Avainsana-arkisto: Laura Lehtola

Laura Lehtola: Minä valitsin sinut

”Miksen voi olla nainen, jota kiinnostaa olla killan saniaisvastaava.” Noin itsearvioi Laura Lehtolan romaanin Minä valitsin sinut (Otava 2020) toinen kertoja Saara, hurmaava huithapeli. Hän saa soluasunnon kämppikseksi jämptin Elisan, toisen kirjan kertojista – ja rakkaus roihahtaa.

Lehtola kuvaa herkullisesti nuorten naisten suhteen alkuvaiheita. Kotoinen rupattelu, välitön vetovoima sekä lempeä suhtautuminen luonteiden ja toimintatapojen erilaisuuteen siirtyvät letkeäksi ja eloisaksi kerronnaksi ja luontevaksi dialogiksi. Kertojavuorottelu syventää henkilökuvausta.

SAARA

” Elisa ei tajua, että sen ei koskaan tarvitse yrittää mitään missään. Se voi olla halutessaan hiljaa, ja kaikki pitävät siitä kuitenkin. Elisa on se, johon ihastuttiin ala-asteella. Se, jota katsottiin yläasteen tupakkapaikalta. Se, jolla ei ole ollut vaikeuksia löytää vanhojentanssiparia.”

– –

ELISA

”Saara pystyy ottamaan sen tilan mitä naiselle ikinä ei anneta ja jota naiset eivät saa, vaikka yrittäisivät. Jos se olisi toimistotöissä, sedät eivät sitä keskeyttäisi ja kävelisi sen päältä. Kukaan tässä maailmassa, rasvaisista rasvaisinkaan äijä, ei uskalla puristaa sitä perseestä tai tuijottaa sen rintoja. Se ei varmaan edes huomaa mitään sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Jotenkin se ei elä samassa todellisuudessa kuin muut.”

*

Komiikka kulkeutuu monessa mukaan, esimerkiksi Elisan vanhemmat huvituttavat. Suhteen kuherrusvaiheen jälkeen siirrytään kipupisteisiin. Mitä on tulla ulos kaapista? Miten raskaaksi tulemisen vaikeus vaikuttaa mieleen ja suhteeseen? Miten pitää kaksi erilaista elämänrytmiä toimivina? Miten kipinä kestää lapsiperhearjen ja erilaiset haaveet? Miten suhde sietää pettämisen?

Kirja vie mukaan naisten elämään, ja kummassakin kertojassa on viehättävyyttä ja ärsyttävyyttä. Hyvä. Heille toivon vain hyvää, yhteistä hyvää, mutta joudunkin luopumaan toiveistani. Sattuu näet jotain odottamatonta. Ja vielä lisää. Oi että, miten kirjan viimeiset sivut muljauttavat!

*

Lesbonäkökulma kulkee mukana, totta kai, koska on kyse naisparista. Siitä kirjassa on myös teräviä kulmia, joita etenkin särmikäs Saara tuo esille yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi muutos suhtautumisessa Pride-liikkeen marsseihin ilmentyy mielenkiintoisesti. Kirja törmäyttää lopulta siihen, miten lesboyhteisöstä siirtyminen takavasemmalle eli heterosuuntaan sekoittaa pakan, siis tämä vieraslaji:

”Miehet ovat karvainen ja vieras laji. Nollaa ja ykköstä tilanteissa, joissa tarvittaisiin nolla pilkku kuuskytkaks tai nolla pilkku kolkytseitsemän.”

Minua miellyttää Lehtolan irtonainen tyyli, jossa kepeä humoristisuus kohtaa sydäntä puristavat aiheet. Kieli tai kerronta ei kokeile mitään vaan vie vain luistavasti ja kronologisesti tarinaa eteenpäin. Edellisen kerran hytkyin huvittuneena Lehtolan Takapenkillä.

Samansorttinen lukukokemus on Miika Nousiaisen Pintaremontti. Jo sen tiimoilta pähkäilin, että jokin genre tämä on, kun viihteellisyys naitetaan vakavaan. Nousiainen luonnehti kirjamessuhaastattelussa oman genrensä: ”keski-ikäisen demarimiehen kirjoittamaa chicklitiä”. En Lehtolaa ihan tuonnimiseen genreen lokeroisi, ehkä kumpikin voisi edustaa kirjoillaan ”kevytvakavaa”. Ja minä luen mielelläni kevytvakavaa, joka on kirjoitettu tällaisella tekstitajulla ja varmuudella.

*

Laura Lehtola

Minä valitsin sinut

Otava 2020

romaani

181 sivua eKirjana, 319 sivua kirjana.

Luin BookBeatissa, mutta sain sittemmin kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kulttuuri kukoistaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Laura Lehtola: Takapenkki

Mikä ilo on saada nauraa makeasti lukemalleen! Ääneen tyrskimään minut saa Laura Lehtolan romaani Takapenkki (Otava 2017).

Kirjassa on kolme kertojaa: kuuttakymppiä lähentelevä Tuula sekä teinit Aleksi ja Elina. Tarinan aikana he kohtaavat, sillä Aleksi käy Tuulan ohjattavana työvoimatoimistossa, ja Aleksi tuntee Elinan kouluajoilta, hmm, ovatpa tehneet myös lähempää tuttavuutta. Elina ja Tuulakin tapaavat, ja se tapahtuu aika erikoisessa tilanteessa. Tarina alkaa kunkin henkilön taustoituksella ja kiihtyy sovelletuksi road movie -meiningiksi. Juoni nykii loppupuolella, mutta kyllä meno silti virkistää.

Teinien välityksellä romaanissa käsitellään vakavia teemoja. Vanhemmitta vaille jäämisen vaikutuksia kirja katsoo kahdelta taholta: Aleksi on eksentrisen isoäitinsä kasvattama orpo ja Elinan vanhemmat ovat kiinnostuneempia muista suhteista kuin yhteydestä tyttäreensä. Aleksissa nähdään syrjäytymisvaara ja sossu-leiman itseään toteuttavan ennusteen nurja puoli. Tärkeä kirjan teema on viranomaisten kapeakatseisuus ja herkkyys leimata.

Mutta se nauru! Se pulppuaa etenkin Tuulan osuuksista. Tuulan avioliitto on rutiinien tasoittama, mutta nyt pukkaa kriisiä ainokaisen lapsen muuttaessa pois kotoa. Tuula totisena kertoo avioliitostaan, äitiydestään ja havainnoistaan. Tämän virkanaisihmisen pienet kummallisuudet, jotka takaavat hänelle turvallisen elämän, näyttäytyvät lukijalle huvittavuuksien ketjuina. Nautin esimerkiksi siitä, miten Tuulan ja aviomiehen odotukset toisiaan kohtaan ovat selvää mars- ja venus-osastoa – maanläheisesti ja kaikella rakkaudella.

Kaikkien kertojien ihmissuhteita, nykyisyyttä ja mennyttä annostellaan harkiten ja osoittelematta, mikä antaa lukijalle keksimisen nautintoa. Se, että kertojat kuvailevat toisiaan, tarjoaa vinkeää ristivalotusta. Huumori huokuu tilanteista, erilaisten todellisuuksien kohtaamisista. Etsin kiivaasti sopivia sitaatteja, mutta EI. Eivät ne anna irrallisina oikeaa kuvaa siitä näppäryydestä, millä Lehtola loihtii henkilöistä tuttuja ja saa heidän toimintansa huvittavaksi. Kirja ymmärtää ja rakastaa henkilöitään, ja siksi Takapenkin komiikka tekee hyvää.

Tekee mieli lukea kirja uudelleen siten, että poimin vain Tuulan osuudet. Ei ole erityistä syytä kirjan nuorisoa syrjiä, sillä hupaa hekin saavat aikaan, ja samalla vakuuttavan osoittelematta kirja kertoo luokkaeroista sekä kokemattomien nuorten tavoista toimia ja ratkoa asioita. Nyt vain vanhemmat naiset vetoavat eniten, Tuulan ohella mie-kieltä ketterästi käyttävä Aleksin äidinäiti.

Takapenkillä hytkyin suurimman osan aikaa. Lopusta olisin napsaissut sivun verran pois ja pahimpia virkakuntayksinkertaistuksia monipuolistanut, mutta mitäpä siitä. Kyytiin vain!

Takapenkki

– –

Laura Lehtola
Takapenkki
Otava 2017
romaani
270 sivua.
Sain kirjan yllätyksenä kustantajalta.

Samalla kellonlyömällä kirjasta postaa Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

9 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani