Pirjo Hiidenmaa on tuore tietokirjallisuuden professori, Helsingin yliopistoon nimetty. Hiidenmaata kuuntelin ÄOL:n talvipäivillä 17.1.2015, jolloin hän paneutui aiheeseen tietokirja koulussa. Esitys oli kiinnostava katsaus yleensäkin tietokirjallisuudesta ja lukemisesta.
Salillinen äidinkielenopettajia sai kiinnostavan katsauksen tietokirjallisuudesta ja sen lukemisesta professori Pirjo Hiidenmaalta.
Tietokirjallisuus jää helposti katveeseen, sillä on kovin tavallista, että ”kirjallisuus”-sana mielletään tarkoittamaan kaunokirjallisuutta. Yli 10 000 kirjaa ilmestyy vuodessa, niistä kaunokirjoja on noin 2 500. Tietokirjoja on siten noin 80 % kaikista kirjoista: tutkimukset, hakuteokset, oppaat, oppimateriaalit, yleinen ja lasten tietokirjallisuus sekä mielipidekirjallisuus. Historia- ja elämäkertakirjoja ilmestyy todella paljon, kun taas kieltä ja kirjallisuutta koskevia tietokirjoja vähän. Nykyisin julkaistaan paljon myös tietokirjoja, jonka alkuperä on blogi. Kun suositun blogin materiaalia tuotetaan kirjaksi, voi tyyli olla toisenlainen kuin on mielikuva jämptistä ja asiatyylisestä tietokirjallisuudesta. Tietokirjoissakin aihe- ja tyyliskaala on siten laaja, värikäs ja kirjava.
Hiidenmaa herätti ajatuksia: Kirjallisuus on pitkää, hidasta, yksisuuntaista ja maksullista. Some, reaaliaikainen media, on lyhyttä, nopeaa, vuorovaikutteista ja maksutonta. Syökö nopea hitaan? Onko pitkälle tekstille, ”mindfullness-lukemiselle”, tilaa ja aikaa? Toivottavasti. E-kirja vai p-kirja (painettu kirja)? Hiidenmaan anekdootin mukaan eräs teini valitti, että e-kirja tahriintuu kokatessa, koska näyttö pimenee ja sitä pitää klähmiä toisin kuin keittokirjan aukeama pysyy näkyvillä näpräämättä. Onneksi on siis tarjolla eri kirjaformaatteja eri tarpeisiin.
Nuoret lukevat kirjoja yhä vähemmän, pojat vielä vähemmän kuin tytöt. Pojat kuitenkin lukevat tietokirjoja enemmän kuin tytöt. Kotien, koulun ja kirjastojen yhteistyötä tarvitaan, jotta tietokirjallisuus siirtyisi lukuvalikkoon – samaa tiimikannustusta tarvitaan kyllä myös kaunokirjallisuuden lukemisen innostamiseen. Hiidenmaa korosti, että jokaiselle lukijalle tarvitaan oma houkutuskoukku. Omaan harrastukseen liittyvä kirja voi olla kimmoke lukea, samoin muut intressit: urheilijaelämäkertoja urheiluharrastajille, harrastuskirjoja tuunaajille ja ruokakirjoja kokkaajille jne.
Tietokirjaksi määritteleminen tuottaa joskus päänvaivaa. Muun muassa muistelmat, elämäkerrat ja julkaistut päiväkirjat painivat eri sarjassa kuin kovan luokan tutkimuksiin perustuvat tietokirjat tai eri alojen spesiaalijulkaisut. Vaan tietoa voidaan tarjota monella lailla, myös avoimen subjektiivisesti.
Tietokirjakin tulee lukea kontekstiin kytkien. Kuva on muokattu Pirjo Hiidenmaan esitysmateriaalista.
Hiidenmaa totesi, että tietyssä mielessä tietokirjassa kaikki on totta – ainakin kokemus on totta, vaikka faktanäyttöä ei kaikissa tietokirjoissa ole. Yhteistä tieto- ja kaunokirjallisuudelle on se, että ne ovat välttämättömiä toisilleen. Yhteistä on myös eläytyminen, samastuminen, mielikuvitus ja kielen rekisterit. Tietokirjaa tulee lukea siten, että siinä on kertojan ääni, näkökulmia ja painotuksia, siis samoin kuin kaunokirjallisuutta, tunnistaen kerronnan keinoja ja tulkiten – lisäksi tietopohjaa arvioiden. Tietokirjassa lukutapa voi edetä isosta pieneen: mihin teksti liittyy, mitä muuta on alalta julkaistu, mitä aiheesta jo tiedetään.
Kirjastotoimen johtaja ja Tieto-Finlandia raadin jäsen Tuula Haavisto puhui samassa tilaisuudessa otsikolla ”Nainen luki sotakirjoja”. Tietokirjapalkinnon kriteerinä on kerronnaltaan taidokas tietokirja, ja lisäksi Haavistoa ja muita raatilaisia ohjasi valinnoissa se, että kirja iski sydämeen. Erinomaiset sota-aiheiset tietokirjat vaikuttivat häneen syvästi, sillä uusi tieto tutuista asioista syvensi näkemystä ja kokemusta maailmasta. Tietokirjallisuusahminnan johdosta eivät enää runolliset romaanit Haavistolle maita.
Lopettelen juuri Kyllikki Villan matkapäiväkirjaa Myrskyssä. Kolmas lokikirja (Like 2010). Mitä tietoa saan siitä? Se tarjoaa ennen kaikkea elämyksiä rahtilaivalla matkustamisesta 75-vuotiaana. Päiväkirja kertoo tuntemuksista ja havainnoista kokeneen kääntäjän kielellisellä varmuudella. Julkaisuun on jäänyt toistoa ja tyhjäkäyntiä, mutta silti se on miellyttävää luettavaa, sillä tarkkanäköinen kirjaaja tekee huomioita, joissa yksityinen muuttuu yleiseksi. Kirja on toimitettu Villan kuoleman jälkeen. Tekstistä välittyy vireän, paljon kokeneen ja kirjallisuutta rakastavan naisen ääni. Lukijan tietous siitä, että kuolema on aivan kirjoittajan kintereillä, voimistaa tekstin koskettavuutta. Tieto, kokemus ja tunne yhdistyvät teksti- ja lukutilannekokonaisuudessa.
Kerronpa vielä, miten Kyllikki Villan matkapäiväkirja lisää tietoa. Se vakuuttaa pienten asioiden merkityksellisyydestä ja siitä iloitsemisesta.
On pieniä aineellisia ja esineellisiä asioita, joista olen niin iloinen: se että tuo herätyskello ei sittenkään mennyt rikki, vaikka se toissa yönä pudotessaan pysähtyi ja vielä eilen iltapäivällä pysähtyi. Mutta kun yöllä muutaman kerran tarkkailin sitä, niin kyllä se käy ja kyllä se soi. Vaihdoin siihen varmuuden vuoksi uuden pariston. Niin pieni ilo kuin kohta 22 vuotta vanha herätyskello! Ja mitä muita esineellisiä iloja mulla on: se että on tämä sellihaalari ja huiveja ja villapaita että voin pysyä lämpimänä, ja kirjoja.
_ _ _
Kyllikki Villa
Myrskyssä. Kolmas lokikirja
Like 2010
(Noin 400 sivua e-kirjana)
Luin kirjan Elisan e-kirjana.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 