Ranskalaisen ohjaajan Jaques Audiardin elokuvaa Luihin ja ytimiin luonnehditaan HS:n arvioinnissa sametin ja teräksen yhdistelmäksi. Hupaisaa on, että Nyt-liitteen leffa-arviosivulla Audiardin elokuvan alla oleva juttu otsikoidaan: Rakkautta vai pelkkää seksiä. Se voisi olla tämänkin leffan otsikko, yksi moniulotteisen elokuvan puolista.
Juonta en kertaa, totean vain, että siinä on jatkumo yksiulotteisen ja fyysisen nyrkkeilijämiehen ja näytösvalaita kouluttaneen naisen kohtaamisista. Mukana menossa on miehen kaltoinkohdeltu pikkupoika ja sisar miehineen. Juoni ja henkilöasetemat ovat kiinnostavia, jotain voi ennalta arvata, mutta ei haitaksi.
Elokuvan juttu on, miten asiat esitetään. Suhruinen ympäristö, epämääräiset luonteet ja rujot ulkokuoret näytetään kaunistelematta. Eletään työläisten, kiinnittymättömien ja vammautuneiden arkea. Puheella ei ole erityistä merkitystä. Miespäähenkilölle toiminta on lähinnä impulsiivisia tekoja tai pakoa. Naispäähenkilö on kovan edessä menettäessään koko entisen elämänsä.
Hienointa elokuvassa on selittelyn puutteen lisäksi näyttelijä- ja kameratyö. Kuvat ja kuvaus ovat samalla yksityiskohtaisia ja metaforisia; karheudessa on monia epäsovinnaisen kauniita, pysäyttäviä kuvia. Yksi niistä on naisen ja vesipedon jälleennäkeminen: lasiseinä välissä, yhteys syntyy, ehkä myös anteeksianto.
Kanssakatsojani tulkitsi, että koko tarina on symbolinen. Nainen joutuu eri tilanteissa kesyttämään jotain isoa ja vaarallista. Niinkin voi olla. Ainakin on niin, että toistemme vajavuuksien hyväksyminen ja kyky huolenpitoon on elämän ydintä, mutta ei se kaikilta helposti luonnistu. Ihmettelen, ketä ei Marion Cotillardin paljas olemus ja katse pistäisi miettimään elämän kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia. Tähän ei amerikkalainen botox-elokuvateollisuus pysty.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 