Kirja poikii, sen todistaa Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon kirja suomalaisesta puumytologiasta, Puden kansa (1997, neljäs uudistettu painos 2014, Hiilinielu tuotanto & Miellotar). Se on kääntynyt jo saksaksi ja englanniksi, ja kuvista on kiertänyt näyttelyitä, se on synnyttänyt uusia projekteja, valokuvateoksia ja lyhytelokuvan. Suomi-palkinnon teos sai 1997. Puiden kansa -kotisivuilla on lisätietoa ja materiaaleja eri hankkeista.
Teos on kaunis tieto-, taide-, juhla- ja lahjakirja. Tekijät ovat sekä kuvanneet itse että käyttäneet vanhoja valokuvia. Kirjan taitto on ilmava, ja kuvien suhde tekstiin on harkitun tehokas. Kuvat toimivat sellaisenaan, mutta ne myös täydentävät tai tähdentävät tekstiä. Erilaiset fontit ja tekstin vaihteleva asettelu sivupinnoille korostavat sisältöä ja lisäävät visuaalista viehätystä.
Kirjassa yhdistetään folkloristisia tietoja, kansanrunoutta ja kertomuksia eri ajoilta ja kulttuureista, ja mukana on jokunen kaunokirjallisuussitaattinkin. Runsas kansatieteellinen materiaali havainnollistaa ihmisen yhteyttä metsäluontoon. Tekijät ovat poimineet lähdemateriaaleista ydinkohtia, niillä herätellään suomalaisten metsäjuurien merkityksellisyyteen. Lähestymistavassa on tiettyä menneen idealisointi ja romantisointia. Se ei ole haitaksi, vaan pikemmin vakuuttaa, että tekijät ovat paneutuneet ja hullaantuneet.
Vaikka nykyihminen luulee vieraantuneensa luonnosta, tiivis kontakti on yhä olemassa. Paikannimet muistuttavat metsäkytkennöistä, ja vielä on alueita ja puita, jotka ovat linkkinä meinneiden polvien luontouskoon, vielä on tarinoita metsänpeitosta ja tantereilla kasvavista merkkipuista. Myytit meiltä ja vähän muualtakin elävät, uusiintuvat. Tätä perinnettä Puiden kansa kunniakkaasti välittää.
Huomaan aiheen tuntuvan kovin henkilökohtaiselta. Kaikkein vapaimmin hengitän metsässä, vanhojen ja vahvojen runkojen välissä, sammaleen tuoksussa. Olen itse puu. Isäni, metsämies, valitsi minulle nimen Tuija, joka tarkoittaa elämänpuuta, ikivihantaa havupuuta, sitkeää ja kestävää. Minua on ikäni ihastuttanut tuijan vertauskuvallinen haaroittuvuus: se symboloi elämän jatkumista ja on yksi yleisimmistä hautausmaapuista. Ja vaikka tuija on puiden mamu, on se hyvin kotoutunut Suomeen. Meneekö selittelyni metsään? Puisevuutta vältellen päätän tähän: Puiden kansa vie jännittävälle mutta luotettavasti saatetulle metsäretkelle menneeseen, ja tulevaisuutta se turvaa välittämällä metsäluonnon suojeluasiaa.
Kohtalomme riippuu siitä, miten hyvin huolehdimme puista, metsistä, niiden elintilasta. Voimme ajatella vanhoja uhripuita tämän tiedon symbolina. Eikä puiden tehtävä yhteyden ylläpitäjänä ole sekään kadonnut. Puut ja metsät – etenkin vanhat – ovat elävä muistutus syvästä ajasta, menneestä ja tulevasta.
– –
Sain kirjan sen tekijöiltä, kiitos.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 