Avainsana-arkisto: Donna Leon

12 maaliskuun, 2023 · 7:55 am

Neljä jännäriä Euroopan eri kolkissa

Kimppaan kaksi kotimaista (suomalais-berliiniläinen ja suomalais-espanjalainen), yhden skotlantilais-islantilaisen ja yhden amerikkalais-venetsialaisen jännärin samaan juttuun. Kirjoja yhdistää murha – yllätys, yllätys – mutta myös se, että niissä ei seikkailla päähenkilöiden tai kirjailijan kotimaissa. Kolme kirjoista sivuaa myös laitonta maahantuloa tai maassa oloa. Kaikista on jännitystä kaipaaville viihdehetkeen (vaikka onhan se karmaisevaa, että tappotarinoista on kehkeytynyt valtaviihdettä). Tässä lyhyet kirjaesittelyt tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä.

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole (Siltala 2022)

Heidi Airaksinen ammentaa 1920-luvun queer-kulttuurista. Maa jota ei ole kertoo helsinkiläisystävysten Freddyn ja Harrietin Berliinin-matkasta. Harrietin tarkoitus on päästä berliiniläisklinikalle sukupuolenkorjaukseen, mutta hän joutuukin murhaepäillyksi. Freddy tutustuu reippaaseen ruotsalaisnaiseen, jonka kanssa hän setvii tapausta.

Romaanin tunnelmaan vaikuttaa natsistuva Saksa. Kirja antaa näkymän vapaamieliseen suurkaupunkiin, jossa alkaa uhata juutalaisviha ja seksuaalivähimmistöjen vaino. Henkilökuvauksessa koskettaa sukupuoli-identiteettiä koskevat pohdinnat. Hetkittäin henkilöt saavat toivon ja onnen hetkiä kaiken uhan ja piilottelun ohella.

•

Heidi Airaksinen: Maa jota ei ole. Laventelimurhat 2. Siltala 2022, 314 sivua. Lainasin kirjastosta.

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa (Like 2023)

Joka kalliolle rakentaa sopii trillerilajiin. Päähenkilö Muska Meriläinen lomailee yksin Aurinkorannikolla, mutta päätyy selvittämään nuoren suomalaisnaisen katoamista. Hän tutustuu paikalliseen Pilariin, joka auttaa alamaailmayhteyksissä. Naiset epäilevät, että kyse on pahimman lajin ihmiskaupasta ja pornobisnekseksestä.

Kirjan lievetekstissä vilahtaa esikuva Lisbeth Salander, ja kyllähän Muska toimii hänen laillaan kovaotteisena omankäden oikeuden mustana enkelinä. Kaihtelemattomasti kertyy uhreja niin pahisten kuin. Muska-tyylisten kovishyvisten toimin. Juoni etenee vauhdilla, ja se vähän verottaa henkilökuvausta. Ympärisön kirja ottaa hyvin haltuun ja loppuun jää oikeudenmukaisuuden koukku.

•

Samuli Laiho: Joka kalliolle rakentaa. Kuolemansynnit-sarjan toinen kirja, Like 2023, 304 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Donna Leon: Hetken huumaa (Otava 2023)

On ilmestynyt kutakuinkin 30 amerikkalaistaustaisen Donna Leonin Guido Brunetti-tutkimuksia, eikä loppua näy. Päädyn aina lukemaan uusimman venetsialaisseikkailun, sillä jokin tässä takuuvarmuudessa yhä minua viehättää, vaikka aikamoinen setämies päähenkilöstä on kehkeytynyt. Onneksi Leon antaa Brunettin perheen nuorison hieman tuulettaa muuten seesteistä elämänmenoa. Ja joka kirjassa Brunetti nautiskelee antiikin ajan kirjallisuutta, josta kimpoaa allegorioita nykyaikaan – tällä kertaa Tacitusta.

Hetken huumaa -kirjan rikosjuoni etenee verkkaisesti ja muuttuu matkan varrella loukkaantuneiden jenkkityttöjen heitteillejätöstä vielä vakavampaan henkilöihin kohdistuvaan piittaamattomaan rikollisuuteen. Leonin valtti on humaanisuus: Brunetti ei ole kyynistynyt pitkän uran varrella vaan kykenee sävykkäisiin kohtaamisiin. Kirjan huippukohta on venetsialaisuuden ja napolilaisen murteen törmäystilanne, mikä pistää Brunetin itsetutkiskelun syövereihin.

•

Donna Leon: Hetken huumaa. Guido Brunettin tutkimuksia, suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä, Otava 2023, 196 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko (Docendo 2023)

Islanti alkaa olla tätä nykyä melkein pohjoismainen dekkarisuurvalta. Uusi tekijä jännärilajissa on Lilja Sigurðardóttir, jonka Jääkylmä aurinko tutustuttaa kovapintaiseen, talouspimityksiä tutkivaan Áróraan. Nainen asuu Skotlannissa, mutta hän on isänsä puolelta islantilainen. Reykjavíkiin hänet tuo siskon etsintä: Ísafoldiin ei saada yhteyttä. 

On syytä epäillä perheväkivaltaa, mutta näppärästi kirjaan punotaan Ísafoldin kerrostalon muiden asukkaiden epäillyttäviä toimia, joten lukija ei voi olla alkuun varma, kuka ja mitä on tehnyt. Áróra sotkeutuu sattumalta myös paikallisiin talousrikoksiin, ja suhdemutkiakin on luvassa. Ja kyllähän taas kiehtova islantilaisuus tuo kirjaan omaa viehätystään. Päähenkilöstä kehkeytyy kiinnostavan rosoinen, ja haarautuva juonenkuljetus pysyy hyvin hyppysissä.

•

Lilja Sigurðardóttir: Jääkylmä aurinko. Áróran tutkimuksia 1, suomentanut Maijakaisa Matthiasson, Docendo 2023, 188 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , , , ,

23 helmikuun, 2022 · 7:48 am

Dekkarimatkalla oppaina Donna Leon & Yrsa Sigurðardóttir

Tältäkin keväältä jäävät reissut reissaamatta, mutta onhan aina kirjat. Tällä kertaa en kaipaa uusia seutuja, vaan minulle kelpaavat hyvin paikat, joissa on ennenkin tullut käytyä. Ilmastollisesti kirjamatkani suuntautuvat nyt aika vastakkaisille suunnille Euroopassa.

Donna Leon: Pimeillä vesillä

Maaliskuussa 2011 matkailin Venetsiassa lukemistona Donna Leonin dekkari. Kuljin samoilla kaduilla ja kanavienkulmilla kuin kirjassa kuvattiin ja pistäydyin joissakin kahviloissa, joissa päähenkilö Brunetti kirjassa käväisi. Tätä on aina mukava muistella, kun luen uusia Brunetti-dekkareita. Nyt on Pimeillä vesillä -kirjan (Otava 2022) vuoro.

Niinkin voi todeta, että mikään ei ole muuttunut: Guido Brunetti taiteilee esimiehen pöhköilyn ja terveen järjen välillä sekä rauhoittaa hermojaan antiikin kirjallisuudella; perheyhteys pysyy ja vaimo kokkaa herkkujaan; donna Elettra selvittää tietoteknisiä yksityiskohtia; Vianello tukee vakaalla tavallaan tutkimuksia; työpari Griffoni karistaa kirja kirjalta napolilaisuuttaan. Helteinen Venetsia uuvuttaa kirjan henkilöitä mutta ei kadota hehkuaan, vaikka kanavaruoppaukset löyhkäävät eikä muutenkaan veden puhtaudesta ole varmuutta.

Kun maailma myllertää epävarmana, käynti Brunettin Venetsiassa tuntuu tutun turvalliselta, hmm, hermolevolta. Niin, dekkarihan on kyseessä, eli kaikilla ei ole lepoa eikä rauhaa. Tässä kirjassa selvitetään kuolemaa, joka ei aluksi vaikuta murhalta, vain surulliselta sattumalta muun perhetragedian ohella. Sen takana luuraa yhteisöä ja ympäristöä koskeva rikos.

Minua miellyttää, että inhimillinen ymmärrys kärsiviä kohtaan säilyy kirja kirjalta kyynistymättä. Melankolisen tunnelman lisäksi Leon jatkaa ympäristö- ja paikallispolitiikkateematiikkaa: oman edun tavoittelu ja muista piittamattomuus johtavat tragedioihin – toiset saavat rangaistuksen, toiset eivät. Leon tekee tarinansa sujuviksi, joskin aika yllätyksettömästi. Kuinkahan pitkään? Tämä on jo 29. Brunetti-suomennos.

•

Donna Leon: Pimeillä vesillä. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia. Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä. Otava 2022. Sain kirjan kustantajalta.

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke 

Islanti kiehtoo aina vain, ja lyhyt reissuni sinne tuo tämänkin kirjan lukemiseen omat sävynsä. Reykjavikin ja lähialueiden maisemat palautuvat mieleen, kun seuraan tapahtumia Yrsa Sigurðardóttirin dekkarissa Nukke (Otava 2022).

Pidän kirjan mutkattomasta kerronnasta ja henkilökuvauksesta. Minulle dekkareissa täytyy olla seuraamiseen koukuttavat henkilöt, ja tässä kirjassa rikostutkija Huldar vetää puoleensa. Mies kyllä äijäilee, mutta hänellä on mukavasti herkkyyttä ihmisten erilaisuudelle, ja hän antaa tilaa muillekin kuin itselleen. Myös konsultoiva psykologi Freyja pitää Huldaria kiehtovana, joskin vastentahtoisesti. Ainakin yhteistyö rikosselvityksessä sujuu mukavasti, ja muutenkin jännite näiden kahden välillä säilyy hyvin. Saattaa asiantilaan vaikuttaa se, että toinen päähenkilöistä teki selibaattilupauksen. 

Juonessa kolme hyvin erilaista rikosta punoutuvat, ja viime sivuille säilyy yllätyksiä. Lasten ja nuorten kohtalo rikoksissa minua jäytää, ja jotain kylmää kuvauksessa on, vaikka myös myötätuntoa. Päihdekurimus vaikuttaa kirjassa moniin, ja liian moni heittää henkensä vain toisten rikosten peittelyn vuoksi. 

Kerronta toimii: se on totista vakavissa asioissa, mutta mukana on pilkettä päähenkilöiden persoonan kuvauksissa. Mielelläni jatkan tämän sarjan seuraamista.

•

Yrsa Sigurðardóttir: Nukke. Osa 1 – Freyja ja Huldar, suomentanut Tuula Tuuva-Hietala. Otava 2022, 306 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

2 maaliskuun, 2021 · 7:08 am

Istanbul ja Venetsia: oppaina romaanit Elif Safakilta ja Donna Leonilta

Matkailu on viime aikoina sattuneesta syystä rajoittunut mielikuvitukseen. Matkustamattomuutta ovat helpottaneet kirjat, ja etenkin kaksi romaania veivät minut kaupunkireissuille, joilla saatoin samalla fiilistellä omia matkamuistojani. 

Helmikuussa 2009 reissasin Istanbuliin, jonka historia ja nykyisyys huumasivat: roomalaisaikojen maanalaisista vesisäiliöistä Hagia Sofian mosaiikkeihin, sulttaanien palatsialueiden loistosta Galata-tornin näköaloihin, eksyttävistä basareista aamuyön pimeyden rukoushuutoihin, hamamihöyryistä katuvilinään. Maaliskuussa 2011 vaeltelin Venetsiassa kiemurtelevilla kujilla, silloilla yli kanavien, pitkospuilla San Marcon aukiolla kanavavesien vyöryessä kaupunkiin, maalausten täyttämissä kirkoissa, Vivaldi-konserteissa, palazzoissa ja taidemuseoissa.

Ja nyt: reissaan kirjoilla.

Istanbul – Elif Safak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Elif Shafakin romaaneihin tartun mielenkiinnolla, sillä olen jo aiemminkin vaikuttunut hänen tavastaan kuvata islamilaista ja turkkilaista kulttuuria sekä etenkin Istanbulia. Uutuussuomennoksessa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus 2021) aiheena on konservatiivisen islamilaisuuden törmäys erilaisiin elämäntapoihin.

Kirjan päähenkilö prostituoitu Leila kuolee väkivaltaisesti romaanin alussa. Kirja kertoo Leilan elämästä alusta loppuun ja lisäksi hänen viidestä ystävästään. Rakenne rikkoo kronologiaa. Oleellisinta on se, miten kirja kuvaa suhtautumista vähemmistöihin ja uskosta poikkeaviin. Hienosti Shafak kuvaa myös uskon ja taikauskon kietoutumista.

Ystävyyden avarakatseisuus on romaanin suola ja sokeri, ja se maustaa ympäröivän väkivaltaisen patriarkaattikulttuurin. Sen lisäksi kuvauksesta nousee yhdeksi päähenkilöksi hehkuva Istanbul, alati liikkeessä oleva kaupunki, kaiken sisältävä olento.

”Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan.”

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, suomentanut Maria Erämaja, Gummerus 2021, 359 sivua.

Venetsia – Donna Leon: Perintöprinssi

Aina se on luettava, uusin Donna Leon -dekkari. Tai nyt kuuntelin puolet ja luin loput: Perintöprinssi (Otava 2021). Tällä kertaa rikosjuoni on entistä vaatimattomampi, painotus on perheessä ja rakkaudessa.

Brunetti lupaa auttaa appiukkoa selvittämään perheystävän tilannetta, sillä apen vanha homoystävä aikoo adoptoida nuoren miehen, onnenonkijaksi ounastellun. Juonessa on tuttua venetsialainen suhteilla ja korruptiolla pelaaminen, gesturan ihmissuhteet, ilmiömäinen sihteeri Elettra ja etenkin Brunettin perhe. Taas nautitaan yhteisiä aterioita, ja Bruntti tuumailee perhesuhteitaan ja lukee antiikin teoksia suhteessa nykyilmiöihin.

En tiedä, mikä minuun meni, mutta hidas jaarittelu vetosi pysähtyneeseen mielentilaani. Tuttuus ja turvallisuus takasivat minulle lepposteluhetken. Ja Venetsia. Leon kuvailee Brunettin reittejä, näköaloja ja kaupunkitunnelmia. Ne riittivät minulle – ja romaanin keskushenkilöiden melankolinen rakkaudentäyteisyys, joka on ja pysyy vaikkei sanotuksi saa. Ja niin pysyn reitillä:

”Brunetti käveli kotiin tavallista reittiään Campi SS, Giovanni e Paolon ja Santa Marinan kautta, sitten Rialton sillan yli. Sillan päässä hän kääntyi vaistomaisesti Rival del Vinille ja oikaisi San Silvestron läpi. Jalat tunsivat reitin eikä mieli puuttunut niiden kulkuun, sillä se tieisi, että ne veisivät hänet kotiin.”

Donna Leon: Perintöprinssi, Otava 2021, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, 187 sivua eKirjana; 8 tuntia 32 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani

Avainsanat: ,

2 huhtikuun, 2020 · 6:47 am

Brunetti vs. Kolme evankelistaa

Olen tottunut lukemaan vuosittain yhden Donna Leonin ja yhden Fred Vargasin dekkarin. Ei tämäkään vuosi tee poikkeusta. Vargasilta lämmittelen vanhaa kirjaa, ja Leonilta nappaan uusjulkaistun kirjan.

Leonin kirja Anteeksiannon houkutus (Otava 2020) kertoo muistisairaiden vanhusten huijaamisesta, Fred Vargasin Ei takkaa, ei tupaa (Gummerus 2020/2003) puolestaan lievästi kehitysvammaisen henkilön hyväksikäyttöä. Kirjat antavat pientä lohtua siitä, että ainakin joskus väärinkäyttäjät paljastuvat. Leonin kirjassa ei ole mustavalkoinen tilanne, mutta Vargasin tarinassa touhuaa selkeä pahis.

wp-1581857149214.jpg

Kumpikin kirjailija on mielistynyt akateemiseen sivistykseen. Vargasin Kolme evankelistaa -sarjassa toimii useita tutkijoita, joiden erityisalaa on keskiaika tai ensimmäinen maailmansota – silti he tuuppaavat arvokkaita havaintoja oman ajan murhatutkintaan. Leonin Brunetti-sankarin rouva on kirjallisuudentutkija, jolle puoliso pulisee tutkinnan yksityiskohtia. Myös Brunetti ihailee vanhaa sivistystä, reflektoi sitä, esimerkiksi Antigonea lukiessaan näin:

”Antigone on päättänyt, että veli on haudattava ja että hän tekee sen itse. Hän pyytää siskoaan auttamaan, mutta Ismene – varovainen Ismene-raukka – ei suostu. Laki on vahva. ’Me kärsimme ja tuhoudumme kauhealla tavalla, jos muutamme lakeja väkisin.’
’Enpä usko’, Brunetti sanoi ääneen.” – -.
Brunetti jatkoi lukemistaan ja pääsi pian Antigonen kohtalokkaaseen julistukseen, että hänen oli tehtävä niin kuin omatunto sanoi.”

Vargasin dekkari Ei takkaa, ei tupaa lönkyttelee eteenpäin pilke silmäkulmassa ja originellit henkilöt herättävät kiinnostuksen. Vaikkei silmiini syty ihan samalaista hohtoa kuin Adamsberg-sarjaa lukiessa, nokkelaa sanailua ja juonenkuljetusta seuraan mielenkiinnolla. Humaani henki leijuu, vaikka murhia setvitään. Juoni on lyhykäisyydessään se, että heikkolahjaista nuorukaista lavastetaan murhaajaksi, joten hyväsydäminen entinen ilotyttö kääntyy Louis Kehweilerin puoleen, hän puolestaan ränsistyneen talon asukkien eli ”evankelistien” – johan kelmintouhut ratkeavat, eivät helposti eivätkä suoraviivaisesti vaan viihdyttävän mutkikkaasti.

Leonin Anteeksiannon houkutus veivaa tuttuja juttuja Brunettin kotona ja töissä. Välillä tuumailen Brunettin suhdetta sihteeri-Elektraan, välillä vaimoon – ja etenkin vaimoon suhtautumisessa on jotain oudon varovaista, vaikka liitto on kestänyt parikymmentä vuotta.

Aika pitkitetyksi Leonin kirja venyy, ja tutkittava juttukin muuttuu matkan varrella. Huoli nuorista ja huumeiden leviämisestä hukkuu realiteetteihin, ettei asialle voi oikeastaan tehdä mitään. Eikä vanhojen eikä vammaisten asema ole kunnallisissa palveluissa kummoinen, ja yksityiset kynivät omaiset vararikkoon. Joten yhteiskunnallisia virtauksia pulppuaa taas Leonin venetsialaisista kanavista, ja se on minusta ihan oikein. Muuten ei uusin Leonin dekkari ihmeesti hetkauta, mutta eihän tätä vuosirutiinia voi katkaista. Italialaisuus, eri kielet tahi murteet nousevat tärkeiksi pohdinnan kohteiksi – vähän niin kuin Ferranten Napoli-sarjassa korostuu, mitä kielimuotoa milloinkin puhutaan.

Paria asiaa vielä ihmettelen. Onko Vargasin Adamsberg-sarja jumissa, kun vanhoja suomennoksia julkaistaan uusintapainoksina? Miten Brunettin vaimo ehtii yhä vain kokata monen ruokalajin lounaat ja päivälliset yliopisto-opetuksen ja tutkijahommien lomassa?

– –

Donna Leon
Anteeksiannon houkutus. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2020
dekkari
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Fred Vargas
Ei takkaa, ei tupaa. Kolme evankelistaa -sarja
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2003/2020
271 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

29 maaliskuun, 2019 · 4:16 pm

Donna Leon: Maalliset jäänteet

Matkan varrella olen välillä väsähtänyt sisäsiistin ja kultivoituneen Guido Brunettin seurassa, vaikka venetsialaisympäristö ja sen ongelmat kiinnostavatkin. Viisikko-sarjaa muistuttava ateriointikuvailu ja verkkainen juonipurku toisaalta huvittaa. Olen kuitenkin uskollisesti lukenut kaikki Donna Leonin sarjan dekkarit, vaikken kaikista viimevuotisista kirjoista olekaan postannut.

Maalliset jäänteet (Otava 2019) on sarjaosa, jonka kanssa virkistyn. Ennallaan on Brunettin työpaikan hierarkia ja suhteet, esimerkiksi gesturan sihteeri loistaa korvaamattomana tietolähteenä. Rakkaus perheeseen ei horju, mutta jotain erilaista värinää tai suvantoa on nyt luvassa. Brunetti näet lomailee yksin, joskin olosuhteet selittävät ratkaisun. Brunetti lukee antiikin tekstejä ja muuta sivistävää. Ja pohdiskelee.

”Brunetti oli lukenut vastikään kirjan, jossa sanottiin, että kanahaukka kykenee erottamaan perhosen siipisuonet: mistä sen tietää, mitä kaikkea me pystymme näkemään? Tai tuntemaan? Mahdollisuuksia on rajattomasti, jokainen meistä on erillinen valintojen ja kykyjen universumi.”

Kirjan alkupuoli paljastaa taas hyväosaisten etuiluaseman; loppuosa korostaa sitä ja korruptiota. Mutta välissä luen elävää, kaunokirjallista kuvausta helteisestä lagunasta, soutamisesta ja mehiläisten hoidosta. Alkaa jopa vaikuttaa siltä, että rikos, jota Brunetti alkaa ratkaista, on mehiläisten kuolema.

Ei, kyllä ihmiseen liittyvä katoamistapaus vaatii selvityksen. Tapaus ei ole kuitenkaan tavanomainen, ei myöskään ratkaisu. Minut virittää hyviin kirjakokemustaajuuksiin se, miten kirjassa kuvataan ihmisten läheisiä suhteita, joissa on silti vierautta, ja lisäksi kiehtoo syyllisyysteeman kuvaus. Ajankohtaisuutta lisää vanhustenhoidon problematiikan sekä ilmastonmuutoksen ja ympäristörikosten käsittely. Eli ahmin uusimman Brunetti-dekkarin.

20190221_092231.jpg

– –

Donna Leon
Maalliset jäänteet
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2019
eKirjana 208 sivua.
Luin BookBeatin kautta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

13 kesäkuun, 2017 · 6:00 am

Jännitystuttavat: Brunetti ja Erlendur

Dekkariviikko

Dekkariviikko on alkanut! Tällä viikolla jännitetään kirjallisesti, ja siinä täpinässä ovat kirjabloggaajat mukana. Yöpöydän kirjat -blogi kokoaa mukana olevat blogit ja viikon päätteeksi tekee yhteenvetopostauksen.

Eilen aloituspäivänä ilmestyi tunnin välein dekkarijuttuja. Aloitin Adamsbergillä, nyt jatkan muiden etsiväherrojen seurassa.

Tarkennus pääotsikkoon ”Jännitystuttavat” on paikallaan: italialainen Brunetti ja islantilainen Erlendur eivät ole keskenään tuttavia, mutta monivuotisia dekkarikavereita he ovat minulle. Kummankin tapaamista odotan, ja pitkään heitä olen lähes vuosittain päässytkin treffaamaan.

Tuntematon ihailijaDonna Leonin luoma Brunetti, työpaikan ydinhenkilöt ja perhe leppostelevat entiseen tapaan. Tuntematon ihailija (Otava 2017) tuo sarjasta tutun opperalaulajattaren Venetsiaan. Diivaa piinaa fani, jonka ihailu muuttuu väkivaltaiseksi. Tarvitaan Brunettia sotkua selvittämään.

Leon on varma kertoja, jopa rutiininomainen. Oopperakuvauksissa hän nyt ylittää itsensä, muuten mennään entiseen malliin. Vakaa ja varma Brunetti miettii inhimillisiä, vaimo uppoutuu kirjallisuuteen, kotona on kivaa, vaikka muualla velloisi (naisiin kohdistuva) väkivalta, korruptio ja vallankäyttöilkeydet. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyyniseltä tai vähättelevältä. Venetsialainen viihdejännitysannos maistui ehkä eiliseltä tiramisulta mutta maistui silti siltä, mitä odotinkin. Kelpo viihteeltä.

Muistin piinaamat2Sitten Islantiin. Mukavaa tavata vanhat työtoverit, sillä hyvin pohjustetut henkilöt ovat jatkuvuuden tae. Arnaldur Indriđasonin lukijoille tutut poliisit työskentelevät entiseen tapaan verkkaisen harkitusti dekkarissa Muistin piinaamat (Blue Moon 2016).

Vaikka sarja on edennyt lähelle tätä päivää (pomo-Marion on sairastunut ja kuollut, Erlendurkin taitaa lähennellä eläkeikää), Indriđasonilla on vapaat kädet pomppia ajassa. Muistin piinaamat vie vuoteen 1979, jolloin Erlendur on vielä melko tuore poliisi ja Marionin etsiväkunto tikissä.

Erlendur kiehtoo minua melankolisen estyneenä mutta humaanina henkilönä. Omat traumat painavat ja johtavat häntä selvittämään yhä vain katoamistapauksia. Sellainen on tässäkin osassa, vaikka pääagendalla on lämminvetisestä tulivuorimaaston lammikosta löytynyt ruumis. Marionillakin omat salaisuutensa, ja tässä sarjan osassa nuoruudentuttavuuden tilanteeseen saadaan selvyys.

Hitaasti edetään – mutta varmasti. Siten kerronnan imu ottaa valtaansa, sitä huomaa haahuilevansa islantilaisissa maisemissa ja kodeissa. Sitä huomaa toivovansa jotain iloa Erlendurin ja monen muunkin kirjan henkilön elämään. Haluaisi syöttää sanoja Erlendurin suuhun, esimerkiksi lähentyä murheillaan isälliseksi pomoksi sopivaa Marionia. No, hyvä työsuhde se on noinkin. Kahdella sanalla sanoen: ihmismäistä jännitysproosaa.

– –

Donna Leon
Tuntematon ihailija. Komisario Guido Brunettin tutkimuksia
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2017
dekkari
285 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita Brunetti-juttujani: Ansionsa mukaan, Kultamuna, Turvasatama ja Ystävä sä lapsien.

Arnaldur Indriđason
Muistin piinaamat
suomentanut Seija Holopainen
Blue Moon 2016
295 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita juttujani Arnaldur Indriđasonin kirjoista: Varjojen kujat, Reykjavikin yöt ja Mestaruusottelu,

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

9 kesäkuun, 2016 · 9:06 am

Donna Leon: Ansionsa mukaan

img_3223

Miksi edes postata tästä? Donna Leonin 23. Brunetti-dekkari Ansionsa mukaan (Otava 2016) on samaa turvallista ”jännitystä” kuin 22 edeltänyttä. Venetsian maisemat ja korruptio ovat tuttuja, perhekeskeinen komissario herkuttelee taas tutkijavaimon väsäämillä aterioilla, pomo-alanen-sihteeri-suhteet rullaavat entisin jännittein ja yksi rikos ratkaistaan.

Postaan juuri siksi: Leonin linja pitää. En pysty lausumaan, onko kirja hyvä tai miten hyvä, sillä Leonin kirjat ovat minulle rituaali. Tiedän saavani vuosittaisen sohvannurkkamatkan kaupunkiin, jossa kauneus ja rappio sulautuvat ainutlaatuisesti. Tiedän saavani annoksen inhimillistä pohdintaa epätäydellisestä elämästä, jossa joiltakin asioille suljetaan silmät, vaikka nähdään. Uuteen Brunetti-kirjaan tartun levollisin mielin: kiva tavata tuttuja; mikäköhän ihmiselämän kiemura on tällä kertaa tutkinnan kohteena.

Brunetti-kirjoissa on kerrassaan viehättävää vanhanaikaisuutta. Kohteliaat tavat ja keskustelukonventiot luikertelevat tekstissä sulavasti. Hierarkinen venetsialaisuus välittyy, silti vaatimattomista oloista ponnistanut Brunetti luovii onnistuneesti niin contessojen kuin baarimikkojenkin kanssa.

Ansionsa mukaan ylittää odotukseni. Kultivoitunut komissario pistelee keväisessä Venetsiassa parasta ihmistuntemus- ja kulttuuriosaamistaan kollegoiden, kirjallisuudentutkijavaimonsa, kirjastoihmisten ja kreikanopettajan kanssa. Kirjaihmisenä symppaan Brunettia. Tämä poliisimies iltalukemisikseen tutkii klassikoita, ja sitaatteja häneltä irtoaa vaikkapa ikivanhojen kirkkoisien teksteistä.

Entä poliisityö? Oi tätä verkkautta, tehokkaan tutkintatyön tuhraamista! Aikaa riittää lörpöttelyyn, kahvitteluun, ruokailuun ja ennen kaikkea vaelteluun Venetsiassa.

Tuhraantunut? Hän oli käynyt Vianellon kanssa mukavan keskustelun, palauttanut mieleensä pienen nuoruusmuiston ja saanut puolueettomalta taholta vahvistuksen vakaalle käsitykselleen, että synnynnäisesti pahoja ihmisiä oli olemassa.

Ai juoni? Arvokkaita vanhoja kirjoja silvotaan ja katoaa harvojen tuntemasta kirjastosta. Vaivihkaisen rötöksen taustalta selviää muutakin synkkää, myös ihmisen sisäisestä laadusta jotain perustavanlaatuista. On olemassa ihmisiä, joille oman edun etsinnässä mikään ei riitä ja jotka eivät mitään kaihda. Jotkut heistä saattavat saada ansionsa mukaan.

Ansionsa mukaan

– – –
Donna Leon
Ansionsa mukaan
Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2016
dekkari
272 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

1 huhtikuun, 2015 · 8:00 am

Dekkarimaaliskuun tilinpäätös

Maaliskuun mittaan ajauduin jännärikaistalle, koska sain käsiini pari juuri ilmestynyttä dekkaria ja tarttuin pitkään vuoroaan odottaneen tekijän teoksiin. Kaikki dekkarikuukauteni kirjat liittyvät moniosaisiin sarjoihin. Donna Leonin Brunetti-kirjoissa on päädytty 22. osaan, Tarquin Hallin Vish Puri -juttuista ilmestyi neljäs suomennos, ja Mons Kallentoftilta on ilmestynyt kuudes käännös. Kumma imu sarjamuodossa on – sen selittää ihmisen luontainen uteliaisuus.

Onnistuneessa sarjassa tulee tarve tarrautua pääetsivien puntinliepeisiin ja raahautua siten uusien tapausten selvittämiseen. Juoni saa vetää tai jopa vetelehtiä, kunhan henkilökuvaus ja ihmiskuva ovat kiinnostavia. Koska en ole sarajamurha-, kidutus- ja mysteerifanittaja, aika arkinen (jännitys)juoni vetää puoleensa. Tietynlaista särmää toivon, mustavalkoisuutta kartan ja kerronnalta kaipaan omaäänisyyttä.

Donna Leonin Brunetti ei ole erityisen särmikäs, mutta hänen vakaa hahmonsa vetää puoleensa. Yhteispeli luottoapureiden kanssa on mainiota. Kultamuna käsittelee jälleen Venetsian kirjavaa kantaväestöä ja ihmisten piittaamattomuutta. Vastakuvana on Brunettin rakkaus perheeseensä. Hieman väsähtämään päin komisario on, ainakin epäilys maailman tolkullisuudesta sen kuin vahvistuu.

Vish Puri ja Brunetti - "mamu"kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Vish Puri ja Brunetti – ”mamu”kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Omalla Venetsia-reissulla pari Brunetti-kirjaa lisäsi matkatunnelmaa, ja ihastelin paikan päällä autenttista miljöökuvausta. Intiassa en ole koskaan käynyt, joten tukeudun paikallistuntemuksessa pelkästään Tarquin Halliin. Ei minulla ole syytä epäillä, etteikö kirjojen newdelhiläinen tai muu intialaismeno olisi tarpeeksi uskottavaa. Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus yhdistelee totutusti koomisia elementtejä kulttuurin ikäviin kääntöpuoliin. Sekä Leone että Hall ovat maahanmuuttajia ympäristöissä, joita he kirjoissaan kuvaavat. Ehkä he siksi ripottelevat yhteiskunnallisia epäkohta mutta eivät juutu niihin.

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoft kuvaa Linköpingiä, ja sen ympäristön ja yhteiskunnan hahmotelmia luin neljän dekkarin verran, eli ahmaisin vuodenaikasarjan. Sen juju on alkoholismin kanssa kamppaileva päähenkilö Malin Fors. Brunetti ja Vish Puri ovat syöppöjä perhemiehiä, mutta usein dekkaripoliisit ovat viinaan meneviä, yrmeitä, eronneita, yksinäisiä. Malin kuuluu jälkimmäiseen lajiin, joskin hän on nuorehko, näyttävä blondi nainen. Malin ei ole erityisen miellyttävä hahmo mutta juuri siksi ottaa otteeseen. Romaanien yliluonnollinen puoli ei minua innosta, mutta muuten synkkämielinen kerronta ja kirjava henkilögalleria kiinnostavat. Ja on Kallentoft maaliskuun valikoimastani pätevin jännityksen virittäjä.

Jännäriominaisuuksia on muissakin maaliskuuni kirjoissa. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana (Noxboox 2015) pitää pihdeissään viimeiseen sanaan, jota odottaessa voi ratkoa yli-ihmishuuruisen lukiolaisen maailmankuvaa ja ratkaisuja. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kieppuu päähenkilön menneisyysmysteereissä ja katoamistapauksissa.

Miksi lukea dekkareita ja erityyppisiä jännäreitä? Perimmäinen syyni ajanvietteen lisäksi on kaipuu keksiä (jännitys)juonen viemänä lisää ihmisestä ja maailmasta. Sehän ei lopulta ole genrestä kiinni. Maaliskuuni otanta ei minua hihkuntaan hurmannut, mutta viihdyin, ja Rinteen seurassa järkyin.

Jos kiinnostuit käsityksistäni hyvän kirjallisuuden ja dekkarin kytköksistä, voit lukea lisää Fred Vargasia käsittelevästä vanhasta jutustani. Hulppeaa (jännitys)kirjahuhtikuuta – enkä huudahda perään: ”Aprillia!”

Linkkejä tähän juttuun liittyviin postauksiini:

Donna Leon: Kultamuna (Otava 2015, suom. Kaijamari Sivill)

Tarquin Hall: Vish Puri ja Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen)
Tarquin Hallin tapaaminen

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (2010/2012), Suvisurmat (2010/2012), Syyskalma (2011/2013); suom. Mirja Huovila\Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit. Kevätkuolema (WSOY 2013), suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (Noxboox 2015)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)

Hyvää kirjallisuutta: dekkareista ja Fred Vargasista

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,

26 maaliskuun, 2015 · 7:03 am

Donna Leon: Kultamuna

Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan dekkareita on suomennettu jo yli 20, viimeisin on Kultamuna (Otava 2015). Epätasaisen sarjan uutukaisin vetää varmaa humanismilinjaa.

Brunetti ajatteli jo ensimmäisellä filosofian kurssilla esitettyä ongelmaa: jos metsästä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääntä?
Määritelläänkö ihmisen elämä vain suhteessa toisiin ihmisiin? Jos, niin kuin Brunetti uskoi, ihmisen elämä jatkuu vain niiden ihmisten mielissä, jotka ovat tunteneet ja muistavat hänet, niin silloin Davide Cavanellan elämäntaival tosiaan oli surkuteltava ja päättyisi hänen äitinsä kuolemaan.

Lähipesulan puhumaton apumies Davide kuolee, ja Brunettin Paola-vaimon omantunnon soimaus resonoi komisariossa. Ammattietiikan rajat ylittää Brunettin tapa veivata työjuttuja rouvansa kanssa, mutta se on oleellinen nyanssi perhekeskeisen rikostutkijan toimintatavoissa. Siispä Brunetti lähimpine apureineen ryhtyy selvittelemään kuolleen ja hänen äitinsä taustoja. Tavallisesta tapauksesta paljastuu hämmentäviä epätavallisuuksia.Kultamuna

Mitä pitemmälle sarjassa edetään sitä verkkaisempaa on poliisityö. Selvityshommat etenevät tuttavien kesken tuumailuina. Kerronta on vaivatonta viivyttelyä, jolloin on aikaa ihmiselon tutkailuun. Mikään inhimillinen ei ole enää Brunettille vierasta, joten jäljelle jää – inhimillisyys. Petollisuus ja ihmisten kaltoinkohtelu masentavat, mutta ymmärrys elämään kuuluviin pikkuvirheisiin, pettymyksiin ja hetken iloihin luo kirjoille elämää ymmärtävän pohjan.

Paikallistapojen ja -politiikan rasittavuuksiin poiketaan vähän väliä, mutta on yksi asia, joka pelastaa kaikelta: turvallista onnea tarjoava perhe-elämä. Brunettille se on kaiken selkäranka. Rikostapauksissa se on yleensä katkennut.

Arkipäiväisyys ja tavallisuus ovat kirjojen viehättävyyden takana. Aterioinnilla on merkittävä rooli. Se on sekä huvittavaa että tietyllä tavalla hurmaavaa, lisäksi se on oleellinen osa kirjojen paikallisväriä. Eikä Brunetteja voi ohittaa mainitsematta Venetsiaa, sillä kanavakaupunki kilpailee komisarion kanssa päähenkilön tittelistä.

Kultamuna on varmaa, tuttua Leonia. Ote voi olla yllätyksetön mutta ihmisenmittainen: ei tarvita erityistehosteita (sarjamurhia, kidutuksia, yliluonnollisuuksia jne.), sillä jokapäiväisyydessä on tarjolla tarpeeksi julmuutta ja toisille selviämismahdollisuuksia.
– – –
Donna Leon 

Kultamuna
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2015
301 sivua
jännitysromaani
Sain kirjan bloggajakaverilta lainaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

1 toukokuun, 2013 · 7:00 pm

Palazzojen katveessa

Venetsia välkähtelee syksyisessä valossa. Kirkkaalla ilmalla pohjoisen vuoristo siintää kaupunkiin. Komisario Brunettin mukaan alati muuttuvaan ja ihmisen pilaamaan veteen ei ole niin luottamista, mutta vuoret säilyvät hyvin ihmisen jälkeenkin. Ihminen siis tarvitsee jotain pysyvänkaltaista kestääkseen.

Brunetti-sarjassa Turvasatama (Otava 2013) on Donna Leonin tuotantoa parhaasta päästä. Aikuisten viisikkotyyppinen ateriakokonaisuuspainotteisuus ei tällä kertaa varasta kaikkea mielenkiintoa, vaan nyt tematiikka hallitsee. Kun on dekkarista kyse, kuolema edellä mennään, tosin rakkaus sen vierellä kulkee. On olemassa hyvien ja lojaalien ihmisten pyyteettömiä tekoja, mutta on myös petoksia ja huijauksia.

Turvasataman kieli ja kerronta ylittää taidokkaasti tavanomaisuuden. Brunettin ajatteluun pureudutaan, samoin hänen suhtatumiseensa kanssaihmisiin. Rakkaus vaimoon on vilpitöntä, ja siinä on ripaus kipinää kannattelevaa epävarmuutta. Rakkaus kietoutuu selvitettävään rikostapaukseenkin, ja sen erilaiset ilmenemismuodot näyttäytyvät moniselitteisesti. Lisäksin ymmärrys kommunikaation kiemuroihin ja ihmisten ilmaisupeleihin kuvataan hyvin.

Myös työsuhteita käsitellään kirkkaasti. Pattan ja Scarpan johtajatyylien rasittavuus luonnostellan tarkkanäköisesti. Brunettin luottomiehen Vianetton merkityksellisyys ja yhteistyön sujuvuus piirretään vivahteikkaasti. Ylittämätön on viehättävä sihteeri Elettra, joka tiedonhakutehtävissään runnoo sumeilematta lakeja, ja Brunetti antaa sille ristiriitaisen mutta hiljaisen tukensa. Ovathan eritasoiset huijaukset maan tapa. Leon antaa kovin kyynisen kuvan politiikasta, kaupankäynnistä ja työnteosta, mutta lukija ei kyynisty, sillä kirjailija panostaa luottamusta herättävästi henkilökuvaukseen.

Kevään ajan Ylen Teemalla on saatu viikottain ihmetellä saksankielistä Bunetti-tv-sarjaa. Alkuosien roolitus oli onnistunut, joten väärä kieli meni siinä sivussa. Merkillinen päähenkilöiden roolitusvaihdos neljän ensimmäisen jakson jälkeen pisti kakistelemaan, sillä tv-toteutus alkoi vaikuttaa tyypillisen ilmeettömältä tv-krimiltä. Onneksi Vianellon näyttelijä on säilynyt samana lempeänä jättinä. Kun pääosan esittäjäksi ajattelee itse vetisen kaupungin, sohvamatkailu kanavakaupunkiin on viihdyttänyt.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

2 heinäkuun, 2011 · 3:40 pm

Barbarotti/Brunetti

Viiletin Venetsia-tunnelmiin Donna Leonin Veritimantit-dekkarin (Otava 2011) avulla. Keväällä kaupungissa käyneenä on ilahduttavaa vaeltaa sielun silmin  komisario Brunettin kanssa kujilla ja kanaaleilla. Veritimantit-kirjassa kiinnostavinta oli melkoisen avoimeksi jäävä juoni, joka on kuitenkin kantaaottava ja vähemmistöjen roolia puiva. Ei juttu muuten erityisen kaksinen ollut. On välillä mukavaa tässä genressä lukea keski-ikäisestä miehestä, joka ei ole alkoholisti, hämärähemmo tai muuten tekemällä tehdyn rikkinäinen. Brunetti on vaimoonsa ja perheeseensä sitoutunut mässäilijä. Aikuisten Viisikkojahan nämä Leonit ovat: kolmen ruokalajin esittelyissä riittää vivahteita!

Håkan Nesserin ensimmäinen Barbarotti-suomennos on Sukujuhlat (Tammi 2011). Nesser kyllä osaa henkilökuvauksen, viihdekynnyksen ylittävän kerronnan ja lisäksi luo piinaavaa jännitystä. Henkilöiden sisäinen monologi on terävää, ja hahmojen masentuvuus viiltää ikävästi: katoamisia kohtaavan perheen elämä on siinä pisteessä, että sitä tahmeasti tallataan ja nähdään ympärillä olevat asiat inhorealistisessa valossa. Vaikka rikosvyyhden henkilöt ovat eriasteisen depression vallassa, kerronnan tyyli on jopa irrallisuuden ja vieraantuneisuuden kuvauksissa irrottelevaa. Hyytävää on perhesuhteiden etäisyyden kuvaus. Herkullisin on eläkkeelle jäävän käsityöopettajan sisäisen äänen kuuleminen: jumittuneet kyllästyneisyyden tunteet nostavat mieleen melkoisen värikkäitä tappiomielen väläyksiä. 

Barbarotti-hahmo on puolestaan aika kepeästi kuvattu polisiimies. Siisääntulo on hulppea: nimen historia piirreellään lennokkain vedoin, samoin elämäntilanne ja perhesuhteet. Barbarottin toiminta on vakaalla realistisella pohjalla järjettömässä maailmassa. Mieluusti odotan seuraavaa suomennosta. Enpä näemmä vaan saa dekkariputkea katkeamaan. Helteellä viihde vie – kehuttu historiallinen romaani Susipalatsi jumittaa, vaikka Thomas Cronwellin elämä ja aikakausi kiehtookin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

22 maaliskuun, 2011 · 9:00 pm

Brunettin malliin

Kun he istuivat rinnatusten katsellen läntisellä taivaanrannalla näkyviä himmeitä valonrippeita, Paola sanoi: ”Kun siirrytään talviaikaan, pimeä tulee jo ennen ateriaa. Sitä minä eniten talvessa vihaan, sitä miten pimeä tulee ja miten varhain pimeys laskeutuu ja miten pitkään se kestää.”

”Onpa sitten hyvä, ettei asuta Helsingissä”, Brunetti sanoi ja maistoi grappaansa. (Donna Leon, Ystävä sä lapsien)

Minäpä asun Helsingissä, ja kevät on koittamassa, valo lisääntymässä. Ja tuota luin viime viikolla Venetsiassa, kaatosateen ropistessa ikkunaluukkuihin ja aqua altan noustessa korttelin päässä Piazza San Marcolle. Matkalukemisena oli Ystävä sä lapsien lisäksi Leonen Unelmien tyttö. Kirjavalinnat osuivat nappiin. Venetsia elää niissä todentuntuisena. Kartan avulla voi seurata Brunettin liikkeitä ympäri kaupunkia. Kun itse kuljin kujilla ja kanavilla, bongasin Leonin kuvauksia: etsin niuhottavan apteekkarin työpaikan, kuljin Brunettin työmatkaa Accademian sillalta jonkin matkaa, tähyilin komisarion äidin hautajaissaarta vastarannalta jne.  Kirjoista välittyvästä paikallistuntemuksesta oli myös paljon hyötyä. Löysin edullisia lounaspaikkoja ja muista kiinnostavia kohteita ja sain tietoja asioista, joita turistin kannattaa välittää. Matkaoppaita parhaimmillaan.

No entäs itse dekkarit? Minua viehättää se, että pääasia niissä eivät ole rikokset ja niiden selvittäminen. Niitä oleellisempia ovat ihmiskohtalot ja henkilökuvaus. Lisäksi ote on yhteiskunnallinen: modernin Venetsian ongelmakohtia pistellään kipeästi. Yksi asia Leonin kirjoissa kyllä askarruttaa. Päähenkilön Paola-vaimo on kirjallisuuden professori, joka väsää kolmen ruokalajin lounaan ja päivällisen päivittäin. Uranainen häärii donna mammana keittiössä ja jossain välissä lukee englantilaista romaanikirjallisuutta sekä käy yliopistolla opettamassa! (Ehkä tästä on tullut kirjailijalle palautetta,sillä viimeisimmissä teoksissa selvästi painotetaan sitä, että rouvan virka on puolipäiväinen.) Kieltämättä yksityiskohtaiset ateriakuvaukset viehättävätkin, herkullisilta kuulostavat.

Pääsin reissulla myös alkuun John Berendtin reportaasiromaanissa Venetsia, pudonneiden enkelten kaupunki. Tapahtumat käynnistää opperatalon La Fenicen tulipalo 1996, ja venetsialaistunnelmia kelataan siitä noin kuusi vuotta eteenpäin. Kirjassa on kiinnostavia henkilökuvia ja miljöökuvauksia. Etenkin palatsien kuvailu herätti, esimerkiksi Palazzo Barbaroa esiteltiin yksityiskohtaisesti: siellä on kuvattu Mennyt maailma -sarjaa ja Henry James kirjoitti siellä. Yhtä salia kuvailtiin siten, että se muistutti Barbarosa-Minotti -palatsia: siellä kävin katsoamassa La Traviata -opperaesityksen. Yhdessä salissa oli hieman rispaantuneet keltavihreät damastitapetit ja Tiepolon kattofresko samoin kuin Berendtin palatsikuvauksessakin. Vaan onhan kaupunki täynnä palatseja ja huipputaideteoksia. Kokonaisuutena tässä Venetsia-kirjassa oli turhan paljon jenkkivetoista löpinää ja monimutkaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen seurapiirikähmintöjen raportointia.

Nautin todella venetsialaisen Verdin ooperaversiosta kynttilöin valaistussa palatsissa. Kävin lisäksi barkokkikirkossa barokkikonsertissa (Vivaldi, Händel, Haydn) ja yllätyin, että kuluneeksi luulemani Vivaldin Kevät kuulosti todella  kohottavalta, kun se encorena vetäistiin konserttiyleisön iloksi. Taidenautintoja oli muitakin. Keksin uudelleen Bellinin! Muutama näkemäni maalaus vakuutti kirkkauden ja avaruuden tunteella. Berendtin kirjassa väitetään, että venetsialaiset tarkoittavat aina toista, mitä sanovat, asiat kääntyvät ja mullistuvat. Viimeisen matkaillan kunniaksi halusin nauttia Bellini-coctailin, jossa kuuluisi olla persikkamehua ja proseccoa, vaan sainpa proseccoa veriappelsiinilla – siis sinnepäin, toisin mutta melkein, kuitenkin, kenties. Elämys silti, aina.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , , , ,