Avainsana-arkisto: Kaisa Haatanen

Kotimaisen kalkkunakirjallisuuden airut jatkaa ponnekasta pakinointiaan, tai oikeammin pakisemistaan. Tarkistin oikein sanakirjasta ”pakista”-verbin merkityksen, ja kyllä se jutustelua ja rupattelua on, juuri sitä, miltä kuulostaa Kaisa Haataisen Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga 2016) äänikirjana kuunnellen.

Sattaa johtua äänikirjaversiosta, ettei teksti iske yhtä mojovasti kuin viimevuotinen Meikkipussin pohjalta. Kyllä minäkertoja-Tytti linjansa pitää eli nasevat hajahuomionsa, mutta jotain on tuoreudesta pois. Listaan syyt:

1. Tein todennäköisesti muotovirheen. Kuuntelin kirjan.
2. Äänikirjoja en näemmä edelleenkään oikein ota omakseni, sillä kaipaan silmäilytuntumaa ja omia oivalluksia omaan tahtiin, en sanailevan lukijan tasaisuutta.
4. Lukija mahdollisesti on mainio muttei minun korvissani synkkaa tekstin mahdollisen huumorin kanssa.
5. Äänitteessä ärsyttää todella se, ettei edellisen luvun/jutun lopun ja seuraavan otsikon välissä ole selvää taukoa.
6. Automatka saattaa turruttaa tyylikkäänkin tarinoinnin. Kuuntelin kirjan reitillä, josta kirjassa sanotaan jotenkin näin: ”Kaikki ajavat Tampereen tiellä röyhkeästi ylinopeutta.” Niinpä.

Haatasen Tytti-tarinoinnin tuntevat tietävät kertojan himon listauksiin. Matkimishalu valtaa minut, joten tällainen on kymmenkohtainen Ylipainolisämaksu-kokemukseni.

1. No ne listat ovat mielenkiintoisia. Esimerkiksi unelmamatkaseuralaislistan loppuosa sai hörähtämään. Vaikkei minulla ole Tytin kielitaitoa, valtaosan hänen ehdokkaistaan ottaisin matkalleni mukaan – etenkin ne Skarskårdit. (Oikeasti en kehtaisi.)

2. Viisikymppisen Tenat ja muut elämäntilannehavainnot antavat aitoutta. Rempseys ei ole itsetarkoitus vaan tapa tuoda asiat liki. Aikuisen naisen elämänkokemus itseironisella twistillä viehättää, sillä kertoja on anteeksipyytelemättömästi sinut elämäntapansa kanssa: akateemisesti koulutettu, kulttuurista, historiasta ja matkailusta innostunut vähintään keskiluokkainen ihminen. Tosin lisään, että kuunnellessani kertojan käsityksiä ja käänteitä, kielen päälle pyrkii sana ”elitistinen”, eli tavista tavattomampaa elämää kirjassa elellään.

3. Matkakertomukset ovat aina minua viehättäneet, ja on mukava kuunnella Tytin reissuista. Myös vaihtelu virkistää: välillä hän kertoo huippuelämyksistä, välillä kiusallisista matkarasituksista.

4. Houkutus vatvoa fakta-fiktio painotusta on suuri. Tytti kuvailee itseään kovin haatasmaiseksi. Ja näin toteaa henkilö, joka ei kirjailijaa tunne.

5. Kirjassa on muikeita kuvauksia epäonnisista tilanteista. Esimerkiksi luokkaretkivalvonta helvetissä eli latinistit Italiassa on sellainen, eikä vain sellainen vaan samalla kertojan persoonaa ja valintoja avartava.

6. En löydä lukujen järjestykseen logiikkaa, mikä hieman haittaa. Jutut ovat mielestäni epätasaisia, mutta juuri kun edellinen on ollut ”averidge” (Tytti: anteeksi, anteeksi), seuraava ponnistaa tylsyyden yli.

7. – 10. Viihdyttävää on tällainen lyhytlukuinen jutustelu. En tiedä, kuinka moniosaiseksi formaattia voi venyttää, mutta koko ajanhan Tytille ja aikuispereheelle tapahtuu, joten eiköhän sanottavaa ja huomioita piisaa vielä lisää. Ja seuraavan osan luen, en kuuntele.

– –
Kaisa Haatanen
Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga 2016
pakinatyyppistä proosaa
äänikirjana noin 3 t 36 min (BookBeat),
lukijana Krista Putkonen-Örn.

Viisikymppisen naisen asenneopuksille on tilausta. Bridgetjonesinsa lukeneet keski-ikäiset ovat merkittävä lukijapotentiaali kevyelle kirjallisuudelle, jossa on pintahilpeyden ohella sanottavaa naiselämän perusasioista. Kaisa Haatanen osuu saumaan kirjallaan Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga 2015).

Suoruus ja häpeämättömyys on Haataisen kirjan valtti. Minäkertoja Tytti Karakoski on keskiluokkainen, hyvätuloinen, matkusteleva, kulttuurikokemuksista innostuva hitusen alle 50-vuotias itsellinen nainen. Vuorotteluvapaa virittää hänet kokoamaan elämänsä aakkoset. Rakenne on yksikertainen ja sopivan kekseliäs: lyhyet jutusteluluvut tärkeistä asioista etenevät aakkosjärjestyksessä.

Tärkeitä voivat olla haaveet, onni, perhe ja raha – muun muassa. Omat lukunsa ansaitsevat myös ihokarvat, kohdunpoisto, kuolema ja tenaleidit. Kevyen ja raskaan, helpon ja vaikean yhdistelmät riemastuttavat, ja etenkin raikas suoraan sanomisen meininki ihastuttaa. Kertoja on sinut sinkkuutensa ja ikääntymisensä kanssa, eikä hän kaihda katsoa elämän lieveilmiöitä. Erityishuvitusta tuottavat esimerkiksi luvut, jotka kuitataan yhdellä ja kahdella virkkeellä: seksi ja rakkaus. Mitäpä niistä muuta.

Kaikenlaisista muista perhemalleista puhutaan nykyään eri yhteyksissä paljon, mutta ei aikuisperheestä. Minulla on ilo ja murhe kuulua aikuisperheeseen, jossa meitä on isä, äiti ja kaksi lasta.

Meikkipussin pohjilta kuvailee eläviä ja surkuhupaisia tilanteita seitsemänkymppisten vanhempien ja viisikymppisten lasten kohtaamisista. Niissä sekoittuvat lapsuusperheen ikiasetelmat aikuisten olemiseen. Sekä perhetilanteissa että kertojan yksinolon hetkinä kirkastuu asiantilojen hyväksymisen tunne: juuri näin voi elää, juuri näin minulla menee. Hyvä.

Haatanen pöyhii onnistuneesti naiselon meikkipussinpohjan suttuiset töhnät ja ihanat elämänehosteet. Pussinpohja tulee nopeasti vastaan, se sopii tässä tyylilajissa. Jotain toisteisuutta tarinoinnissa on, ei ollenkaan haitaksi asti, sillä teksti on vaivatonta, viihdyttävää.

– – –
Kaisa Haatanen
Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015
romaani
170 sivua.
Lainasin kirjastosta.

”Kalkkunakirjallisuuden” avauksesta ja sen kolumnityylistä ovat kiinnostuneet ainakin Airi, Arja, Siina ja Taika.