Avainsana-arkisto: Marissa Mehr

”Hän ei suinkaan ollut pieni viaton maalaistyttö, joka tuli vietellyksi, vaan nainen, joka ei kykene käsittelemään sisäistä maailmaansa.”

Marissa Mehrin esikoisromaanin Veristen varjojen oppera (WSOY 2013) ensi sivuilla kuvaillaan samalla päähenkilö Juliette, vaikka oikeasti puhe on oopperan Jevgeni Onegin modernisaatio-ohjaukseen liittyvästä roolihahmoanalyysista. Ranskalainen apulaisohjaaja Juliette on tullut Venäjälle työskenetelemään ja etsimään elämälleen uutta suuntaa.

Päähenkilö liihoittelee rajapinnoilla. Persoonaan ei saa oikein otetta, tosi ja harhahuurut sotkevat kuvausta. Totta on alistettu ja kipeä lapsuus, totta on eristynyt kielipuolielämä Venäjällä. Totta taitaa olla jonkunlainen oopperatyö. Lopusta ei ole takuita. Elämänohjeita heittelevä kokenut Maria muistuttaa ammoin kuollutta huippudiivaa. Päähenkilön ihannoima edesmennyt Joseph Brodskykin poikkeaa juttelemassa. Jevgeni Onegin -oopperan juonihässäkkä ja pääroolilaulajat liukuvat päähenkilön elämänkäänteisiin, kuvitellusti tai todesti. Vaan rakastaako oopperan Onegin oikeasti, entä roolia esittävä mies lavan ulkopuolella?

Jevgeni Oneginin nimiroolia laulavan Dmitrin olevaisuus herättää kysymyksen: onko äärikauhea mies, joka järisyttää päähenkilön, vain mielikuvajatkumo? Miten ollakaan: kun Youtuben avulla haluan sivistyä Tsaikovskin oopperasta, Oneginin aarioita laulaa komea(ääninen), venäläinen baritoni Dmitri Hvorostovsky.

Päähenkilön mielessä ja ruumiissa suhde joka tapauksessa tuntuu, ja alistuminen kaltoinkohteluun saa aikaan rumaa jälkeä. Monesti päähenkilö ryömii maassa tai lattialla. Sirpaleita keräillään pinnoilta ja lihasta. Kun lapsuudesta asti ovat ahdistus ja kipu olleet päätunteet, eipä silloin muuta tiedä odottaakaan tai ottaa vastaan. Tasapainoton päähenkilö rankaisee itseään, eikä siten ratkaisevaa ole se, onko suhde totta vai kuviteltua. Sairaan suhteen jäätävän itsetuhoiset kohtaukset aiheuttavat lukiessa poikkeuksellisen pahan olon. Kerronta on siten väkevää, ja taktiikka, jossa vähitellen paljastetaan mennyttä, keritään päähenkilön tunneajattelua ja vain rajoittuen näytetään päähenkilön aivoitusten ulkopuolista maailmaa, on tehokas.

Romaanissa on aistivoimaa. Verenpunainen ja musta hehkuvat opperalavalla, punaveri virtaa myös muista syistä, syksyn maisemassa välkkyvät värikkäät puunlehdet. Värejä pääsee latistamaan pohjoinen sää, entenkin sateen synnyttämä samea loska. Visuaalisuuden lisäksi herutellaan auditiivisuutta: säveliä, soittoa ja laulua viritellään verbaalein keinoin.

Aihe on kunnianhimoinen ja omaperäinen. Hienoa, että esikoisromaanissa mennään suomalaisten mukaavuusrajojen yli, oopperaan ja Venäjälle. Olen vasta viime vuosina ottanut varovaisia lähestymisaskelia kohti opperaa, joten minulla ei ole kattavaa kokemusta tästä lajityypistä, ja koen, että oopperatietämyksestä olisi lukiessa hyötyä. Ainakin hinku nähdä Jevgeni Onegin syttyi.

Toisaalta oopperalibrettoihin hurahtaminen voisi helposti aiheuttaa romaanin päähenkilön tapaan harhaisuutta, sillä oopperajuonien tunnevyöryt, suhdesotkut ja kunniamurhat ovat niin äärimmäisyyksiin vietyjä. Vain tämän fiktion maailmaan nojaten tuli tunne, että lupaavan alun jälkeen romaani alkaa hämärtyä epäselväksi, aivan kuin näyttämösavu repaleisesti peittäisi estradin lavasteet ja ihmiset.