Aihearkisto: haaste

10 kesäkuun, 2020 · 7:00 am

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Dekkariviikon kunniaksi yksi kustantaja yllätti minut iloisesti lähettämällä uuden norjalaistuttavuuden. Heine Bakkeidiltä on suomennettu nyt kaksi jännäriä, ja minä syöksyin heti uusimpaan: Paratiisin kutsu (Into 2020).

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kakkososa on kirjoitettu taitavasti siten, että siinä viitataan ensimmäiseen osaan, ei selitellä turhia, mutta uusi lukija saa tarvittavaa pohjatietoa. Se avittaa ymmärtämään päähenkilö Thorkild Asken persoonaa ja tilannetta. Kirjan pointti pitkälti on kertojapäähenkilö, ja tietysti jännärijuonellakin on osuutensa.

Tiivistän tapahtumat näin: keski-ikäinen dekkarikirjailija Milla tarvitsee etsivän taustoittamaan suosikkisarjansa uusinta osaa. Todellisuudessa hän tarvitsee etsivää löytämään kadonneen tyttärensä. Taustalla lymyää henkilökohtaisia tragedioita ja sarjamurhaaja tai sarjamurhaajia.

wp-1591426219392.jpg

Pääasiassa kirja etenee rouhean Thorkildin minäkerrontana, mutta nykytyyliin välillä on kadonneen tytön tajunnanvirtaa. Keino on tehokkaaksi todettu, ja toimii se nytkin. Minun makuuni kirjassa murhataan ja kadotaan liikaa. Toisaalta minun makuuni sopii rouheus ja groteskius sekä merkillisten ihmissuhteiden tragikoomisuus. Etenkin Thorkildin ja hänen entisen pomonsa Gunnarin suhde hyrisyttää, ja myös terapeuttiin hänellä on veikeä suhde.

Pidän toisaalta siitä, miten Bakkeid todella tietoisena esikuvistaan tai edeltäjistään varioi lajin kaavoja ja tyyppejä. Nesbøn Harry Holen varjo on silti välillä pimittää Thorkildin. Eli taas synkeänä häärii murjottu, yksinäinen, päihderiippuvainen ex-poliisi joka sanailee tylysti, hoksaa kaiken, näkee kulissien taa ja tihkuu rähjäromanttista vetovoimaa. Voi ei, miksi kaikki naiset lankeavat tähän kolhoon, itsetuhoiseen tyyppiin kuten Holeen? Antaa Thorkildin itse vastata:

” ’Minussa he tietävät mitä saavat.’
’No mitä?’ Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksuntaa ja vilpitön hämmennys.
’Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin luo omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.’ ”

Oi, dekkareiden tekijät, antakaa minulle norjalainen rujonkomea poliisi, jota kirjojen ohikiitävät naiset eivät kaikki ja siinä siunaamassa hamua vällyihinsä!

Psykologisella tai tunnepuolella kirjan kuvaus ei erityisemmin loista, joskin Chandler-henkinen kovistyyli sellaista ehkä edellyttääkin. Esimerkiksi Millan mielenkiintoisen särmikäs hahmo ja hänen eräänlainen mieshaareminsa jäävät aika ohuelle kuvaukselle. Mutta kyllä teksti vetää ja siinä on viistoa menoa, joka pitää matkassaan. Olin aika alkuvaiheessa varma syyllisestä ja hieman pettynein mielin jatkoin hamaan loppuun, jossa minut reippaasti yllätettiin.

– –

Heine Bakkeid
Paratiisin kutsu
suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
dekkari
Into 2020399 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

9 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 kesäkuun, 2020 · 6:06 am

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Dekkariviikko jatkuu! Nyt on vuorossa uutta brittijännistystä. Viikon ensimmäinen dekkarini on taas kerran laatua loihtiva Håkan Nesserin Vasenkätiseten seura.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Seitsemän valhetta -trillerin (Otava 2020) mielenkiintoisuus liittyy minäkerrontaan. Elizateth Kay rakentaa romaanin siten, että minäkertoja Jane kertoo takautuvasti seitsemän valheensa vaiheet. Heti alkuun lukija tietää, että Jane on syyllinen johonkin. Vähitellen selviää mihin, miten ja miksi – ja mitä siitä vielä seuraa. Entä kenelle hän tätä kertoo, sillä Jane aina välillä sinuttelee?

Eli Kay ripottelee kiinnostavia koukkuja ja siten jotain uudenlaista virettä lajityyppiin. Harmillisesti jännite aina välillä löpsähtää, ja olenkin sitä mieltä, että pieni tiivistäminen tekisi kirjalle terää. Ja hiukan minulle jää perustelemattomaksi, miksi mukana juonessa on pakkomielteinen bloggaaja…

wp-1591338722282.jpg

Jane hallitsee kaikkea. Hän ei ole varsinaisesti epäluotettava kertoja, vaikka sitäkin välillä epäilen. Ei, hän rehellisesti selostaa kohtalokkaat valheensa. Kohtalokkaita ne ovat hänen elämänsä tärkeimmälle ihmissuhteelle. Jane on traaginen hahmo, jonka perhesuhteet ovat kompleksisia ja rakkaussuhde Jonathaniin on saanut murheellisen lopun, mutta hänen koko elämäänsä on tukenut ystävyys Marnieen.

”Aikoinani ennen Jonathanin kuolemaa, mietin joskus, tulisiko suuren menetyksen kärsineestä ihmisestä väistämättä myötätuntoisempi. Nyt kun olen kokenut oma suuren tragediani, minusta tuntuu aivan varmalta, että – sikäli kuin tämä on mahdollista – vastaus on sekä ehdottomasti kyllä että ei todellakaan. Kykyni tuntea sääliä on vahvistunut, mutta olen vähemmän empaattinen.”

Kirja tutkii psykologisin tuntosarvin yksinäistä naista, jonka pään sekoittavat elämänpettymykset ja rakkaudettomuus. Sitten seuraa jotain peruuttamatonta, minkä Jane voi selittää itselleen ystävyyden säilyttämisenä. Lukija näkee toisin. Siinä roikkuu kirjan koukku, josta välillä kiemurtelen irti mutta riipun kirjan loppuun asti.

– –

Elizabeth Kay
Seitsemän valhetta
suomentanut Pirkko Biström
Otava 2020
trilleri
367 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2020 · 5:55 am

Håkan Nesser: Vasenkätisten seura

Dekkariviikko on ilo aloittaa laatudekkarilla. Håkan Nesserin uusin suomennos Vasenkätisten seura (Tammi 2020) on jännityskirjallisuutta minun makuuni. Pääosia näyttelevät herkulliset henkilöhahmot, ihmisuhteet ja menneisyyden jäytäminen. Vaikka juoni rakentuu murhien selvittämiseen, oleellista on motiivi, joka liittyy inhimillisiin erehdyksiin ja niiden seurauksiin.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Hienosti Nesser jälleen kutoo tarinaverkkoa sen ympärille, että tapaus kaukana menneisyydessä laukaisee toisaalla kohtalokkaan tapahtumaketjun. Eli kun Maasdamilainen nainen ja jenkkisotilas kohtaavat sota-aikana, ratkaistaan vuonna 2012 usean ihmisen surmaketju. Enempää en juonesta kerro kuin sen, että kirjassa kulkevat rinnan 60-luku, 1990-luvun alku ja marraskuu 2012.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Van Veeteren lähestyy kärttyisästi 75-vuotispäiväänsä ja saa tiettäväksi vanhan tuhopolttotapauksen uudet käänteet. Lukijaa todella hemmotellaan, sillä tapaus mutkistuu siten, että selvitystyöhön osallistuu myös ruotsalaispoliisi Barbarotti. ”Monimutkainen sopusointu”, toteaa muussa yhteydessä Barbarotti ja pukee sanoiksi tunnelmani. Ja Nesserille tyypillisesti lukija saa odottaa yli puolenvälin, että rikostutkinnassa tapahtuu jotain. Se sopii minulle.

wp-1591338700629.jpg

Oi, salarakkaani Barbarotti (sori, Adamsberg)! Miehen paluu ilahduttaa (eikä minulla ole mitään Van Veetereniäkään vastaan). Barbarotti möyrii leskeydessä mutta hän uskaltaa jo katsoa tulevaisuuteen. Jumala-jutut putkahtelevat päähän entiseen malliin, ja ne ovat eräänlainen peili sille, miten toisaalla konkari Van Veeteren filosofeeraa tukeutuen maallisiin päättelyketjuihin. Tämä on herkkua!

Taustalla jyskivät traagiset ihmiskohtalot itse rikosjuonessa. Romaanissa on silti paljon hyväntuulista sanailua, hykerryttäviä tilanteita, havaintoja ja kohtaamisia. Pääpaino on pariskuntadialogeilla. Van Veeteren vaimoineen ja Barbarotti työpareineen tarjoillaan lukijalle lämmöllä; he ovat malli pariskunnista, joiden välillä toimii tajunnanvirtamainen vuorovaikutus, puoliskon kunnioitus omana itsenään ja yhteisen ajan arvostus. Se lämmittää, vaikka:

”Jos tätä keskustelua ei olisi käyty, Van Veeteren mietti, olisiko sillä ollut maailman tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä?

Ei tietenkään. Eihän perhosen siiveniskulla ollut melkein ikinä vaikutusta. Sama päti haluumme löytää elämästä kaavoja: tarpeellista ja äärimmäisen vaarallista silloin kun luulemme löytävämme niitä.

Kyllä perkele täsmälleen niin.”

– –

Håkan Nesser
Vasenkätisten seura
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2020
dekkari
326 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

1 maaliskuun, 2020 · 10:00 am

Blogistania-kirjani 2019

Bologgaajaporukka äänestää jälleen vuoden kirjasuosikeistaan. Ja aina on sama tuska: yksi ihminen voi lukea rajallisesti ja äänestää siten vain lukemastaan kirjajoukosta. Monta helmeä on lukematta. Minulla on myös toinen ongelma, sillä luetut kirjat loksahtelevat eri suosikkisijoille nyt kuin esimerkiksi viime lokakuussa tai joulukuussa. Aika muuttaa mieltä.

Äänestän tällä kertaa vain kahdessa kategoriassa, eli kotimaisten ja käännettyjen kirjojen sarjoissa.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka2

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Verenkiertomainen kerronta hiussuonineen (juonineen) tempaa mukaansa ja saa kananlihalle, kun ajattelee henkilöitä, pikkukaupungin toimintatapoja ja tapahtumia. Velhomaista kerrontaa.

2 pistettä
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Tämä kirja on riematusvonkale proosavirrassa. En ole erityisesti spefi-fani, mutta tällä tavalla ympättynä ihan mikä tahansa arktisen hysterian höyre nappaa pyydykseeni.

1 piste
Pajtim Statovci: Bolla
Onhan tämä hieno, järisyttävä kirja ihmisestä, ihmisistä, olosuhteista, teoista.

Blgistania Finlandin postaukset kokoaa tänä vuonna Amman lukuhetki.

Blogistania Globalia

3 pistettä
Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Kun kaikki mahdolliset sosiaaliset ongelmat ja sen päälle murha iskevät yhteen henkilöön, sen voi kertoa myös näin. Mestarillista proosakerrontaa!

2 pistettä
Ian McEwan: Kaltaiseni koneet
Aika sulloutuu kertojan kuivausrumpuun, jossa sotketaan surutta ennen eläineitä tulevaan tekoälyyn niin, että kertojan osa on olla osallinen, tulkki ja hölmö. Kerronnan kirjopyykki tekee puhdasta jälkeä ainakin minun makuuni.

1 piste
Domenico Starnone: Kepponen
Tarkka, riipivä kuvaus vieraantuneen miehen havainnoista, ajattelusta ja toiminnasta suhteessa läheisiinsä.

Blogistania Globalian postaukset kokoaa tänä vuonna Todella vaiheessa -blogi.

Muihin sarjoihin en tänä vuonna osallistu. Blogistania Tiedon postaukset kerää Kirjamies, ja Blogistania Kuopuksen blogi Yöpöydän kirjat. Kaikkien kategorioiden äänestystulokset julkistetaan 2.3.2020.

28 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Avainsanat:

31 tammikuun, 2020 · 6:06 am

Anne Frankin päiväkirja: klassikkohaaste 10

Kirjabloggaajien klassikkohaaste käy jo kymmenettä kierrosta. Tarkoituksena on lukea klassikko, joka on syystä tai toisesta jäänyt välistä. Haastetta emännöi Taikakirjaimet-blogi, josta voi 31.1.2020 jälkeen lukea postauskoosteen.

Klassikkohaaste10

Olen tähän asti ohittanut Anne Frankin päiväkirjan. Se tuntui nyt ajankohtaiselta Auschwitzin vapautumisen 75-juhlaviikolla. Syy on yksinkertainen: historiasta on opittu valitettavan vähän, mutta pitää silti yrittää – muistaa ja muistuttaa.

Anne Frankin päiväkirja on teos, jonka tietää aika tarkkaan, vaikkei sitä olisi lukenut. Valitsin kirjasta mukaelman, Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvan (Tammi 2019), joka on tehty yhteistyössä Anne Frank Fonds -säätiön kanssa. Se samalla tukee Unicefin lapsen oikeuksien työtä.

Anne alkoi kirjoittaa päiväkirjaa nimeltä Kitty 13-vuotispäivänään, ja hän jatkoi sitä siihen, kunnes natsit löysivät Frankin perheen ja heidän tuttavaperheensä ullakkopiilon ilmiannon perusteella elokuussa 1944. Anne oli silloin 15-vuotias. Hän kuoli keskitysleirillä lavantautiin keväällä 1945.

Kirjan loppusanojen perusteella sarjakuva on uskollinen Annen isän toimittamien päiväkirjojen teksteille. Mukana on joitain pitkähköjä osuuksia päiväkirjoista, mutta valtaosa etenee kuvakerrontana, joka tukeutuu päiväkirjatekstiin, osin myös puhekupladialogeihin.

wp-1580273995478.jpg

Sarjakuva esittää Annen pirskahtelevana teininä, väkevästi tuntevana, voimakastahtoisena ja herkkänä tyttönä, joka havainnoi muita tarkasti, eikä säästele itseään.

”Minulla on eräs silmiinpistävä piirre, jonka kaikki ovat varmasti huomanneet, nimittäin itsetarkkailuni. Voin tarkastella itseäni aivan kuin olisin vieras ihminen. Voin tarkastella arkipäivän Annea täysin ennakkoluulottomasti ja puolustelematta, katsellen, mitä hyvää ja mitä huonoa hän tekee.”

Annen päiväkirja on arvokas tallenne eristyksissä olemisesta, perhesuhteista ja muista ihmissuhteista jatkuvan ulkoisen pelon ympäröimänä. Siitä huolimatta ullakkoporukka yrittää elää tavattomissa oloissa mahdollisimman tavallisesti. Ja tavallista onkin pieni tora, ihmisten hyvien ja huonojen puolien arki-ilmeneminen. Lisäksi päiväkirja valaisee järisyttävän aidosti teinivuosien tuntoja: nuoren tytön mielenliikkeitä, mielialavaihteluita, unelmia ja ajattelun kehitystä. Ja lukijana puristaa koko ajan tieto, miten elämää pursuavan tytön tulee käymään.

”On suuri ihme, että en ole luopunut kaikista odotuksistani, sillä ne näyttävät mielettömiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pidän niistä kuitenkin kiinni, koska uskon yhä ihmisen sisäiseen hyvyyteen.”

Kuvitustyyli tukee tekstiä hienosti. Hahmot ovat selkeitä, ja väritys heijastelee tilanteiden tunnelmia. Kuvakokojen vaihtelevuus tuo rytmiä ja eloisuutta kerrontaa, ja Annen mielikuvituksen lennon kuvitus välittyy erityisen sävykkäästi.

En ihmettele Anne Frankin päiväkirjojen suosiota. Kirja huokuu elämän voimaa. Se konkretisoi, miten miljoonat erilaisuuttaan tapetut ihmiset ovat olleet vereviä, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä tulevaisuus edessään – ja joku on ottanut oikeudekseen sen riistää. Ja joku tällä viikolla ampui väripatruunoita suomalaisen synagogan seiniin.

wp-1580273969494.jpg

– –

Ari Folman & David Polonsky
Anne Frankin päiväkirja
suomentanut Anita Odé
Tammi 2019
sarjakuva
157 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, sarjakuva

Avainsanat: , ,

5 tammikuun, 2020 · 8:00 am

Runohaasteen 2019 tulos

Kiitos Ompun runohaasteen (+ Ompun koontijutun) summaan viime vuoden 20 lukemaani runokirjaa. Yksikään ei ollut liikaa tai tarpeeton. Kieltä sopii kiteyttää ja sanottaa maailmaa niin, että syntyy aina uusia merkityksiä.

Hups, olen tuhma ja toimin toisin kuin haasteohjeissa. En poimi suosikkisitaatteja (ne löydät runojutuistani), poimin vain yhden Aki Salmelan kokoelmasta Eläimen varjo: ”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.” Muuten koostan runokokoelmien nimistä runontapaisen. Runokirjojen otsikoiden typografia erottuu omista sidontasanoistani.

Kiitos eilisestä:
Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema.
Huminaa. Kuulen tuulessa: Ä nim ling.
Sen voimasta liikkuu Tuhat purjetta.

Tunne Painovoiman vaikutus, Eläimen varjo, Kiiskiset.
Tunne Jalkapohja Taikkarin mäellä.

Kultapoika, kuplapoika
ota Aurinkotuoli, istu Yksin ja toisin, muista Harry Harlow’n rakkauselämät,
sillä tämä Terra Nova on Jäätyväinen,
Alepala niin kauan Kun elän.
Niin kauan Aurinko. Porkkana. Vesi.

Vuoden kirjalistauksestani riivin tähän luetut runokokoelmat. Olen numeroinut kirjoja sitä mukaan, kun niitä vuoden aikana olen lukenut:

3. Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (runokuvajaisia), WSOY 2018, 61 s.
7. Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (runoissa tarinaa), WSOY 2019, 80 s.
11. Aki Salmela: Eläimen varjo (hieno), Tammi 2019, 92 sivua.
21. Henriikka Tavi: Toivo (kuolemaa, lepatusta), Teos 2011, 75 s.
36. Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä (runosävyjä), WSOY 1996, 126 s.
42. Sanna Karlström: Alepala (hieno, hieno), Otava 2029, 54 s.
43. Jyrki Kiiskinen: Kun elän (katkelmia), Tammi 1999, 59 s.
45. Risto Rasa: Tuhat purjetta (kootut runot), Otava 2013.
62. Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät (arvioituksia), Otava 2009
72. Tiina Lehikoinen: Terra Nova (fragmenttirunoutta), Poesia 2019, 111 s.
78. Kolkkokollektiivi: Painovoiman vaikutus, (runovihko), Aseman Taidelaiturin teosteksti, n. 30 s.
79. Anni Mäentie: Aurinkotuoli (runoja), Kulttuurivihkot 2019, 70 sivua (PDF).
90. Stina Saari: Ä nim ling (kielikikkoja), Teos 2018, 71 s
91. Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema (rukouksia kaipaaville), Koikkela Kustannus 2018, 32 s.
92. Susu Petal: Taikkarin mäellä (väkevää nuoruutta), Susu Petal 2018, 80 s.
114. Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. (viehätyn), WSOY 2019, 1 h 6 min äänikirjana.
115. Katja Seutu: Jäätyväinen (runoja luonnosta nyt), WSOY 2019, 65 s.
139. Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset (elämästä ja kuolemasta), Teos 2019, 59 s.
153. Jouni Teittinen: Sydäntasku (osuu sydämeen) Poesia 2019, 93 s.
157. Nillas Holmberg: Jalkapohja (runoutta), Gummerus 2019.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

23 joulukuun, 2019 · 6:30 am

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2019: 23. luukku

Lukeminen on lahja ja kirjat paketteja, joista riittää avaamista kerta toisensa jälkeen. Tarkoitan kaikenikäisiä.

Kouluikäisen kirjan sivut kääntyvät ketterästi, kun niitä hänen kanssaan selaa luottoaikuinen: sinä. Myös sinä olet lahja. Lukemispakettiin on tarvittu sinua, jotta ylipäätään kirja löytyy lapsen ja nuoren kädestä, eli olet osannut hankkia ja vinkata mielekästä luettavaa.

Seuraavassa tarjoan sinulle yhden kirjaidean, ja samalla avautuu kirjabloggaajien joulukalenterin aatonaaton luukku.

*

Vuokko Hurme: Kiepaus (selkomukautuksena)

Vuokko Hurmeen lasten fantasiaromaani Kiepaus ilmestyi 2017 (S&S), ja nyt sen rinnalla tai tilalla voi lukea selkokielisen version (mukauttaja Hanna Männikkölahti, Pieni Karhu 2019). Selkomukautuksen merkitys on juuri siinä, että sama kirja helppolukuisena versiona saa uusia lukijoita – etenkin heitä, joille voi paksuun kirjaan keskittyminen olla vaikeaa, vaikka lukeminen muuten kiinnostaisi.

Kirjan kertoja Lenna on kahdeksanvuotias tyttö Kardumista. Siellä kaikki on kääntynyt ylösalaisin ja kärsitään vesipulaa. On siis kyse harvinaisesta lasten dystopiakirjasta, mutta tarina on toteutettu siten, että jännityksen ohella säilyy selviytymisen toivo.

”Kardum oli aika erikoinen
ja varallinen paikka.
Kardumissa oli selvää,
että tuntemattomia piti varoa.
Minun elämäni oli kuitenkin
yleensä ihan tavallista.”

Kirjassa kuvaillaan mielikuvitusta innostavasti erikoinen maailma sekä siihen liittyvät vaikeudet ja uhat. Kirjassa tärkeitä teemoja ovat jakaminen, luopuminen sekä vaikeiden tosiasioiden tunnustaminen.

”- Täällä on tapana,
että kaikki jaetaan muiden kanssa,
mutta meillä on vain vähän ruokaa, isä sanoi.
Muistin lupaukseni enkä valittanut.”

Selko-Kiepaus sisältää paljon henkilöitä ja tarinan polveilevuutta, joten ihan superhelppo kirja se ei ole. Sujuvassa selkokielessä ja oikein onnistuneissa kerrontaratkaisuissa on joitain mutkikkaita kohtia, jotka ovat hitusen helpotettavissa (esimerkiksi sana ”haastava” vaikkapa sanaksi ”vaikea”). Jollekin lukijalle ongelmaksi voi muodostua kirjan pituus, vaikka 250-sivuinen romaani onkin supistunut selkokirjana noin 150 sivuun.

wp-1576903925622.jpg

Lukemista tuuppaavat mukavasti eteenpäin lyhyet luvut ja taitavat johdattelut eri aikatasoihin. Alun ilmeikäs henkilöluettelo kuvineen auttaa: lukija voi tarkistaa, kuka on kuka. Ina Majaniemen eloisa kuvitus tukee muutenkin hienosti tarinaa. Uskon: kun lukija pääsee alkuun, juoni ja tunnelma tempaavat mukaansa! Ja näen sieluni silmin: kouluikäinen lepää turva-aikuisen kainalossa ja he vuoronperään lukevat kirjan tekstiä, eläytyvät ja keskustelevat tarinan käänteistä ja tunteista.

Kiepauksen hienous on siinä, että siinä kuvaillaan monipuolisesti tunteita tilanteessa, jossa meille itsestään selvät asiat eivät enää ole itsestään selviä. Kirja arvostaa lapsilukijaa ja käsittelee sekä maailman ja aikuisten ongelmia että lapsen huolia iloja unohtamatta. Koska näinä aikoina ilmastonmuutos puhuttaa, fantasian avulla sitä on kätevä käsitellä. Spefi-kirjallisuuttaa ei liiemmin ole tarjolla selkona (Unohtunut maa -sarja sekä mukautukset Maria Turtschaninoffin Helsingin alla ja Maresi -romaaneista), joten Kiepaus on siinä tärkeä lisä.

Vuokko Hurme
Kiepaus
selkomukautus Hanna Männikkölahti
kuvitus Ina Majaniemi
Pieni Karhu 2019
147 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

*

Kalenteribloggaajien lämmin joulutervehdys

Lämmintä, lukuisaa joulua, kirjalahjan antaja ja kirjablogien lukija!

wp-1576905526359.jpg

Joulunvieton aikana voit aukoilla muun ohella kirjabloggaajien kalenteriluukkuja. Niistä riittää lukukokemuslahjoja läpi vuoden. Minua ennen joulujutun kirjoitti Mrs Karlson lukee, ja aaton avaa Sheferijm – Ajatuksia kirjoista. Tänä vuonna kirjabloggaajien joulukalenteriin osallistuivat seuraavat blogit (linkit vievät blogiin, ei suoraan kalenterijuttuun):

1.12.2019 Oksan hyllyltä
2.12.2019 Kirjasähkökäyrä
3.12.2019 Elämä on ihanaa
4.12.2019 Hemulin kirjahylly
5.12.2019 Bibbidi Bobbidi Book
6.12.2019 Anun ihmeelliset matkat
7.12.2019 Kirjakko ruispellossa
8.12.2019 Aarrekirjasto
9.12.2019 Kirjojen kuisketta
10.12.2019 Luettua ja maistettua
11.12.2019 Kartanon kruunaamaton lukija
12.12.2019 Kirjan jos toisenkin
13.12.2019 Kirsin Book Club
14.12.2019 Kirjakaapin avain
15.12.2019 Kirjailuja
16.12.2019 Kirjaluotsi
17.12.2019 Kirjan pauloissa
18.12.2019 Kirjarouvan elämää
19.12.2019 Kulttuuri kukoistaa
20.12.2019 Yöpöydän kirjat
21.12.2019 Nannan kirjakimara
22.12.2019 Mrs Karlsson lukee
23.12.2019 Tuijata.Kulttuuripohdintoja
24.12.2019 Sheferijm – Ajatuksia kirjoista

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat: , ,

12 elokuun, 2019 · 6:00 am

Klaaran päivän selkokirjahaaste 2019: koonti

Olen haastanut toistamiseen (tässä) lukemaan selkokirjoja ja kertomaan siitä muille. Selkokirjat ovat lukuvaihtoehto silloin, kun paksut ja vaikeat kirjat eivät kiehdo, mutta lukeminen kiinnostaa. Ne ovat vaihtoehto myös silloin, kun lukeminen ei kiinnosta tai sille ei ole paljon aikaa, sillä yleiskieltä helpompi kirja on aina parempi vaihtoehto kuin kirjattomuus.

selkokirjahaaste2019_v2

Mielestäni haasteeni osuu hyvin aikaamme, sillä juuri nyt käy kiivaana julkinen keskustelu lukemisen ja kirjallisuuden hyödyistä (esimerkiksi laaja Helsingin Sanomien artikkeli ”Kirjojen lukemisesta on hyötyä muistille ja empatiakyvylle” 11.8.2019 ja Jyrki Lehtolan kolumni ”Lugemine on eilicen valhe” Ilta-Sanomissa 10.8.2019).

Koska selkokirjat eivät juuri mediassa näy, yritän osaltani välittää somessa niistä tietoa ja kokemuksia. Tule kommentoimaan selkokirjakokemuksistasi ja siten lisäämään tietoisuutta selkokirjoista. Kirjoita kommentti tähän koontipostaukseen.

Mitä selkokirjoja sinä olet lukenut? Minä olen kirjoittanut haasteen aikana jutut seuraavista selkokirjoista (mukana linkit juttuihini):

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen, selkomukautus Hanna Männikkölahti
Tove Jansson: Muumipeikko ja pyrstötähti, selkomukautus Jolin Slotte / Ari Sainio
Tove Jansson: Vaarallinen juhannus, selkomukautus Jolin Slotte / Ari Sainio
Pekka Rahkonen: Jaakko ja Jekku -sarjakuvat
Jasu Rinneoja: Kaunon nuoruusvuodet
Marja-Leena Tiainen: Tyttö lukitussa huoneessa
Minna Canth: Agnes, selkomukautus Tuija Takala
Satu Leisko: Unohtunut maa -trilogia
Veera Nieminen: Avioliittotesti, mukauttanut Johanna Kartio
Pertti Rajala: Sisällissota
Mimmu Tihinen: Toivottavasti huomenna sataa
Johanna Kartio: Lauran bileet

Klaaran päivän haaste 2019: tässä.
Klaaran päivän 2018 -haasteen koonti: tässä.

Pääset tapaamaan minut selkokirja-asioissa (#selkokirjastossa) syksyn aikana, sillä olen kertomassa selkokirjoistani: Turun pääkirjasto (5.9.), Helsingin Oodi (18.9.), Pornainen, kirjasto (26.9.), Turun kirjamessut (4.10. klo 14), Tampereen Metso-kirjasto (11.10.), Helsingin Kannelmäen kirjasto (16.10.) ja Kaarinan kirjasto (4.11.).

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2019 · 6:00 am

Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka. Klassikkohaaste 9

Aloitin Laxnessin Salka Valkan (WSOY 1966) lukemisen Islannissa. Saatoin haistaa meren sekä nähdä kalastajien kokemat säävaihtelut lahdilla ja pilvien liikkeet vuorten rinteillä. Maisemakokemukset nyky-Islannissa sysäsivät siis kuvittelemaan kulissit, mutta itse kirja sai eläytymään 1900-luvun alkupuolen elinoloihin pienessä kalastajakylässä.

Romaanin päätunnelma on karu, mutta sitä silottavat vuodenaikojen ja maisemien kuvailut. Koen myös kertojan tekevän huvittuneita havaintoja henkilöistä ja tilanteista. Oikkuilu, ailahtelu, totuuden peittely ja avoin tunne purskahtelevat sivuilta silmille. Köyhyyttä, kovaa kohtelua ja kuolemaa on myös riittämiin.

Romaanin yhteiskunnallinen kerros sekoittuu henkilökuvaukseen. Kalastajayhteisön jäseniä rajaavat varat ja asema. Niitä ensin sekoittaa uskonlahko, sitten työväenaate. Mitään näistä Laxness ei kuvaa yksioikoisesti vaan näyttää hurahdusten syitä ja seurauksia. Eristyneen saaren eristynyt kylä on yhteydessä mailman myllerryksiin ja muoti-ilmiöihin aatteista polkkatukkaan.

Pohdin paljon pientä yhteisöä, joka tietää ja utelee kaikista kaiken – antaa tapahtua kaiken. Henkilögalleriaan mahtuu porhoja, porttoja ja parkoja. Kaikkea moninaisine heikkouksineen. Ja nimihenkilö Salka Valka ja Salkan äiti:

”Nämä kaksi naisolentoa olivat jykevien, komeitten huonekalujen rinnalla kuin rantaan kasaksi keräytynyttä rojua – sopeutumattomuudessaan ympäristöönsä he olivat suorastaan naurettavia. Mutta tyttönen, jolla oli vähemmän kokemusta yheiskunnan herravaltaisuudesta ja joka ei näin ollen tiennyt, millaiseen rotanloukkuun hän oli nyt joutunut, vilkuili ujostelemattomilla, tarkkaavaisilla silmillään ympäri huonetta ja ihasteli erityisesti kynttiläkruunua.”

Salka Valka on romaanin päähenkilö, jota seurataan noin kymmenvuotiaasta hieman yli parikymppiseksi. Roteva tyttö puhuu miehen äänellä ja ottaa elämässään ohjat, vaikkeivät olosuhteet ulkopuolisen, epätasapainoisen, köyhän yksinhuoltajaäidin tyttärenä olleet häävit. Tyttö uhmaa sovinnaisia tapoja pukeutuen housuihin ja tehden miesten töitä.

Komeinta Salka Valkassa ovat kohdat, joissa Salka etsii selvyyttä itsestään. Minuun tehoavat myös lapsuuskuvaukset, jolloin hän ymmärtää äitinsä muut puolet kuin äidin roolin. Se vaikuttaa Salkan valintoihin ja suhteisiin. Laxness onnistuu tytön kuvauksessa psykologisesti, ja vaikka romaanissa on paljon ulkonäköön liittyvää kuvailua, se ei vesitä persoonallisuuden tavoittamista.

20190627_084428.jpg

Salka Valkan tarina kääntyy kehitys- ja työläisromaanista rakkausromaaniksi. Salkan rakkaussuhde kaartuu rosoisena: pitkään peitelty ihastus, pelko tunteiden irti päästämisestä, täysillä antautuminen, muuttuminen ja luopuminen. Näin se tiivistyy romaanissa:

”Heidän rakkautensa oli ollut kuin jalanjäljet kevätkasteessa.”

Lapsuudenihastus Arlandur, hahmoton haaveilija, on Salkan heikko kohta, mutta kaiken varjona väijyy äidin kosija Steinthór. Laxness rakentaa hurjaa dynamiikkaa Salkaa ympäröiviin miehiin. Erityisen jäytävä hahmo on Steinthór, joka vainoaa tyttöä 11-vuotiaasta lähtien ja vaikuttaa peruuttamattomasti Salkan ymmärrykseen itsestään ja seksuaalisuudestaan. Arlandur sen sijaan herättää säälinsekaista ärsytystä.

Laxness osaa värittää leveällä pensselillä, josta roiskuu moneen suuntaan, esimerkiksi raaka, uhkaava äijä saadaan näyttämään myös naurettavalta runoilu-uhoajalta ja idealistinen, Salkan unelmien nuorukainen vastenmieliseltä hyväksikäyttäjältä.  Vaaleanpunaista väriä ei paletista löydy. Salka sen sijaan saa vahvan tytön ja naisen väkevät sävyt, ja hänestä muodostuu pohjoismaisen itsenäisen naisen prototyyppi:

”Minun ajatukseni ja voimani eivät ehkä ole paljonkaan arvoisia, mutta ne ovat kuitenkin ainoa, mihin minä voin turvautua, niin kauan kuin ne riittävät. Minä en turvaa koskaan muihin, en Jumalaan enkä ihmisiin, olen nähnyt omassa elämässäni, millaista suurta humpuukia tuo kaikki on.”

20190625_162808.jpg

Kuvassa on näkymä turistibussista Laxnessin kylään. Usvan takaa erottuu kyläkirkko. Kirjailijan museoitu kotitalo jää tien toiselle puolelle. Pikantti yksityiskohta: islantilaiset puhuttelevat toisiaan aina etunimin, vain Laxness tunnetaan sukunimellä.

Jälkisanoissa Laxness kertoo kirjoittaneensa tarinan alunperin amerikkalaiselokuvan käsikirjoitukseksi. Se selittää dramaturgista vaihtelevuutta ja tunnepuolen paisuttelua. Klassikkohaastekirjaksi Salka Valka sopii kuitenkin hyvin, sillä Nobel-kirjailija roimii pientä yhteisöä värikkäästi ja rakentaa rohkean poikkeusnaisen kehityskaaren. Laxnessin kuvauksessa on yhä tehoa.

20190627_125813.jpg

– –
Halldór Kiljan Laxness
Salka Valka
Vuoden 1951 laitoksesta suomentanut Jyrki Mäntylä,
alkuteos 1931 – 32
WSOY, neljäs painos 1966
391 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista Finlandia Kirja.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa ja Jokken kirjanurkka.

Kirjabloggaajien Klassikkohaaste 9. Klassikkopostaukset kokoaa Tuntematon lukija.

Klassikkohaaste 9

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

25 heinäkuun, 2019 · 4:00 am

Naistenviikko 2019: koonti

Jo viidettä vuotta kirjablogeissa vietetään naistenviikkoa (haaste). Yli 20 blogia ilmoittautui mukaan ja on julkaissut juttuja naistenviikon tiimoilta. Kirjoja on lajista toiseen, laidasta laitaan. Osassa jutuissa juhlitaan kirjailijan tai kirjahahmon nimipäivää, osa viistää muuten naisteemaa.naistenviikko 2019

Kirjablogien mielenkiintoisen moninaisiin juttuihin voi piipahtaa koontini avulla. En avaa kirjajuttuja tämän enempää, mutta kerron, että postauksia on esimerkiksi tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, viihteestä, dekkareista, lastenkirjoista, tyttökirjoista, spefistä, runoista, romaaneista ja selkokirjoista.

Naisteviikolle osallistuivatuivat (ainakin) nämä blogit:

Jokken kirjanurkka
Kirja hyllyssä
Kirjailuja
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan pauloissa
Kirjapöllön huhuiluja
Kirjarouvan elämää
Kirja vieköön!
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Lastenkirjavuosi
Limalepakko
Luetaanko tämä?
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaanko teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Sheferjim – Ajatuksia kirjoista
Tuijata
Tuntematon lukija
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Osallistujat linkkaavat tämän postauksen kommenteihin juttujaan, mutta jos eivät, edellisen listan linkkien kautta pääset blogeihin. Jos joku osallistunut blogi on lipsahtanut listalta, korjaa se kommentoimalla!

Aiempien vuosien koonnit löytyvät tästä. Kiitos kaiklle osallistujille ja lukijoille! Ensi kesänä taas juhlitaan!

37 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

23 heinäkuun, 2019 · 6:46 am

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

20190705_092207.jpg

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta –  nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

 

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2019 · 7:00 am

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

20190217_102328.jpg

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

18 heinäkuun, 2019 · 6:45 am

Naistenviikko 2019 alkaa

Viidettä kertaa olen haastanut kirjabloggaajia ja lukijoita kirjalliseen naistenviikon. Kas, tässä haaste, ja poimi sen kommenteista etukäteisilmoittautuneet osallistujat, yli 20 blogia.

Naisnäkökulma saa olla vapaa. Osa ilmoittautuneista postaa päivittäin, osa kerran. Jollain teemana on viikon nimipäivien viettäjät, toisilla naiskirjallisuus omalta kannalta katsottuna.

Torstaina 25.7.2019 julkaisen koontipostauksen, jonne osallistujat lisäävät linkit naistenviikkojuttuihin. Niistä riittää lukuvinkkejä pitkäksi aikaa.

Itse osallistun haasteeseen päivittäin. Viikon kirjailijani ovat tällä viikolla yhtä poikkeusta lukuunottamatta kotimaisia: Jojo Moyes (romaani), Sanna Ryynänen (elämäkerta), Aino Havukainen (sarjakuva), Hanna Velling (romaani), Anna-Leena Härkönen (romaani), Olga Kokko (romaani) ja Ines Lukkanen (taidevitsikirja).

Lisäys 25.7.2019: ymppäsin naistenviikkojuttuihini linkit.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

23 kesäkuun, 2019 · 6:06 am

Jyrki Kiiskinen: Kun elän

Kolari, elämän arpapeli, muistot – niistä on Kun elän -runokokoelma tehty (Tammi 1999). Siltä se ensi silmäyksellä näyttää, ja toisella katsannolla runot ovat moninainen tilinteko sukupolvien jatkuvuudesta, rakkaudesta ja sanojen avaruudesta. Jyrki Kiiskinen sai kirjastaan aikanaan Tanssiva karhu -palkinnon, enkä ihmettele. Hienoa, ajatuksellista rytmirunoa!

tanssiva karhu logo 940

Osallistun postauksellani kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu -palkituista runokirjoista. Haaste on Ylen sivuilla, ja linkit bloggaajien juttuihin löytyvät Tanssiva karhu -sivuilta.

Näen kokoelmassa jopa juonellisuutta: runon puhuja tarkastelee elämäänsä kolarin jälkeen, kun saa elää. Autoilu (elämä) sisältää tuhon mahdollisuuden mutta myös vapauden, vapautumisen:

” – –
Hän ei tarvitse ruumiin voimaa,
riittää kun vääntää avainta,

ikkuna vihreä mielesi mukainen,
mielesi pelkkää kaistaa.”

Kirjan aloittaa osa nimeltä ”Maisema särkyneen tuulilasin takana”. Se sisältää 28 roomalaisin numeroin etenevää runoa, joissa on vaikuttavia kuvia elämisen eri puolista. Väkevä runo rakkaudesta (VIII) säväyttää, niin myös ajatusten kierto maailmasta rakastettuun ja lapseen (X), samoin runo, joka pukee sanoiksi vaikeasti sanoitettavaa kirjoittamisesta, ja samalla luen sitä elämän kiertoa (XI) – näin runo päättyy:

” – –
oksien lomitse
aivojen juurissa
syntyy uuden

ihmisen ajatus,
humisee oksien,
juurien läpi,

häviää savu,
oksiston läpi
häviää savu.”

Kokoelman loppuosan otsikko on ”Uneton”, ja ne runot ovat nimettyjä. Niissä valvotaan kello yhdestä seitsemään, myös äiti, isä ja veli saavat nimikkorunot. Runot ilmaisevat unettoman ajatuskehiä, perhetilanteiden selvittämistä, elämäntotuuksien pohdintoja, menneen elämän puntarointeja ja muistojen tulvaa.

”- –
taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erilaista muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoi jotain.”

20190421_094345.jpg

Runoista kirjoittaminen on vaikeaa, sillä runoilija on tekstissään sanonut sanottavansa, valinnut tavat ilmaista. Houkutus siteerata on suuri, sillä niin tulee esille runojen omaäänisyys, sanomisen oikea olemus. Heijastelen höpinöissäni hämärästi vain sitä, mitä Kiiskinen ilmaisee kirkkaasti – niin postaamiseni näen.

Haluan kuitenkin avata lukukokemukseni, ja luokittelen kolme pointtia lopuksi näin:

  1. Kiiskisen runojen teemat osuvat, sillä elämän, muistojen ja kuoleman kysymykset puhuttelevat minua. Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kokoelma on ajaton.
  2. Rytmiikka tempaa mukaansa. Parisivuiset runot jakautuvat lähinnä kaksi- ja kolmerivisiksi säkeistöiksi. Monissa runoissa myös sanamäärä säkeissä on hallittu kahteen, kolmeen. Siitä syntyy rytmi, joka rullaa sanottavaa ja hyrisyttää sisältöä eteenpäin, vastustamattomasti.
  3. Sisällön ja muodon kauneus ei ole sanahelinää vaan kirvelevän ja kipeän todentuntuista. Kiiskisen kokoelma Kun elän tuntuu henkilökohtaiselta; tuntuu kuin runon puhuja on todella havahtunut siihen, että kun hän vielä elää, tämä on sanottava.  Minä saan mahdollisuuden jakaa sen ja löytää kosketuspintoja. Sellaista on hieno runous.

”- –
mielikuva viimein hajoaa
lauseiksi, asettuu

paikalleen riviin, kansien
väliin, hyllyyn: suljetuilla

sivuilla muhii taas uusi
ennen näkemätön houre.”

– –

Jyrki Kiiskinen
Kun elän
Tammi 1999
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Henriikka Tavi: Toivo (2012)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

14 kesäkuun, 2019 · 5:30 am

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.

Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.

20190526_095724.jpg

Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.

Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.

”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”

– –

Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

dekkariviikkopyorylapieni.png

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,