Aihearkisto: haaste

Runebergin Hanna – Klassikkohaaste osa 16

Tämänkertainen klassikkohaastekirjanani on Johan Ludwig Runebergin kolmilauluinen runoelma Hanna Paavo Cajanderin suomennoksena (1836/1880). Klassikkohaastetta emännöi Kirjaluotsi (haaste ja kooste).

Olen Minna Canthin Hannan suuri fani, ja olen myös muokannut sen selkokielelle, joten silloin selvittelin Runebergin Hannan ytimiä, mutten lukenut nimikaimaa. Canthin Hanna on Runebergin runoelman vastakuva, jossa nuori nainen saa pettyä kaikissa toiveissaan ja jossa miehistä karisee kaikenlainen ihanteellisuus.

Juhani Ahon Papin rouvan alussa on sitaatti Runebergin Hannasta, ja tapahtumat sijoittuvat intensiivisiin kesätunnelmiin pappilassa kuten Runebergillakin. Ahon romaanissa eletään runebergilaisissa idyllipappiloissa, mutta tapahtumat osoittavat, miten naisen elämä menee pieleen, jos puoliso valitaan järjellä – toisin kuin Runebergin Hannassa. Toisaalta voi ajatella niinkin, että Ahon tulkinnassa runebergilaiset romantiikkaodotukset ovat tuhoon tuomittuja, sillä ei romaanin Ellin ensi rakkaus Olavi ole mikään hyveellinen ihannesankari.

Kirjallisuudestamme voi bongailla monia tunnelmallisia kesäisen valon yhden päivän ja yön romaaneja ja ajatella, että ne jatkavat Runebergin Hannasta lähtenyttä traditiota, esimerkiksi Frans Emil Sillanpään Ihmisiä kesäyössä ja Aki Ollikaisen Pastoraali. Runebergilla on siten pitkät varjot tai valonsäteet kirjallisuuteemme – klassikoiden klassikko. Siispä Hannaan kannattaa tutustua.

Runebergin Hanna on kirjoitettu alun perin ruotsiksi, ja valitsin kolmesta suomennoksesta vanhimman (Paavo Cajander 1880, muut: Otto Manninen 1940, Teivas Oksala 1993). Runoelmaksi tituleerattu teos on kirjoitettu eeposten heksametrimittaan. Heksametria ei olekaan helppo selittää, mutta kyse on kuusirytmisestä, loppusoinnuttomasta runokielestä. Kuvailevassa kielessä sanajärjestys ja sanasto nykysilmin ja -korvin poikkeavat totutusti. Malliksi kaappaan kuvan alkuteoksesta:

Siinä tutustuimme päähenkilöön, nuoreen Hannaan. Kirjan ensimmäisessä laulussa eli luvussa vanhan pastorin tytärtä käy kosimassa 50-vuotias nimismies. Pappilan emännöitsijä suosittelee järkiliittoa, mutta nuori piika Johanna varottaa rakkaudettomasta avioliitosta vanhan, rikkaan pulleron kanssa. Toisessa luvussa Hannan pää menee pyörälle lähimain ensi kohtaamisessa, kun veli on tuonut pappilaan kesävieraaksi ystävänsä, ja kolmannessa luvussa Hannan äkkirakastuminen kesävieraaseen äityy pikakihlaukseksi juhannusyön metsäretkellä kirkkaan lähteen vieressä.

Runoelmassa mainitaan myös toinen lemmenpari, Hannan veli August ja Hannan tuoreen rakastetun sisar, Maaria. Rakkauden puhdistava voima henkilöityy koppavaan Maariaan, joka muuttuu täysin eli jättää liehunnan tanssiaisissa ja kosijoiden piinaamisen, kun rehti maalaisylioppilas August astuu kuvioihin.

Runebergin kesäidyllin sanotaan saaneen inspiraation saksalaisen romantiikan ajan kirjallisuuden vastaavista luomuksista. Romantiikka huokuu kesäisen maalaisluonnonnon kuvauksissa, ja luonto elää myös monenmoisena symbolina, sillä se on puhdasta, kirkasta ja tuoksuvaa. Esimerkiksi käydään korkealla vuorella ollen arjen yläpuolella ja rakastutaan katsoen lähteen kirkasvetiseen peiliin laskevan auringon punertavassa valossa.

Minulle Hanna on kiinnostava kurkistus menneen maailman ihanteisiin ja ajatteluun. Siksi en arvioi sitä tykkään / en tykkää -akselilla. On lähtökohtaisesti hyväksyttävä, että Hannassa eletään ihanne-elämää. Kiinnostava yksityiskohta on se, että runoelman nuori mies pysyy nimettömänä: romantiikan hengessä sielu tunnistaa oitis toisesta sielusta tuttuuden, nimestä viis (goethelainen vaaliheimolaisuus). Lisäys: nuori mies tiedetään Johannekseksi, joskin runoelmassa hän on vain vieras.

Romanttinen rakkaus avioliiton perustana ei ollut Hannan aikoihin tosielämässä itsestään selvä toimintatapa, mutta Runebergin runoelma perustaa pariutumisen siihen. Sosiaalista asemaa ei rikota, vaan pappissäädyn vesat saavat toisensa, vaikka toinen on köyhä. Vanhempien ja lasten suhteesta saa lämpimän vaikutelman: korostetun lempeä on vanha pastori, Hannan isä, joka aluksi hyväksyy vanhan, äveriään öykkärin kosinnan – vain hyvyyttään, jotta hän turvaisi lapsensa tulevaisuuden oman kuolemansa jälkeen.

Rakkaus ja kuolema – ne asetetaan vienosti rinnakkain. Runoelmassa on sisäkertomus vanhan kalastajan kuolemasta, ja Hannan isä korostaa elämän lyhyyttä. Myös runoelman alun irrallinen runo kurottaa tähtiin kuolemaviittauksineen. Elämän rajallisuus ikään kuin nostaa ensi lemmen erityiseen hehkuun.

Hannan ja nuoren miehen salamarakastuminen vaikuttanee epäuskottavalta, mutta samalla äkkään, että nyky-tv-draamoissa ja romanssikirjallisuudessa rakastutaan myös ensi silmäyksellä. Eikä nykyäänkään ole harvinaista, että vanha mies vokottelee teiniä kuten käy myös Hannassa. Ja eiköhän nykyisinkin suositella valintatilanteissa kuuntelemaan sydämen ääntä – niin kuin Hanna tekee. Ja saammehan me yhä kohottavia kokemuksia luontoelämyksistä Hannan maisemahavaintojen tapaan.

Kaikenlainen koristelu ja paisuttelu on nykytyyli-ihanteille vierasta. Sitä on katsottava 1830-luvun silmin. Runoelmassa luonto väreilee monisanaisesti, mutta henkilöiden tunteiden ilmaisut jäävät hyvin rajallisiksi. Kyynelehtiminen toistuu, mikä kieltämättä vie nykykatsannossa tehoja.

Vanhasta runokielestä täytyy sanoa se, ettei sen lukeminen ole helppoa: säkeitä on tavattava tarkasti, jotta niistä saa oikean ymmärryksen. Tiettyä viehätystä siinä kuitenkin on. Eihän tässä nyt muuta voi tehdä kuin muokata Hanna kertomustyyliin selkosuomeksi, jotta tutuiksi tulisivat kotimaisen kirjallisuuden kesäyökertomusten ja rakastumiskuvausten alkulähteet.

Johan Ludwig Runeberg: Hanna. Kolmilauluinen runoelma. Suomennos P. Cajander. G. l. Söderströmin kustannuksella 1880, 86 pdf-sivua. (Kansalliskirjaston Doria-digitalisaatio.)

Klassikkohaasteessa olen lukenut seuraavat teokset:

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (Klassikkohaaste 15)

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino KallasLähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, proosarunot, Runot

Kirjojani Helmet-haasteeseen 2023

Olethan huomannut Helmet-haasteen eli 50 vihjettä, jonka perusteella voit valita haasteeseen sopivaa luettavaa? Sama haaste koskee selkokirjoja, ks. Selkokeskuksen sivut.

Lähden vinkkileikkiin mukaan! Seuraavassa on lista omista selkokirjoistani ja ehdotukset, mihin Helmet-(selko)haasteen kohtiin ne sopivat.

Kirjoittamani ja mukauttamani selkokirjat (ja linkit niistä kirjoittamiini juttuihin) ilmestymisjärjestyksessä:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani 1000-luvulta nykyaikaan. Avain 2022.

Helmet-lukuhaaste 2023

1. Kirjassa on kartta: Paimentyttö

2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta: Sormus

4. Kirja, jonka aioit lukea viime vuonna: Ehkä ajattelit lukea kirjani, jota et vielä ole lukenut.

6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate: Paimentyttö- ja Sormus-kirjojen kansissa voi kiinnittää huomiota kansikuvien henkilöiden vaatteisiin.

11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi: Voi olla!

13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs: Sormus, Kullervo

19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt: Paikka voi olla metsä tai iso tai pieni kaupunki – Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa

20. Kirja kertoo naisesta, joka on matkalla: Agnes, Paimentyttö

22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon: Voi olla – kirjani sopivat tähänkin: luonto, metsä, historia, naisen elämä…

26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä: toivottavasti ei ole, mutta jollekin voi olla vaikea lukea esimerkiksi Kullervon elämästä, jossa kaikki menee huonosti.

28. Kirjassa on sama vuodenaika kuin lukuhetkellä: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus – niissä on kaikkia vuodenaikoja.

29. Kirjassa on minäkertoja. Minä-kertoja kertoo tapahtumista omasta näkökulmastaan: Kierrän vuoden, Onnen asioita, Agnes, Lauralle oikea, Niin metsä vastaa, Paimentyttö, Sormus, Kolme novellia…

32. Kirja kertoo asiasta, josta haaveilet: Jos haaveilet rakkaudesta, lue Lauralle oikea ja Sormus. Jos haaveilet tavalliseen elämään jotain mukavaa tai yllättävää, lue Hyvä päivä.

33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun: Hyvä päivä -novellikokoelmassa on lyhyitä juttuja – kyllä muutkin kirjani sopivat tähän kohtaan.

35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua: Teetkö huonekaluja ja verhoilet niitä tai olet tehnyt työtä kaupassa? Lauralle oikea

36. Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan: Nyt paljastuit!Toivottavasti et ole lukemasi jälkeen.

37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole: Vanhat runot, uudet lukijat; Hanna, Agnes, Paimentyttö, Kullervo, Kolme novellia, Sormus

38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan: Kullervo, Niin metsä vastaa

39. Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta: kaikki

40. Kirjassa hylätään jotain: Kullervo

42. Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa: Vanhat runot, uudet lukijat; Niin metsä vastaa

44. Kirja kuuluu genreen eli kirjallisuuden lajiin, jota et lue yleensä. Genrejä ovat esimerkiksi runous, scifi, dekkarit ja elämäkerrat: Jos et ole lukenut runoja, lue Kierrän vuoden, Onnen asioita ja Vanhat runot, uudet lukijat.

45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan: kaikki

46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika: Kullervo

49. Kirja on julkaistu vuonna 2023: toivottavasti elokuussa ilmestyy kaksi uutta selkokirjaani.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: kaikki – toivottavasti!

Lukuiloa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli & joulukalenterin kuudes luukku

Perinteiseen tapaan kirjabloggaajilta aukeaa adventtiaikana joka päivä juttuluukku. Tarkista Ankin kirjablogista postausvuorot. Jokainen joulukalenterin kirjoittaja löytää oman kulmansa adventtiajan juttuihin – tyyli on vapaa niin kuin se bloggaamisessa tuleekin olla. Minun kalenteripäiväni on tänään, ja päädyin pohtimaan kansanperinnettä.

Tänään vietetään itsenäisyyspäivää. Suomi on ollut itsenäinen 105 vuotta. Suomalaisuutta on ollut itsenäistä valtiota kauemmin, eikä se ole koskaan ollut yhdenlaista. Kiinnostavasti siitä kertovat vanhat uskomukset: jotkut asiat toistuvat paikasta toiseen, jotkut tulevat muualta ja jotkut muuttuvat merkityksiltään. 

Valitsin itsenäisyyspäivän kirjaksi Pasi Klementtisen tietokirjan Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit (SKS 2022). Valintani ei ole mikään viesti synkistä ajoista vaan se johtuu kirkkaasti kiinnostuksestani kansanperinteeseen, jossa uskomustarinoilla on ollut tärkeä merkitys. Tarinat tarjosivat selityksiä ilmiöille, ja ne saivat käsittämättömyyksille käsitettävän, konkreettisen ja personoidun pohjan.

Ajatellaan vaikkapa koliikkivauvan öistä, piinaavaa itkua tai aikaihmisen kammottavia painajaisia. Pienokaisen parkumisen hyväksyminen käy järkeen, kun tietää, että asialla on pahanilkinen Yöitkettäjä ja millä konstein se saadaan lähtemään: heitä kirves. Entäpä pahat unet? Silloin Mara tai Painajainen asettuu yöllä nukkujan päälle ahdistaen ja kauhua nostattaen. Nämä ilkiöt voidaan karkottaa taikakonstein ja loitsuin.

Tuollaiset syy-seuraus-sepitykset ovat hyvin ymmärrettäviä kuten sekin, miten ihmiset yhä vain kaipaavat tarinoita eri muodoissa tai selityksiä selittämättömyyksille.

Kansanuskon yöpuoli on helppolukuinen tietokirja. Pasi Klemettinen on koonnut vakuuttavasti ja kattavasti tietoja meiltä ja muualta ja esittää ne havainnollisesti. No, esimerkiksi tästä Painajaisen kaverista Marasta ja sen englanninkielisestä sukulaisesta: ”Itse asiassa nightmare on alun perin tarkoittanut naispuolista pahaa henkeä joka ahdistelee miehiä (tai hevosia) heidän nukkuessaan siten, että he kokevat tukehtuvansa.”

Yöpuolen uskomusolennot -kirjassa eläimet, vainajat, haltiat, hirviöt ja muut uskomusolennot esitellään aakkosjärjestyksessä ja esittelyjä elävöittävät suorat lainaukset loitsuista, runoista ja kansantarinoista. Mukana on myös osuvaa kuvitusta, joka virkistää kokonaisuutta. Aiemmin ei ole ilmestynyt suomenkielistä tietokirjaa, johon on koottu nämä pahanilkiset ja kammottavat olennot.

”Monet olennoista ovat yleensä varsin harmittomia, mutta nyt esittelen niistä tarkoituksella kielteiseksi koottuja piirteitä. Myyttisten olentojen suhteen paneudun antamaan vastauksia siihen, mistä ja miten ne ovat muinoin syntyneet ja tulleet pohjoisen havumetsän kansan rieskasi. Kuva voidaan toki kääntää toisin päin: jospa ihmiset ovat niitä, jotka ovat tunkeutuneet aikoinaan toisten olentojen alueille ja reviireille.”

Mistä me olemme rakentuneet? Jokainen on sukupolvien ketjun osanen, ja on innostavaa kuvitella, mitä kolme, viisi tai kymmenen ketjun osaa sitten uskottiin, kuviteltiin, pelättiin ja toivottiin. Sitä raottavat tämäntyyppiset kirjat. Kansanuskon yöpuolen perusteella etenkin kuoleman arvoitus, vääjäämättömyys ja pelottavuus on vaikuttanut ihmisiin aina, ja sitä varten on tarvittu käsittelytapoja – kuten kirjan moninaisia vainajaotuksia. Ja aina on ollut syytä varoittaa vaaroista, ja siihenkin tarkoituksiin on tarvittu kavahduttavia uskomusolentoja.

Kovin kiehtovaa! Kun tietää asioita menneistä ajoista ja ajattelutavoista, näkee tästä päivästä enemmän kuin ennen. Näissä tunnelmissa toivotan tarinallista, myös toiveikasta itsenäisyyspäivää ja adventtiaikaa 2022!

Pasi Klemettinen: Kansanuskon yöpuoli. Hiidet, manalaiset ja muut demonit, SKS 2022, 320 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

11 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Tietokirja

Selkokirjoja syyskuussa 2022: kokeile ja tule Oodiin

Tavataan Oodissa!

Keskiviikkona 28.9.2022 on paljon selko-ohjelmaa: Älä unohda selkokirjaa -seminaari kokoaa yhteen selkokirjailijoita ja lukuilon kannattelijoita. Olet tervetullut tilaisuuteen Oodiin, mutta tilaisuutta voi seurata myös etänä. Seuraa seminaarin viestintää Facebook-Instagram- ja Twitter-tileiltä.

Keväällä käynnistyi selkonovellien kirjoituskilpailu Ilo (Selkokeskus & Opike), ja voittajat julistetaan samaisessa seminaaritilaisuudessa 28.9.2022. Olen mukana raadissa valitsemassa voittajan ja muut novelliantologiassa julkaistavat novellit.

Tervetuloa Oodiin 28.9.2022 klo 15.00 – 17.00: katso ohjelma täältä!

Haastan

Houkuttelen sinua lukemaan tämän vuoden aikana ainakin yhden selkokirjan ja osallistumaan keskusteluun kirjallisuudesta, joka ottaa huomioon yleiskieltä helpomman kielen lukijat. Selkokieli ei tarkoita sitä, etteikö teksti välittäisi ajatuksia ja tunteita tai etteikö helpolla kielellä saisi aikaan tarinan taikaa. Olet siis vapaamuotoisesti, paineettomasti haastettu!

Nyt syksyllä kirjallisuuden harrastajan lukupinot kasvavat uutuuksista. Samalla on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita. Pienlevikkinen kirjallisuus hukkuu muun joukkoon, koska se ei juuri näy mediassa, eikä selkouutuuksille järjestetä näyttäviä julkkareita tai tilaa kirjamessujen esiintymislavoilla. Lukijoita kuitenkin voisi olla ainakin noin 14 % väestöstä.

Itse julkaisen syyskuun loppupuolella jutut seuraavista selkokieleen liittyvistä tai selkokielisistä kirjoista, tässä ne ovat ennakkoon aakkosjärjestyksessä:

Aarre

Annan nuoruusvuodet

Avaimet selkokieleen

Ei kertonut katuvansa

Pimeän arkkitehti

Sarjarakastuja

Teemestarin kirja. Veden vartija

Puhelen selkokirjoista(ni) podcastissa

Oma selkokirjatuotantoni on jo tusinassa, osa alkuperäisiä, osa mukautuksia. Voit kuunnella ajatuksiani selkokirjoistani ja selkokirjallisuudesta Seinäjoen kaupunginkirjaston erityistehtävän podcastista, oivaltavana haastattelijana Mervi Heikkilä: klikkaa podcastiin tästä.

Blogipostauksiani selkokirjoistani pääset lukemaan linkkejä klikkailemalla:

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä, Tapahtuma

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee – Klassikkohaaste, osa 15

Tällä klassikkohaastekierroksella valitsin Ernest Hemingwayn sukupolviromaanin 1920-luvulta, Ja aurinko nousee (1926, suom. 1954 Tammi). Silmäillen dokumenttia Hemingwaysta tajusin, etten ole aiemmin lukenut hänen varhaistuotantoaan. Outoa, sillä 1920-luku on vuosikymmeniä kiinnostanut minua. Korjasin tilanteen.

Haastetta vetää Ankin kirjablogi, kuva Yöpöydän kirjat.

Ensimmäiset kaksi kolmasosaa luin tympääntymisen vallassa. Ja aurinko nousee vaikutti kirjalta, jonka toivoin päätyvän sinne, minne aurinko ei paista.

Minäkertojamies Jake häälyy persoonattomana kaiken keskellä ja esittää tarkkailevansa sivusta, dokumentoivan lakonisesti, mitä kukin joutilaiden miesten fiesta-porukasta sanoo, syö, juo ja tekee. Äijäilyelementteinä toimivat ryyppääminen, nyrkkeily, Pamplonan härkäjuoksutapahtuma ja härkätaistelut. Kaiken keskellä kirmaa katseen ja halujen kohde Brett, glamoröösi femme fatale.

”Oli viljalti viiniä ja kireyttä, josta ei kuitenkaan piitattu, ja ilmassa leijui väistämätön tapahtumien enne.”

En pureudu nyt romaanin omaelämäkerrallisuuteen, 1920-luvun taiteilijoiden Pariisiin ja eksoottiseen sisällissotaa edeltävään Espanjaan vaan lukurupeamani loppukolmanneksen havaintoihin. En kirjasta silti syttynyt, ja ajattelen Fizgeraldin Kultahatun kestäneen paremmin aikaa kuin Hemingwayn tämä teos.

Kuka ja mikä on Brett?

”- Olen aina tehnyt oman pääni mukaan.

Tiedän sen.

Tunnen olevani kaamea portto.

Tunne sekin, minä sanoin.

Jumalani, Brett ähkäisi. – Mitä kaikkea nainen itsellään teettää.”

Kirjan keskiössä leimehtii kolmekymppinen lady Brett, joka on menossa naimisiin miesseurueesta yhden kanssa, seikkailee toisen salarakkaana (kaikki tietävät), rakastuu matadoriin ja pitää Jakea kaveripanopinteessä. Brett näyttäytyy minun silmiini 1920-luvun modernin naisen fantasialta, vapaalta kaunottarelta ja seireeniltä – kerran kirjassa viitataankin miehiä sioiksi loitsivaan Kirkeen.

Naiskuvan ristiriitaisuus kiinnostaa: Brett ei voi itselleen mitään, eivätkä miehet voi mitään sille, että lumoutuvat ja joutuvat keskenään sanaharkkaan ja nyrkkitappeluihin. Romaanin seurapiiri toisaalta sallii Brettin vapauden ottaa ja jättää, mutta se jättää kaikkiin jälkiä – myös Brettiin. Romaani kertoo sarkastisesti (rakkauden) hinnasta.

”Naisista saa loistoystävän. Suurenmoisen vallan. Ensinnäkin täytyy naiseen rakastua, jotta ystävyydellä olisi jokin perusta. Olin pitänyt Brettiä pelkkänä ystävänä. En ollut vaivautunut ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan. Olin saanut saamiseni ilmaiseksi. Laskun tuloa se vain oli lykännyt. Lasku tuli aina. Siinä yksi loistopuolista, johon voi aina luottaa.”

Mistä siis romaani minulle kertoo?

Ja aurinko nousee kertoo kapitalismista ihmiseen sisäänrakennettuna. Voittoja tavoitellaan ystävyyssuhteissa, hankitaan ohimeneviä hauskoja irrottelun hetkiä, joissa siedetään tympeitä tyyppejä kokonaisvoittojen toivossa. Kilpailu on käynnissä harrasteissa (kalastus, härkätaistelut, vedot, rakastettu/rakastelu) ja joku aina voittaa, muut maksavat hinnan. Romaani kertoo, miten liukkaasti elämä lipuu sen tuhlaamiseen ja pettymyksiin, kun ei saa sitä, mitä tilaa.

Hemingwayn sittemmin paljon jäljitelty tunteiden väistely ja toteamistyyli sisältävät rutkasti joutavaa dialogia, toistoa, toistoa ja tapahtumattomuuden dokumentointia. Pitkään se hämäsi minua alatekstin näennäispuutteella. Sitten oivalsin sen olemassaolon, etekin silloin, kun pamplonalainen baarimikko ja Jake juttelivat kuolemaan johtaneesta härkäjuoksusta:

Hän [baarimikko] pani kannut pöydälle ja istahti tuolille.

Iso puskuhaava. Huvin tähden vain. Pelkän huvin tähden. Mitä siitä pidätte?

En osaa sanoa.

Siinäpä se. Pelkän huvin tähden. Huvin vain, nähkääs.”

Minäkertoja asettelee salavihkaa muiden suuhun ajateltavat asiat ja osoittaa teksti- ja sisältöosaamisensa tekstipinnan karuudella. 

Kirjan keskeiset henkilöt ovat ulkopuolisia flaneeraajia: kaikki ovat poissa omalta maaperältään, ja yksi henkilöistä toistuvasti muiden hampaissa (jostain syystä juutalaisuutta korostaen). He ovat kokemussyöppöjä (pikemmin juoppoja) väistellen tavoitteita ja tarkoitusta. Porukka ostaa huvia, ja huvin vuoksi maksetaan: pettymykset ovat minimihinta, joten tunteet yritetään kuolettaa.

”Kuvittelin maksaneeni kaikesta. En niin kuin nainen maksaa ja maksaa ja maksaa. En minkäänmoista vastikkeen saamisen eikä rangaistuksen kärsimisen tunnetta. Arvojen vaihtoa vain. Antoi jotakin ja sai jotakin muuta. Tai sitten teki työtä saadakseen jotakin. Jollakin lailla maksoi kaikesta, mistä oli hiukankin iloa.”

Ja aurinko nousee täyttää klassikon kriteerit, mutta säilyykö sen vaikuttavuus? Riippuu lukijasta. Toistan: romaanin loppuosan monet asioiden aukikirjoittamattomuudet antoivat ajateltavaa, mutta kokonaisuus (ei vain vastenmielisten härkätaistelutilanteiden vuoksi) jäi ns. ostamatta.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee, suomentanut Jouko Linturi, Tammi 1956 (myöhempi pokkariversio, alkuperäisteos 1926), 275 sivua. Lainasin kirjastosta.

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino KallasLähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

7 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär & Utrio 80 -haaste

Kaari Utrio täyttää tänään 80 vuotta, onnittelut! Juhlapäivän kunniaksi kirjablogeissa on juttuja Utriosta ja hänen tuotannostaan (ks. haasteen kokoaja, blogi Kirjasähkökäyrä). Minä valitsin juhlakirjaksi Pirita, Karjalan tytär -romaanin 50 vuoden takaa (Amanita 1972, Tammi/BookBeat 2021).

Romaanissa on romanttisia aineksia, jo Piritan tausta on sellainen: hän on karjalaisen kartanontyttären ja luopiomunkin äpärä. Sukunsa hylkäämä äiti kuolee synnytyksessä, isä tytön ollessa seitsenvuotias, jolloin kauppamiehet kaappaavat hänet ja myyvät orjaksi novgorodilaiselle pajarille. Piritan seikkailut jatkuvat noin 25-vuotaaksi, ja matkalle mahtuu lihallisia kohtaamisia, myös rakkaus.

Kiinnostavaa on etenkin se, että pääsääntöisesti sänkypuuhat ovat lähinnä päähenkilön reaalipolitiikkaa, ei makeilevaa vaaliheimolaisuutta, silti Pirita löytää myös oman nautintonsa. Vaikka Pirita on pakotettu 15-vuotiaana isäntänsä petikumppaniksi, hän oppii, miten hän selviää hyväksikäytöstä. Lisäksi hän hyväksyy oman seksuaalisuutensa luonnollisuuden:

”Miksi ei? Ja sitten hän ajatteli mitä kirkko sanoi haureudesta, ja kohautti olkapäitään. Orjana hän oli saanut vuosikaudet alistua haureuteen eikä kirkko ollut tehnyt mitään asian korjaamiseksi. Nyt kun hän halusi itse omasta tahdostaan ottaa miehen ei kirkolla ollut enää oikeutta tuomita hänen tekojaan.”

Ehkä taustalla vaikuttaa romaanin kirjoittamisaikojen seksuaalinen vapautuminen ja feminismi, mutta päähenkilön ajatukset sopivat hänen kehityskulkuunsa. Onhan hän tyypillinen historiaviihteen naispäähenkilö, omaehtoinen pärjääjä: ”Nuoresta iästään huolimatta hän oli tarmokas ja pystyvä ja ahkera;” 

Pirita on myös lapsirakas ja poikkeuksellisen empaattinen, sillä hän ymmärtää alistajiensa ja muiden ihmisten tilanteen, motiivit ja kasvojen säilyttämisen tarpeet. Piritassa on lisäksi kiehtovia ristiriitoja, vapauskaan ei ole yksinkertaista:

”Orjuuden suojaan ei enää voinut paeta eikä Pirita sitä halunnutkaan. Mutta mitä hän halusi ja mitä hänen piti tehdä, sitä Pirita ei osannut itselleen selvittää.”

Romaani koukuttaa seuraamaan Piritan elämäntapahtumia, mutta ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, sillä mitättöminkin yksilö joutuu kärsimään valtapolitiikasta. Romaanissa kuvataan paljon Novgorodin uskonkiistoja ja vallanpitäjien juonitteluja. Valtasuhteet vaihtelevat, ja niitti niille on se, kun Iivana Julma tapattaa 1500 novgorodilaista. Kaikki tämä vaikuttaa Piritaan.

Utrion kuvaukset 1500-luvun novgorodilaisen pajaritalon elämästä, nokkimisjärjestyksestä ja ihmissuhteista tempaavat mukaansa. Hän hallitsee elävät sävyt silloinkin, kun juonittelut, väkivalta ja kohtuuttomuus jylläävät. Hurjuuteen kerronta äityy, kun juoppohullu isäntä Afim Avraamov raahaa perherippeitään pakomatkalle Karjalan kautta Kuolan niemimaan Lappiin. Selviämistaistelu vihan, tautien, kylmän ja nälän vallassa kouraisee. 

Viime kesänä luin Utrion elämäkerran. Siitä opin sen, että Utrio uskoo onnellisiin loppuihin. Muuta en Piritan kohtalosta paljasta. Elämäkerta opetti myös entistä enemmän arvostamaan valtaisan työteliästä kirjailijaa, joka ei ole tinkinyt taustatutkimuksista, jotta ajankuva historiallisissa romaaneissa tuntuisi aidolta. Aikalaiskritiikin ymmärtämätön rouvasporno-vähättely on aikojen saatossa osoittautunut hutiksi, ja nykylukijat voivat vapaasti nauttia tyylikkäästä historiaviihteestä.

Kaari Utrion kengät Juupajoen kenkämuseossa, kuva kesältä 2021

Utrio sai valtion kirjallisuuspalkinnon Piritan ilmestymisen jälkeen vuonna 1973. Mutta Utrio ei jättänyt Piritaa rauhaan, vaan hän uudisti kielellisesti kirjan 7. painoksen vuonna 1999. Minä luin ensimmäisen version, joten muutokset jäävät minulle arvoitukseksi. Sujui tämä näinkin oikein hyvin – samoin kuin myös viime kesän keskiaikainen Utrio-kokemukseni, rakenteellisesti kekseliäs näkökulmaromaani Pirkkalan pyhät pihlajat (1976), jossa siinäkin käväistään Novgorodissa. Utrion 1800-luvun alkuun sijoittuvia romansseja olen lukenut useita.

Kaari Utrio on ilmoittanut, ettei hän enää kirjoita historiallisia romaaneita. Näin hän totesi muun muassa viime vuoden kirjamessuilla Helsingissä vireänä ja terävänä. Siihen on tyydyttävä ja kiitettävä uraauurtavasta kirjallisesta työstä. Arvostan.

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär, Amanita Ltd 1972 / Tammi 2021, 331 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaikki Utrio-juttuni: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kesäpaussilla kohti naistenviikkoa 2022

Kirjabloggaaminen on antoisa harrastus, mutta myös iloa tuottavista toimista on välillä viisasta pitää lomaa. Tavallisesti julkaisen pari juttua viikossa, mutta nyt pidän kuukauden tauon. 

Olen aina määritellyt luku- ja kirjoitusharrastukseni sellaiseksi, että se jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta. Lähiajat, jopa -vuodet, ovat täyttyneet monenlaisista velvollisuuksista ja kuormituksista niin, että hyvä harrastuskin voi paineistua. Siksi pidän kuukauden kesäloman postaamisesta.

*

Naistenpäivänä julkaisin haasteen heinäkuisesta – jo perinteisestä – kirjasomettajien naistenviikosta. Ilokseni mukaan on jo ilmoittautunut kirjabloggaajia. Tervetuloa: yhä saa ilmoittautua tai osallistua haasteeseen ilmoittautumatta! 

Palaan postaustauoltani, kun naistenviikko alkaa. Omat suunnitelmani naistenviikkojutuiksi ovat seuraavat. (Varaan itselleni kuitenkin muutosoikeudet, sillä taidan kuitenkin tauollani lukea, joten jotain kerrassaan kiinnostavaa saattaa tulla sotkemaan julkaisusuunnitelmiani.)

18. heinäkuuta – Riikka: Riina Tanskanen, Tympeät tytöt
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla: Johanna Sinisalo, Ukkoshuilu
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta: Helena Ruuska, Mary Gallen-Kallela
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna: Paula Havaste, Laahus & Johanna Valkama, Kuningatarlaiva
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita: Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede
23. heinäkuuta – Olga, Oili: Jasmine Westerlund, Olly Donerin kiehtova elämä
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja: Kristiina Vuori, Samettiin kätketty

(Täydensin listaa 1.7.2022.)

Viikon lopuksi 25.7. julkaisen koontijutun, johon haasteeseen osallistujat voivat linkata postauksiaan.

Kauniita kesäpäiviä – palaamisiin!

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Sekalaista

Satu Rämö: Hildur

Päätän kesäkuun dekkariviikon jännitykseen islantilaismaisemissa. Satu Rämön esikoisdekkari Hildur (WSOY 2022) sijoittuu Islannin luoteisosaan, Länsivuonolle, Ísafjörđurin pikkukaupunkiin.

Kirjapostaajien viikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, logo Yöpöydän kirjat.

Pikkupaikkakunnasta ja sen poliisiasemasta tulee mieleen vangitseva islantilainen tv-sarja Loukussa, mutta nyt rikoksia ratkoo lumivyöryalueen ja vuonovuoristoseutujen naisvaltainen joukko, sillä päällikkönä toimii perheenäiti Beta ja rikostutkijana yksineläjä Hildur. Tosin suomalainen Jakob saa pestin harjoittelijaksi, jonka opinnot Tampereen Poliisiopistossa ovat vielä vähän kesken.

Rämö rakentaa päähenkilöistään kiinnostavia. Kun luin kirjan esittelyn, myönnän olleeni skeptinen, sillä on kovin tavallista miehittää/naisittaa dekkari traumatisoituneilla ja kompleksisilla poliisihenkilöillä. Hilduria kalvavat lapsina kadonneet pikkusisarukset, ja Jakob painii norjalaisen ex-vaimon kanssa poikansa tapaamisoikeudesta. Kirjan edetessä henkilöt saavat lihaa luiden päälle, persoonat vahvistuvat, samoin työtovereiden ystävyys. Myös sukupuolirooleja rikotaan, sillä Hildur on sitoutumiskammoinen surffaaja ja Jakob kutoo neuloosin vallassa islantilaisvillapaitoja. Tervettä!

Entäpä jännitys? Lumivyöryn alle jää mökki ja mökkiin mies, joka ei kuollutkaan luonnonmullistukseen, ja kalmossa on piirteitä, jotka yhdistyvät muihin murhiin. Hildur ja Jakob keräilevät pikkuhiljaa johtolankoja, ja juoni etenee mallikkaasti vaihe vaiheelta. Siihen aika luontevasti sopivat henkilöiden privaattitapahtumat, Jakobin englanninkielinen kommunikointi sekä islantilaiset maisemat ja tavat.

Pientä häirintää minussa herättävät kirjan kursivoidut osuudet, joissa äänessä on sarjamurhaaja. Kyse on tyystin makumieltymyksestäni, sillä pidän keinoa nykydekkareissa turhan tavanomaisena – ja usein turhana. Jännäri olisi kehittynyt mainiosti ilman näytteitä ajatusmaailmaltaan nyrjähtäneestä murhaajasta.

Sen sijaan en pidä ollenkaan kerronnallisesti osoittelevina tai opasmaisina osuuksia, joissa kerrotaan islantilaisuudesta. Olen lukenut Rämön matkakirjoja ennen vuosientakaista Reykjavíkin matkaani, ja ne viihdyttivät ja hyödyttyttivät silloista reissuani. Mielestäni dekkarin Islanti-jutut sopivat mukavasti Jakobin perehdyttämiseen maan tapoihin. Esimerkiksi tiedot islantilaisten tavasta muistaa vainajia tuntuvat käyvän hyvin kirjassa moneen tarkoitukseen. Sympaattista:

”Muistokirjoitukset kertoivat yksittäisen ihmisen historian tekstin kirjoittajan omasta näkökulmasta. Joskus yhdestä vainajasta oli tehty useampi muistokirjoitus, kun sekä sisarukset, vanhemmat, lapset, koulukaverit että työkaverit halusivat  kertoa omat muistonsa vainajasta. Kun yhdestä ihmisestä kirjoitettuja arkisia muistokirjoituksia vertasi keskenään, alkoi piirtyä moniulotteinen kuva ihmisestä.”

Islantilainen marraskuu kaikkine säineen ja länsivuonomaisemineen kuvataan kirjassa visuaalisen tehokkaasti. Moni muukin kirjan piirre miellyttää. Ratkeamattomia asioita jää niitäkin sopivasti auki, joten mieluusti odotan Hildurille jatkoa.

Satu Rämö: Hildur. Osa 1. Wsoy 2022, 232 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Dekkariviikolla 2022 postasin:

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

Reijo Mäki: Hotel California

Satu Rämö: Hildur

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Reijo Mäki: Hotel California

Olen viimeksi lukenut Reijo Mäen Vares-dekkareita ja yhden Vares-selkomukautuksen useita vuosia sitten. Keväällä on ilmestynyt taas osa turkulaisen yksityisetsivän seikkailuista, joita on kertynyt yli 30 kirjan verran. Testaanpa kirjabloggaajien dekkariviikolla, miten uutuus puree.

Hotel California (Otava 2022) alkaa Kalifornia-reissulla, jossa Jussi Vares on jonkinmoinen konsultti dokumentaristi Fränk Wrångin matkalla Lake Pirun maisemiin. Mukana on ohjaajan ammatillinen oikea käsi Mariza, hänkin Vareksen vanhoja tuttuja. Lisäksi Vares kohtaa pannukakkubaarin mehevän räiskäleenkääntäjän, ja…

Pian palataan Turkuun, Frank katoaa, Vares alkaa penkoa tapausta liikemiestutun Danny Lundin toimeksiannosta ja jakaa etsintäajatuksiaan Marizan kanssa, ihan ystäväpohjalta. Samaan aikaan natsihenkinen jenkkipalkkamurhaaja saa toimeksiannon Suomeen.

”Yrittikö Danny Lund kätkeä jonkinlaista henkistä painettaan tähän jatkuvaan jutunvyörytykseensä?”

Samaa mietin Mäen Vares-sarjasta, joka jatkuu totutulla tavalla: pääosassa on miesten jutustelu ja sanaleikittely; Vares notkuu kavereineen tutussa baarissa, jorisee ja kuuntelee muiden sanailua. Varmasti Mäellä on painetta jatkaa sarjaa ja tuottaa sen ystäville jännityshupia. Sarjan alkupuolen äijäilyöverit tuottivat minullekin jonkin sortin huvitusta, mutta aika on ajanut minusta ohi, joten totean, että uutukaisessa on liiaksi tyhjäkäyntistä höpinää ja heppoisia juonenkäänteitä.

Muutama sivujuonne kyllä kiinnittää huomioni. Esimerkiksi Ameriikoissa maastopalot muistuttavat ihmisten piittaamattomuudesta, kenties hieman ilmastomuutusuhistakin.

Poikkeuksellisesti Vares-tarinan yksi säie kytkeytyy tositapaukseen. Turun kauppatorin puukotustapahtuma tuodaan kirjaan niin, että se pysäyttää Apteekki-baarin asiakkaat. Vareksen järkytys kuvataan tunteikkaasti. Kirjassa pari kertaa seisahdutaan myös miettimään, miten löyhästi ja sattumanvaraisesti elämänlanka on kiinni.

Tärkein sivujuonne liittyy juutalaisuuteen. Yhden henkilön sukutaustaan kuuluu isovanhempi, joka selvisi keskitysleiriltä. Sukuperintöön kuuluu, ettei natsien rikoksia saa koskaan unohtaa. Niinpä seikka tulee mukaan uutuus-Varekseen ja vaikuttaa lopputapahtumiin.

Parin vakavan viitteen ryydittämänä muu on viihdettä, mikä on tyylilajin tarkoituskin. Vares-fanit saavat vuosiannoksensa, mutta minulle sopii taas muutaman vuoden paasto.

Tällä viikolla Kirsin kirjanurkka kerää dekkaripostauksia.

Reijo Mäki: Hotel California, Otava 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri

Tällä viikolla vietetään kirjabloggaajien dekkariviikkoa. Jatkan sitä Tiina Raevaaran trillerillä Sielujen syöveri (Like 2022).

Dekkariviikkoa emännöi Kirsin kirjanurkka, kuvan on tehnyt Yöpöydän kirjat – bloggaaja.

Otin tietoisen riskin ja luin tämän trilogian päätösosan tietämättä mitään aiemmista osista. Yllätyin, asiantila ei juuri haitannut. Aiempiin tapahtumiin viitattiin tarpeeksi, ei selitetty liikaa, ja fokus pysyi minäkertojan nykyhetkessä, kesäloman loppuviikoissa tyttärensä kanssa, ja kertojaa häiritsevässä muistamattomuudessa.

Kertoja Eerika Hämeenranta jäi orvoksi lapsena kuten myös ystävänsä Kristiina, eikä Eerika muista tapahtumista muuta kuin jäytävän syyllisyyden. Nyt ystävä on vankilassa istumassa pitkää tuomiota murhista. Kirjan tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Eerika tapaa julkkispsykologi Harrietin ja Eerikalle selviää, että Harriet on tuntenut hänen ja Kristiinan vanhemmat. Sitten tapahtuu outo murha, toinenkin, ja Eerika joutuu vaaratilanteisiin. Eerikan mieltäkin myllertää: ”Miksi minä näen tällaisia asioita, muistoja, jotka eivät ole minun?”

En viihdy jännityskirjallisuuden verikekkereissä tai psykopaattitarinoissa vaan psykologisen jännityksen parissa. Raevaaran kirja on kallellaan jälkimmäiseen. Pääteema liippaa muistin manipulaation ja psykologisen vaikuttamisen aiheita. Mielen haltuun otossa on hieman scifi-henkeä, mutta toisaalta onhan todellisuudessakin tehty erinäisiä kokeita, joissa istutetaan valemuistoja tai poistetaan muistoja.

Pysyn hyvin kirjan kyydissä, sillä kerronta on mutkatonta sekä etenee suvannoista toimintaan. Asioita avataan sopivin annoksin ja loppuvirkkeeseen jää jäytävää. Ehkä loppupuolella tapahtuu hitusen liikaa yhteensattumia ja onnenkantamoisia, mutta ihan mallikkaasti jännitystä rakennetaan ja päästään lopputulokseen, joten ihan kelpo jännitystä sain kesän alkuun.

Tiina Raevaara: Sielujen syöveri, Like 2022, 298 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä

Voisin pinosta valita dekkariviikolle vaikkapa tällaisia käännöskirjoja kuten Krusifiksitappaja, Tappoaikataulu tai Saaliin jäljillä. Kaikella kunnioituksella tyylilajin tekijöille ja lukijoille: noin nimetyt tai veriteoilla hekumoivat teelmät eivät olen minulle jännäriviihteen teekupposia.

Siispä kokeilen kevytjännitykseen sopivaa uutta tuttavuutta. Saksaksi kirjoittava Valentina Morelli vie lukijan toscanalaiseen nunnaluostariin kirjassa Kuolema keskipäivällä (Saga Egmont 2022). Ei sekään suosikikseni nouse, mutta tässä pari aatosta dekkarihömppätuokiostani.

Tällä viikolla postataan dekkareista, haastetta emännöi Kirsin kirjanurkka (logo Yöpöydän kirjat).

Alkukesän väreillessä yksi nunnista löytyy kuolleena luostarikirkon pihalta. Sisar Isabella epäilee, ettei kaikki ole tapauksessa reilassa ja saa karabineeri Matteon samaisen epäilyksen valtaan. Tarkoittaako vainajan viime hetkillä maahan raapustama numero kuusi paholaista vai kuudetta käskyä?

Kuolema keskipäivällä noudattaa cosy-kaavaa: tavis alkaa solmia lankoja yhteen, tekee yhteistyötä paikallispoliisin kanssa ja ratkaisee rikoksen. Luostarielämä sääntöineen antaa omaperäistä sävyä touhuun, joskin tv-sarjoja Isä Matteo ja Isä Brown seuranneet löytänevät yhtymäkohtia, vaikka nyt pääosassa häärii nunna.

Sisar Isabellan persoona ei vielä ainakaan tässä sarjan ensimmäisessä osassa pääse valloilleen, mutta voisi hänessä potentiaali olla. Ei myöskään poliisi-Matteo säväytä, vaikka vähän viritellään myös romanttisia viboja – valitan, ei sentään kiehtovan epäsopivasti nunnan kanssa vaan kyläkaunottaren. 

Vaatimattomia ovat myös luostarin jännitteet abbedissan valvovien silmien alla ja poliisin paineet pormestarin toimesta. Yhtäkkiä mieleeni pamahtavat varhaisnuoruudessa lukemani Giovanni Guareschin kirjat isä Camillosta, jossa humoristinen kisailu kirkonmiehen ja kommunistipormestarin välillä tehosti dynamiikkaa.

Lyhyytensä vuoksi Kuolema keskipäivällä sopii välipalaksi, vaikka kirjakokemukseni maku jää vaisuksi. Saanpa kuitenkin lomaviikkoni kevyesti käyntiin – ja postausainesta kirjabloggaajien dekkariviikolle.

Valentina Morelli: Kuolema keskipäivällä. Osa 1 – Kuolema, murha (ja dolce vita), suomentanut Anne Kilpi, Saga Egmont 2022, 95 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Klassikkohaaste 14

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Valintani on Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -sarjan aloittaja Tie Myrskyluodolle (Gummerus 2021 BookBeatissa), joskin luin sen perään koko sarjan. Lasken sarjan klassikoksi, sillä ensimmäisen osan ilmestymisestä on yli 50 vuotta ja sarjalla on vakiintunut asema saaristolaiselämän kuvauksena.

Haastetta vetää tällä kierroksella blogi Kartanon kruunaamaton lukija.

”Maijan tie Myrskyluodolle on vaikea tie.”

Myrskyluodon Maija -sarjan ensimmäinen osa Tie Myrskyluodolle kertoo nimihenkilön elämästä rippikouluikäisestä parikymppiseksi ennen 1800-luvun puoliväliä. Miljöönä on Ahvenanmaan syrjäinen saaristo, jossa perhe, vuodenkierto, kirkkopyhät ja kalastus- ja karjanhoitoelinkeinot määrittävät elämää.

Maija on monilapsisen perheen toiseksi vanhin tytär, ajatuksissaan harhaileva, arka tyttö, jonka ankara kuri on opettanut hiljaiseksi ja avuttomaksi, joskin ajan tapaan erittäin kuuliaiseksi ja ja ahkeraksi. Tie Myrskyluodolle kertoo vuodenkierron askareiden ja perhe-elämän ohella Maijan naittamisesta hänelle vieraalle ja vastenmieliselle Jannelle sekä pitkästä nelivuotisesta kihlauksesta, jonka aikana Maija oppii rakastumaan tulevaan mieheensä. Kirja päättyy häihin ja muuttovalmisteluihin kohti kaukaista Myrskyluotoa.

Nuoren kehityskertomusta korostaa kikkailematon lyhytvirkkeinen kerronta, joka näyttää eikä selitä. Maijan pelot ja ahdistukset ovat tavallisia maalaistytön epävarmuuden ja epäitsenäisyyden ilmentymiä, ja sellaisesta kuvauksesta innostuin kovasti.

Nuorelle Maijalle elämä on vanhempien määräysvallassa elämistä alituisessa Herran ja moitteiden pelossa. Ilot ovat pieniä, huolet suuria. Erityisesti sykähdyttää, miten naisväki yrittää perehdyttää säikkyä Maijaa syntymän ja kuoleman kysymyksiin.

”Virvatulet eivät ole mitään satua, ne ovat todellisuutta niin kuin kaikki näkymättömät olennotkin.”

Ihastun ensimmäisen osan kerrontaan tavoista ja toimista. Tarkkuus vie autenttisen oloisesti kuvattuun aikaan.

Tärkeimpänä pidän kuitenkin uskomusperinteen merkitystä kirjan henkilöille. Ihastuttavia ovat sarjan kaikissa osassa hämärähetket, jolloin valottomina iltoina talon väki kokoontui kuuntelemaan vanhojen juttuja, mutta ensimmäisessä osassa niissä on ihan omanlaisensa taianomainen tuntu. Maijan kotona jutustelusta vastasi vanha Olle, joka tiesi kummitustarinat sekä asiat tontuista ja hatioista. Vanhat uskomukset mahtuvat mutkattomasti kristilliseen maailmankuvaan.

”Mites tässä nyt sitten käy, Maija kysyy ahdistuneena?”

Luin myös sarjan muut neljä osaa, mutta ensi osan taika haalistui. Kyllä ankaran työteliään arjen sekä Maijan tunteiden ja herkkyyden kuvaus yhä viehätti ja kosketti, mutta kerronnan veto ei kaapannut siten kuin ensimmäisessä osassa. Sarjateho perustuu juoneen: lukija haluaa selvittää, miten Maijalle käy.

Maijan havaintojen, ajatusten ja ymmärryksen kuvaus sopi erinomaisesti nuoren, lapsekkaan Maijan kasvukertomukseen. Ensimmäisen osan jälkeen toisto lisääntyy. Kurissa ja herran nuhteessa kasvatettu non-stop-mielensäpahoittaja, ujo ja tuppisuinen tyttö ei seuraavissa osissa paljon naisistuessaan muutu, vaikka lapsia siunaantuu, vastoinkäymiset lisääntyvät ja työmäärä kasvaa käsittämättömäksi eristyksissä olevalla karulla Myrskyluodolla.

Vanhojen tarinoiden ja henkiolentojen merkitys häviää, tilalle tulee psyykkisesti lamaannuttava Jumalan pelko ja aviokuuliaisuus. Maija pyrkii noudattamaan Jumalan ja Jannen käskyjä sekä pohtii alin omaan vajavaisuuttaan ja huonouttaan. Lukijana minua lohduttaa kuitenkin rakastava ja ymmärtäväinen Janne, niin myös Maijaa – kunnes meri vie miehen.

”Mikään minkä hän tietää ei ole vaihteleva niin kuin meri.”

Kyllä on: sää, mielialat, ihmisen elämä. Mutta ymmärrän otsikon ajatuksen, sillä luotolaiselämä on merestä ja säistä riippuvainen. Ja työ, voi sitä erilaisten töiden määrää! 

Maijan maailma rajoittui vain kotiin ja palvelija-asemaan, jossa joka levähdyskin piti käyttää työhön. Kaikkia tunneilmaisuja täytyi varoa: ei saanut näyttää surua, iloa eikä rakkautta. Maijankin ajatuksista suurin osa kuluu siihen, miten salata itkuherkkyys ja miten estää halu kapsahtaa rakkaan kaulaan tai helliä lapsiaan. Menetyksistä ja suruista täytyi vaieta, sillä Herran tahtoon tuli tyytyä, muuten oli kiittämätön ja huono ihminen – ja sellainenhan kristillinen ihminen oli joka tapauksessa.

Näitä puolia on tärkeä tarkastella kontrastina tämän ajan terapointiin ja psykologisointiin. Sitä on lisäksi korostettava, että Blomqvistin kirjasarja on erittäin arvokas fiktiivinen todistus kuvausajan elämäntavasta, ihmis- ja maailmankuvasta sekä saaristolaisluonnosta.

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle. Suomentanut Björn-Christer Lindgren. Gummerus 2021/1968, eKirjana 121 sivua. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Luoto meressä. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1969, 120 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Maija. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1970, 112 s eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Meren voimia vastaan. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1971, 4 t 38 min. Kuuntelin BookBeatissa.

Anni Blomqvist: Hyvästi Myrskyluoto. Suomentanut Liisa Ryömä. Gummerus 2021/1973, 134 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kirjabloggaajien klassikkohaasteessa olen aiemmin lukenut:

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino KallasLähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

16 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021, luukku 21

Jo kaksikymmentä luukkua on avautunut kirjablogeissa ja bloggaajien somessa, ja luukkuja riittää perinteisesti jouluaattoon asti. Kirjallisuusaiheet ja tyylin bloggaajat valitsevat vapaasti. Joulukalenteripostaajat löydät Kirjamies-blogin ensimmäisen luukun jutusta

Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

Oma aiheeni muuttui viime hetkillä. Tänään vietämme talvipäivän seisausta, ja minua kiehtoi päivänkohtainen aihe pimeyden ja valon välillä, etenkin toivo valoisuuden lisääntymisestä tästä päiväistä lähtien. Tiettyä pimeyttä piilee kyllä siinä, että päädyin tilittämään joulufiktioista, sillä en ole erityisen innostunut kirjallisuuden kausituotteista. Pidän itseäni maltillisena joulustelijana, ja ehkä siksi hämmennyn joulukirjallisuudesta ja -elokuvista. Tosin joulukoristeiden kimalluksessa en säästele.

Katsastin käyttämäni verkko- ja äänikirjojen suoratoistopalvelun joulutarjontaa, joka on lähinnä käännettyä viihdegenren kirjallisuutta. Joulukirja on usein suositun chick litin tai romanttisen viihteen kirjoittajan ekstra. Lukija tietää, mitä saa luottokirjailijaltaan: jouluvalmistelut ja -odotukset kehystävät nuorehkon naisen elämänpulmia, jotka kommellusten ja vastoinkäymisten jälkeen saadaan kirjan mittaan onnelliseen loppuun. 

Jouluromanssien otsikot ovat tyyliä – joitain mainitakseni – Paras aika vuodestaKirsikoita ja joulun taikaa ja Jouluvaloja ja takkatulta. Lisäksi tarjonnassa on jännitystä, esimerkiksi Murha tunturissa -jatkokertomus: yksi osa ilmestyy päivittäin joulukalenterin tapaan. Näiden sijasta valitsin tarkempaan katselmukseen kaksi kotimaista: Joulumuistoja ja Tilauspukki.

Kaisa Ikolan Joulumuistoja (Saga Egmont 2014/2020) kuuluu irto-osana kirjailijan Betty-sarjaan. Siihen en ole tutustunut, mutta mielestäni Joulumuistoja-kirjan kuusi tarinaa voi lukea ilman ennakkotietoja, vaikka fanit saavat luonnollisesti enemmän irti spin off -jutuista.

Ikola sijoittaa tarinansa pääosin Skotlantiin yli 100 vuotta sitten. Kokoelman aloittaa lemmenkipeän nuoren miehen kirje, ja vaikka kertomuksissa henkilöt ja romanssihuolet vaihtuvat, niitä yhdistää ihanaisen tomeran Bettyn ja lähipiirin rakkausasiat. Niminovelli keskittyy tosin suloisen puhtoisiin ja opettavaisiin lapsuusmuistoihin.

Juju näissä siveellisessä, kunnollisen väen kertomuksissa on vanhahtava, kohtelias nostalgia. Jo kirjan esittelyssä viitataan klassikkotyttökirjoihin, ja kyllä Anna– ja Runotyttö-sarjat sekä vastaavat erottuvat ilmeisinä esikuvina. Ikola punoo juonensa menneen maailman turvalliseen kontekstiin. Joulun kunniaksi huvitun tällaisesta eskapismista, mutta muutama lyhyt kertomus tuntuu riittävältä annokselta. Taitaa silti vastakohtaisuus nykysinkkuseikkailuille sopia manteliksi hupsuushuttuuni.

Vinkeää vaihtelua joulukirjoihin tuo Marko Hautalan lyhyt tarina Tilauspukki (Haamu 2021). Alaotsikko ei selittelyjä kaipaa: Jouluinen kauhutarina

Hautalan tarinassa suku kokoontuu äveriään patriarkan Augustin lukaaliin joulunviettoon. Kaiken täytyy tapahtua sekunnilleen ja pilkulleen äreän äijän tahdon mukaan, muun hän tuomitsee ankarasti  jumputtamiseksi. Leuto joulutunnelma on kaukana:

”- – Joosesta tuntui, että hänet oli paiskattu Neuvostoliiton keskuskomitean yleiskokoukseen vuonna 1937, kun kukaan ei uskaltanut lopettaa taputtamista Stalinille.”

Keskushenkilö-Joosen vastuulla on ollut pukkitilaus. Tarinassa osaa odottaa, ettei se eikä mikään muukaan mene putkeen, mutta juoni onnistuu kuitenkin yllättämään. Hautala rakentaa jännitettä hirtehisesti, joten huvitus ja hirveys kulkevat käsi kädessä. Varsinaista kauhua en koe, mutta piristyn vinksahtaneen tarinan eloisasta kerronnasta.

Makuja ja mieltymyksiä saa olla monia, ja sallin kaikille joulukirjoista innostuville hupsut lukuhetket. Jouluelokuvista vielä sen verran, että jopa Yle uutisoi genren merkityksestä: katsoja nauttii nimenomaan pinnistelemättömästä kokemuksesta, jossa tietää etukäteen mitä saa. Okei, olkoon sillekin aikansa ja paikkansa. Kokeilin.

Katsoin Netflixistä kolme jouluelokuvaa. Lähes sietämättömäksi totesin Skotlantiin sijoitetun jenkkisöpöstelyn Linna jouluksi, vaikka heilastelijoina ilmeilivät nuorten sijasta viisikymppiset. Seuraava katsomiskokemus keikkui skandinaavisen realismin hygge-rajalla: ruotsalainen Jouluksi kotiin pöyhi traumoja ja päättyi nätisti. (Siis tämä on elokuva, ei kerrassaan mainio, samanniminen norjalainen sarja.)

Odotukset olivat kovat käsikirjoittaja Emma Thompsonin vuoksi, kun liimauduin ruudun eteen tuijottamaan kolmatta sesonkileffaa Last Christmas. Riemastuin, miten Whamin joulubiisin sanat saivat tyystin toisen merkityksen. Myös Brexit- ja maahanmuutto-ongelmat, muutama aito hetki ja pikkuisen poikkeava lopetus miellyttivät, mutta ei ole Ihmeellinen on elämä -klassikon voittanutta, vaikka Last Christmas siitä satutunnelmaa lainailikin.

Jos joulukirjat ja -elokuvat tuovat joulustressiin (pimeyteen) helpotusta (valoa), saa talvipäivä minun puolestani seisahtua hetken hömppään. Sanotaan, että viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan – kumpaakin tarvitaan.

Hulppeita unohduksen ja muistojen hetkiä jouluusi!

P. S. Eilen joulukalenterin luukun paljasti 1001 kirjaa ja pieni elämä, huomenna vuorossa on Kirjakko ruispellossa.

Kaisa Ikola: Joulumuistoja. Saga Egmont 2014, BookBeat 2020, 111 sivua eKirjana.

Marko Hautala: Tilauspukki. Jouluinen kauhutarina. Haamu 2021, BookBeat. 16 sivua eKirjana.

Netflix – elokuvien trailerit: Linna jouluksi (2021), Jouluksi kotiin (2019), Last Christmas (2019)

5 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, haaste, Hömppä, Kauhu, Kirjallisuus, Novellit

Volter Kilpi: Alastalon salissa. Klassikkohaaste 13

Olen vuosikymmenten varrella lukenut artikkeleita Alastalon salista mutta itse kirjasta olen lukenut vain tenttitarkoituksessa yhden luvun, ”Albatrossin tarinan”. Paine klassikon lukemiseen on ollut kova, ja häpeä on painanut lukemattomuudesta. Viimein koitti tilanteen korjaamisen aika, eli kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. kierroksen kirjani on tämä Volter Kilven (1874 – 1939) järkäle (Otava 2015 / 1933). Viivyttelemiseni järkyttää nyt: Alastalon salissa on huikea kielen ilottelun, ihmisluonnon erittelyn ja huumorin lähde.

Satojen sivujen juoni on siis se, että Alastalon isännän kutsumat kulmakunnan isäntämiehet päättävät yhteisestä laivahankkeesta. Muuta ei varsinaisesti tapahdu – ja silti kaikkea mahdollista ja mahdotonta henkilöiden mielensisäistä.

Riemastusta herättää moni asia, mutta tämän tahdon erikseen mainita. Lukujen alkujen tiivistykset toimivat mainioina sisäänheittäjinä. Mitä sanotte esimerkiksi tästä luvun 6 alkutempaisusta:

”Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.”

Henkilökuvauksen syvyys ja vivahteikkuus hurmaa, ja sitä vahvistaa huumori. Muitakin miehiä salissa kuvataan, mutta nämä kolme ominaislaatuineen nousevat kärkeen: Alastalon vikkelä, juonikas ja määrätietoinen projektijohtaminen, Pukkilan käsittämättömän kateellinen kiemurtelu ja Härkäniemen hidas haahuilu. Härkäniemi tuumii kolmikosta näin:

”Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasokonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta.”

Suosikkihenkilöni on myötähäpeää herättävä Pukkila, jonka jurnuttavalle kaunaisuudelle en löydä vertaa. Hän huvittaa minua ajattelemattomilla ulostuloillaan ja sisäisellä puheellaan, jossa tätä murjottajaa välillä korventaa reflektion tuska. Todella posketon tapaus!

Kilpi korottaa Aleksis Kiven proosatyylin potenssiin kymmenen ynnättyinä saaristo- ja merenkulkusanastolla sekä kirjailijan omasta parrasta päästetyllä verbaliikalla. (Kilvellä on kymmeniä synonyymejä puhumiselle, parrasta päästely on niistä yksi.) Hän tuuppaa virkerytmiikkaan viitteitä raamatullisuudesta kansanrunouteen, ja lopputuloksena syntyy omintakeinen runsaus. Kilpi EI VOI kirjoittaa: ”Härkäniemi tiesi, ettei tällaisessa täpärässä tilanteessa saa hätiköidä vaan antaa ajatuksille aikaa”, EI VOI, vaan:

”Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano puukstaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vastupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylilaahauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli paras pitää ajatuksissa pieni väli, ennen kuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille.”

Minulla on Kilven romaanissa useita suosikkilukuja kuten luvut 3 ja 4, jossa Härkäniemi ja Pukkila esitellään, ja luvut 16 ja 17, joissa Härkäniemi nostaa lattialta totikannun ja Pukkila tuskaisesti allekirjoittaa parkkipaperit. Luvun 5 korotan yhdeksi kotimaisen kirjallisuuden huippuhetkeksi. Siinä Alastalon vaimo ja tytär tuovat saliin purtavaa.

Kilpi saattaa vaikuttaa nykykatsannosta poliittisesti epäkorrektilta, kun teosta tutkailee feministisesti. Esimerkiksi luku 5 on avoin akkuna miehen katseesta naiseen talonpoikais-merenkulku-kulttuurissa. Alastalon ehtoisen emännän ja 17-vuotiaan neitokaisen olemukset tuijotetaan tekstiksi häpeämättömin miessilmin, eikä passaavan naiseuden asema suhteessa isosta asiasta päättäviin isäntiin jää epäselväksi.

Naisella on sukupuoleen rajattu valta, joka tyssää romaanissa keittiöön ja naiseuden arvoitukseen. Nyt myönnän auliisti, että kuvaus kuitenkin naurattaa. Minä tosin luen romaania niin, että naurunalaisena on miehen tapa nähdä. Sekin hykerryttää, että jälkimurrosikäinen Alastalon tytär Siviä pääsee hetkeksi tuittuilemaan herraseuraan. Otettakoon tässä vielä esille se, että Eevastiina-emäntä saa melkein viimeisen sanan isäntien kuuden tunnin jahkailun perään:

”Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään!”

Aloitin Alastalon salissa helmikuussa, sillä kolmen hengen kirjapiirini otti sen pitkän tähtäimen ohjelmaan. Ensimmäiset viisi lukua luin kirjana, sitten vaihtelevasti luin ja kuuntelin kirjaa Yle Areenasta. Jostain olen saanut tietooni, että Kilpi itse piti tekstiään toimivana etenkin ääneen luettuna, ja Esko Salervon tapa pakista Kilven tekstiä vakuuttaa kirjailijan kannasta, sillä äänikirjana toteutus on taidokas.

Luin ja kuuntelin kirjaa aina silloin tällöin melkein puoli vuotta muun lomassa. Täytyy tunnustaa, että innostuneesta asenteestani huolimatta välillä puudutti. Oli hetkiä, jolloin virkekiemurat sanahelinöineen vaikuttivat itsetarkoituksellisilta. Silloin näin sieluni silmin Kilven kihertelemässä kykynsä pauloissa ja itsekseen ihailemassa tyyliin kui mä tämmöttis taas tairanki taiteil.

En kadu, kulttiklassikko on nyt selätetty. Vaikka paikoitellen työlästyin tyyliin, kirjakokemus kohosi kyllä kerrassaan palkitsevaksi, sillä kielen ja kerronnan ilo huokui rivien väleistäkin.

Volter Kilpi

Alastalon salissa

Kuvaus saaristosta

Otava 2015. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1933.

1 osa 412 sivua, 2. osa 405 sivua.

Sain kirjan nimipäivälahjaksi.

Äänikirjana Yle Areena, lukijana Esko Salervo.

Alastalon salissa on ollut monen bloggaajan luettavana, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa korkkasi sillä klassikkohaasteen – Arjalle suuri kiitos lukutodisteesta eli t-paidasta ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Ja muita klassikkohaasteessa tämän kirjan selättäneitä mm. Luettua elämää ja Tekstiluola, jonka jutun lopussa on lisää linkkejä lukijakokemuksiin.

Klassikkohaastetta nro 13 emännöi Kirjakaapin kummitus, jonka koontipostauksesta pääsee tutustumaan kirjabloggaajien klassikkokokemuksiin.

Logon on suunnitellut Yöpöydän kirjat -blogin Niina.

Aikaisemmat haastepostaukseni

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

20 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani