutta. Sitä saan ja hurjaa mielikuvituksen lentoa, jossa yhdistellään mitä vain – ja katsoja saa iloita yllätyksistä, arvaamattomista asetelmista.
Puoliajan jälkeen odotan innostuneesti toista näytöstä, eikä hirvitä kolmituntinen kokonaispituus, vaikka kipurajani on usein runsas kaksi tuntia. En ole vieläkään varma, johtuuko väsähtämiseni minusta vai esityksen yltäkylläisyyden kuormasta. Joka tapauksessa sian (kyllä: sian) poliittinen kiito paljoine puheineen jumittaa keskittymiseni. Mieleeni kyllä jää lentävä lause: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.” Pystymme kaikenlaiseen hyvässä ja pahassa, ja valitettavasti paljolti pahassa.
Jussi Tuurnan musiikin merkitys korostuu, ja miksipä ei, sillä ensemblen laulu- ja soitantotaito kuulostaa musikaalimaisen komealta. Kaikki lavalla esiintyvät heittäytyvät – sekin on komeaa. Haltioiduin lavastuksesta, jossa valo ja liike tukevat sakeaa toimintaa. Erilaiset pyörivät ratkaisut hallitsevat: Dracula liukuu hameenhelman alle kätketyillä pyörillä, Mad Max -tyylinen sähköprätkä leideineen pyörii, kuumailmapallo pyörii, iki-ihanat, ikääntyneet tanssitytöt liukuvat potkulaudoilla ja pyörivät… Puvustus ja maskeeraus sopivat hienosti rappion ajan tunnelmaan – ja taas tulee Mad Max mieleen. Kirpeää silmä- ja korvakarkkiahan tämä.
Eurooppa on pyörityksessä, eikä tämä teatteridraamakaan oikeastaan ala mistään, eikä tavallaan lopukaan. Se vaeltaa kuten vaeltamaan luodut romanit. Musta Saara on tietoinen esitys, jossa paljastetaan näyttelijä roolin takaa ja palataan oitis rooliin, puhutellaan yleisöä ja esitellään kukin kohtaus (juu, tiedetään: Brecht), nauratetaan, julistetaan ja välillä rauhoitetaan koskettavaksi tarkoitettuihin tunnelmiin.
Nautin esityksestä. Ehjä kokemus? Ei. Eikä sen todellakaan ole tarkoitus olla sellainen. Kokemus. Kyllä.
– –
Musta Saara
Kansallisteatteri, ensi-ilta 12.9.2018
Pirkko Saisio (draama), Laura Jäntti (ohjaus), Jussi Tuurna (musiikki)
esityksen toimijat, ks. esityksen esittely teatterin kotisivuilla.
Sain lipun Bloggariklubilta – kiitän.
Blogeissa mm. Sateenkaarenmaalari, Reader why did I marry you?
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 