Avainsana-arkisto: Pierre Lemaitre

31 toukokuun, 2023 · 6:09 am

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet

Pierre Lemaitren tuotannon uusin suomennos Loistavat vuodet (Minerva 2023) aloittaa trilogian, ja ensimmäisen osan jälkeen jää nälkä selvittää jatkoa. Se johtuu kirjailijan tarinoinnin taidoista.

Ensimmäinen kosketukseni Lemaitren tuotantoon oli jysäyttävä romaani Näkemiin taivaassa (jatko-osineen), ja kuinka ollakaan uutukaisessa on oleellinen kytkös siihen. Loistavat vuodet on kuitenkin kirja, josta en voi paljastaa paljoakaan. Polveileva juoni sisältää sellaista, että kukin lukija ansaitsee ahaa-elämykset itse.

Romaanissa yhdistelee genrejä: se on ainakin perhetarina, rikoskertomus, poliittinen trilleri ja historiallinen romaani. Lisäksi kirjaa voi kuvata viihdyttäväksi lukuromaaniksi, koska se on runsas, henkilövetoinen ja moninaisia käänteitä sisältävä. Lemaitren romaanit ja dekkarit (mm. nimisarja) eivät kaihda julmuuksien yksityiskohtien kuvausta, sama pätee nytkin, mutta kirjassa on myös viistoa huumoria ja ilkikurisuutta.

•

Kerron lukuvinkiksi romaanin kehyksen. Toinen maailmansota on takana, ja Pelletieren perhe elää Beirutissa. Vanhemmat Louise ja Angéle saavat toimeentulonsa saippuatehtaasta, mutta aikuiset tai aikuistuvat lapset hakevat elämälleen suuntaa. Saamaton Jean alias Pullero lähtee etsimään uraa Pariisista vaimonsa Geneviéven kanssa. Pariisissa muka opiskelee veli François, ja sinne karkaa myös nuorin sisaruksista, 18-vuotias Héléne. Étienne matkaa muukalaislegionalaisrakastettunsa perään Saigoniin. Jokainen lapsi luulee salaavansa sumutuksiaan mutta yleensä huonolla menestyksellä. Tosin Jean tekee salassa pahojaan ja paljastuu vain vaimolleen, joka sivumennen sanoen kuvataan ensiluokkaisen sietämättömäksi.

Kiehtova Beirut jää melko pieneen rooliin, mutta elämä sotaisassa Vietnamissa saa paljon tilaa Pariisin ohella. Ympäristö ja tunnelmat välittyvät hienosti. Kaikkiaan Lemaitre osaa kuvata sattumuksia, sattumia, yhteyksiä, salaisuuksia ja tragedioita. Minua hämmästyttää taito kertoa karkein mutta elävin yksityiskohdin henkilöistä: henkilökuvaus ei ole syvää mutta hyvää, hykerryttävää. Lemaitren henkilöt eivät ole mustavalkoisia vaan suttuisia ja hämäriä käytökseltään ja toimiltaan. Siitähän syntyy kutkuttavaa proosajälkeä.

Kirja tarjoaa ajankuvaa, ja siinä välähtää journalismin, talouden ja politiikan kaksinaamaisuutta. Ne välittyvät Pelletieren perheenjäsenten toilailujen tasolta. Toimii.

•

Pierre Lemaitre: Loistavat vuodet. Osa 1 – Suuri maailma, suomentanut Susanna Tuomi-Giddings, Minerva 2023, 408 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat:

10 lokakuun, 2018 · 5:41 am

Pierre Lemaitre: Tulen varjot

Hieno romaani Näkemiin taivaassa jysäytti Pierre Lemaitren tietoisuuteeni. Tässä välissä hyytävät verikekkerisuomennokset ovat täydentäneet kirjailijakuvaa, mutta nyt on putkahtanut luettavaksi Näkemiin taivaassa -kirjan itsenäinen jatko-osa. Tulen varjot (Minerva 2018), ja se jatkaa kutakuinkin siitä, mihin edellisessä osassa päädyttiin.

Lemaitre lataa dramaattisen aloituksen romaanille, jonka alkuosa pohjustaa Madeline Péricourtin tilannetta pankin perijänä ja vammautuneen lapsen äitinä. Madeline on muuttuvainen, särmäinen keskushenkilö, jonka ympärille tavalla tai toisella muu rakentuu. Paul-pojan kohtalo kietoutuu siihen; näin kirjan loppuosan yhdessä kulminaatiotapahtumassa romaani alku kerrataan:

”Vasemmalla näemme Paul Péricourtin pyörätuolissaan. Hänenkin elämässään on tapahtunut paljon sen jälkeen, kun hän heittäytyi kolmannen kerroksen ikkunasta isoisänsä ruumisarkulle. Olemme nähneet hänet mykkänä, turtana, kuoleman porteilla ja todistaneet, kuinka eräänä yönä 1929 hän huusi tuskasta iljettävimpien muistojen tähden, mitä lapsuuteen voi sisältyä; olemme nähneet hänen verhoutuvan musiikkiin kuin päällystakkiin, rakastuneena tähteen, jonka ääni lävisti hänen elämänsä.”

Ehdin miettiä lukiessani, minne asti Madelinen ja Paulin traaginen elämäntilanne voi kantaa, kun romaanissa tapahtuu varsinainen käänne, joka saa jännitysromaanin piirteitä: kirjassa punotaan pahantekijöiden ja pettureiden päänmenoksi ovelaa juonta. Lemaitren kunniaksi on sanottava, että jäytävän juonen lisäksi maltetaan kuvata seurauksia ja monia henkilöitä inhimillisine heikkouksineen.

20181008_203245.jpg

En halua paljastaa juonikuviota, joten siirryn suoraan romaanin yhteiskunnalliseen näkökulmaan. Tulen varjot kuvaa Eurooppaa, jossa kytee. Alkaa 1920-luvun lopun talouskriisi, ja rajan takana Saksassa natsit rynnivät valtaan. Mukaan mahtuu keinottelua, veronkiertoa ja yrityksien perustamista. Nämä aiheet tulevat käsittelyyn kirjassa, jossa yksittäisten henkilöiden toiminnasta erottuu yhteiskuntavirtausten vaikutus. Se lisää huomattavasti kiinnostustani Lemaitren kirjaan.

Välillä takerrun yksityiskohtiin, joissa mutkia suoristetaan. Sivuhenkilöitä on paljon – moni on paperinukkemaisen yhden piirteen hahmo, joskin herkullisesti kuvattu. Esimerkiksi minua hiertää tapa, jolla kuvaillaan Madeleinen sedän tyhmiä tyttöjä, mutta tunnustan myös naureskelleeni mukana. Myös Paulin sairaanhoitaja Vladi jää tyylitellyksi kuriositeetiksi, hurmaavaksi tosin. Kiinnostava sivujuonne on Paul-pojan ihastus oopperamusiikkiin ja oopperadiivaan, josta kehkeytyy kirjassa yllättävästi aateairut.

Koska päätin olla paljastamatta tapahtumia ja henkilökäänteitä, voi kirjakuvailuni jäädä höttöiseksi. Siksi tiivistän, että Tulen varjot viihdyttää minua kovasti sen ohella, että se tavoittaa terävästi ajankuvan, säätyerot sekä loukatun ihmisen pikkumaisuuden ja kostonhalun. Romaanissa on jotain sadunomaista, ei kuitenkaan perinnesadun tapaan vaan ehdan nykyajan tarinankertojan kierteellä, jossa kaikkitietävä kertoja saa leikkiä henkilöillään ja lukijallaan. Näkemiin taivaassa -kirjan tavoin en hauko henkeäni, mutta suuni loksahtaa auki yllätyksistä. Nautin.

– –

Pierre Lemaitre
Tulen varjot
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Kustannus 2018
311 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla: Leena Lumi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

1 marraskuun, 2017 · 8:01 am

Pierre Lemaitre: Silmukka

marrasjännitystäRanskaa en osaa, joten en tiedä varmasti, mitä tarkoittaa Trois jours et une vie. Se on Pierre Lemaitren romaanin alkuperäisnimi. Viittaisiko se kolmeen elämän päivään? Kolmesta Antoinen elämän päivästä eri-ikäisenä romaani Silmukka (Minerva Crime 2017) toden totta kertoo.

Romaania hallitsee kertojan valta ja voima valita tapahtumia ja tuntemuksia. Vaikkei kerronta tapahdu minämuodossa, tuntuu kuin näkökulma lähtisi suoraan Antoinen sisuksista. Romaanin lähtökohtana on yhden yksinäisen varhaisnuoren tolaltaan saava kokemus, joka johtaa tekoon, joka on peruuttamaton. Kirja kertoo seurauksista, jotka vaikuttavat nuorukaisen ja sittemmin miehen toimintaan, tunteisiin ja valintoihin. Rajaus kolmena päivänä kerrottuihin tapahtumiin lisää intensiteettiä.

Silmukka

Kuulkaa, en voin paljastaa edes sitä, mitä kirjan takakansi paljastaa. Tämä kirja kannattaa kokea sana sanalta, sivu sivulta Antoinen kanssa. Piina on silloin yhteinen, vaikutus väkevä. Sanankäyttäjänä Lemaitre miellyttää suoralla tyylillä, jossa ulkoinen ja sisäinen kohtaavat.

Hän oli kuluttanut yön tunnit kuvitellen, millaiseksi nyt väistämättömäksi muuttunut katastrofi muodostuisi. Hän makasi sängyssään kuunnellen myrskyä. Ikkunaruudut helisivät luukkujen takana, ilmavirta syöksyi savupiippuun kumeasti suhisten. Hän huomasi hämmentävän yhteyden myrskyn kourissa tutisevan talon ja oman elämänsä välillä.

Suomennosnimi Silmukka sopii tuntemuksiini: syyllisyyden silmukka kuristaa päähenkilöä ja siinä sivussa sijaiskärsijänä minua. Pierre Lemaitre on piinaava jännityskertoja. Olen nauttinut viime vuosin hänen romaaneistaan täysin tehoin, sillä tunnelmien ja toiminnan yhteispeli onnistuu niissä todella hyvin. Silmukka ei tee poikkeusta. Valttina pidän tarkkaa psykologista silmää, joka näkee pintaa syvemmälle.

Silmukka ei ole tavanomainen dekkari, vaan sen jännitys keskittyy kertojan sisäiseen tilaan. Se todistaa todenperäiseksi sanonnan: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Juonen osittainen yllätyksellisyys lisää lukukokemuskierroksia, ja lopputuloksena on kertaistumalta ahmittava teos.

– –

Pierre Lemaitre
Silmukka
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Crime 2017
jännitysromaani
270 sivua.
Lainasin bloggaajakollegalta.

22 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

2 helmikuun, 2017 · 6:25 pm

Pierre Lemaitre: Rosie

Kello 20.53

Viimeiset rivit. Miten tässä näin kävi? Ymmärsinkö oikein? Pierre Lemaitre yllättää ja jättää jäytävän tunteen, eikä se ole ensimmäinen kerta. Rosie (Minerva Crime 2017) on jatkoa trilogialle Irene, Alex ja Camille, ja edeltäjiensä tapaan kirja pitää jännitteen kireänä alusta loppuun.

Rosie on muita Verhoeven-sarjan osia tiiviimpi, sopii hyvin. Nautin siitä, että keskeiset henkilöt säilyttävät arvoituksensa, vaikka heistä paljon selviääkin.

Kello 20.20

rosieVilkaisen someviestejä ja huomaan, että Suomen dekkariseura on myöntänyt juuri käännöskunniakirjan Lemaitrelle. Oikeaan osoitteeseen menee. Tämän kirjailijan dekkarityylissä on imua. Ei tarvitse vääntää kättä siitä, voiko jännäri olla kirjallisesti kiinnostava. Taitavasta juonipunostelusta todistaa se, että tämä kirja kuten muutkin sarjan osat toimivat itsenäisesti.

Rosieta lukiessa tulen tuumanneeksi sitä, miten vaivattomasti Lemaitre saa hienovireiset tunnelmat pintaan, samalla niissä on syvyyttä. Etenkin henkilöiden sävytysvivahteet viehättävät. Tämän romaanin merkillinen äiti-poika-pari oikein kihisee kummallista tunnetta. Kummankin oletettu yksinkertaisuus yhdistettynä poliiseja ja politiikkoja jallittavaan jääräpäisyyteen on mainiosti kuvattu.

Kello 19.05

Pikkuruinen etsivä Camille Verhoeven on elementissään. Tuntuu kuin kirjailija todella nauttisi siitä, että palasi luomaansa poliisipersoonaan.  Rosie-romaanissa ei ryvetä mestaripoliisin synkeässä menneisyydessä, vaan siinä notkeasti viedään Verheovenin tapaan lähestyä käynnissä olevaa rikoskeissiä.

Huoneessa ei ole mitään muuta; jos haluaa istua häntä vastapäätä, on tuotava oma tuoli. Niin Camille tekee. Tuolit ovat rautaa, painavia kuin synti. Hän raahaa tuolia perässään sen sijaan, että kannattaisi sitä, ja tuolinjalkojen kirskuna betonilattiaa vasten saa Rosie Garnierin otsan rypistymään. Camille kipuaa tuolilleen niin kuin hahmo jostain David Lynchin elokuvasta.

Kello 18.30

Aivan verraton aloitusluku! Seitsemään ja puoleen sivuun kirjataan yhden minuutin tapahtumat siten, että siinä on merkityksellisiä yksityiskohtia, hidastuksia, elämänkohtalovälähdyksiä ja vauhtia.

Oletan, että kirja on kirjoitettu (2013) ennen Pariisin terrori-iskuja. En tiedä, tohtisiko Lemaitre pommihommalla leikitellä näin niiden jälkeen. Tosin Rosien pommit eivät pauku Isis-syistä vaan psykologisista motiiveista. Se on jännityssuunta, joka tehoaa minuun.

Kello 18.25

Lemaitren rennot alkusanat virittävät hienosti lukemisen alkuun. Trilogian jatkaminen tällä kirjalla saa selityksen dumaslaisittain: Kolme muskettisoturia sisälsi neljä päähenkilöä. Eritoten minua viehättää tieto siitä, että Rosie on syntynyt Näkemiin taivaassa -romaanin lomassa. Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvaan kirjaan aikanaan ihastuin, sen kaihetelemattomaan sodan jälkien ilmaisemiseen. Samaa selkeää rytmiä ovat sykkineet kirjailija dekkarit. Kyllä näitä kelpaa lukea.

P.S. En voinut vastustaa houkutusta apinoida Rosien kellonaikarakennetta mutta käänteisesti.

– –

rosie-2

Pierre Lemaitre
Rosie
suomentanut Susanna Hirvikorpi
Minerva Crime 2017
dekkari
179 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muihin blogeihin voi kurkkia vaikkapa Annikan kautta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

31 joulukuun, 2016 · 1:01 am

Vuosikatsaus 2016

Aikamoinen vuosi on takana. Muusta viis – perinteiseen tapaan kokoan vuoteni kulttuurihuiput. Sanomattakin on selvää, että jouduin vaikeisiin valintoihin. Onhan esimerkiksi eri lähteissä moninkertaisesti mainittu kotimaisen proosan kova taso. Listauksesta jäävät pois monituiset hienot kohtaamiset kirja- ja blogi-ihmisten kanssa; ne pysyvät sydämessä. Tällaiseen otokseen päädyn.

Kotimainen esikoisromaani

Vaaka kallistui tällä kertaa Lempin puoleen. (Toinen nainen oli toisessa vaakakupissa.) Minna Rytisalon romaanin rakenne miellyttää kovin, sillä ristiin katsovat näkökulmat tarjoavat vivahteita tapahtumiin ja henkilöihin. Omaperäinen ratkaisu on myös se, että päähenkilöä ei tavallaan ole, vaikka häntä puhutellaan. Tunnekylläinen tarina tempasi minut kesällä täysillä mukaansa ja on jättänyt väkeviä muistijälkiä.

Kotimainen proosateos

Nyt kyllä peesaan reippaasti Finlandia-kisavoittoa. Vaikka mieli tekisi valita toisin, en voi. Jukka Viikilän romaani vei helmikuussa jalat altani, ja yhä siis konttailen sen edessä. Akvarelleja Engelin kaupungista hidasti ja hiljensi. Toistan tuolloisen ajatuksen: romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisestä julkista. Vaikuttavaa kerrontaa, vangitseva tunnelma.

Kotimainen dekkari

Jari Järvelä sai Metro-trilogian päätökseen sellaisella kierteellä, että annan kaikki epäuskottavuudet anteeksi. Päätösosassa Tyttö ja seinä on entistä enemmän merkillisiä henkilöitä ja yhteensattumia, mutta jännite ei siitä notkahda. Nyrjähtänyt meno ei kätke sitä, että tämä kotkalainen kostosinfonia kannattelee romanttista pääteemaa. Miltä tuntuisi loihtia jonkun vuoden jälkeen Metron paluu, kirjailija Järvelä?

kotimaiset

Kotimainen runokokoelma

Processed with Snapseed.

En pyri jou-räppipiireihin, en hae katu-uskottavuutta, en poimi keski-ikäisten tätien nuorekkuuspisteitä. Kunhan vaan tykkään Paperi T:n runoista, joissa on sattuvaa sanaa, kulmikasta kuvaa, ajatuksia liikuttelevaa. Joka päivä hätkähdän ilon puolelle Post-alfan vuoksi, sillä liimasin allakkani kanteen kokoelman viimeisen runon: nää on kaikki rakkausrunoja / sä vaan luet niitä väärin

 

Lapset ja nuoret

naondelLuin tänä vuonna hävettävän vähän lastenkirjallisutta, joten en voi siitä mitään lausua. Nuortenkirjallisuuskin jäi muutamaan niteeseen. Valitsen kuitenkin suosikikseni rajatapauksen, Maria Turtschaninoffin Naondelin, jonka mieluusti luokittelen (nuorten) aikuisten fantasiakirjallisuudeksi. Synkeähkö saaga selvittää, mitä tapahtui ennen Maresia. Erilaisten naisten tarinoista askelletaan alistamisen rappusia pitkin vapauden mahdollisuuteen. Kirja loihtii mahdollisia maailmoita.

Käännösromaani

nora-websterColm Tóibín tekee sen taas. Kerronta imee itseensä, vetää puoleensa. Nora Webster on kiteytettävissä lyhyesti: Nora jää leskeksi ja koittaa pärjätä sen jälkeen perheensä kanssa. Hillitysti ja hallitusti aukeaa mielettömän hienot näkymät henkilöihin toiminnan keinoin. Tätä on, kun proosassa ei selitetä vaan näytetään ihminen.

 

Käännösdekkarisarja

ireneKoska ahmin Pierre Lemaitren dekkarit siinä järjestyksessä, kuin ne käännettiin, jouduin tinkimään kronologiasta. Suosittelen lukujärjestykseksi Irène, Alex ja Camille. Alex ilmestyi jo viime vuonna, kaksi muuta tänä vuonna. Jännärikonventioita noudatetaan pieteetillä ja sopivasti varioiden. Kauheudet kuuluvat genreen, ja ne kuvataan niin, että tuntuu. Kerronta vakuuttaa ja henkilöihin kiinnittyy, joten siedän jopa sen, että päähenkilö sotketaan jännärijuonen keskiöön muutenkin kuin selvittäjänä.

Äänikirja

jarjen-ja-tunteen3Vasta tänä vuonna olen tottunut kuuntelemaan äänikirjoja. Koska olen ytimeltäni visuaalinen, asetan äänikirjalle kovia ehtoja: kerronnan tulee olla etenevää, henkilöt kiinnittäviä ja lukija ärsyttämätön.  Enni Mustosen viisiosainen romaanisarja Järjen ja tunteen tarinoita kuvaa itsenäistymiseen päätyvää historiaa naisnäkökulmasta: se koukuttaa, viihdyttää ja jopa liikuttaa. Muista valinnoistani poiketen, tämä on ”vanha” tuote, sarja vuosilta 2004-2008.

 

Tieto

h-niin-kuin-haukka

Helen Mcdonald työstää isän kuoleman aiheuttamaa kriisiä haukkaa kesyttämällä. Tiedän vähemmän eksentrisiä tapoja surun käsittelyyn, mutta tiedän nyt tällaisenkin. H niin kuin haukka -kirjan kerronta tavoittaa yksityisen matalalennon vaiheet älykkäästi ja tunteikkaasti. Hyvät kirjat ovat tällaisia: etukäteen ei  voi uskoa, että kirja kannattelee.

 

Asiaa

100-syyta-lukea2Vuoden viimeisen viikon asiaproosalukukokemuksen nostan myös listalleni. Uskallan sanoa, että tämän kaiken tiedän, mutta se ei estä lukunautintoa: 100 syytä lukea. Marika Helovuo kokoaa mutkattomasti hyvät syyt nauttia kirjoista. Sanonpa, ei ole kenelläkään yhtään syytä olla lukematta tätä kirjaa.

 

Draama

olive-kitteridge-9781471149047_hrSeulon tässä teatteri-, elokuva- ja tv-draamakokemuksiani, ja tv:n puoleen käännyn, vaikka on ollut suuri ilo ollut osallistua esimerkiksi Bloggariklubiin ja nähdä sen myötä kiinnostavia teatteriesityksiä. Katselin HBO:n välityksellä hienon sarjan Olive Kitteridge, ja huomaan, että sen jälkeen YLE on esittänyt sen kolmesti. On kyllä komeasti näytelty draama perheestä, jossa tömäillään tunteissa ja puheissa niin että kolisee. Kiehtova tunnelma kuorruttaa kaiken.

Näyttely

kusama3Taidenäyttelyissäkin on ollut runsaudenpulaa. Joudun arpomaan muutaman huippukokemuksen kesken. Japanilaisen Kusaman näyttely In Infinity HAMissa tuotti iloa. Peilihuoneiden äärettömyydessä nautiskelin perusmuodoista, -väreistä ja -olemisesta. Kumarran sille, että mielenterveyden horjunta ei ole mitta tai este taiteen tekemiselle.

Kirjallisuustapahtuma

Helsinki LitOnhan Helsingin kirjamessut hieno kokonaisuus, ja siellä hellitään kirjabloggaajia esimerkiksi kustantajatilaisuuksin ja kirjapiirein. Viihdyin tapahtumassa joka aukiolopäivä. Siitä huolimatta nautintollisin kirjatapahtuma oli toukokuinen Helsinki Lit. Sain istua rauhassa salissa, kuunnella hienoja keskusteluja, joissa pureuduttiin teksteihin, kirjailijat keskenään. Lisäksi oli ilo tavata kanssabloggareita (niin kyllä kirjamessuillakin).

Kulttuurimatka

Julian parveke

Kesäreissu Veronaan ja ympäristöön virkisti ja viritti. Juhlistin sillä samalla Shakespearen 400-juhlavuotta haahuillen fiktiohenkilöiden oletetuilla olinpaikoilla ja lukien mestaria. Itse Italia ihastutti myös historiakerroksillaan, kesäsäällään ja herkuillaan.

 

 

Runoni

Hoksasin, että kymmenkunta vuotta olen vuosittain julkaissut jotain, usein porukan osana pedagogista tekstiä. Siitä poiketen toukokuussa ilmestyi  runojani: Kierrän vuoden. Haastetta ei puutu, sillä rustasin runot selkoksi, kielellä ja tyylillä, jonka on tarkoitus avautua myös lukijoille, jotka ovat runoon tottumattomia. En halua tinkiä tulkintakerroksista, mutta runoista pitää myös saada nauttia vain tunnistaen ja jakaen puhtaan havainnon – vaikkapa vuoden vaihtumisen:

 Vaihdan vuotta.
Se koskee kaikkia.
Koskee, ei satuta.

Pitääkö luvata jotain?

Lupaan:
Herään joka aamu,
käyn illalla nukkumaan.
Siinä välissä elän.

tuija_kierran-vuoden

Jos kahlasit juttuni loppuun, on todella syytä kiitellä siitä, että seuraat blogiani! Toivotan tulevalle vuodelle antoisia kulttuurihetkiä ja jakamisen iloa!

20 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Runot, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , , , ,

10 syyskuun, 2016 · 1:25 pm

Pierre Lemaitre: Irène

Varoitan heti kärkeen, että jutustani saattaa pungata oleellinen juonipaljastus heille, jotka eivät ole lukeneet Pierre Lemaitren dekkareita Alex ja Camille. Jostain kumman syystä Verhoeven-trilogiasta on ensin suomennettu nuo kaksi viimeistä osaa, ensimmäinen osa ilmestyy viimeisenä.

Irène (Minerva Crime 2016) sisältää päähenkilön elämän kammottavimman tragedian etenemisen vaiheet. Sen lähtemätön jälki seuraa Alex– ja Camille-romaaneissa Verhoevenia syventävänä ja selittävänä seikkana. Omaan lukemiseeni vaikuttaa vääjäämättömästi se, että tiesin, mitä Irènessä tulee tapahtumaan. Toisaalta se suojeli, toisaalta oli kammottavaa edetä tietäen, mihin päädytään. Etenkin asia riipaisi lukiessa rakastavia ja odotuksentäyteisiä kohtaamisia, joiden tietää olevan viimeisiä.

Pienenä poikkeamana kerron juoniytimet. Camille Verhoeven on pienikokoinen pariisilainen poliisimies, joka alaisineen tutkii dekkarikirjallisuuteen kytkeytyvää inhaa murhasarjaa. Lehdistö saa vihiä tutkintayksityiskohdista, mikä hermostuttaa Verhoevenia, ja lisäksi hänellä on huono omatunto siitä, että viimeisillään raskaana oleva vaimo ei saa tarpeeksi omistautuvaa huomiota.

Koen romaanin ristiriitaisesti. Se on taidonnäyte lajin hallinnasta ja samalla tietyllä tapaa koko lajin kyseenalaistaja. Jotain ajetaan takaa sillä, että romaanissa etsitään murhaajaa, joka jäljittelee rikoskirjallisuudessa kuvattuja äärimmäisen julmia silpomisia, kidutuksia, verenvuodatuksia, suolenpätkimisiä ja raiskauksia.

Tässä he nyt istuvat kirjallisuuden suuren vääristävän peilin edessä. Millaisen totuuden se itse kullekin heistä kertoo?

Se kertoo minulle, että jännitys koukuttaa, vaikka se viedään vastenmielisyyden äärirajoille. Siitäkin olen varma, että rikoskirjallisuus johdattelee etsimään käsitettäviä syy-seuraussuhteita ja paha saa palkkansa -ajattelua, vaikka harvoin asiat ovat niin selkeitä. Senkin se huutaa, että dekkareiden kauheimmatkin verkikekkerit koittaa etäännyttää: tämä on VAIN kirjallisuutta. Yhtäkkiä Lemaitren kirjassa dekkarit eivät olekaan vain kirjallisuutta (vaikka ovatkin), kun romaanin häiriintynyt tappaja jäljittelee dekkarikuvauksia, jotta voi luoda myyvää rikoskirjallisuutta, johon voi sotkea faktan ja fiktion. Mutkikasta ja kauheaa.

Irène hämmentää minut. Fiktio-fakta-sotku kiehtoo, se ei, että motiiviksi melkein riittää vain tappajan tunteeton hulluus. Kirjallisesti romaani ei yllä kahden muun osan tasolle. Ensimmäinen osa usein onkin henkilöiden esittelyä, niin nytkin, kovin syvälle ei päästä, jatkossa sitten. Eivätkä edelleenkään suosikkejani ole dekkarit, jossa poliisi upotetaan osalliseksi rikosvyyhteen. Ymmärrän kyllä, ettei sarja olisi mitään ilman juuri tämän ensimmäisen osan Verhoeven-osallisuutta.

Alex ja Camille toimivat hienosti ilman, etten ollut lukenut Irèneä. Se on hyvin rakennetun dekkarin merkki: osat toimivat itsenäisesti. Nyt on Irène ahmaistu, pahimmat hirveydet harpottu ja kaikesta huolimatta lopussa järkytytty.

Tämän dekkarin luettuani tunnustan, että tietynlaista itsepetosta on hilpeiden ja kevyiden murhajuttujen lukeminen, viihtyminen sattuvasti sanailluissa surmajutuissa. Tiedän kyllä, että olen tolaltani vain jonkun aikaa, ja tartun hetken perästä kevytdekkareihin. Mutta tämän tulen muistamaan: Lemaitre ei hissuttele, vaan väkivalta näyttää ja tuntuu pahalta, sattuu parantumattomasti niihin, joita se edes vähän viistää.

irene

– –
Pierre Lemaitre
Irène
ranskan kielestä suomentanut Sinikka Aulanko
Minerva Crime 2016
dekkari
392 sivua.
Lainasin kirjan.

Rakkaudesta kirjoihin purskahti itkuun, Mummo matkalla luottaa Lemaitreen raakuusrevittelystä huolimatta ja Kulttuuri kukoistaa pitää Lemaitren lukijolle must-kirjana, vaikka ällöttää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 kesäkuun, 2016 · 12:12 pm

Dekkarivinkit kesälle 2016

img_3223Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa kesälukemistovinkkaukseeni – toistoa ei voi välttää.

Dekkareita luen ajanvietteeksi, mutta suosikkejani ovat yleensa jännärit, joissa on kiehtovia henkilöhahmoja. Huomaan sarjakirjojen viehättävän, sillä niissä päähenkilöt syventyvät: seuraan heidän kehitystään. Parhaimpia ovat dekkarit, joilla on annettavaa kielellisesti ja kerronnallisesti. Pelkkä juoni ei minulle riitä. Plussaa on yhteiskunnallinen näkemys, joka siilautuu tekstistä saarnaamatta mutta paljastavana.

Fiminauha kohtalon käsissäFlavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) kertoo joulumyräkästä ja poikkeuksellisen vilkkaasta seuraelämästä konkurssin partaalla pyristelevässä kartanossa. Flavia on virkeässä vedossa kemistikokeiluissaan ja päättelyketjuissaan. Kerrassaan viihdyttävää.

Metro2Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa Tyttö ja seinä (tammi 2016) Metro vie jääräpäisesti päätökseen sen, mikä alkoi ja jatkui osissa Tyttö ja pommi (2014) sekä Tyttö ja rotta (2015). Tuloksena on rajua menoa, jossa on romanttinen alavire. Graffitikulttuurikuvauksiin kätkeytyy myös yhteiskunta-asiaa.

Kenenkään ei pitänyt tietääRenee Knightin esikoisdekkari Kenenkään ei pitänyt tietää (Otava 2016) pyöräytti dekkarikevätkauden kiihkeästi käyntiin. Kuvittelen olevani kouliintunut dekkarilukija, mutta Knight onnistuu yllättämään ja jujuttamaan juonenkuljetuksella. Pidän kirjan henkilökuvauksesta, joka antaa liikkumatilaa lukijan kuvittelulle. Kuvatut kohtalot jättävät jälkiä, kirjan teho ei perustunut vain rikosten paljastumiseen vaan jälkivaikutuksiin. Salaisuuksilla, väärinymmärryksillä, vihalla ja häpeällä on pitkät jäljet.

CamilleAlex (2015) aloitti ja Camille (Minerva Crime 2016) lopetti Pierre Lemaitren dekkaritrilogian suomennokset. Duo toimii tehokkaasti. Camille on pikkuruinen etsivämies, jolla ei ole ollut onnea rakkaudessa. Vaikka poliisiporukan asetelmissa on monessa dekkarissa tutuksi tulleita asetelmia ja jännitteitä, Lemaitre on ammattimies kertomaan henkilöiden sisäisestä elämästä ja ihmissuhteiden kiemuroista. Camillen alun pahoinpitelymeno meinasi hyydyttää lukemiseni, mutta onneksi en jättänyt kesken. Poliisiromaani yllättää käänteillään ja kouraisee henkilökohtaloillaan.

Hyisiä aikojaFred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Komisario Adamsberg on ehkä entistä hämärämmässä henkisessä tilassa, mutta yhtä kiehtova kuin ennenkin. Mytologian ja menneen paino harteillaan hän sekoittaa koko ryhmänsä. Kahdeksatta osaa odotellessa.

Dekkarivikolla julkaisin jutut myös Karin Erlandssonin, Kati Hiekkapellon, Donna Leonin ja Dolores Redondon uusimmista dekkareista. Kesälukupinossa odottavat  Jussi Adler-Olssenin, Virpi Hämeen-Anttilan, Håkan Nesserin ja Vera Valan uusimmat sekä jokunen esikoisuutuus.

Dekkariviikon emännöi Oksan hyllyltä -blogi. Siellä on linkit viikkoon osallistuneisiin blogeihin.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , ,

31 joulukuun, 2014 · 8:50 am

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , ,

9 joulukuun, 2014 · 1:49 pm

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , , , , , , , , , , , , ,

8 joulukuun, 2014 · 9:35 am

Näkemiin taivaassa: kiehtovaa kerrontaa

Mikä on hirvein tapa kuolla sodassa? Yksi ahdistavimmista on toteutua Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa (suom. Sirkka Aulanko, Minerva 2014) alussa. Ei ole tarkoitus pelästyttää vaan vakuuttaa, että alun ilmaisuvoima antaa mojovan tehoiskun jatkaa runsasta romaania.

Näkemiin taivaassa on varma tarina, jota kantaa jämäkkä juoni muutaman henkilön ympärille puristuen. Kerronnan vietäväksi voi antautua, sillä tapahtumia pohjustetaan ja joudutetaan vääjäämättömällä rytmillä, joka loppua kohti kiihtyy. Vaan antaapa kirjan tekstin itse kertoa tavasta, miten lukija koukutetaan:

Tapahtumasarja, joka käynnistyi heinäkuun 13. päivänä, sopisi pyrotekniikan tai miinanraivauksen opiskelijoille malliesimerkiksi asteittain etenevällä sytytyksellä puhkeavasta räjähdyksestä.

Lukukimmokkeen varmistaa se, että romaanissa kerrotaan ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeista sellaisesta kulmasta, josta en ole sitä ennen katsonut. Tapahtumat alkavat taisteluiden loppuhetkistä 1918 ja päättyvät 1920. Vakava, tulevaisuuden tuhoava vammautuminen on yksi juonne. Toinen on taidottomien ja varattomien sotamiesten mahdollisuus pärjätä siviilielämässä. Kolmas on juonen kulminaatio: sodanjälkeistä tilannetta hyödyntävät huijaukset. Lisäksi romaanissa käsitellään yhteiskuntaluokkia, perhesuhteita ja riippuvuuksia.

Romaanin keskipisteenä on eriparinen sotilastoverikaksikko, joiden välille kehittyy eriskummallinen ystävyys- ja riippuvuussuhde. Surkea ja säälittävä Albert on lähes raivostuttava ressukka mutta hätääntyneisyydessään todeksi kuvattu. Éduardin sattuman sinetöimä kohtalo puristaa – harvoin on sotavammarunneltua olemusta noin kuvattu. Näiden kahden selviytymistä tai mahdollista katastrofia liimautuu seuraamaan.

Albert ja Éduard eivät olleet koskaan olleet ystäviä, olivatpa vain nähneet siellä täällä, kohdanneet jossain ja tervehtineet toisiaan, ehkä hymyilleet toisilleen kaukaa, ei mitään sen kummempaa. Éduard Péricourt oli ollut Albertille samanlainen asetoveri kuin muutkin, läheinen ja samalla pelottavan vieras. Nyt hän oli arvoitus, täydellinen mysteeri.

Romaanin heikko kohta voisi olla kolmas keskeishenkilö, yksioikoisesti öykkäröivä aatelismies. ”Henri d’Aulnay-Pradelle, joka oli yksinkertainen ja yksitotinen sielu, sai ihmisistä yleensä yliotteen, sillä kaikki älykkäät vastaväitteet törmäsivät hänen moukkamaiseen kaikkivoipaisuuteensa.” Kuitenkin käy niin, että kerronnan vivahteikkuus voittaa minut odottelemaan, että tämä niljake saisi ansionsa mukaan.

Muu henkilöjoukko on alisteinen pääkolmikolle. Myös sivuhenkilöt on hahmoteltu persooniksi. Joillain on ehkä vain muutamia ominaisuuksia, mutta kaikki tyypit värittävät kokonaisuutta. Éduardin perhe valaistaan tarkasti, mutta yksi omaperäisimmistä on varjomainen virkamies Merlin. Nimi ei liene sattumaa.Näkemiin taivaassa

Kerronnassa on muodikasta leikkiä. Nykyisin yhdessä sun toisessa romaanissa kaivellaan kerrontaperinteiden naftaliinista esiin vireä kaikkitietävä kertoja. Tässäkin kertoja hehkuttaa etenkin romaanin alussa tietojaan ja ymmärrystään, mutta valtaosan romaanista hän onneksi malttaa vain tarkkasilmäisesti kertoa järin paljon kommentoimatta. Monesti kerrotun yllä väreilee myös huvittuneisuuden lepatus. Lemaitre luettelee lopuksi nimekkäitä esikuviaan, ja hyvin hän on proosapioneerien vaikutteet sulauttanut omaan ilmaisuunsa.

Tilanteiden ja tunnelmien kuvauksen tehosta pidän. Etenkin henkilöiden kokemukset, tuntemukset ja ajatuskulut kirkastuvat. Kerronta onnistuu venyttämään kiehtovasti aikaa; monesti tulee tunne kuin katsoisi hidastuksia oleellisista kohtauksista siten, että ehtii pysähtyä hetkeen: henkilön ilmeisiin, liikkeisiin ja kokemukseen.

Sekin on kovin muodikasta, että ns. vakavan kirjallisuuden juonijujuna on rikos. Näin on ollut tänä vuonna useassa järkäleessä, esimerkiksi Tiklissä, Valontuojissa, Harry Quepertin tapauksessa sekä romaanissa Kolme sisarta ja yksi kertoja. Ikään kuin jännäritempoon kätkettäisiin se, että kirjalla on muutakin sanottavaa kuin jouheva juoni. Näkemiin taivaassa on erittäin viihdyttävä, mutta siinä on myös muita tasoja. Uskon, että kirjailija haluaa pysäyttää minut nuorten sotauhrien joukkohautojen ääreen, miettimään miljoonia katkenneita ja vammautuneita elämiä. Lisäksi hän ansiokkaasti pakottaa moninaiseen moraalitutkiskeluun.

Hyvä lukija, toivottavasti kiertelyni ja kaarteluni kirjan kanssa ei turhauta sinua. Olen olevinani kaikkitietävä lukija, mutta pihtaava sellainen. Jemmaan kirjan juonen ja jäynät. Siten toivon sinulle samanmoista odottamatonta lukuiloa, jonka itse sain.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: