Avainsana-arkisto: Paula Havaste

Paula Havaste: Morsiusmalja

Naistenviikollani (haaste tässä) on vuorossa nyt kolmas osa Paula Havasteen sarjaa (ensimmäinen ja toinen), jossa päähenkilönä on talon emäntä Vilja Neuvosto-Virossa. Morsiusmalja-romaani jatkaa melko suoraan edellisestä osasta.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Vilja-sarjan viehätys perustuu ajankuvaan ja päähenkilön kehityskaareen. Arvostan Havastetta arkistotietojen romaanillistajana. Uskottavasti hahmottuu maalaistila, joka on muutettu tallinnalaistaiteilijoiden vierastaloksi. Maalaistalo rakennuksineen, eläimineen ja lähialueineen rajaavat elinpiirin, johon kuuluu läheinen kolhoosi talkoovelvollisuuksineen.

Ja ne työt! Ne todella dokumentoituvat romaaniin. Yksi kantavista teemoista on maalaisnaisten raadanta, etenkin suhteessa passattaviin kulttuurialan miehiin. Kirja konkretisoi tauottoman aherruksen, jota ei raskaus eikä synnytys muuksi muuta. Täytyy sanoa, että Viljaan henkilöityy sosialistisrealistinen työn sankari, vaikka ”puhdas aate” ei todellakaan ole tarkoitus, sillä kyllä koko ajan kirjassa henkii neuvostoideologiaa kritisoiva vastatuuli.

Morsiusmaljan alussa Viljan ja Villemin taloon saapuva kaltoinkohdeltu tyttö, ja juoneen kuuluvat myös talossa asuvien kahden miehen riskialtis suhde ja vierastalon vaihtuvat vieraat. Romaanissa on seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, joihin liittyvät väkivallan ja vähemmistöön kuulumisen vaikutukset. Maalaisuuden ja kaupungin erot sekä neuvostoaatteen asettamat rajat puheille, käytökselle ja toimintamahdollisuuksille pysyvät yhtä kuristavina aiheina kuin ennenkin kirjasarjassa.

wp-1592370676650.jpg

Realismin eittämätön etu on todenoloisuus, mutta tällä kertaa olen hetkittäin hyytyä kronologiseen tapahtumatallennukseen. Tunnen sympatiaa Viljaa kohtaan, mutta nyt yllättävästi tunnelmaani tunkee myös ärtymys. Se johtuu siitä, miten Vilja varoo osa osalta vetäytyvämmäksi muuttuvaa miestään. Ongelma on puhtaasti minussa, sillä Vilja on juuri sellainen, miksi naiset on kovissa oloissa kasvatettu: hiljaisiksi, pelokkaiksi alamaisiksi. Naisten ja miesten rooleissa on kuvatussa ajassa ja kulttuurissa kuilu. Tiedostan, että on epäreilua arvioida asiantilaa nykyvinkkelistä.

Ja sitten vielä Viljan ja Villemin suhteesta. Neuvostoaatteen tasa-arvo-jargon ei yllä parisuhteisiin, jos ei mihinkään muuhunkaan. Ja Villem – ärsyttävän omahyväinen, itsekäs pronssitähtimies, joka on yksi sietämättömimmistä romaanihenkilöistä pitkästä aikaan. Sehän ei ole sinänsä huono asia, mutta hahmo jää minulle tyystin persoonattomaksi ja hämäräksi.

Työteliäs Vilja ei ennätä paljon Morsiusmaljassa fundeerata. No, ihan vähän kyllä naistenvälisestä ystävyydestä ja haaveesta vapaudesta – omasta ja Viron. Kiinnostavaa romaanissa on se, miten totalitarismi vaikuttaa ihmisiin ja heidän suhteisiinsa sen lisäksi, että mutkallisia ne ovat muutenkin.

”Ehkä tulisi päivä, jolloin matkalle lähtisi Villemin sijaan hän itse, astuisi linjuriin, heilauttaisi huolettomana kättään ja matkustaisi vaikkapa tätiä tapaamaan. Ehkä tulisi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa sekin päivä, jolloin kaikille synkille salaisuuksille vain kohautettaisiin hartioita ja todettaisiin, että se oli vanhan Eestin aikaa se. Tulisi uuden Viron uusi aika, vielä joskus.”

Paula Havaste
Morsiusmalja
Gummerus 2020
romaani, kolmas osa Vilja-sarjaa Saarenmaalta
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muut naistenviikkokirjani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paula Havaste: Vierashuoneet

Muistatatko saarenmaalaisen Viljan ja siippansa Villemin? He ovat taas täällä, neuvosto-Viron alkuvuosien sinnittelijät Paula Havasteen romaanissa Vierashuoneet (Gummerus 2009).

Pronssitähden ajasta on vierähtänyt vuosi, siirrytään uuteen kesään Viljan ja Villemin pihapiirissä. Anoppi on haudattu ja rasittava karjakko muuttaa kolhoosiin. Yksin ei nuori pariskunta jää taloa pitämään. Aitassa asustavat Arvo ja Ants, joiden salaisuutta tulee vaalia. Pihaan kunnostetaan vierashuoneet tallinnalaisille taiteilijoille, jotka tarvitsevat työskentelyynsä maaseudun rauhaa. Etenkin vierashuoneiden rakentamiseen ja vieraisiin liittyvät rasitteet avautuvat romaanissa, samalla yksilöiden rooli suuressa Neuvosto-systeemissä.

Kirjoitin jo Pronssitähti-jutussani Neuvosto-Viron ilmapiiristä ja kaupunki-maaseutu-eroista, ja ne pitävät kutinsa myös Vierashuoneet-romaanissa. Peruselämään kuuluvat salailu ja pelko, jotka seuraavat sanoja ja tekoja. Ja haaveissa häälyy vapaa Viro, joka elää laulamattomissa lauluissa.

20190811_095026_resize_74.jpg

Uusi aines on metsäveljien hiippailu vaiettuna osana yhteisöä. Ja aiempaa romaania selvemmin Havaste nostaa taiteilijoiden aseman ideologian airueina. Pakkorako tulee ymmärrettäväksi: joko levität neuvostoihmisen sankarisanomaa tai elät köyhyydessä tai Siperiassa.

Naisten asema systeemissä esitetään vaivihkaa pienten mahdollisuuksien näkyinä. Kyllä, nainen kelpaa tilikirjoja hoitamaan ja miehiä tyyräämään. Jälkimmäisestä toimesta Viljan Anna-täti esitetään ylivertaisena matroonana, joka herättää kaikissa kunnioitusta ja pelkoa.

Naisten näkymätön työ tulee romaanissa näkyväksi. Tavallisten töiden tarkka kuvaus on minusta ylipäätään Havasteen tuotemerkki. Pidän siitä, se maaduttaa kerrontaa arkiseen ja tavalliseen – tekee siitä tärkeää. Viljan työteliäisyys on hengästyttävää. Huokaan helpotuksesta, kun varovainen ja arka Vilja uskaltautuu välillä tuiskahtamaan löperölle runoilijamiehelleen töiden epäsuhtaisesta jakautumisesta. Ei se tulosta tuota, mutta asiantila tulee julki. Villem saa vapaasti kirjoittaa, mutta mitkä ovat Viljan mahdollisuudet?

”Kun pyykit olivat narulla kuivumassa, oli korkea aika mennä nukkumaan. Vilja sulki ohi kulkiessaan vierashuoneiden ulko-oven ja kurkisti tyhjään kolmanteen makuukamariin. Häviävän hetken ajan hän kuvitteli, millaista olisi oikaista itse tuohon puhtaalta tuoksuvaan upouuteen sänkyyn, katsoa vastasahattujen lautojen vaaleutta katossa, kääntää kylkeä ja miettiä, mitä valmiiksi katetun aamiaisen jälkeen alkaisi kirjoittaa.”

Minua sekä viehättää että vieroksuttaa Saarenmaa-romaanien omituisen naiivi tunnelma. Siinä on samalla häveliästä ja kuitenkin suvaitsevaista henkeä. Päättelen, että päähenkilö Viljan nuoruus ja suppea kokemuspiiri ilmenee juuri noin. Lisäksi se myötäilee yleistä ilmapiiriä, sillä on paljon enemmän asioita, joista pitää vaieta kuin joita voi päästää mielen pohjilta esille – saatikka sanoa.

– –
Paula Havaste
Vierashuoneet
Gummerus 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paula Havaste: Pronssitähti

Ilmar Taskan romaani Popeda 1946 sysää pohtimaan virolaisten kohtaloa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisyyden ja saksalaismiehityksen perään kansan tuli taipua Neuvosto-valtaan. Paljosta piti vaieta, paljon salata ja paljon esittää hengenpitimiksi. Taska välittää kokemuksia paljolti tallinnalaisesta näkökulmasta, joten on kiinnostavaa saada rinnakkainen kokemus maaseudulta, Saarenmaalta.

Paula Havasteen romaani Pronssitähti (Gummerus 2018) kertoo uuden vallan alla tavallisten ihmisten arjesta. Maaseudulle on perustettu kolhooseja ja sovhooseja, ja ihmisillä on työvelvoitteita yhteisten tulostavoitteiden saavuttamiseksi. Isä Aurinkoisen varjo lankeaa kaiken ylle: kansalainen on joko kukkona Neuvosto-vallan tunkiolla tai tunkion ahkera työmuurahainen, muttei missään nimessä sen kuonan pöyhijä, sillä kaiken, mitä tuotetaan, on oltava valtaapitävien silmissä kultaa.

Se yleisestä ilmapiiristä, sillä yksilöiden todellisuus mittaa elämän laadun. Havasteen romaani onnistuneesti kuvaa parin alkukesän päivän tapahtumiin keskittyen yhteen perheeseen. Päähenkilö, nuori vaimo ja äiti Vilja, pyörittää pientä saarenmaalaistilaa, joka on menettänyt muinaisen loistonsa. Mies Villem on lapsekas runoilija, ja aristokraattinen anoppi dementoituu vauhdilla. Arki sisältää silkkaa raadantaa ja pelkoa siitä, ettei kukaan mielivaltainen puolueaktiivi keksi kiusata menneillä.

Päätapahtuma on se, että Villem käy esittämässä Tallinnassa juhlarunon. Tämän matkan myötä kirja avartaa lukijan ymmärtämään kaupungin ja maaseudun eroja sekä puolue-eliitin moraalitonta juhlahumua. Viljan tallinnalaisen Anna-tädin välityksellä ne selviävät.

Kirjan kaupunkilaiset näyttäytyvät korruptoituneina hyväksikäyttäjinä, maalaiset hieman yksinkertaisina. Maalla lasketaan kananmunia ja mietitään elikoiden sisäsiittoisuuden torjuntaa. Mutta kyräilyä maallakin riittää, sillä mitenkään ei saisi erottua joukosta, muuten Siperia odottaa. Kirja välittää hyvin pelon ja epävarmuuden ilmapiirin, mutta maaseutu-kaupunki-erottelu tuntuu kärjistetyltä.

20180812_113827.jpg

Vierastan jatkuvaa laulunluritusta, mutta ymmärrän sen tarkoituksen: laulut säilyttävät alkuperäistä, virolaisille omaa, joka on uhattuna. Havaste kuvaa taitavasti ja uskottavasti työntekoa, se taito on erottunut hyvin esimerkiksi myös Vihat-sarjassa. Pidän myös siitä, miten Viljan henkilökuva hahmottuu, ja hänen kauttaan koko yhteisön pelkokulttuuri. Millaista on elää, jos muutama munatiu tai paljastus menneestä voi koitua kohtaloksi?

”Patotien tuo auto hurauttaisi hetkessä, ja yhtä nopeasti se palaisi, jos jokin olisi jäänyt miehiä askarruttamaan. Vilja lähetti kiihkeän toiveen kohti takapenkille jäänyttä naista. Älä kerro, älä sano, älä edes mainitse. anna minun elää kuten tähänkin saakka, pidetään molemmat salaisuutemme.
Vasta silloin Muri ilmestyi metsän piilosta, tuli häntä koipien välissä liehitellen Viljan jalkoihin. Kesti kauan ennen kuin Vilja pystyi kuulemaan lintujen laulun ympärillään. Hän nojasi yhä vanhaan tammaan, joka torkkui tyytyväisenä tauostaan. Ei vanhaa viisasta hevosta huolettanut mikään, sen alahuuli lerpatti, korvat olivat painuneet sivuille, ja yksi jaloista lepäsi kavion kärjen varassa. Niin vain ne linnut laulavat, Vilja vakuutti itselleen. Ei ole huolta: kesä on jo tuloillaan, ja joka siivekkäällä on pian pesässä poikaset ahnaasti ruokaa odottamassa.”

Näin käy: Pronssitähti viehättää ja kylmää ajan- ja kulttuurikuvauksellaan. Ymmärrän hyvin kirjan kuvaaman maalaiselämän yksinkertaisuuden, halun elää vain omaa pientä elämää. Ymmärrän takertumisen lähelle, sillä muu ympäröivä on vastoin ymmärrystä hyvästä elämästä.

”Mutta hän itse oli tässä näin, katseli maata jalkojensa alla ja tiesi, että tämä oli hänen oma paikkansa. Oli turha palata liikaa menneisiin tai odottaa liikaa tulevia. Kauas hän ei koskaan lähtisi vaan pysyisi tämän pienen pihan ja puutarhan luona, sylissään tämä tai joku tuleva lapsi.”

Teksti elävöittää ympäristöä. Näen heräävän kesän niityt, peltotilkkuja erottavat sammaloituneet muurikivet, kuulen mehiläisten hyrinän ja kukon kiekaisun Talvikien talolla, ja tuvan peilissä saattaa joskus vilahtaa kuva kukkahuivisesta Viljasta häivähdys hemiäispunaa huulilla.

Paula Havaste
Pronssitähti
Gummerus 2018
romaani
129 sivua eKirjana.
Luin BookBeatin kautta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paula Havaste: Lumen armo

Paula Havaste on edennyt Kertte-sarjan kolmen ensimmäisen Vihat-osuuden jälkeen päätökseen, ja neljännen niteen nimi on kuvaava: Lumen armo (Gummerus 2017). Leppeää menoa armoa kohti ei silti ole luvassa Kerten luonteella varustettuna 1100-luvun elinympäristöissä.

Oli niin paljon asioita, joiden ajatteleminenkin sattui. – – Jos hän olisi sitä kaikkea ruvennut selittämään hän olisi vain purskahtanut itkemään, eikä se ollut sopivaa näin suuren pirtin emännälle. Eikö voinut vain riittää, että hän oli lopulta kuitenkin palannut.

Kerteltä on Tukholman ja Tallinnan reissujen jäljiltä jäänyt lapsia sinne ja tänne, ja kotiinpaluu vuosien seikkailujen jälkeen Turun-takaisiin erämaihin sisältää monia jännitysmomentteja. Miten ottaa jätetty teinityttö äidin vastaan? Miten sujuu kohtaaminen piispantaposta jahdatun ex-miehen kanssa, kun Kerten kainalossa on toisen miehen lapsi ja takana karkaaminen seikkailuiden perään? Miten pysyy päätähden pahansisuisuus aisoissa?

Kaikki oli niin lähellä muuttua muuksi, hetki tasapainotteli kuin terän kärjellä, nyt oli vain nieltävän kerran ja toisenkin.

Romaanisarjan aiemmat osat luettua on selvitettävä, miten ristiriitaisen päähenkilön käy. Kertte on yhä sekä ärsyttävä että ymmärrettävä puolustuskannalla äksyilevänä, taitavana kaupankävijänä ja ehtoisana emäntänä. Kertte kypsyy osin reflektoivaksi jälkiviisaaksi, katuvaksikin, mutta pystypäisenä hän pitää salaisuuksiaan ja kätkee pehmeän sisuksensa. Koville ottaa hyväksyä tekojensa seuraukset tai muilta samat teot, joihin hän on itse syyllistynyt.

Lumen armo

Havaste kuvaa tapahtumia liukkaasti, vaikka jonkin verran toistoa ja viivyttelyä olisi voinut karsia. Kerten kiehtova toden ja henkien seurassa eläminen ilmaistaan yhtä elävästi kuin aiemmissa osissa, samoin sopiviin väleihin löytyy loitsut. Luonnonuskon konkreettisuuden välittämisestä Havasteelle kiitokset.

Matkanteko halki Suomen, luonto ja säävaihtelut painottuvat kertomuksessa Kerten ihmissuhdekehityksen ohella. Päätösjakson loppuluvuista luen otsikonmukaista armollisuutta olla se, kuka on ja mitä on tapahtunut –  ja aloittaa alusta. Ja niin on mukava päättää viihdyttävä poikkeusnaisen tarina.

– –

Paula Havaste
Lumen armo
Gummerus 2017
historiallinen romaani
455 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi Amman lukuhetki, Hyllytontun höpinöitä, Kirjakaapin avain, Notkopeikko ja Sivutiellä

Sarja kokonaisuudessaan ja linkit postauksiini:

Tuulen vihat
Maan vihat
Veden vihat
Lumen armo

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paula Havaste: Veden vihat & naistenviikkohaaste

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Viime kesänä käynnistin naistenviikkohaasteen ja jatkan nyt samalla linjalla. Tänä vuonna lähden viihdelinjalle. Naisten viihdekirjallisuuteen saatetaan suhtautua yhä väheksyvästi hymähdellen, mutta on silti tosiasia, että viihdettä luetaan ja siitä nautitaan. Mikäpä sen makoisampaa kuin kesällä kellahtaa leutoon paikkaan ja pakoilla arkea huvitusta herättävien romaanihenkilöiden seurassa. Välipalana sellainen minullekin maistuu.

Mutta määrittelepä viihde! Eikö hyvän kirjallisuuden tule aina viihdyttää ? Perusviihteeksi miellän romanttispainotteiset henkilö- ja juonivetoiset tarinat. Viihdekirjallisuuteen uppoaa monenlaista genreä ja niiden sisälle kirjavaa tarjontaa. Parhaimmillaan niissä on voimaannuttavia selviytymistarinoita, pahimmillaan ulkonäkökeskeistä romanssihöttöä.

Tämän viikon aikana käyn 1100-luvulla näkijänaisen luona, 1800-luvun piian pakeilla, nykynaisen kipsiä hellittämässä,  brittineidon uusia kuvioita katsastamassa, amerikkalaisen nuoren naisen kehityskuluissa ja kuusikymppisten täydellisen avioiliiton tarkistuksessa. Kirjava kattaus – naistenviikon moninaisuutta!


Ja tästä naistenviikkoni alkaa: Veden vihat

Paula Havasteen Tuulen vihat (2014) ja Maan vihat (2015) ovat tutustuttaneet jo Kertteen, 1100-luvun  pärjääjänaiseen. Veden vihat (Gummerus 2016) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi, pakoon Tokholmista. Tätä ennen Kertte on asunut melko vaurasta taloa kaukana Turun takaisilla metsämailla Larrin ja tyttärensä kanssa, kunnostautunut kovana kaupankävijänä sekä epäonnekseen hullaantunut Arimoon, jonka mukana matka vei meren taa. Sarjan kolmannessa osassa Kerten pelastaa onnettomaksi muuttuneesta suhteesta ja muusta vainoavasta merenkävijäkauppias Osmi. Veden vihojen vuoksi laiva ei pääsekään Turkuun vaan Osmin kotiin Koluvaniin (Tallinaan), Viroon.

Veden vihat

Joko on Kertte muuttunut tai sitten minä tai lukutilanteeni. Edellisessä osassa minua häiritsi päähenkilön ja juonenkuljetuksen ohuus. Nyt seuraan juonta liukkaasti kuin lehmänluuluistimet kiiltävän ja kestävän riitteen pinnalla. Viron maaperä on ehkä edellistä osaa kotoisampi kerrontakohde, ote on juureva ja ehkä siksi juuret uppoavat edellistä osaa syvemmälle Kerten psyykeen. Mennyt ja teot vaivaavat naista, myös äitiyden tunnot tunkevat tiukasti tietoisuuteen. Luopuminen on keskeistematiikkaa.

Koska kyse on kovin juonivetoisesta elämänkohtalosta, en hiisku tapahtumista tämän kummemmin. Tavallaan ei paljon ulkoista tapahdu, kolmas osa on kuin voimien keruuta tulevaan ja voimannäyte muinaisten aikojen ympäristön, tapojen, toimien ja elämän kuvailusta. Kerron, että Osmi on hyväluontoinen homo, jonka kulissiksi Kertte mainiosti sopii. Kerron senkin, että etenkin kesäkuvaus hiljaisen lammerannan mökissä on miellyttävän seesteinen, havainnoiltaan tarkka ja kiinni arjen pakerruksessa ja jopa onnessa.

Jälleen lintu lauloi jossakin lähellä, ja siitä Kertte tiesi olevansa Marjatan suojeluksessa. Hän sitoi punaisen langanpätkän koivun alas kurottavaan oksaan, painoi vielä hetkeksi otsansa puun runkoa vasten ja kääntyi sitten vieressä kasvavaa korkeaa kuusta kohti. Kuusen rungolla oli pitkä kuivanut pihkajuova, Kertte kumarsi jälleen kiitoksen. Metsän emäntä Marjatta todella piti heistä huolta.

Hienointa Havasteen tekstissä on luonnonuskon kaikkivaltaisuus. Kertte pitää yhteyttä henkiin, ja loitsuaminen on hänen toinen luontonsa. Naisena hän joutuu piilottelemaan henkitietämystään, mutta muita ominaisuuksiaan hän pääsee Osmin suosiossa kehittämään.

Kertte hymähti.
– Kauppoja minä kyllä osaan tehdä, mutta ei minusta kauppamieheksi ole. Nainen minä olen ja sellaisena pysyn.
Mutta sormensa hän risti, sillä näin hyvä kauppalykky oli syytä suojata.

Naisena Kertte on kokenut paljon. Kolmas osa jättää hingun lukea taas seuraava osa: saako Kertte veden vihat lepytettyä, mikä viha nousee seuraavaksi, odottaako Larri kotosalla karannutta vaimoaan sekä mitä mutkia äitiys ja naiseus vielä tuovat Kerten matkaan? Historiaviihteen lajikoppaan Kertte-kirjat kopsahtavat mainiosti.

– – –
Paula Havaste
Veden vihat
Gummerus 2016
historiallinen romaani
392 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Sivutiellä seuraa kiinnostuksella Kertteä ja Hyllytonttu otti hänet mukaan lukumaratoniin.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Naistenviikko

Päivi Alasalmi: Pajulinnun huuto

Lankesin Päivi Alasalmen edellisen romaanin Joenjoen laulu (Gummerus 2013) taikapauloihin. Ihastuin kolmeen erilliseen, eriaikaiseen tarinaan saamelaisuudesta. Niiden leikkaukset olivat viitteellisiä, ja romaanin kuvaus- ja käsittelytapa antoi askaretta mielelle.

On aika palata Joenjoen varrelle. Edellisen romaanin Soruian tarina jatkuu romaanissa Pajulinnun huuto (Gummerus 2015). Aanaarissa eletään vuotta 1525, ja muutama vuosi on kulunut siitä, kun pirkkalainen Kaukomieli jätti synnyttävän saamelaisnaisensa Soruian oman onnensa nojaan. Neuvokas nainen on jatkanut pystypäin elämäänsä kotikylässä.

Tämä oli ollut lenseä kesänalku tähän asti, ja tulossa oli oikea kuuma maitokesä. Kotipeuroillemme syntyisi paljon vasoja, ja saisimme lypsää vaatimilta maitoa omille lapsillemmekin. Ajopeuramme söivät vihreitä kasveja, heinää ja lehtiä. Hirvaat lihoivat kyljistä leveiksi ihan silmieni alla ja hankkivat kuntoa sitä aikaa varten, kun niiden tuli taistella keskenään vaatimista.

Romaani kuvaa saamelaiskylän vuodenkiertoon ja luonnonuskontoon luottavan kansan elämänmuodon törmäystä valtaa ja varallisuutta hamuavien turmiokulttuuriin. Pirkkalaiset tulevat ahnehtimaan joen kultaa, samalla perimään veroa kuninkaalle, ja porukan kelvoton munkki koittaa väkisin kastaa väkeä Hiesuksen uskoon. Tämä on täysin käsittämätöntä aanaarilaisille. Asetelma on ilmiselvä, ja siksi romaanin draaman kaari ei ole yhtä jäntevä kuin saamelaisten jousipyssyt.

Soruian minäkerronta on kronikkatyylistä. Pääsääntöisesti se on tapahtumakuvausta melko lyhytvirkkeisesti. Välillä kertoja selventää tunteitaan, purkaa ajatuksiaan ja havaintojaan omasta ja kanssaihmisten käytöksestä. Tunteiden ailahtelua on myös, ja ruumiillisuus välittyy tekstistä. Läheisistä välittäminen kerrotaan koruttomasti mutta omistautuvasti. Yksinkertaisen ilmaisun tavoittelu on ymmärrettävää, se on suhteessa oppimattoman kansannaisen osaan. Arvelen, että pinnalta simppeli tyyli joko viehättää tai vieraannuttaa. Minä hyväksyn tyylin tilanteenmukaiseksi: uskon kertojaan.

Minut oli nostettu ja siunattu. Minua kylmäsi ja kauhisti huomata, että olin saanut kykyjä, joita annetaan harvalle, ja vain silloin kun elämä on muuttunut mahdottomaksi jatkaa ilman niitä lahjoja. Minä otin nöyrästi henkimaailman lahjat vastaan, sillä jos niistä valittu ihminen kieltäytyi, hän sai jumalten vihat ylleen niin ankarina, että saattoi menehtyä niihin.

Kertoja on yhteisössään poikkeushenkilö. Hän on kyläpäällikön tytär, häpeällisestä menneisyydestään huolimatta hänellä on asema. Hän on neuvokas ja osaava. Soruia on myös shamanistinen näkijä – naiselle tavaton taipumus hänelle hyväksytään. 

Löydän hahmosta yhtymäkohtia Paula Havasteen Tuulen vihat ja Maan vihat -romaanien (Gummerus 2014 ja 2015) Kertteen, joka hänkin näkee henkiä, luottaa luonnonuskoon kristinuskon torjuen, tekee uhrauksia rakkaittensa vuoksi sekä ratkoo pulmia nokkelasti ja järkeillen, välkymmin kuin muut. Kertojapäähenkilöiden besservisseriys häiritsee hieman, vaikka etenkin Soruia piehtaroi syyllisyydentunnoissa. Näissä historiallisissa romaaneissa minua askarruttavat aktiivisten naisten modernihkot aatokset ja toiminnot sekä jokuset nykymaailmalta särähtävät sanat ja ilmaukset.Pajulinnun huuto

Sekä Havasteen että Alasalmen historiallisissa romaaneissa vakuuttaa arkielämän toimintojen ja ympäristön kuvaus. Muinaiset tavat, uskon ja luonnon yhteys sekä vuodenaikojen vaihtelu ja työaskareet ovat kerrassaan kiehtovaa luettavaa. Etenkin Lapin lumo leviää minuun Soruian välittämänä: joki kivikkoineen, järvi joutsenineen, tunturi seitoineen, kanervikko tuulineen ja tuoksuineen.

Alasalmen romaanissa on luontosymboliikkaa. Pajulinnun huuto on jo nimenä täräyttävä: pieni lintu reagoi voimakkaasti. Se kuvaa hyvin tragediaa, joka rauhanomaista saamelaiskylää kohtaa kulttuurien arvomaailmoiden törmäyksessä. 

Pidän juonenjuoksutusta viivyttelevänä. Sen ei tarvitse olla huono asia, sillä muinainen ajantuntu on toinen kuin nykyinen. Minä toivoin ehdoitta heittäyväni tarinan vietäväksi, vaan jostain syystä jäänkin usein tähyämään joenjokiselle vastarannalle, etäälle, mustavalkoisia virtoja seuraten. Ei se estä nauttimasta kulttuurikuvauksesta. Arvostan Alasalmen tapaa elävöittää kovin harvoin kaunokirjallisuudessa nähtyä alkuperäiskulttuuria – sen voi mainita kulttuuriteoksi.

– – –
Päivi Alasalmi
Pajulinnun huuto
Gummerus 2015
romaani
286 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Paula Havaste: Maan vihat

Menneen elämän tunteminen on mielestäni tärkeää, vaikka historian sanotaan toistavan itseään, ja sanotaan myös, ettei ihminen muutu. Ammoisten aikojen valossa voi kuitenkin nähdä tätä päivää tarkennetusti, erottaa samuutta ja elämän merkittävyyksiä.

Luen säännöllisesti historiallisia romaaneita. Taustana on varmasti jonkinmoinen ennen eletyn romantisointi. En ajattele, että ennen oli kaikki paremmin, vaan kaukainen aika ja miljöö jollain lailla saavat omanlaisen kiehtovan hehkun. Epookeista haen uskottavaa ajankuvaa, solahdusmahdollisuuksia entisiin aikoihin hajut, maut ja paikat kokien.

Henkilökuvaus on minulle tärkeää. Historiallisissa romaaneissa onkin kimuranttia se, että olen kaikkien nykykotkotusten keskellä, lukemani entisen ajan henkilö ei. Ihmis- ja maailmankuva ovat muuttuneet aikojen saatossa, ja minä luen kirjoja tämänhetkisen modernin länsimaalaisen naisen silmin. Odotanko henkilöiden vastaavan ajatusmaailmaani? Mitä jos nykykirjallisuus tahattomasti sepittää kuvattuun entiseen aikaan tämän ajan toiminta- ja ajatusmalleja? Miten entiseen mennään nykyisellä sanavarastolla? Miten pääsen illuusioon autenttisesta entisestä?

Tähän pohdintaan minut sysää Paula Havasteen Maan vihat (Gummerus 2015), joka on jatkoa viimesyksyiselle aloitusosalle Tuulen vihat. Larri on kirveellä kumauttanut piispa Henrikin hengiltä, ja Kertte karkaa merentakaisen Arimon matkaan pelastaakseen perheensä.

Kertte on karata minultakin. Kotielämään kyllästynyt ja eroottisesti herännyt nainen selitteleekin käänteensä sarjan toisen osan alussa perusperheensä hyvinvoinnilla ja ikävöi, ikävöi. Näinkö tässä käykin? Eikö vaikuttimena ollutkaan siekkailu ja tasaisen tahdin kiihdytys?

Tarkkanäköinen ja tilanteen mukaan sosiaalisesti luoviva Kertte yhä on, kipakka kovismimmi, mutta jotain sellaista on nyt menossa, etten tempaudu Kertten tsemppaajaksi. Ehkä Kertte lipsahtaa lukukäsieni välistä juuri siksi, että hän on hitusen liian taitava, onnistuu onnettomissakin oloissa, tietää aina muita paremmin. Hän on paras siinäkin, miten hän hyväksyy portot ja homot – eikä mitä, toki annan siitä hänelle täyden tunnustuksen. Hankala suhde äitiyteen on hänessä hienoinen särö. Muuten Kertte ja kerronta pysyvät pinnalla, en pääse pinnan alle.Maan vihat

Maan vihat on parhaimmillaan 1100-luvun ympäristön ja töiden kuvaajana, niissä historia elää ja hengittää. Tässä osassa purjehditaan, ja merellinen ympäristö on hienosti tavoitettu. Muutenkin vesielementti väräjää. Komeimpia kuvauksia ovat Kertten uintipulahdukset, niiden kehollisuus hivelee.

Hän hätkähti ensin, mutta sitten veden viileys ja syvyys tuntuivat kuuman päivän ja hikisen kävelyn jälkeen huikeilta, ja vesi kellutti kuin paino olisi kadonnut olemattomiin. Hän lepäsi rentona vedessä, iho oli kauttaaltaan kananlihalla ja rintojen päät kylmistä kovina. Kertte kallisti päätään taakse, antoi hiustensa levitä veden pinnalle ja katsoi taivaalta lipuvia valkeita pilviä. Sitten hän taivutti päätään eteen ja sukelsi suoraan kohti lammen pohjaa ajattelematta mitään muuta kuin lammen kirjasta kylmyyttä.

Romaanissa on oleellista luonnonuskonto, loitsut ja taiat. Jännitettä luo kristinuskon ja kasteen uhka vanhoille tavoille. Toisaalta voi ajatella, että loitsu kuin loitsu, mutta Kertten usko on kansan omaa, polvelta toiselle siirtynyttä, kun kristinusko syötetään ulkoapäin. Näin jälkikäteen on ihmeellistä, miten jeesususko saatiinkin istutettua vastaan vänkäävään väkeen, vaikka väkivalta tietysti asiaa edisti.

Maan vihat -romaania lukiessani toivon henkilökuvauksen ja kerronnan syventämistä. Tyypeissä on vain hyviä tai pahoja tai pahenevia. Ohuus vie tehoa etenevältä tarinalta, vaikka Kertte olisi kuinka vahva tahansa. Havaintoni voi jättää omaan arvoonsa, sillä jos tarkoituksena on historiaviihdytys, juonen joustava kuljetus siihen riittää.

– – –
Paula Havaste
Maan vihat
Gummerus 2015
romaani
452 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Upeaa, että lukijoissa on innostujia: Arja ihastuu naisen aseman ja Kertten kuvaukseen, Notkopeikko hullaantuu, Amma pitää Havasteen takuuvarmasta historiaproosasta, Paula solahtaa tarinaan ja Sirrille Kertte on aikansa Peppi Pitkätossu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Lukukivaa kimpassa 10.10. klo 10

Luet yksin mutta kuitenkin yhdessä: lukuharrastus yhdistää. Kotimaiset kirjabloggaajat ovat muodostaneet lukukimppoja. He julkaisivat juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista samanaikaisesti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. klo 10.

Haasteeseen tempautuminen on ollut spontaania, samoin kirjavalinnat. Sattumanvaraisesti nappasimme kotimaisia kirjoja, jotka ovat olleet syksyn lukulistalla ja joihin yhteinen tarttuminen viritti. Syy voi olla se, että on odottanut kirjaa kieli pitkällä tai ei ole koskaan lukenut tämän kirjailijan teoksia tai ei ole kirjan edustaman genren suurkuluttaja tai…

Paula Havaste: Tuulen vihat

Erjan lukupäiväkirja
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan kirjat

Antti Holma: Järjestäjä

Kirsin kirjanurkka
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Helena Waris: Vuori

Hyllytonttu
Kirjakaapin kummitus
Notko, se lukeva peikko
Oksan hyllyltä
Routakoto
Todella vaiheessa

Suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostamme hattua pienen kielialueemme kaunokirjallisuudelle. Tämänkin vuoden kirjatarjonnassa on jokaiselle jotakin ja bloggaajille paljon, mistä kirjoittaa. Onnea tänä ja tulevina päivinä kotimaiselle kirjallisuudelle! Kivi-pino

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Tuulen vihat kimppalukuna

Tänään Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä muutama kirjabloggaaja julkaiseee yhtäaikaisesti lukukokemuksensa. Kerron ensin omastani, ja postauksen lopussa on lisää kimppalukijoista, haasteesta nimeltä Lukukivaa kimpassa.


 

Paula Havaste kertoo piispa Henrikin tappotarinan taustan romaanissa Tuulen vihat (Gummerus 2014). Hiippahatun muinainen kirvesmurha ei liene kenellekään uutinen tai juonipaljastus, joten romaanin yllätykset ovat edeltävissä tapahtumissa. Ja paljastettakoon heti alkuun nimijäynä, Lalli-jallitus: r-vika ja harvoin mutta rajusti kuohahtava luonne on kohtalokas.

Tuulen vihat on romaani 1100-luvun muinaisuskosta, elämänmenosta ja metsäpatrarkaatin valtasuhteista. Päähenkilö Kertte on melko hyviäosaisen metsäpirtin ainoa tytär. Hän ei ole yksioikoinen henkilö, eikä erityisen sympaattinenkaan, sillä osattomuuden tunne, äidittömyys ja karkean isän pelkääminen muovaavat nuorta tyttöä laskelmoivaksi naiseksi. Romaani kuvaa hyvin sitä, mitä hän voi tehdä ja sanoa ja miten siitä eroaa se, mitä hän näkee ja kokee. Kertellä on taipumuksia ja haluja, jotka hänen pitää piilottaa. Hän näkee vainajahenkiä, mikä on sallittua vain miehille, ja hän haluaisi muutenkin toimia toisin, kuin mikä on tytöille ja naisille soveliasta. Kertte on ärhäkkä ja nokkela annetuissa rajoissa, esimerkiksi hän itse hommaa Larrista taloonsa kotivävyn.

Romaanissa on kiinnostava alku. Kertte on hämmentynyt lapsi henkien ja maallisen elämän välissä. Häntä seuraa ilkeä ja kurittomuuksiin houkutteleva kalpea tyttövainja, jonka rooli pienenee Kerten naisistuessa. Epileptisen veljen katkera kohtalo on sekin osa kasvuympäristöä, samoin uskomusperinnettä jakava palvelija Uvanta.Tuulen vihat

Tuulen vihat on kronologisen juonivetoinen, erityisiä syvätasoja ei henkilokuvauksessa tai kerronnassa viljellä. Kun niitä kaipaa, teksti tuntuu välillä tasapaksulta. Vuosittaisten markkinoiden kuvaus suhteessa Kerten kehittymiseen ymmärtämättömästä tytöstä pärjäämisestään tietoiseksi naiseksi on hyvä oivallus. Väkevimmin romaani kuvaa raskasta ihmiseloa maallisessa elämässä ja sen kestämistä hyvitellen ja maanitellen uskomusolentoja, jotka ovat metsäsuomalaisten karussa arjessa melkein elävämpiä kuin elolliset.

Joka ilta Kertte toi karjan yöksi hakaan, kumarsi metsään päin ja lausui kiitoksensa Marjatalle siitä, että tämä oli pitänyt oman karjansa loitolla heidän karjastaan. Yhtäkään metsän petoa ei näkynyt, ei edes jälkiä, joten Tapion vaimo piti heidän pirttiään erikoisessa suojeluksessaan.

Oletan, että lukukokemukselleni on eduksi, että olen juuri lukenut upean metsämytologiakirjan Puiden kansa, jossa kuvataan suomalasten metsäuskomuksia – Havaste luonnollisesti upottaa niitä romaaniaineksiksi. Henkimaailma, enteet, taiat, loitsut ja vuodenkiertoon kuuluvat uskomustavat Havaste kuvaa kansatieteellisen tarkasti. Pääosin ne sulautuvat juonenkulkuun, mutta on hetkiä, joina teksti on lähenee oppineisuuden osoittamista tarinan ja romaanifokuksen kustannuksella. (Kirjan loppuun on viisaasti koottu hakusanaperustainen tietopaketti.)

Pidän siitä, että Tuulen vihat paneutuu kuvattuun aikaan ja miljööseen. Pidän siitäkin, että se ei ole historiaviihteen romanttisinta laitaa. Myös Kristiina Vuoren Näkijän tytär (Tammi 2012) askaroi henkien ja näkyjen parissa, ja siinä on romanssiainesten ohella mainiosti kuvattu 1200-luvun muinais- ja kristinuskon rajapintoja, mutta huomaan viehättyväni Havasteen metsäpirttielämän epäsentimentaalisuudesta.

Tuulen vihat -romaanissa on joitain hiipuvia vaiheita, esimerkiksi loppupuolen arkielämäkuvaussuvanto, jossa Kerttekin kyllästyy ja Larri laimenee ja minä kärsimättömänä alan odottaa sitä kuuluisaa ”Henrik, Larri/Lalli ja kirves” -kohtausta. Nopsaan ohitetaan Larrin kauna piispanvallan uhkaa kohtaan, mutta lähimmäisille lempeän Larrin äkkiväärää puolta ja kirveen hankintaa osoitellaan sormella pitkin matkaa. Romaanin onneksi loppuhuipennuksessa on kutkuttavia käänteitä; Kerten äitiyspohdinnat, eroottinen syttyminen, Larrin lallimainen väärinkäsitys ja kierot loppukäänteet pelastavat.

– –
Sain kirjan kustantajalta.


 

Lukukivaa kimpassa 10.10. klo 10

Luet yksin mutta kuitenkin yhdessä: lukuharrastus yhdistää. Kotimaiset kirjabloggaajat ovat muodostaneet lukukimppoja. He julkaisevat juttunsa kotimaisista uutuuskirjoista samanaikaisesti Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä 10.10. klo 10.

Paula Havaste: Tuulen vihat

Erjan lukupäiväkirja
Ja kaikkea muuta
Kirjakaapin avain
Kulttuuri kukoistaa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan kirjat

Antti Holma: Järjestäjä

Kirsin kirjanurkka
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Helena Waris: Vuori

Hyllytonttu
Kirjakaapin kummitus
Notko, se lukeva peikko
Oksan hyllyltä
Routakoto
Todella vaiheessa

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus