Käynnistin tammikuun lopussa Eeva Joenpellon 100-vuotisjuhlan kunniaksi lukuhaasteen. Aikanaan suosittu kirjailija ei nykyään monesti osu silmiin kirjajutuissa. Juhlavuotena on kuitenkin kiinnostavaa lukea uudelleen tai tutustua ensimmäistä kertaa Joenpellon tuotantoon.
Osallistu arvontaan
WSOY:n kirjasäätiö lahjoittaa viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi haasteeseen osallistujille. Olet mukana arvonnassa, kun kirjoitat kommenttiin Joenpelto-lukukokemuksestasi tai lisäät linkin juttuusi. Arvonta on käynnissä 22.6. saakka. Saat tiedon kirjavoitosta sähköpostiisi. Arvottavana ovat seuraavat Joenpellon romaanit:
Avoin, hellä ja katumaton
Jottei varjos haalistu
Missä lintuset laulaa
Neito kulkee vetten päällä
Rikas ja kunniallinen.
Kuvat arvottavista kirjoista on ottanut Anna Mattila Eeva Joenpellon talon salissa.
Lukukokemusten ja kirjasomettajien juttujen koonti
Kirjasomettaja tai Joenpelto-lukija: lisää komenttiin juttulinkkisi ja/tai lukukokemuksesi. Käytä ja seuraa myös muuta somea ja tunnuksia #joenpelto100 #eevajoenpelto100 #wsoykirjallisuussaatio.
Haastoin Joenpellon lukemiseen jo muutama vuosi sitten (kooste 2016), mutta tänä vuonna on sata syytä toistaa se. Tammikuiseen haastejuttuuni ilmoittautui ennakkoon parikymmentä kirjasomettajaa:
Joukko kirjabloggaajia pääsi 9.6.2021 tutustumaan Sammatissa Joenpellon vaikuttavaan Vares-Kantola-taloon. Talon tunnelmin johdattelen Joenpelto-lukijoiden lukukokemuksiin, joita löydät tämän jutun kommenteista. Eläköön ajaton proosa, jota sopii lukea juhlapäivän jälkeenkin!
Eeva Joenpelto hallitsee mielentilojen kuljettamisen romaanimitassa. Jottei varjos haalistu (WSOY 1986) muistuttaa minua väkevästi siitä, että kiinnostavaa kirjallisuutta löytyy myös kuluvaa julkaisuvuotta kauempaa.
Kirjailijan satavuotisjuhlapäivä on 17.6. ja siihen liittyvä lukuhaaste #joenpelto100sai minut tarttumaan tähän kirjaan sen nimen perusteella – jottei kirjailijan varjo pääsisi haalistumaan. Haasteen koontijuttu ilmestyy blogissani ylihuomenna. Odotan siihen Joenpelto-lukijoiden kommentteja ja juttulinkkejä. (Kannattaa muuten 17.6. ilmestyvään koontijuttuuni kirjoittaa Joenpelto-lukukokemuksista: WSOY:n kirjallisuussäätiö on lahjoittanut viisi Joenpellon kirjaa arvottavaksi kommentoijille.)
•
Jottei varjos haalistu muuttuu alun tunnustelevuuden jälkeen vetäväksi, kun pääsen sisälle vanhenevien sisarusten Erikan ja Juliuksen ajatusmaailmaan, myös kouluikäisen Askon, Juliuksen pojan:
”He istuivat vastakkain, kahden niin kuin useimmiten ennenkin. Muissa perheissä, poika oli nähnyt, oli isä ja äiti ja sisaruksia ja ainaista pikku tuhertamista niin niin ettei voinut tietää mikä oli tärkeää, mikä turhaa.”
Juliuksen levottomuus ilmenee touhuiluna, joissa vilisee naisia, väkijuomia, eläinlääkärin työtä ja asekätkentää. Eerika höösää veljeään niin kuin on tehnyt koko ikänsä lukuun ottamatta veljen lyhyttä avioliittoa huithapeli-Helyn kanssa. Väsymätön järjestelijä pitää huolta veljenpojastaan niin kuin veljestäänkin: ”Aina oli väsytty ja aina oli jaksettu nousta, ei vain pitänyt hermostua.”
•
Linjakkaasti hän-muotoinen kerronta liukuu päähenkilöiden sisäiseen puheeseen. Juonilankaa kerien pysähdyn takkuihin vanhasta perintöriidasta ja sukutragediasta. Se määrittää sisarusten elämänkulkua, mutta ei vain se. Sukukaunoihin kytkeytyy myös riita Erikan jemmaamasta hautapaikasta. Siinä saavat luterilaisuuden ulkokultaiset piirteet kyytiä.
Vaikka kirjaa voisi luonnehtia Kuovinojan perheen sukuromaaniksi, se on myös kiinni yhteisössään, kylässä ja läheisessä kauppalassa. Sodanjälkeinen yhteiskunta esittäytyy maalaispitäjän elämänmenon myötä: ajankuva näkyy henkilöissä ja puheissa.
Tiettävästi romaanin sukuriita muistuttaa Joenpellon isän kokemaa perhesuhteiden katkeamista. Lukukokemukseeni sekoittuvat hieman myös juuri kokemani länsiuusimaalaiset maisemat Joenpellon kotitalon tienoilla. Vares-Kantolan talon monet aikakerrostumat vaikuttavat siten, että lukiessani näin Erikan ja Juliuksen talon tuvassa ja kamareissa.
•
Ihastelen henkilökuvausta. Se päästää lähelle henkilöitä ja silti jättää heihin ihmisen perimmäisen arvoituksen. Joenpellon henkilöissä on särmää ja ihmisenä keskeneräistä. Katsanto henkilöihin on ymmärtäväinen, osin jopa huvittunut. Päähenkilöt syvenevät sivu sivulta, myös ohimenevät henkilöt saavat lihaa luiden päälle.
Joenpellon polveilevan kuvailun ja nykivän tokaisun vaihteleva rytmi vaikuttaa myös siihen, että etukäteen ei voi käänteitä tai ajatuskulkuja arvailla. Sanonnan terävyys ihmiselosta vakuuttaa, ja olenkin merkinnyt tiheään sivuja, joista voin poimia osuvia sitaatteja
Valitsen kuitenkin sitaatiksi romaanin loppupuolelta Erikan elämänohjeen Asko-pojalle. Se on linjassa sen kanssa, mitä muutakin olen lukenut realismin lippua ylväänä heiluttavalta Joenpellolta. Elämältä ei kannata odottaa liikoja, mutta silti elämä on eittämättä elettäväksi tarkoitettu.
”Minä olen varmaan usein paasannut sinulle, että kuinka elämä muka sujuu. Olen minä paljon puhunut, varmaan. Ja vaikka se kuinka on ollut totta, niin on siinä jotain, joka ei pidä paikkaansa. Tai pitää, pitää, mutta kun se on muuttunut melkein niin kuin tarinaksi vain, taruksi, joka kimalteleekin. Vaan kun oikeassa elämässä ei mikään kimaltele. Tai jos, niin yhden värsyn verran. Elämä sujuu näin. Tapellaan pienistä asioista kun isoista ei edes ymmärretä.”
Kuuma kesäkuun alku helottaa, mutta hikoilua on ollut tarkoitus lisätä jännärein. Olen ajoittainen dekkarilukija, joka innostuu psykologisesta jännityksestä, karttelee sarjamurhaajien verikekkereitä ja toimintapainotteisia trillereitä. Mutta miksi ylipäätään käännyn kirjajännityksen puoleen?
•
Välillä elän jaksoja, jolloin murhaviihde tuntuu työläältä. Tuntuu pahalta ihmisten muutenkin rajallisten päivien piittaamaton katkaisu – vaikkakin fiktiossa. Jään pohtimaan kuoleman lopullisuutta, elämän arvoa, läheisten kohtaloa, rikollisen perhetaustaa ja seuraamuksia… Tästä ehkä jo päätteletkin, miksi psykologinen jännitys on minun makuuni. Kiinnostun, kun kirjassa ei tyydytä vain juoneen vaan pureudutaan ihmisen osaan.
Mietin, väijyykö minua tosikkous. Tunnistan kyllä viihdytysvaikutukset. Dekkarit ja trillerit iskevät jonnekin sellaiseen osaan ihmistä, joka pitää valppaana ja vetoaa arvoituksen ratkaisuhaluun. Pelon ja jännityksen kokemukset sekä arvoitusten arvailu valpastuttavat. Samasta syystä kai ihmiset metsästävät, harrastavat kamppailulajeja, seuraavat kiperiä urheilutilanteita, kauhuleffoja ja jännäreitä. Ehkä dekkariharrastelu on jäänyt minulle jäljelle saalistusvietistä.
Ja juu, se on välillä vain ajanvietettä.
•
Osallistuin kuluneella viikolla kirjasomen dekkariviikkoon. Mahdutin valikoimaani keskenään hyvin erilaisia kirjoja. Ne sijoittuvat lisäksi eri aikoihin. Ehkä eniten näissä viehätti historian punominen jännitysjuoneen: kaikissa menneisyys vaikutti tekoihin. Tässä saaliini:
Vaikuttaa vahvasti siltä, että kesääni viihdyttää ainakin Yle Areenan Komisario Lewis (taas kerran ja vaikka tuotantokausi toisensa perään ruumismäärät lisääntyvät), myös jokunen muukin poliisisarja. Ja varmasti luen muutaman dekkarinkin, taas.
P.S. Dekkariviikon koontijuttu ilmestyy 14.6. blogissa Yöpöydän kirjat.
Kesällä 1985 joensuulaisella asuntoalueella piilee salaisuuksia, joilla on kansainvälisen sotateknologian kannalta mullistava merkitys. Uskoisinko? Välillä se on kovalla koetuksella, mutta Tuomas Liuksen trilleri Sudenkorennon kesä (Like 2021) vetää silti ahmaisemaan uskomattoman tarinan – onhan kirjasomen dekkariviikko.
Tiivistettynä juonen juuri on se, että 13-vuotias Jesse törttöilee osoittaakseen isoille pojille rohkeutensa. Sen seurauksena Jesse yksinhuoltajaäiteineen tutustuu uusiin naapureihin. Pimennetyssä pientalossa elelevä Jukka ihastuttaa pienperhettä rentona koviksena, ja vanhaan rukoushuoneeseen muuttanut Nikolai tekee vaikutuksen taiteellisena filosofina. Alun virittely vie ehkä liikaakin aikaa, vaikka heti lukijalle selviää, etteivät Jukka ja Nikolai ole vain sitä, miltä vaikuttavat.
•
Väkisin mieleeni tulee vertailuja kotimaiseen trillerikunkkuun eli Ilkka Remekseen. Myös Liuksen kirjassa vakoillaan, peitellään totuutta, saatetaan viattomia sivullisia vaaraan ja ollaan tekemisissä suurvaltojen intressien sekä yksilöiden eturistiriitojen kanssa. Vaikka juoniaineksissa saattaa Lius vetää överit, kuvauskeinot voittavat, sillä henkilökuvaus ja yritys henkilöiden syventämiseen saavat minut puolelleen. Lisäksi Remeksen lamaannuttavaa tosikkomaisuutta onnistutaan pitkälti välttelemään, vain monipolviset teknologiaselostukset hipovat kipurajaa. Liuksen kerronnassa sävyt vaihtelevat, pilkettä välkkyy silmäkulmasta ja dialogi soljuu. Mutta onhan kirjassa myös aika annos äijäilyä ja pikkupoikamaista fantasiaa.
Hetkittäin trillerissä on nuorisokirjallisuuden piirteitä, ja se vaikutelma syntyy lapsuuden ja murrosiän taitteessa tempoilevasta päähenkilöstä. Jesse vaikuttaa ikäistään fiksummalta, silti heräilevä seksuaalisuus ja aikuisten elämän avautuminen saavat hänet hämmennykseen. Sen kuvaus vakuuttaa minua. Pojan kesä tiivistyy ihastukseen, seikkailuun, pelkoihin ja paljastuksiin. Ja kyllä: hetkiin supersankarina. Sitä ennen Jesse kunnostautuu uuden sarjakuvahahmon piirtäjänä:
”Jukka avasi rullan. A3-koon paperiarkilla oli yksityiskohtainen, tummasävyinen kuva taisteluasennossa poseeraavasta hahmosta.
Sen nimi on Strekoza. Tai ehkä se on Kapitán Strekoza. En oo vielä ihan varma.
Kapteeni Sudenkorento? Jukka siristi silmiään kullankeltaisessa valossa.
Niin… Jesse sanoi yllättyneenä. – En tiennyt, että sie puhut venäjää.
Ton verran, Jukka hymyili ja näytti peukalon ja etusormen väliin jäävää pientä rakoa. – Mutta mun mielestä pelkkä Strekoza on parempi.
Se voi olla, Jesse nyökkäsi.”
•
Isättömyys perustelee sitä, miten Jesse kiintyy kahteen erilaiseen mieheen naapuritaloissa, vaikken käsitä (vaikka se on tavallaan perusteltu), miksi Nikolai lipsauttaa ja esittelee fataaleja sotasalaisuuksia keskenkasvuiselle. Toisaalta pidän siitä, miten Lius yhdistää teinin ihailemat supersankarisarjakuvat ja toimintaelokuvat juoneen niin, että Jesse saa elää niitä hetken totena – vaikka se ylittääkin rutkasti uskottavuusodotukseni ja (tahattomasti) naurattaa.
Aika lähelle teksti päästää lapsensa elättämiseen keskittyneen yksinhuoltajaäidin yksinäisyyteen. Sen sijaan vaikuttavat liiallisen yksioikoisilta öykkäröivät, törkeät kulmakunnan ”isot pojat”, joiden hampaisiin Jesse ja jopa Kaarina-äiti joutuvat. Sivuissa on karsintavaraa, ja lopussa yllätyksiä sinkoilee kuin varastoon jääneitä. Kirjan loppujaksoon kertyy liikaa kalmoja.
Tavallisten ihmisten arki sekoittuu kirjassa epätodellisiin toimintatilanteisiin, ja viihdynkin kirjan arkielementeissä. Kesä 1985 vie vuosikymmenten taa, ja aika elävöittyy musiikilla, sillä moneen lukuun osoitetaan sopiva ääniraita. Niitä kuunnellen ja samalla lukien pääsen kesäviihdetunnelmiin.
Sujata Massye on tullut tunnetuksi Rei Shimura -dekkareista, joissa amerikanjapanilainen nainen etsiytyy aina johonkin Japaniin liittyvään mysteeriin, ja rinnalla saa seurata neitosen romanssia. Aika monta sarjan osaa vuosien varrella olen lukenut, mutta sitten hyydyin tyystin. Siksi pidin pitkään pitkän tikun päässä uutta Massey-tuotantoa, joka sijoittuu Intiaan. Viime kesänä oli tovi aikaa antaa niille mahdollisuus. Kesän 2021 dekkariviikolla paljastan tunnelmani.
Kesääni kuuluu aina muutama historiallinen romaani, romanttinen viihdekirja ja dekkari. Uusimmat Masseyn kirjat solahtavat joka lokeroon. Ilokseni huomaan uutuuksista, että ympäristönvaihdoksen lisäksi vaihtuu aika, eli nyt seikkaillaan 1920-luvun Bombayssa ja muuallakin Intiassa. Eikä kaikki ole silkkaa höttöä, sillä Murha Bombayssa (2019) ja Satapurin jalokivi (2020) sisältää uskottavaa ajankuvaa, tapakulttuuria ja intialaisen monikulttuurisuuden käsittelyä yhteiskunta- ja kastieroineen. Kiinnostun kovasti siitä, miten parsien näkökulmasta katsotaan muuta Intiaa ja suhdetta britteihin. Näkökulma on yläluokkainen ja valtaväestön kurjuus jää sivuun – silti. Tarkkanäköisyys ja yhteiskunnallis-poliittiset huomiot virkistävät ja lisäävät kiinnostustani.
Lisäksi kantava teema on naisen asema, sillä kirjojen päähenkilö Perveen Mistry rikkoo rajoja opiskelemalla lakia ja toimimalla alalla yhtenä ensimmäisistä naisista Intiassa. Perveenin myötä käsitellään lisäksi monia naisiin liittyviä kulttuurisia kysymyksiä, myös naimakauppojen tapoja sekä parsi- että islamilas- ja hindunäkökulmasta. Perveenista kehkeytyy seuraamiseen innostava kirjatuttavuus.
Suosittelen lukemaan Perveen-sarjan kirjat järjestyksessä, sillä Perveenin elämä ja ura etenevät, ja silloin aiemman kirjan taustoilla saa syvennettyä henkilökuvaa. Luvalla sanoen sarjan ensimmäinen osa on enemmän minun mieleeni kuin jälkimmäinen osa. Ensimmäisessä osassa miellyttää kerronnan vaihtelu eri aikatasoista toiseen, ja päähenkilön henkilökohtainen suhde-epäonni jäntevöittää romaania. Satapurin jalokivi on suoraviivaisempi seikkailu kuin Murha Bombayssa.
Joka vuosi katoaa ihmisiä, monet niistä ovat nuoria miehiä. Se on yksi juonen polku Elina Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat (Otava 2021).
Esikoiskirjassa Kun kuningas kuolee sain tutustua hengähdystaukoa pitävään toimittajaan Saana Havakseen sekä kahteen poliisiin Jan Leinoon ja Heidiin. Saanan ja Janin romanssin tuoreus tulee hyvin esille, samoin Heidin privaatti lesbosinkkuna. Oikeastaan kiinnostavimmaksi osoittautuu, miten kirjassa kuvataan orastavaa suhdetta. Heidi roikkuu epävarmuudessa, lisäksi sekä Saana että Jan kamppailevat, uskaltavatko he päästää uuden ihmisen lähelleen. Siihen liittyvä varovaisuus, toiveet ja pelot kuvataan elävästi ja jopa koskettavasti.
Backman taitaa siis henkilökuvauksen. Minä pidän kerrontaratkaisusta, jossa palastellaan tapahtumat eri näkökulmiin. Tässä kirjassa on useita henkilöitä, joiden näkökulmasta tapahtumat etenevät. Huomaan tällä kertaa keinossa yhden kompastuskohdan, joka saa arvaamaan heti alussa tarinan pahiksen.
Dekkarissa juoni on tärkeä ja keinot, joilla luodaan jännitystä ja keritään murhatutkintaa auki. Pääjuonesta sen verran, että Lammassaaresta löytyy nuoren miehen ruumis, joka on aseteltu varsin tietoisesti. Pian toinen nuori mies katoaa, ja se kytkeytyy katoamiseen, josta on jo vuosia. Tapausta selvittävät Jan ja Heidi kollegoineen, ja Saana sekaantuu tapaukseen podcastaamalla katoamisesta, mitä Heidi ihmettelee:
– Sä oot jotenkin hullu muija, Heidi sanoo. – Että vapaaehtoisesti lähdet penkomaan näitä juttuja, joita me tutkitaan työksemme. Miksi ihmeessä sä teet sitä?
Vetävän viihdyttävästi Kun jäljet katoavat on kerrottu. Jotkut osat eivät jännärijuonen kuljetuksessa osu kohdilleen. Tuntuu, että ratkaisu tupsahtaa kevyesti, vaikka taustalla vaikuttavat väkevät tunteet. Sen sijaan viehättävät alkusyksyisen Lammassaaren ja lähialueiden kuvaus sekä jo mainitsemani henkilöiden tilannekatsaus. Ja sopiihan kirja mainiosti kirjasomen dekkariviikkoon.
Aki ja Milla Ollikainen löivät hynttyyt yhteen kirjallisesti ja kirjoittivat kimppaan dekkarin Kontti (Otava 2021). Aviopari on luonut lajiin sujuvasti solahtavan jännärin, jossa lajikaavaa noudatetaan ja ujutetaan mukaan jotain omaa, jotta lukija pysyy kiinnostuneena. Herra on kirjoittanut aiemmin muun muassa kerrassaan hienon romaanin Nälkävuosi, jossa jännitystä riitti riipivässä tavallisen ihmisen eloonjäämistaistelussa, ja rouva jo useamman Lappiin sijoittuvan dekkarin.
Kontissa on paljon tuttua, joten skandinaavinen dekkariperinne elää. Etenkin tulee mieleen ruotsalaiset ja tanskalaiset poliisiromaanit, joissa päähenkilöpoliiseilla on jokin jäytävä menneisyyden taakka, jonka raskautta kirja osittain setvii. Toisaalta sihdataan rikostapauksessa vauraaseen perheeseen, ja asemansa turvin tai rahan mahdin turmelemina on otettu erivapauksia, jolla on seurauksia seuraaviin polviin. Nämä ovat Kontin ilmeistä ainesta.
Tykästyn kyllä rouheaan isoon naiseen Paula Pihlajaan tutkinnan johdossa ja hänen höpöttävään työpariinsa. Ihan mielelläni lukisin sarjasta toisenkin kirjan, jossa heitä syvennettäisiin, kun nyt aika pintaraapaisuna on alkuun päästy. Sen sijaan vähän väsähtäneenä pidän tapaa, jolla yrittäjä-hyväntekeväisyys-perheen salaisuuksia ja käytöstä kuvataan. Ihan ok minusta silti on se, että liikutaan Namibiaan asti valkoisen, rikkaan porukan kuonaa kääntelemään.
Kontin alku tehoaa ja kauhistuttaa. Murhatapa on sellainen, jota en ole aiemmin kirjoissa kohdannut. Se saa inhottavan tunteen valtaamaan koko kehoon, ja niin sen täytyy olla. Sillä onhan tätä kerta toisensa jälkeen syytä pohtia: miksi inhimillisesti katsoen kauheimmasta on tullut käyttöviihdettä; miksi rikollinen elämän riistäminen tarvitaan täyttämään oman arjen jännittävyysvajetta? Jatkan sen pohtimista näin kirjabloggaajien dekkariviikon käynnistyttyä.
Luin Eeva Joenpellon romaanin Neito kulkee vetten päällä (WSOY 1955 / 2021) lukiossa, sillä valveutunut äidinkielenopettaja teetti tutkielman, jota varten luin silloin toistakymmentä Joenpellon teosta. Tarkkoja muistijälkiä ei minulla nyt valitsemastani romaanista enää ole, vain jokin ailahdus vaikeista asioista ja tunnelmasta. Melko ennakkoluulottomasti ryhdyin uusintalukuun.
Mitähän sain silloin nuorena kirjasta irti? Valitettavasti tutkielmani on hävinnyt, en pääse tarkistamaan. Näin kypsän keski-ikäisenä korostuvat lukukokemuksessani eri-ikäisten naisten kuvaus ja eritoten äitiyden käsittely.
•
Miljöönä on uusimaalainen pieni tehdaspaikka maaseudun rajalla. Sen reunassa kohoaa Puntin nahkuritalo, siellä raataa 36-vuotias Helmi. Helmin asema on määrittelemätön, sillä hän on synnyttänyt kaksi nyt teini-ikäistä poikaa talon poikavainaalle vailla avioliiton siunausta. Puolimaailman piirteet lisääntyvät, kun selviävät Helmin äidin Alman vaiheet. Hän on synnyttänyt isättömiä lapsia tehtaalaisten asuntolaan Riemulinnaan, pahamaineisen tivolin liepeille. Alman lapsista vain Helmi ja hanttapuli-Reino jäivät henkiin.
Romaanissa eletään 1900-luvun alkupuolta, ja yhteiskuntarakenne heijastuu kaikkeen. Valtakunnan tapahtumat, myös kansalaissota, humisevat taustalla, mutta henkilöissä arvot elävät. Puntin vanha emäntä matriarkka-asemassaan kuintenkin murtaa jotain, toisaalta ei: asematon au-äiti-Helmi saa armon palkattomana työvoimana.
Hätkähdyttävintä romaanissa on kuvaus äitiydestä. Alman kovuus ja tunnetaidottomuus siirtyvät seuraavaan polveen. Helmissä koskettaa se, mitä hän lapsuudessaan ja nuoruudessaan on joutunut kokemaan ja miten rakkaudennälkä on jäänyt kovertamaan. Helmi on neito vetten päällä, hahmo, joka naisistuessaan leijuu toteutumattomissa unelmissaan, jottei hukkuisi todellisuuteen.
•
Kuolema hengittää lukijaa niskaan tarinan eri käänteissä. Synkeyttä riittää niin Riemulinnassa kuin Puntin perheessä. Fokuksessa pysyvät elämänkulun säälimättömyys ja ne, jotka jäävät elämään, Helmin ajatuksin: ”Vain hetki hyvää oloa, ja sitten – tyhjä kuori.” Kuolema kohdistuu kirjan miehiin, ja muutenkin kirja tarjoaa näkymiä miesten ja naisten eriäviin elämäntapoihin ja sukurasitteisiin.
Joenpellon kerronnan valttina pidän sentimentaalisuuden puutetta, sillä karuuden teräväpiirtokuva välittää asiat sellaisenaan, etäännytettyinä mutta psykologisesti osuvina. Eri aikatasojen risteily tarjoaa moderniutta ja kuvailutapaa maustaa perinnetietoisuus. Kummasti luonto- ja ihmiskuvausten kuvakieli johtaa ajatukset Sillanpäähän, mutta vertailukohta vain häilähtää, sillä ihan riittävästi Joenpelto yhdistää omanlaisesti selkeää ilmaisutapaa vetäviin kieli- ja vertauskuviin.
”Tarvitaan niin vähän että ihminen syntyy maailmaan. Hiukan tunteilua, joku sattuma, välinpitämättömyyttä, sopiva hetki ja paikka, joutavaa halua. Ja niin tähti syttyy jossakin avaruudessa, kerrotaan, ja ihminen on olemassa. Aika pieni vaellus pitkin maan kamaraa, tuhansien toisten kaltainen ynnä kuitenkin aina erilainen. Niin kuin ei edes kaksi matoa tee samanlaista käytävää maan sisään eikä pieninkään hippiäinen männikössä puikkelehdi täsmälleen edellisen rataa. Jokainen kulkee omaa kasteista helluntaiyötään ja kirjailee omien toiveittensa kaupunkia kunnes kulku katkaistaan juuri kun ihminen on päässyt niin pitkälle että seisoo iltaisin autiolla rannalla katsomassa lokkien huuhtomista etäisten kaarien yllä ja miettimässä kaikkien yhteistä mitävarten-kysymystä.”
•
Eeva Joenpellon satavuotispäivä on 17.6.2021. Siksi käynnissä on lukuhaaste #joenpelto100, johon kirjasome osallistuu haluamallaan tavalla. Koontipostaus ilmestyy blogissani juhlapäivänä. Tulee olemaan mielenkiintoista tutkia, minkälaisia kokemuksia nykylukijoilla on ollut Joenpellon runsaan tuotannon parissa.
Suvi Aholan kirjan otsikko kysyy Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? (WSOY 2021), ja kyllähän hänellä on ollut sanottavaa ja Aholalla siitä riittää valikoitavaa. Samalla formaatilla on ilmestynyt kirja Minna Canthin sanomisista, ja hyvin malli taipuu Eeva Joenpeltoon.
Eeva Joenpellon syntymästä tulee kesäkuussa 100 vuotta. Joenpellon kirjoja on ostettu yli miljoona, ja hän näkyi isosti kirjallisissa ja muissa kekkereissä sekä lehtien palstoilla. Onkin kiinnostavaa, miten kirjailijan sanat tehoavat tänä päivänä.
•
Aholan kirjassa Joenpelto pääsee ääneen lehtijutuissa ja kirjailijahaastatteluissa, joita kirjaan on valikoitunut. Niiden ympärillä on paljon katkelmia hänen kirjoistaan, joita ilmestyi kolmisenkymmentä 1940-luvun lopusta vuoteen 2000. Kirja jakautuu teemoihin, jotka kyllä leikkaavat toisiaan, luvut esimerkiksi keskittyvät naisiin, miehiin, yhteiskuntaan, luontoon ja kuolemaan.
Aholan esipuhe ja lukujen johdannot sitovat teemoja tietoihin Joenpellon elämänhistoriasta ja tuotannosta. Taustatietoja Ahola poimii Tiina Mahlamäen ja Helena Ruuskan kirjoittamista elämäkerroista. Joenpellon elämään kasautui raskaita asioita, jotka heijastuvat hänen kirjoihinsa, mutta mihinkään autofiktiotyyppiseen kerrontaan Joenpelto ei liukunut, ehkä kuitenkin eniten sinne suuntaan viimeisimmässä romaanissaan.
•
Joenpelto kirjoitti haihattelvista miehistä ja naisista, jotka tuntevat avioliitossa itsensä piirongiksi tai nuoruudessaan omaa paikkaansa etsiviksi. Runsaassa tuotannossa on silti hahmoa laidasta laitaan. Länsiuusimaalainen maisema ja mentaliteetti olivat Joenpellolle tärkeitä, samoin ihmisen osa historiallisissa tapahtumissa. Joenpelto kuvaili kirjailijuutta muun muassa näin:
”Ja kirjailija onkin usein kiusallinen muistuttaja ja arvaamaton yllättäjä. Jokaisessa ihmisessä on loukkaamaton perusarvo, jokainen on elämänuskon ja -tahdon monumentti. Jos tuntee sääliä, sen on kirkastettava kirjailijan näköä, ei himmennettävä sitä.”
•
Aholan kirja välittää Joenpellosta ristiriitaisen ja tinkimättömän kuvan. Se herättää kiinnostuksen palaamaan kirjailijan tuotantoon. Vielä en ole valinnut, minkä Joenpellon kirjan luen, mutta kirjasomen Joenpelto-haaste on vielä käynnissä satavuotispäivään 17.6.2021 saakka. Vielä ehtii – tule mukaan! Muuten: Joenpellon kirjoja on juuri julkaistu ääni- ja verkkokirjoina.
Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä ilmestyy haastepostauksia, haastajana Yöpöydän kirjat (tässä). Amman lukuhetki ja Kulttuuri kukoistaa -blogit julkaisivat lisäksi jutut (tässä ja tässä), joissa muistutetaan Canthin kulttuuriperinnöstä:
”Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä.#kirjasome#minullaoncanthia”
Minulla on ollut kanttia
Olen mukauttanut selkokielelle kaksi Canthia, joten kanttia on tarvittu tarttua klassikkotuotantoon. Mukauttaminen tarkoittaa sitä, että alkuteksti muokkautuu sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta helpoksi suomeksi. Tunnelman, sävyn, ytimen ja sanoman täytyy säilyä, mutta teksti taipuu nykylukijalle ymmärrettäväksi. Silloin helpottuvat vanha sanasto ja virkerakenne, ja sisällöstä karsiutuvat sivupolut, mutta pääjuoni pysyy.
Kumpikin mukautus ilmestyi Canthin juhlavuotena 2019. Hanna oli itseoikeutettu mukautusvalinta, sillä kasvukertomus on säilyttänyt voimansa. Canth kuvaa Hannaansa elävästi suhteessa kasvatukseen ja perhetilanteeseen. Nuoren naisen tahdon nujertava isänvalta vie Hannan traagiseen yksinäisyyteen. Sukupuolten epätasa-arvo, seksuaalimoraali ja tyttöjen koulutus saavat osakseen kritiikkiä yksilötarinan rinnalla. Hannan selkoversion on julkaissut Avain äänikirjana.
Agneksen julkaisin vapaasti netissä luettavaksi, sillä niukista selkokirjallisuuden valtiontuista ei liiennyt roposia kustantajalle eikä minulle toiseen teokseen, koska Hanna sai jo tukea. Selkokeskus myönsi käsikirjoitukselle selkotunnuksen, joten se oli siten mallikkaana selkona julkaistavissa. Kauppias-Canth ehkä ihmettelisi: että siis ihan ilmaiseksi teit ja julkaisit!
Agneksen kahden naisen tarinassa riittää purtavaa tänäkin päivänä. Kotihiiren ja maailmannaisen kohtaaminen kästtelee naisen asemaa avioliitossa ja vapaissa suhteissa, eikä Canth moralisoi asetelmaa yksioikoisesti. Olen saanut kiinnostavia lukijapalautteita niin suomenkielisiltä kuin maahanmuuttajataustailtakin naislukijoilta tunteista, joita novellin naiset ovat heissä herättäneet. Yli sata vuotta pienoisromaanin (tai novellin) ilmestymisestä ovat lukijoita hämmästyttäneet, sillä tarinassa on yhä tunnistettavaa ja samastuttavaa.
Canthin kantilta
Kyllä mukauttaminen rohkeutta vaatii ja uskoa, että kunnioitan valinnoillani kirjailijan teosten henkeä. Minun on uskottava kielivaistooni valitessani ilmaisutavan, joka ei muuta oleellista mutta helpottaa lukemista. Myös pitää luottaa siihen, että työni johdosta klassikko jatkaa elämäänsä ja saavuttaa uusia lukijoita. Sillä sen Canth ansaitsee.
Onko pöyhkeätä väittää, että Canth hyväksyisi tekstiensä peukaloinnin? Minna Canth seurasi tarkkaan ajan ilmiöitä ja kehityskulkuja sekä tuki moninaisia tasa-arvoajatuksia, joten uskon saavani jonkinlaisen myönteisen nyökkäyksen selkotavoitteilleni.
Canthin viitoittamalla tasa-arvoisuustiellä olen taivutellut kieltä helpotettuun muotoon, sillä kaikilla on oikeus lukea. Canth ajoi koulutusta köyhille ja tytöille. Ne mahdollisuudet nyky-Suomessa ovat, mutta lukutaito ei ole silti itsestäänselvyys. Eikä lukuhalu. Siksi pidän tärkeänä tarjota lukemista, joka voi tuoda valikoimaan lisää, rinnakkaisia tai vaihtoehtoja. (Minun ja muiden selkotuotannosta löydät juttuja blogini kategoriasta selkokirja.)
Ja muuten olen tukenut Kanttila-hanketta. Siispä #minullaoncanthia. Entä sinulla?
Blogini täyttää tänään 10 vuotta. Harrastus on jatkunut vuosikymmenen, sillä koen omakseni yhdistää kirjat ja muut kulttuurikokemukset kirjoittamiseen. Yhä vain. Tuntuu, että viime vuoden aikana kirjallisuuskokemukset ja niistä postaaminen ovat jopa valaisseet etävuoden eristyneisyyshämärää.
Bloggaaminen alkoi sattumalta täydennyskoulutuksen sivutuotteena. Jonkinlainen onnenkantamoinen, kai, koska raskaat perheasiat ovat kuormittaneet näiden vuosien aikana, eikä palkkatyökään ole päästänyt helpolla. Kirjat ja kirjoittaminen ovat tarjonneet vastapainoa. Olen luvannut itselleni, että bloggaaminen jatkuu niin kauan, kun en koe sitä suorittamiseksi.
Kymmenessä vuodessa olen julkaissut 1565 blogijuttua ja kirjoittanut kymmenkunta kirjaa sekä lukenut kutakuinkin 1500 kirjaa.
Miksi julkaista juttuja, voisinhan kirjoittaa lukupäiväkirjaa vain omiin tarpeisiin? Blogi-muoto sopii minulle. Täällähän pääsen näppärästi tallentamaan, kertaamaankin omia kulttuurikokemuksiani ja muut halutessaan selailemaan tuumailuja.
Minulla ei ole laumoittain seuraajia eikä etenkään kommentoijia, mutta aina ilahduttaa suuresti ja vähän ihmetyttääkin, kun huomaan blogitilastoista, että juttujani luetaan. Bloggaaminen on tuonut mukanaan myös yhteyksiä muihin bloggaajiin ja kirjasomettajiin, ja se on ollut suuri ilo. Toivottavasti ajat muuttuvat ja tapaamiset taas mahdollistuvat.
Silläkin uhalla, ettei kukaan halua osallistua, järjestän kirja-arpajaiset. Juttuuni kommentoijien kesken arvon juhlan kunniaksi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021) ja Vivian Gornickin muistelmaklassikon Toisissamme kiinni (Gummerus 2021). Arvonta päättyy 20.3.
Hyvää naistenpäivää 2021! On aika julistaa seitsemännen kerran naistenviikkohaaste. Jää siis hyvin aikaa suunnitella luettavaa ja postattavaa naistenpäivästä naistenviikkoon.
Vapaa haaste
Haasteviikon aikana 18.–24.7.2021 luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta. Aihe ja tyyli on vapaa:
– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta. – Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista. – Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu. – Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria. – Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.
Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2021.Jos vain luet: koe ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.
Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.
”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”
Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:
”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”
Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.
Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan.
Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.
”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”
Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.
Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.
”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”
Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat.
Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.
Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.
Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.
Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.
Eeva Joenpellon syntymästä tulee 17.6.2021 100 vuotta. On siis otollinen aika palata Joenpellon tuotantoon.
Kirjasomettaja: toimi näin
Ilmoittaudu lukijaksi ja postaajaksi tämän jutun kommentissa sekä liitä sinne kirjasomesi linkki. Bloggaajien lisäksi tervetulleita ovat kaikki kirjasomettajat kuten kirjagrammaajat ja -podcastaajat. Voit toki osallistua haasteeseen ilman kommentti-ilmoittautumista.
Lue ja kirjoita: ajasta tai julkaise juttusi 17.6.2021 klo 10 mennessä. Käytä tunnusta #joenpelto100.
Jos olet Joenpellon kirjan tai kirjojen lukija muttet postaa, kerro lukukokemuksestasi somessa (#joenpelto100) ja koontipostauksessani 17.6.2021.
Joenpelto-vinkkejä
Haasteen mottona voi pitää vaikkapa kirjailijan yhden teoksen nimeä: Jottei varjos haalistu. Valinnanvaraa Joenpellon tuotannossa on runsaasti. Lue haasteeseen yksi tai useampi teos:
Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946 Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950 Kaakerholman kaupunki, 1950 Veljen varjo, 1951 Johannes vain, 1952 Kivi palaa, 1953 Neito kulkee vetten päällä, 1955 Missä lintuset laulaa, 1957 Ralli, 1959 Syyskesä, 1960 Kipinöivät vuodet, 1961 Naisten kesken, 1962 Viisaat istuvat varjossa, 1964 Ritari metsien pimennosta, 1966 Halusit tai et, 1969 Vesissä toinen silmä, 1971 Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa) Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa) Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa) Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa) Elämän rouva, rouva Glad, 1982 Rikas ja kunniallinen, 1984 Jottei varjos haalistu, 1986 Ei ryppyä, ei tahraa, 1989 Avoin, hellä ja katumaton, 1991 Tuomari Müller, hieno mies, 1994 Uskomattomia uhrauksia, 2000
Lisää tietoja Joenpellosta ja juhlavuodesta saat Eeva Joenpelto -seuran sivuilta: tässä. Lukuhaasteesta on myös seuran sivuilla: tässä.
Lisäksi Joenpelto-lukuhaasteesta kirjoittaa Joenpellon tuotannosta väitellyt Tiina Mahlamäki blogissaan Nostetaan teksti pöydälle: tässä.
Lisäys 3.2.2021: WSOY:n tiedote juhlavuoden julkaisuista ja tapahtumista, tässä.
Vuoden 2016 Joenpelto-haasteeseen voit tutustua täällä.
Mikäpä sen mukavampaa kuin aloittaa vuoden 2021 postaukset Maapallolla. On iso asia esitellä planeettamme helposti ja selkeästi. Siihen hommaan ovat ryhtyneet Laura Ertimo ja Markus Hotakainen. Ertimo sai Tietopöllö-palkinnon 2020 ansioistaan lasten ja nuorten tietokirjailijana, Hotakainen puolestaan 2009, ja Markus Hotakaisella on jo kokemusta selkotietotekijänä, sillä hänen kirjansa Avaruus ilmestyi muutama vuosi sitten.
Aihe on siis laaja. Kirjassa se on rajattu seitsemään lukuun, joissa kerrotaan planeetoista, Maan muuttumisesta, veden ja ilman merkityksestä sekä ihmisen osuudesta maapallon elämässä. Kirja katsoo myös tulevaisuuteen.
”Ihminen on vastuussa Maasta.
Me olemme muuttaneet Maata jo paljon.
Meidän pitää huolehtia siitä,
etteivät olosuhteet Maassa muutu liikaa.”
Ihan helpommasta päästä ei Maapallo ole selkokirjojen joukossa. Se näkyy sisällössä ja kielessä. Mutta selkokirjoja saa olla erilaisia, ja tämän kuuluu ehdottomasti porukkaan, joka tiivistää oleellista, havainnollistaa ilmiöitä ja herättää kiinnostuksen selvittämään lisää. Rajaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ilmiökuvaukset sellaisia, että pääasiat hahmottuvat hyvin.
Maapallo on erinomainen esimerkki (selko)tietokirjasta, jossa kuvat ja taitto palvelevat lukijaa. Ne konkretisoivat hienosti tekstisisältöjä, ja niin kokonaisuus on nautittavaa luettavaa.
Helmet-lukuhaaste 2021
Helmet julkaisi muutama päivä sitten vuoden 2021 lukuhaasteen 50 vihjettä. Tänä vuonna rinnalla kulkee selkokirjahaaste, tai paremmin ilmaisuna haastekohdat on entistä helpompi täyttää myös selkokirjoin. Selkokeskus on laatinut kirjavinkkejä kuhunkin haastekohtaan (tässä), myös Hanna Männikkölahti on julkaissut oman selkokirjaehdotuslistan (tässä). Laadin joulukuussa koosteen vuoden 2020 selkokirjoista, joista moni loksahtaa mainiosti Helmet-haasteeseen (tässä).
Mihin haastekohtiin sijoittaisin Maapallon?
8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: kyllä!
12. Kirjassa ollaan metsässä: no, käydään tässä metsässäkin.
23. Kirja, jota luet ulkona (tätä voisi lukea ulkona, kesällä sitten).
25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: kyllä!
28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: todellakin, tiedän taas enemmän kuin ennen.
34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: kyllä vain!
35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Olen odottanut selkeitä, yleistajuisia ja helppoja tietokirjoja vaikeista aiheista.
36. Kirjassa liikutaan ajassa: Maapallon miljoonien vuosien kehitys näkyy kirjassa hienosti.
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (mikä ettei, ihan hyvin voisi!).
