Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä – sittenkin viidellä – dekkarilla. Kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä, mikä lisää päähenkilöihin kokemusulottuvuutta: elettyä elämää on takana enemmän kuin edessä.
Tuulevin kirjablogihaastoi lukemaan ja tekee koonnin viikon dekkariputkipostauksista.
☆☆☆
Luin juuri ennusteen tulevan juhannuksen säästä: se sisältää sateen uhkaa. Synkeääkö? Viitatkoon se nyt dekkariviikon bonuskirjaani, Laura Arikan jännäriin Synkeä juhannus (Otava 2026). Kirja poikkeaa kuuskymppislinjastani vain vähän, sillä kirjan pääpoliisi lienee viisissäkymmenissä – ainakin hänellä on aikuiset lapset.
Arikan kirja mielestäni pyrkii laventamaan dekkarirajoja siten, että siinä on panostettu tarkkaan, yksityiskohtaiseen kuvaukseen ja tavallaan ylijäämäaineistoon perinteiseen dekkariin verrattuna. Mukana on myös poliisitutkinnan ulkopuolisia henkilöitä, joista irrotetaan kerronnan joukkoon tilannesiivuja, niin kuin esimerkiksi pieni tyttö Hertta-hamsterin ristiäisineen.
Keskeisiä henkilöitä on paljon, ja heidän taustojaan ja elämäntilanteitaan käytetään laventamaan kirjan elämänymmärrystä. Kiinnostava nelikko on lottoporukka, keskenään kovin erilaisten henkilöiden poppoo.
Pääosissa ovat uskonsa menettänyt teologi Sofie ja paikallisen poliisiaseman vakava ja rauhallinen tiiminvetäjä Toomas. Toinen on menettänyt puolisonsa ja toinenkin mutta eri tavoin. Näillä kahdella on luottamussuhde, ehkä muutakin – tai ainakin toisella heistä on suhteita puoleen ja toiseen.
☆☆☆
Tapahtumapaikkana on pieni, lounainen Farlaxin saaristopitäjä. Juhannuksen alla löytyy kaksi kuollutta nuorta, ja tutkinta alkaa. Se osoittautuu monimutkaiseksi salaisuuksien piilottelun vuoksi.
Tärkeiksi teemoiksi nousevat ystävyys ja rakkaudenkaipuu sekä menneisyyden traumat, joiden muhimista edesauttaa puhumattomuus. Eivät ne todellakaan ole ainutlaatuista kirjallisuusainesta, ei edes dekkareissa, mutta dekkariasetelmien rajoissa niiden merkitys lavenee.
Enpä ala purkaa juonta sen kummemmin. Kirjassa on syvän inhimillinen ote, joka luottaa pienen yhteisön yhteishenkeen, vaikkei kyyläysmentaliteettiakaan ohiteta. Agenda taitaa olla erilaisuuden luonteva hyväksyntä: kukin saa elää luonteensa ja taipumustensa mukaan, ja lähimmät tukevat.
Poikkeuksellisesti romaani ei pääty syyllisen löytymiseen, vaan se kelaa vielä jälkipuintia ja yhteisön eloa tilanteen rauettua. Sellainen korostaa elämän jatkuvuutta tragedioiden jälkeen.
Synkeä juhannus sisältää siis erilaisuutta, mutta minun täytyy myöntää, että välillä runsaus ja viipyilevyys rasittaa. Toisaalta kerronta, jossa seurataan vuorotellen eri henkilöitä ja tilanteita, koukuttaa seuraamaan, vaikka haluaisin hoputtaa etenemistä. Mutta kirjailija on löytänyt tyylinsä, ja mitä ilmeisemmin tämä on sarjan käynnistysosa.
☆☆☆
Laura Arikka: Synkeä juhannus. Osa 1 – Kuolema Farlaxissa, Otava 2026, 448 sivua. Luin ennakkopainoksen, kustantaja lähetti.
Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).
Olen nelikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin. Olen julkaissut jo jutut Taina Haahtin poliisiromaanista Koti, Marja Aarnipuron seikkailusta Taidekauppias katoaa ja Hanni Maulan Hauho-sarjan kakososaTeetä ja teräaseita.
☆☆☆
Pääsin hyvin Patricia G. BertényinOsasto C1-sarjan makuun sen kakkososassa, joten kolmas osa Viimeinen pistos (Tammi 2026) valikoitui itsestään selvästi dekkariviikolleni. Bertényin jännäreiden lähtökohta on poikkeavan kiinnostava, koska sairaalan unkarilaistaustainen, kuusikymppinen siivooja Janka Vitéz selvittää kinkkisiä murhatapauksia niin, että poliisin edustajaa Tina Holmbergia riepoo. Jankan apuna on niin ikään jo vuosikymmeniä kerryttänyt, eksentrinen patologi Harriet.
Naismiehitetty sarja tuo esille maahanmuuttajien asemaa Suomessa: myös Janka on ollut lääketieteen alansa – patologian – huippuosaaja, mutta Suomessa sairaalahierargian pohjalla. Muutenkin sarjassa tartutaan yhteiskunnallisiin asioihin pienenä pohjavirtana, pääkuohu kyllä keskittyy murhatutkintaan.
☆☆☆
Tämän dekkariviikon monen lukemani tai kuuntelemani kirjan tapaan juoni jolkuttaa painollaan, mutta painavinta on henkilökuvaus ja henkilöiden suhteet. Sellainen sopii minulle mainiosti, vaikkakin uskottava juoni toisi lisäpisteitä.
Romaanin lähtökohta on syöpäosaston sytostaattihoidossa samanaikaisesti olevat potilaat. Yksi heistä on Janka, toinen on Tina ja kolmas murhauhri.
Osastolla on joukko henkilökuntaa, ja käy selväksi, että kaikilla on uhria kohtaan jotain hampaankolossa, myös muilla paikalla olleilla potilailla. Uhri osoittautuu myös fasistiseksi vehkeilijäksi. Samme näin raamiksi perinteisen suljetun huoneen mysteerin. Ja tässä kaikessa piilee romaanin pieni mutta pitkä miinus: siinä on muutama yhteensattuma liikaa.
☆☆☆
Tärkeää on sen sijaan tuoda dekkariin murhia todennäköisempi uhka naisille, miksei miehillekin: vakava sairastuminen, joka puskee pohtimaan elämän rajallisuutta, omaa kuolevaisuutta ja jälkeenjääviä. Naisilla lisäksi rintasyöpä iskee miettimään naiseuteen liittyviä käsityksiä. Nämä osuudet ovat romaanissa todellakin huomion väärttejä.
Vielä henkilökuvaukseen. Jankan ohella hänen ympärillään on kiinnostavia henkilöitä. Poppariystävä heiloineen on nyt sivuvirrassa, kun Jankan perheenjäsenet saavat purjehtia tärkeisiin rooleihin.
Jankan tyttäret edustavat toisen polven maahanmuuttajia, jotka ovat etsineet ja löytäneetkin paikkaansa yhteiskunnassa tai sen laillisuuden rajoilla. Kirja käsittelee myös äidin näkökulmaa keskenään kovin erilaisiin lapsiinsa. Hienosti kirja tuo esille myös jännitteitä, mitä pärjääminen maahanmuuttajina tuo aviopuolisoille ja miten kireyttä lisää kaikkien ongelmien äiti, puhumattomuus.
Sokerina pohjalla maustaa kirjaa kerrassaan mukavasti kuvattu kummallinen Harriet, joka tuo mukanaan kirjaan kivaa komiikkaa. Myös Tina saa onneksi tässä kirjassa lisää sävyä ja roolia entiseen verrattuna.
☆☆☆
Siispä Osasto C1 antaa omanlaisiaan, jäljittelemättömiä viboja muuhun kotilmaiseen jännitystarjontaan verrattuna. Kenties seuraava osa ei ihan tämän osan juonen tavoin nojaa vain yhteensattumiin.
☆☆☆
Patricia G. Bertényi: Viimeinen pistos. Osa 3 – Osasto C1,Tammi 2026, 246 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).
Olen nelikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin. Olen julkaissut jo jutut Taina Haahtin poliisiromaanista Koti ja Marja Aarnipuron seikkailusta Taidekauppias katoaa.
☆☆☆
Viime vuonna innostuin Hanni Maulan esikoisjännäristä Vintagea ja veritekoja, jonka cosy vei Hämeenlinnan tienoille, Hauholle. Sen rauhaa rikkoi epäilyttävä kuolema, jota poliisi-Annan ohella selvitti paikallisryhmä. Siviilien kärkihahmo on eläköitynyt kirjastonhoitaja Helvi huonotapaisen puudelin kera. Porukkaan kuuluuvat Helvin naapuri Riitta ja lähikahvilan hemmo Hannu.
Ja taas Hauholla tapahtuu: Teetä ja teräaseita (Otava 2026)! Nyt viherpesufirman salaisuudet alkavat paljastua, löytyy ruumis ja firman perillinen katoaa. Hauhon iskuryhmä ryhtyy puuhaan. Poliisi-Annakin tutkii tahollaan, joskin toisenlaiset puuhat ex-miehen kanssa askarruttavat häntä kenties enemmän.
☆☆☆
Suomessa ei paljon kirjoiteta brittityylisiä, hupailuhenkisiä jännäreitä, joten Maula saa melko rauhassa kehitellä sarjaansa. Ehdoton ydin on eksentrinen Helvi, rajoittunut ja ärhäkkä persoona, jonka ikääntyminen on tuonut terää kohtaamisiin ja jonka terävyys ei ole vanhetessa tylstynyt. Porukan erilaiset persoonat lisäävät hupia, ja niin vastakohdat täydentävät toisiaan: Riitta saa hössöttää ja Hannu hautoa elämäntapahtumiaan, joista kirjan loppu tarjoaa yllärin.
Huumori syntyy kirjan henkilöistä, vuorovaikutuksesta ja tilanteista. Poliisit ovat sivuosassa, mutta kyllä poliisiporukoistakin nousee persoonia seurattaviksi.
Juoni ei tässä sarjan kakkososassa niinkään loista. Minun makuuni siinä on sen verran yhteensattumia ja epäuskottavuuksia, että en ota tapahtumia niinkään vakavasti vaan kehykseksi, jossa kiinnostavat, tyylitellyt henkilöt saavat touhuta. Ehkä hymähdän hyväksyväksi loppuosan yritykselle yhdistää loppuhuipennukseen kartanokauhuelementtejä ukkosmyrskyineen. Ratkaisu saattaa kumartaa brittiesikuville.
Kaikkiaan viihdyin sen verran, että kiinnostaa kyllä, miten Helvin virtaa riittää jatkossa puudeleineen. Lämpö läikähtää, miten ihan ystävyydeksi kehkeytynyt selvittäjäkaveruus tuo sarjassa erilaisuuksia yhteen.
Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).
Olen kolmikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin. Ensimmäisenä julkaisin jutun Taina Haahtin poliisiromaanista Koti.
☆☆☆
Marja Aarnipuron sarjassa Kaarina Riikonen ratkaisee ilmestyi tänä keväänä kirja Taidekauppias katoaa (CrimeTime 2026). Osa on jo yhdeksäs ja jatkaa liukasta linjaansa.
Sarjan kirjat perustuvat kahden maailman kohtaamiseen ja yhteistyöhön, joka välillä tukee, joskus ontuu. Kaarina Riikonen vapaana toimittajana penkoo samoja juttuja kuin rikosylikomisario Anton Koivunen. Monen dekkarin tavoin päähenkilöiden privaatti ja työ sotkeutuvat keskenään.
Tässä sarjan osassa Anton joutuu poikkeuksellisesti henkilökohtaisten suhteiden äärelle, sillä kadonnut taidekauppias on vanha luokkakaveri ja ystävä, myös ensi rakkauden puoliso. Lukija saakin pohtia Antonin kera pohtia, miten moinen muuttaa tutkintaa.
Kaarinan ihastus Antoniin on sarjan pikantti lisä, sillä punastuttavan ihailun lisäksi Kaarina on perhekeskeisesti sitoutunut joustavaan puolisoonsa ja koiriinsa sekä on itsenäistyvien lasten huolentäyteinen äiti. Nyt Kaarinan huolikierroksia lisää haukiputaalaisten vanhempien heikkenevä tilanne, mutta reissulla kotiseudulle toimelias toimittaja hyödyntää taidekauppias-casea ja löytää johtolankoja.
☆☆
Minulle Riikos-sarja on kesäilyn hyödyke: mukavaa autoilu- ja pihakeinukirjallisuutta. Toimittaja-kirjailija kynäilyn tehokas kerrontatyyli toimii luettavana tai kuunneltavana.
Päähenkilöistä löytyy mukavasti joka osassa jotain uutta ja tukuttain tuttua. Kuusissakymmenissä heiluvat tehotutkijat kantavat hyvin vuosirenkaitaan ja irrottavat niistä elämänkokemusta kerrottuun.
Anton säilyy harkitun vakaana, vaikka tässä osassa henkistä lepatusta on normaalia enemmän. Välillä Kaarinan touhuilu hermostuttaa muita kirjahenkilöitä, ehkä joskus lukijaakin, ja yhteensattumia ilmestyy runsaasti. Tämä ei haittaa kesäisessä leppostelukukemistossa.
Niin Antonin kuin Kaarinankin työtovereissa liikkuu persoonallista väkeä, joten henkilögalleria on laaja. Vaikka sivuhenkilöt jäävät melko ohuiksi, piristävät he juonenkulkuja.
Tässä romaanissa pitkät suhteet ja yllättävä salaisuudet saavat sijansa. Heikomman puolella pysyminen ja oikudenmukaisuus lohduttavat mukavasti muuten elämä sattumanvaraisuuden seassa.
☆
Marja Aarnipuro: Taidekauppias katoaa, Osa 9. Kaarina Riikonen ratkaisee, CrimeTime 2026, 8 t 33 min. Kuuntelin BookBeatissa.
Kirjasomen dekkariviikko on taas täällä! Osallistun neljällä dekkarilla (ellei bonusta putkahda viime metreillä).
Olen kolmikon rajannut niin, että kirjat ovat kotimaisia, naisten kirjoittamia ja keskushenkilöt huitelevat kuuttakymppiä. On hauska huomata, että elämänkokemus on jopa jonkinmoinen trendi jännäreiden tutkijahahmoissa. Se tuo särmää päähenkilöihin.
☆☆☆☆
Dekkariviikon ensimmäinen kirjani on Taina Haahtin romaani Koti (Crime Time 2026). Kuuntelin sitä automatkoilla lapsuudenkotiin ja siellä puutarhatöissä, mikä piti mielen vireänä kummassakin hommassa. Ja eläydyin, millaista on olla muistojen vyöryssä lapsuudenkodin tienoilla.
Kuusikymppinen Lare saapuu pitkästä aikaa Nurmijärvelle isän kunnon heikennyttyä. Samalla aktivoituu 40 vuotta vanha murha, luokkakaverin Lyydian kuolema, sillä Laren kotiinpaluun hujakoilla Lyydian veli löytyy murhattuna.
Laren kaveri Artsi työskentelee paikallisessa poliisissa, ja Lare ryhtyy penkomaan vanhaa rikosta mahdollisten yhtymäkohtien vuoksi. Vähän vastahakoinen Artsi antaa sen tapahtua.
☆☆☆
Rikosromaani käy välillä takaumina Lyydian viimeisessä illassa, mutta pääosin se seuraa Laren elämää muuttuneessa lapsuudenkotimaisemassa. Laren elämän eri kerrokset vaikuttavat häneen, ja se lisää henkilökuvauksen uskottavuutta ja välillä jopa syvyyttä. Siinä iässä on jo jos mitäkin takana, mikä vaikuttaa ajatuksiin ja tunteisiin.
Lopulta romaanissa on kyse kuoleman lisäksi rakkaudesta ja elämän jatkumisesta. Niistä kaikista punkee pintaan kipeitä asioita.
☆☆
Hyvin kirjassa näkyy juron isän ja pojan suhde ja myös juron pojan avuttomuus haurastuvan vanhusisän ainoana läheisenä. Isän toivomaan jatkuvuuteen Larella ehkä on jotain kerrottavaa. Vanha 40 vuotta kiteytynyt lemmensuolakin taitaa maistua.
Koti haarautuu moneen suuntaan, ja yksi niistä tuo esille pienituloisten vanhusten heikkoa asemaa. Kiinteistökaupat ja kuntotarkastukset pitävät sisällään riskejä, joita Lare myös ryhtyy pöyhimään.
☆☆
Kerronnallisesti romaanissa vaihtelee viipyily ja tarkka rikosselvityksen etenemisen kuvailu. Sen lisäksi on paikoitellen kielellisesti kiinnostavia kuvailuja. Epäilyksen siemeniä juoni kylvää näppärästi niin, ettei kiinnostus lopsahda. Ehkä kuitenkin eniten tykästyn kriminologi-Laren vuorovaikutstaitoihin työssä ja niiden hapuiluun privaatisti. Niinpä Nurmijärvi-noir sai lupaavan alun.
☆
Taina Haahti: Koti, Crime Time 2026, 10 tuntia 13 minuutia. Kuuntelin BookBeatissa.
Kukoistavasti klassikkohaaste jatkuu toiselle vuosikymmenelle, ja tätä kierrosta emännöi Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja. Kunnianosoituksena jatkuvuudelle valitsin haastekirjan ihan sen nimen vuoksi, Uljas uusi maailma, kirjailijana Aldous Huxley (Tammi 2012/1944). Ja sattuipa somasti, että kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen myös viime vuoden viimeisen kokoontumisen kirjaksi.
Uljas uusi maailma kuvaa tulevaisuutta vuoden 1932 sihdillä – silloin romaani ilmestyi. Se kertoo maailmavaltiosta yli 300 vuotta jälkeen Fordin. Ajatus Ford-autoinvaasion jälkeisestä tulevaisuudesta kutkuttaa ja hymyilyttää, ja kaivelin kirjasta ironian ja parodian hippusia. Vai luenko siitä sellaista kuin piru Raamatusta vuoden 2025 ja 2026 vinkkelistä?
Romaanin maailmassa ihmiset siitetään teknologian keinoin ja oloutetaan kastiinsa. Kärkenä häärää eliitti, alfat, ja alimmaisina raatavat aika aivottomina epsilonit. Sillä välillä olevilla on omat tehtävänsä. Romaanin utopiassa/dystopiassa eletään historiattomasti yhteisöllisesti, jaetaan hetkellisyys ja seksikumppanit. Nautintoa saadaan lisäksi eroottisista tuntoelokuvista ja matkoista, ja jos jokin hämmentää, napsitaan huumaavaa somaa.
•
Alun puuduttavan opastuksen jälkeen lukija saa muutaman henkilön välityksellä selville yhteiskuntarakenteen ja toimintatavat. Tasapainotilaa tulee sotkemaan villi, John, joka tietää vanhempansa ja osaa siteerata ShakespearenOthelloa toisin kuin fordilaiset. John toimii kristillisten moraalikäsitysten mukaan, eikä siitä(kään) hyvää seuraa. Eli olisiko sanomana, että kaikki ääripäät ovat vaaraksi.
Parasta romaanin antia tarjoavat kärjistykset. Esimerkiksi fordilaisuus muokkaa kauneuskäsityksiä. Ne vaikuttavat tosin nykysomen ulkonäköihanteilta, tavoitteina nuoruuden rypyttömyys ja kimmoisuus – pois ihomuutokset ja läskit, jotka puistattavat fordilaisia.
Eniten yllätyin romaanin seksuaalipainotteisuudesta. Aika paljon tilaa saa se, miten uuden maailman hyvään käytökseen kuuluu vapaa ja kumppaneita kierrättävä seksi. Se muun romaaniaineksen lisäksi osoittaa, miten kulttuurisidonnaista on, minkälaisiin tapoihin ja etiikkaan yhteiskunta olouttaa jäseniään.
•
Huxleyn romaanissa vanhentuneelta vaikuttaa teknologiaosasto, ja ajan tapaan ei vältetä esimerkiksi n-sanaa, ja muutenkin woke-osastolle piisaa purtavaa. Vuolas ilmaisutapa pitkittää tarinaa tarpeettomasti. Siihen uuvahdimme lukupiirissä, ja kolmihenkinen kirjallisuuskimppa (Johanna, Taru ja minä) päätyi samaan lopputulokseen: tarina pitkittyi ja menetti toisteisena kiinnostavuuttaan.
Löysimme joitain kiinnostavia nykyilmiöitä Huxleyn tulevaisuustuumailuista. Pohdimme aikalaisvastaanottoa ja 1930-luvun ilmapiiriä suhteessa romaanin sisältöön, eli aikanaan Uljas, uusi maailma varmaankin oli rohkea, vaikkei se enää sellaisena säväyttänyt. Klassikosta se kuitenkin käy, ja kiinnostava se on esimerkkinä, millaisena se 1930-luvulla kuvittelee tulevaisuuden.
•
Aldous Huxley: Uljas uusi maailma, suomentanut I. H. Orras, Tammi 2012 / 1944. Lainasin kirjastosta.
Katso Kulttuuri kukoistaa -Arjan koonti Klassikkohaaste 22 kirjasadosta!
Jane Austenin romaanien lukeminen on minua säväyttänyt vuosien varrella. Kersti Juvan uusimmat suomennokset ovat hienoja. Alkukielellä en ole mestaria lukenut, vaikka myöhäisteininä ostin Lontoosta romaanin Pride and Prejudice.
Austenin romaanien terävä säätykuvaus viehättää yhä, ja vaikka moni henkilöhahmo äityy karikatyyrimäiseksi, ei voi olla ihailematta, miten mojovasti Austen käsittelee turhamaisuutta, pikkusieluisuutta ja oman edun tavoittelua. Joukossa on myös rakastettavia hahmoja ja tunteisiin vetoavuutta.
Austen on vaikuttanut merkittävästi romanttisen viihteen kaavaan: lupaava lemmenpari on selvillä aika alkuvaiheessa, mutta mutkia tulee matkaan ennen hääkellojen kilinää. Austen toteutti malliaan vivahteikkaasti – sellaisella älyllä ja taidolla, johon jälkipolvet harvoin yltävät.
•
Vuonna 1995 valmistuneen tv-sarjan Ylpeys ja ennakkoluulo olen nähnyt ainakin 10 kertaa, ja nyt odotan Netflixin uutuustuotantoa. Vähän kyllä säälittää jo etukäteen Jack Lowden, joka joutuu Mr. Darcyna täyttämään Colin Firthin säihkyvät ratsastussaappaat – muusta roolituksesta en huolta kanna. Tosin Lowden on kyllä vakuuttanut sarjassa Slow Horses…
On minulle muutkin Austen-filmatisoinnit maistuneet. Etenkin arvostan Emma Thompsonin käsikirjoittamaa Järki ja tunteet –elokuvaa (1995). Katsoin sen pari viikkoa sitten, ja monen vuoden tauon jälkeen minuun taas vetosi rahan ja rakkauden ristivedon kuvaus, myös tunteiden voimakkuuden luonnevaihtelut.
•
Ruotsalainen Gun Britt Sundström on kääntänyt Austenia äidinkielelleen. Austen myös mainitaan Sundströmin romaanissa Suhteista parhain (Tammi 2024/1979). Muuten ei romaanissa austenilaisuus juuri ole läsnä kuin järki ja tunne -vatvonnassa. Päähenkilö Martinasta saattaa kyllä löytyä ripaus itsetietoista ja härnäävää Elizabeth Bennetiä tai miksei myös jotain rippeitä Dashwoodin sisaruksista:
”Pitkä elämäni on mielestäni vähintäänkin opettanut ettei tunteilta kannata odottaa järjen valoa. Mutta vielä ei minulle ole valjennut miten tulisi menetellä, että saisi ne hallintaansa.”
•
Sundströmin romaani vaikutti ilmestyessään ruotsalaisiin, kun se käsitteli vapaita suhteita naisnäkökulmasta. Kolmihenkinen lukupiirini valitsi sen alkusyksyn kirjaksi, koska meitä kiinnosti sen tituleeraaminen moderniksi klassikoksi. Kaikkia meitä kolmea väsytti romaanin ylipitkä jaarittelu. On meillä ollut lukupiirikirjana myös Austenin Emma, joka kirvoitti hieman samoja tuntemuksia. Silti Austen virkisti (ainakin minua) enemmän kuin nykyklassikko Ruotsista.
Sundströmin romaanin alussa kiinnostaa tunnistettava ajankuva, pohjoismainen 1970-luku. Osuvin osuus löytyy kuitenkin kirjan viimeisestä 10 %:sta. Noin 90 %:a yksityiskohtaista suhdesepustelua päättyy luopumisen tuskaan ja eritoten yksinäisyyden kokemuksen kuvaukseen. Se vaikuttaa aidolta.
Suhteista parhain ei siten pääty avioliiton satamaan, ja avioliittokin on muuttunut Austenin hyvien naimakauppojen hamuamisen kulttuurista vapaaseen valintaan. Ihmisessä on tapahtunut muutoksia ja kirjallisissa konventioissa myös: suorasukainen seksuaalisuus on toisenlaista kuin Austenin väreilevä odotus.
•
Siispä onnittelut yhä elävälle Austen-teksteille Jane Austenin 250-vuotissyntymäpäivänä! Muita kirjabloggaajien Austen-kokemuksia pääset lukemaan Tuulevin lukublogissa.
•
Gun Britt Sundström: Suhteista parhain, suomentanut Marja Aloparus, Tammi 2024 / 1979, 17 tuntia 28 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
Lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen kuitenkin kauhugenreen sopivan mukautuksen, sillä sitä lajia ei liiemmälti selkokirjallisuudessa ilmesty. Ja onhan viikon loppua kohti tuloillaan kekri, kansainvälisesti halloween.
Sanna-Leena Knuuttila on mukauttanut Marko Hautalan romaanin Kuokkamummo (Haamu 2025). Alkuteos on katkelmallinen, ja siinä on takaumia ja muuta selkeää rakennetta rikkovaa, joten mukautus helposti seurattavaksi selkokirjaksi on ollut selvä haaste. Rakenneratkaisuna on se, että kirja on jaettu kahteen osaan, joista kumpikin etenee kronologisesti.
Kuokkamummon ensimmäinen osa kertoo 1980-luvusta. Samuel ihastuu Juliaan, jolloin Samueliin ihastunut Maisa jää paitsioon. Romaanin nuoria pelottaa ja kiinnostaa saaren arvoituksellinen Bondorffin kartano. Paikasta kulkee huhuja kadonneista nuorista, ja kyllä keskeiset henkilöt joutuvat siellä tekemiseen kuokkaa kuljettavan, mustakielisen kalmanhajuisen naisen kanssa.
Romaanin toisessa osassa tapaamme taas Maisan mutta 2000-luvulla. Maisa kohtaa teinejä, jotka jatkavat urbaania legendaa Kuokkamummosta. Siihen liittyvät salaisuudet paljastavat joutuvat vaikeuksiin, ja Maisa selvittää, mitä on tapahtunut kadonneelle Sagalille. Paljon muuta en tohdi paljastaa.
•
Arvoituksellinen, tummanpuhuva tunnelma on säilynyt selkomukautuksessa tehokkaasti. Juoni kulkee sutjakkaasti, ja tapahtumat rytmittyvät mainiosti niin, että kauhukohtaukset kohauttavat. Joukossa on sopivasti selittämötöntä ja selityksiä kylmiä väreitä herättäville hetkille.
Kuvitus tarjoaa lisäsävyjä, joskin kyllä jo teksti jättää lukijan mieleen visuaalisia mielikuvia. Sisäkannen irralliset hampaat purevat heti lukijaa, johdattelevat tunnelmaan, ja erikoiskehu kirjan mainiosta neliömuodosta.
Selkokieli toimii sujuvasti. Joitain pitkiä rivityksiä pohdin, mutta niihin tuskin lukijat kiinnittäävät huomiota. Mainiosti selkomukautuksessa säilyvät tarinan ja henkilöiden särmät. Henkilökuvauksessa kiinnostavaa on se, että mustanpuhuvan tarinan päähenkilöt eivät juuri ole mustavalkoisia. Joten: selkokauhua nuorille ja aikuisille, olkaa hyvät!
•
Marko Hautala: Kuokkamummo, selkomukautus Sanna-Leena Knuuttila, Haamu 2025, 163 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Nuortenkirjoissa käsitellään usein ongelmia – se on tavallista myös selkokielisissä nuortenkirjoissa. Tässä jutussa on yksi mukautus, Katri Alatalon romaanin Kesäkuu on mukauttanut Riikka Tuohimetsä. Esittelen myös alun perin selkokieliset kirjat: Edith ArkonSamira/Ninni ja Marja-Leena TiaisenLumi ja Leo.
Ongelmakeskeisillä nuortenkirjoilla on aikansa ja paikkansa. Yläkoululainen lukija kokee ongelmia tutuiksi, saa vertaiskokemuksia ja tukea. Nuortenkirjoille on lisäksi ominaista, että toivoa on ja toivoa tarjotaan – niin myös näissä kolmessa nuortenkirjassa.
•
Selvästi ajassamme liikkuu aiheita, joita kirjailijat nappaavat samanaikaisesti, niinpä myös esittelyyn valikoituneessa kolmikossa on yhteisiä aineksia. Kaikissa on kaksi henkilöä, joihin tarina keskittyy. Tärkeää on henkilöiden ystävyys ja yhdistävät kokemukset. Yksi kirjoista osoittaa, että ystävyys voi kestää vain yhden yön, ja sillä on silti merkitystä.
Kolmikko-otannassani käsitellään nuorten vaikeaa suhdetta vanhempiin: luottamuksen ja kontaktin karkaaminen vaivaa nuoria. Kahta kirjaa yhdistää veljen kuolema, mikä on jättänyt syvän trauman. Kahta kirjaa yhdistää lisäksi nuoren masennus ja itsemurha-ajatukset. Kahdessa kirjassa toinen keskushenkilöistä on muu kuin syntyperäinen suomalainen, ja mukana on siihen liittyviä kysymyksiä, mutta myös se, että kumpikin on koulussa kympin tyttöjä eikä se varjele ongelmilta.
•
Kukin kirja käsittelee omaehtoisesti aiheitaan niin, että kirjat ovat täsmäiskuja etenkin ysiluokkalaisille. Koulu vaikuttaa nuorten elämään, joka on sakeanaan myös muuta pulmallista. Löydän kolmikkokirjasta myös omaa, uutta nuortenromaaniani viistävää: Vihreä on hyvä väri -selkokirjassa ysiluokkalainen pohtii ammattikoulun alavalintaa, ja se on myös teemana Arkon Samirassa. Tiaisen Lumi ja Leo esittelee sinitukkaisen tytön, kun taas oman romaanini Sara sekoittaa tavallisuuttaan vihreällä tukalla. Lumia ja Saraa yhdistää myös se, että he asuvat kaksin isänsä kanssa.
Lumi ja Leo on kerrottu kahden kertojan vuorottelulla kuten oma romaanini, jotta tulee tapahtumiin kaksi näkökulmaa, ja Arkon romaanin kääntökirjamaisuus tarjoaa lukijoille myös kaksi näkökulmaa. Oma romaanini on tietoisesti rakennettu niin, että siinä painopiste ponkaisee ongelmista muihin teemoihin – vähän vastapainona ongelmiin keskittyviin nuortenkirjoihin – vaan ainahan kaunokirja rakentuu jollain tavoin pulmien käsittelystä.
Seuraavassa lyhyet esittelyt kolmesta nuortenkirjasta.
Kesäkuu-romaanin (Hertta 2025) kertoja Juli joutuu kesäleirille maaseutumaisemiin. Julin provosoiva ja äkkipikainen käytös on vaikuttanut siihen, että hän ei tule toimeen muiden kanssa; lisäksi taustalla vaikuttavat koulukiusaaminen, ADHD ja surematon suru veljen kuolemasta, eikä suhde äitiinkään ole kasvua tukevaa.
Juli karkaa leiriltä, ja matkaan mukaan lähtee Bao, Kiinasta adoptoitu, masentunut kympin tyttö. Kahden erilaisen tytön kohtaamisen jännite kantaa hienosti juonta ja tunnelmaa. Kirjassa on yllätyksiä ja omaperäisen kohottava loppu.
Riikka Tuohimetsä on mukauttanut romaanista vetävän, luistavan ja kompaktin kokonaisuuden. Julin persoonan äkkivääryys välittyy hienosti, ja mukana on mukavasti tilannekomiikkaa, jolla on sija kirjan nuoria painavien ongelmien rinnalla. Nuorten puhekieli taipuu uskottavasti selkokieleksi: kuvaus on elävää ja sujuvaa. Onnittelut Riikka Tuohimetsälle myös siitä, että hän on saanut tänä vuonna Seesam-tunnustuspalkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä!
•
Katri Alatalo: Kesäkuu, selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Hertta 2025, 103 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Edith Arkko: Samira/Ninni
Edith Arkko sai Punni-palkinnon edeltävästä kääntökirjasta Aurora/Eino (Hertta 2024), ja Samira/Ninni jatkaa samaa, kerronnallisesti toimivaa linjaa. Taitavasti samat tapahtuvat taipuvat kahden kertojan kuvauksiksi niin, että niissä on luonnolliset yhtäläisyydet mutta kiinnostavat näkökulmaerot.
Samira on ysiluokkalainen ensimmäisen polven maahanmuuttaja, joka menestyy erinomaisesti koulussa. Häntä painaa vanhempien toive lukiosta, sillä hän itse haluaa opiskella ammattikoulussa kosmetologiksi. Myös opo painostaa lukioon. (Opo olisi kyllä voinut ohjata myös välimuotoon, kaksoistutkintoon.)
Samira tutustuu ilmaisutaidon tunneilla Ninniin ja varovaisesti he ystävystyvät ja avautuvat ongelmistaan. Samirasta on suuri tuki Ninnille, joka masentuu ja ahdistuu vanhempien avioerosta ja huonoista väleistä. Ninni ahdistus alkaa vaikuttaa joka tilanteessa ja vie itsetuhoisiin ajatuksiin. Romaani tuuppaa tapahtumia kauniisti eteenpäin niin, että toivottomuuteen löytyy apu ystävästä ja ystävän avusta oikeanlainen taho auttaa eteenpäin. Lisäksi kirjan lopuissa on vinkit auttajatahoista.
Arkko kirjoittaa joustavaa puhekielen tyylistä selkokieltä, joka sopii yläkoululaisille, jotka eivät ole välttämättä tottuneita kirjan lukijoita. Heillä ei ehkä ole kielellisiä vaikeuksia, mutta he hyötyvät selkokielestä, joka on melko lähellä yleiskieltä mutta luettavuudeltaan helpompaa kuin yleiskieli. Usein selkokirjat ovat alle 150-sivuisia, mutta Arkko tarjoaa samassa kirjassa kaksi noin 150-sivuista kirjaa. Se on aika rohkeaa mutta perusteltua: vetävistä tarinoista lukija haluaa lukea kummatkin puolet. Lukuinto kasvaa!
•
Edith Arkko: Samira/Ninni, Hertta 2025, 149 sivua + 159 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arvio, ei mainos.
Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo
Marja-Leena Tianen on konkarikirjoittaja, ja hänen selkokielensä on tarkkaa ja joustavaa. Sujuva selkokieli saattaa juonen ja tarinan matkaan niin, että sitä on helppo seurata ja samalla kirjan henkilöt tulevat tutuiksi ja ottavat otteeseensa. Lumi ja Leo (Avain 2025) on kirjoitettu siten, että nuoret kertovat vuorotellen minämuodossa. Siten kertojien ajatukset ja tunteet välittyvät mutkitta.
Lumin vanhemmat ovat eronneet, koska Lumin äiti on päihdeongelmainen. Isän luona on turvallista, mutta Lumiin vaikuttaa suhde epäluotettavaan äitiin, ja hän joutuu ongelmiin hyväuskoisuutensa vuoksi.
Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun nuoret tapaavat rippileirillä. Leo suree päihteisiin kuollutta veljeään, kun taas Lumia piinaa äidin päihde-elämä. Mutkien kautta nuoret tutustuvat toisiinsa, löytävät yhdistäviä asioita, ja kenties ilmassa on ihastustakin. Tiainen punoo viehättävän kokonaisuuden arjen elämisestä, jossa on monenlaisia sävyjä.
•
Marja-Leena Tianen: Lumi ja Leo, Avain 2025, 148 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.
Lokakuun ajan blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alunperin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Nyt on vuorossa Titta Kemppaisen romaani Sotalotan kivi.
Aiemmin sota-ajasta on kirjoittanut Sanna-Leena Knuuttila selkoromaanisarjassaan, jossa sotaa käsitellään kotirintamalta. Kemppaisen romaani kertoo lotan äänellä sota-ajasta: kirjan kertoja Elli lähtee rintamalle ja myöhemmin osallistuu ilmavalvontaan Kuopiossa. Kirja ei kuvaa taisteluita mutta tilanteita, joissa myös lotta kohtaa sodan vaarallisuuden.
Elli on luonteikas minäkertoja. Päähenkilön persoona välittyy hienosti: lukija saa otteen omapäisestä, rohkeasta ja toimeliaasta nuoresta naisesta. Minäkertojana hän paljastaa myös pelkojaan. Hän tiputtelee harkiten, pitkin matkaan murheitaan, joten lukija saa sopivasti tiedonmuruja ja kiinnittymiskohtia.
Sotalotan kivi on myös rakkaustarina. Naapurin Niilo on Ellistä kiinnostunut, mutta Ellin kiinnostus suuntautuu muualle. Romaani kuvaa luontevasti kahden naisen rakkauden syttymistä ja suhteen mutkallisuutta.
•
Titta Kemppaisen kirja on mainio esimerkki alunperin selkokielelle kirjoittamisen tärkeydestä. Aihevalinta tarjoaa uutta, koska kirjailija valitsee oman luovan prosessin myötä sisältöä ja teemoja. Tapahtumat ja henkilökuvaus saavat sellaisen tilan, joka sopii kirjailijan intentioihin ja ilmaisutapaan selkokielen rajoissa.
Kirjailijan valitsema selkokieli on vaikeimmasta päästä, sillä sanojen ja virkkeiden rakenteissa on monesti perusselkokieltä hankalampaa kieliainesta. Jostain syystä myös dialogien johtolauseet ovat poikkeuksellisesti aina puheenvuorojen jälkeen. Näin toki voi olla, sillä selkokirjojen lukijoita on monenlaisia. Kaikkiaan kirja sopii kuitenkin helppolukuiseksi.
Romaanin tarinankuljetus on sujuvaa ja kuvaus eloisaa. Sotalotan kivi sopii hyvin yläkouluun valottamaan sota-ajan haasteita, ja se sopii samasta syystä myös toisen asteen opiskelijoille ja aikuisille. Sotateema on ajassamme valitettavan ajankohtainen, ja siksi Sotalotan kivi sopii monesta syystä tähän aikaan.
•
Titta Kemppainen: Sotalotan kivi, Avain 2025, 133 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.
Syys-lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen Silja Vuorikurun lastenromaanin Nelosten tanssit (Avain 2025).
Kymmenvuotiaiden kohokohta on monella paikkakunnalla itsenäisyyspäivän tanssit koulussa ja kunnan juhlatilassa. Vuorikuru kerrassaan ihastuttavasti tarttuu tähän säpinään ja läikyntään, jota huipputapahtuma aiheuttaa lapsissa.
Romaanin päähenkilö on Aada, mutta moni muukin hänen luokaltaan tulee kirjassa tutuksi. Hienosti Aadan pohdinnat lomittuvat tapahtumakerrontaan. Esimerkiksi Aada kyseenalaistaa totuttuja kaavoja ja pohtii kysymyksiä, miksi tytön täytyisi tansseissa olla lyhyempiä kuin poikien, miksi pitäisi pukeutua tietyllä tavalla ja miksi ylipäätään kaikkien pitäisi olla samanlaisia.
•
Kirjassa on siten moniarvoisuuden opetuksia, mutta Vuorikuru lomittaa sanoman nätisti osaksi tilanteita. Aadan luokkalaisten touhut ja tokaisut kulkevat pääjuonessa luontevasti kuten myös kasvattavat merkitykset. Eloisa lapsijoukko tuntuu uskottavalta, ja minua ilahduttaa kiltteys ja huomaavaisuus, jota lapsista löytyy. Ystävyysteema loistaa kirjassa kauniisti myös säröt ymmärtäen.
Samalla kaikki ”hömppä” asuista, kampauksista ja muusta hulinasta saa ansaitsemansa osan. Suuren tapahtuman aiheuttamat tunteet jännityksestä iloon ja yhteisöllisyyteen välittyvät aitoina. Tilanteita käsitellään kirjassa niin, että tyttöjen lisäksi tarttumapintaa riittää myös pojille ja mahdollisille muunsukupuolisille.
Siispä Nelosten tanssit olkoon kouluikäisten romaani, jonka joka kunta voisi ostaa nelosluokkalaisille syyslukukauden alkuun. Vuorikurun kirja hienosti osoittaa, että selkokielen helppous ei vie mitään pois vetävältä tarinalta, joka on sisällöltään täsmäisku lukijoille, jota aihe koskettaa. Kirjan sävykäs selkokieli kantaa aiheen komeasti.
•
Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit, Avain 2025, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kirjablogit haastavat klassikoiden pariin 21. kerran. Haastetta kokoaa blogi Oksan hyllyltä. Olen ollut haastetta aikanaan pykäämässä ja osallistunut joka kerta.
Välillä sana ”klassikko” tuntuu kavahduttavan. Tausta-ajatus taitaa olla, että lähtökohtaisesti klassikko tarkoittaa pölyttyneen tylsää kirjaa. Ennakkoluulot sikseen! Niin nykykirjallisuudessa kuin vanhassakin kirjallisuudessa on monenlaista, sekä epäkiinnostavaa että elävää. Kannattaa käydä klassikkorajapinnalla (hah), josta voi löytää iloisia yllätyksiä. Omat klassikkohaasteyllätykseni listaan juttuni loppuun: on kannattanut kokeilla vanhan kirjamaailman teoksia.
•
Kysyin modernisti tekoälyltä, mikä on klassikkokirja. Sain vastaukseksi määreet ajattomuus, kulttuurinen merkitys, laadukas kieli ja tyyli sekä toistuva lukeminen ja tulkinta. Selvä. Nämä ominaisuudet toki ovat suhteellisia ja tulkinnanvaraisia. Lainaan vielä tekoälyä (Copilot):
”Klassikkokirja tarkoittaa teosta, joka on kestänyt ajan hammasta ja saanut laajaa arvostusta kulttuurissaan tai maailmalla. Se ei välttämättä ole vanha, mutta sillä on erityinen asema kirjallisuushistoriassa.”
Tuon tarkemmin klassikkoa tuskin pystyy määrittelemään, ja jäähän siihen avaruutta. Julkiset valinnat klassikoiksi vaihtelevat, sillä valitsijoiden näkökulmat ovat erilaisia. Painottuuko joku piirre tai tekijä klassikossa? Onko kyse kaanonkirjasta, jonka joku tietty (mies)joukko on määritellyt, vai mahtuuko mukaan marginaalikirjallisuudenlajin merkkiteos jne.?
•
Minä valitsin tälle kierroksella lanu-klassikkokirjailijan, Astrid Lindgrenin. Peppi teki vaikutuksen lapsena etenkin elokuvina ja tv-sarjana, mutta eniten innostuin Eemeli-kirjoista ja -tv-sarjasta. Ronja ryövärintytär viehätti vielä opiskeluaikoina. Lapsilleni luin aikanaan lindgrenejä ja hyvin upposivat.
Lukupiirini valitsi kesäkirjaksi Astrid Lindgrenin saturomaanin Mio, poikani Mio, ja nappasin ses samalla klassikkohaastekirjakseni. Sitä en ollut aiemmin lukenut. Todettakoon oitis tässä, että kirjapiirimme piti Lindgrenin luomasta satumaailmasta.
Mio ilmestyi Ruotsissa 1954 ja suomeksi 1955, ja se sopii mielestäni klassikoksi. Tyyli pitää kutinsa, kieli on varmaa ja tarinalla on merkitystä saturomaanitradition ylläpitäjänä. Se on sisällöltään ja teemoiltaan ajaton, vaikkakin sadun alku sijoittuu kirjan kirjoitusaikaan 1950-luvun alun pohjoismaiseen kaupunkimaisemaan sekä yhteiskunta- ja perherakenteeseen. Suomennoksessa on ympäristö muutettu Helsinkiin Liisankadun tienoille, mikä yllättäen toimii mainiosti.
•
Mio asuu kolkkojen kasvattivanhempien luona ja leikkii parhaan kaverin Pentin kanssa. Pentin kiva ydinperhe erottuu selvästi Mion kotioloista, joissa poika kokee olevansa alituiseen vääränlainen.
Sattuman oikusta Mio siirtyy fantasiamaailmaan, joka muistuttaa kaikkien kaltoinkohdeltujen lasten paratiisia, mutta silti siellä – kuten paratiiseihin kuuluu – lymyää vaara. Jokainen lukija saa tulkita tahollaan, kuvaako fantasiamaailma tuonpuoleista tai kuvaako vasta romaanin loppu sitä. Vai onko kyse lainkaan sellaisesta symboliikasta, vaan satu on niin kuin sadun tulee olla: toiveajattelua ja fantasiaa?
Fantasiamaailmassa asuu Mion oikea isä, kuningas, joka on odottanut puhdassydämistä poikaansa pelastamaan valtakunnan pahan ritarin uhasta. Juonenkulkuun kuuluu kauniita suvantoja, pelottavia käänteitä sekä hyvyyden ja pahuuden taistelua.
•
Lindgren hallitsee arkkityypit ja kierrättää niitä mainiosti elävästä kuvaten. Mielenkiintoinen sattumus on se, että TolkieninTaru sormusten herrasta on ilmestynyt samana vuonna, ja kumpikin kirja tahollaan toistaa toisistaan riippumatta samaa: vain yksi voi pelastaa maailman, pelastajalla on tehtävää tukeva bestis, ja vaarallisella matkalla on ylitettävä pelottava autiomaa ja päästävä vaaralliselle vuorelle kukistamaan kaiken valtaava paha. Lingdrenin kompakti satu sopii satuikäisille toisin kuin Tolkienin lavean eeppinen fantasia uppoaa nuoriin ja aikuisiin.
Mio, poikani Mio tuntuu viehättävältä, vilpittömältä sadulta. Kenties se on sepitetty lohdutustarinaksi kirjailijalle itselleen tai hänen pojalleen, mutta hyvän tarinan tavoin se ei tarvitse taustatietoja vaan toimii sellaisenaan. Kyllä se vei maailmaansa ja osui satutarpeeseeni. Kelpo satuklassikko siis.
•
Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio, suomentanut Kristiina Kivivuori 1955, WSOYn äänikirja 2018, lukija Jarmo Heikkinen, 3 tuntia 52 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.
•
Klassikkohaastekirjani
Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio (Klassikkohaaste 21)
Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.
Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.
Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:
Kristat ja muut Kristiinan johdannaiset: hyvää nimipäivää naistenviikon päätteeksi! Merkkipäiväänne olen valinnut Krista Launosen kirjan Kuvankauniit ja kuolleet (Deadline Kustannus 2025). Se saattaa juhlaan ja arkeen langettaa varjon johtuen siitä, että jos olet nuori, kaunis ja viattoman oloinen valkoinen tyttö tai nainen, olet potentiaalinen ideaaliuhri.
Launonen esittelee ja pohtii kirjassaan, miten media ja taide käsittelee henkirikosten naisuhreja. Tilastollisesti miehet joutuvat useimmiten uhriksi, mutta mediassa on perinteisesti tilaa saaneet naisuhrit, jotka ovat nuoria ja kauniita, taustaltaan puhtoisia ja valkoisia. Launonen on valinnut tietokirjaansa muutaman esimerkin pääosin selvittämättömistä tapauksista, joista suomalaisille tutuin on 1950-luvulla suohaudasta löydetty Kyllikki. Launonen haluaa myös murtaa sitä, että vain valkoinen, viaton neito kiinnostaa yleisöä ja poliisia, ja siksi mukana tarkastelussa on musta prostituoitu ja transnainen.
•
Ideaaliuhrien tarkastelun Launonen aloittaa Seineen hukkuneesta pariisilaisesta Annesta, jonka kipsattua kuolinnaamiokuvaa myytiin 1880-luvulla. Sellainen löytyy jopa Akseli Gallen Kallelan kotimuseosta. Annen avulla kirjassa tuodaan esille etenkin 1800-luvun taide, jossa hekumoitiin raukeilla naiskuvilla. Ideaaliuhriin liittyy runsaasti seksualisoitua sukupuolittumista.
”Arjessa naisten fyysistä kyvyttömyyttä, sairaalloista olemusta ja haurautta ihailtiin. Avuttomassa asemassa oleva nainen tarvitsi pelastajan, miehen. Lopulta ihailu meni äärimmäisyyksiin ja kuolleesta naisesta muotoutui paras ja kaunein nainen. Kuolema nähtiin uhrauksena. Kuollut alaston nainen on mahdollisimman avuton ja passiivinen, joten hänestä fantasioitiin ja häntä himottiin. Kuollut nainen ei pystynyt uhkaamaan miehen asemaa.”
•
Anne-tutkimukset tekevät kuitenkin kirjailijalle tepposet, ja se on hienosti hyödynnetty kirjan rakenteellisissa ratkaisuissa: Annella kirja alkaa ja loppuu niin, että Anne-yllätykset saadaan kurottua kasaan. Pikantti yksityiskohta on, että salaperäisen Annen kasvokuva on ollut esikuva ensiapukurssien Anne-nukelle.
Launonen yhdistää tietokirjassa esseemäisesti faktoja, tutkimukseensa kuuluvien vaiheiden dokumentointia matkoineen, arkistoineen ja museoineen sekä omakohtaista. Kirjailijan parantumaton sairaus varjostaa häntä, ja lisäksi kirjan löytöretki ideaaliuhreihin sisältää kirjailijan nuoruusmuistoja, jolloin hän olisi voinut olla ideaaliuhri, etenkin Lontoon opiskeluvuodet korostuvat. Avoin henkilökohtaisuus tuo kirjaan jutustelevaa tunnelmaa. Jotkut kirjailijan tulkinnat tuntuvat liian lennokkailta, mutta hänellä on kaikki vapaus sellaisia esittää.
•
Launonen sivuaa kirjassaan viihdeteollisuutta, joka hyödyntää ideaaliuhreja ja selvittämättömiä rikoksia:
”Ideaaliuhrien suosioon liittyy se, että rikokset ja katoamiset ovat usein mysteerejä. Podcasteissa, kirjoissa, artikkeleissa ja sosiaalisessa mediassa pohditaan, minne nuori nainen katosi tai kuka hänet tappoi. Mysteerit ovat aina kiehtoneet ihmisiä. Selvittämätön rikos rassaa mieltä. Syntyy tarve ratkaista mysteeri ja tietää, mitä tapahtui, kuka tekijä oli ja mikä oli hänen motiivinsa. Kun murha on yhä ratkaisematta, se motivoi kaivamaan esiin uusia johtolankoja, penkomaan vanhoja arkistoja ja spekuloimaan. Onhan mahdollista vielä ratkaista mysteeri.”
Itse en ole kiinnostunut tippaakaan true crimestä, jonka menestystä hieman ihmettelen, mutta toisaalta minulla ei ole sellaiseen varaa: luen melko paljon dekkareita sekä katson tv:n rikossarjoja. Kyllähän niissä(kin) on melko yliedustettuna nuori nainen, usein valkoihoinen ja myös monesti seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Siksikin Launosen kirja toimii pysäyttävänä sivutuotteena rikosviihteen kuluttajille: pistää miettimään todellisuuden ja fiktion suhdetta, rajoja ja taustoja.
Välillä minua puistattaa rikosten viihteellistäminen, ja pidän dekkaritaukoja. Ymmärrän, miten tosielämän väkivaltarikokset ovat äärimmäisen kaukana ajanvietteestä – nehän tuhoavat uhrin lisäksi laajalti lähipiirin elämän. Silti tapan aikaani rikosviihteen seurassa, haen arkeen etäännytettyä fiktiojännitystä (ks. naistenviikkopostaukseni 19.7.) Launosen kirja saa pohtimaan sitä.
•
Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet. Näin luotiin täydellinen uhri, Deadline Kustannus oy 2025. Osin luin (154 sivua), osin kuuntelin (7 tuntia 18 minuuttia, lukija Henna-Maija Alitalo) BookBeatissa.
Niin lääkäri huutaa salissa. Näin minä kuvittelen. Lääkäri on koulutettu ihminen, auktoriteetti. On sanomatta selvää, että hän on mies.
Minä sain kuusi pistettä.
Meidän täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin.”
Käynnistin juttuni Soili Pohjalaisen romaanin Perätilassa (Atena 2025) alkukappaleella. Siinä syntyvät sekä rosoisenraikkaan perheromaanin kertoja että yksi perheen lentävistä lauseista. Ja mikä tekee perheestä perheen ihmisten lisäksi? No, lauseet, jotka ovat syntyneet jossain merkittävässä tilanteessa ja joita toistetaan, kun palautetaan tunneyhteys, muistutetaan yhteisestä jaettavasta ja liimataan perheenjäseniä tilannekomiikalla.
Kuuntelin Pirjo Heikkilän lukeman Perätilassa, enkä voinut jättää sitä kesken. Kirjan lyhyys sopi ahmintaan, ja kyllä kompaktius on eduksi koko kirjalle: napakka, iskevä tyyli tehoaa. Ja tärkeintä: sisältö viehättää – naurattaa ja vähän itkettääkin.
•
Ja jopas konstailematon ydinperhekuvaus pirskahtelee ja ydinperhe porskuttaa polvesta toiseen! Kertojan vanhemmat kulkevat yhä yksissä, ja äiti jaksaa vielä viksata itseään; kertoja on kimpassa aikuisten lastensa isän kanssa, ja kertojan tytär vakiintuu varhain ja odottaa esikoistaan. Kertojan mielessä käväisevät lisäksi usein omat isovanhemmat.
Kertojasta on tulossa isoäiti, ja jatkuvuuden ihme välittyy kirjaan – myös tyttären ennakoitu perätilasynnystys. Kirja etenee näennäisen kronologisesti mutta poukkoilee ilmavasti muistoissa ja tulevaisuuden peloissa. Kertoja kahlaa perhevaiheita, nappaa sieltä maukasta naposteltavaa kaikille jaettavaksi. Ja tämä lähelle nähty – kenties ihan autofiktio – on kertojalle myös keino selättää kirjoituskammo.
•
Romaani on viihdyttävä ja terävä tutkinta perhesuhteista ja tunnetaakoista. Vaikka kirja ei tunkeudu syvällisyyksiin, siinä psykologis-pedagoginen pohjavire pulputtaa pintaan kuplia siitä, mitä edeltävät polvet siirtävät jälkikasvulle ja miten ne voi poksauttaa. Kertojan huoli ja hyörintä omien virheiden vatvonnassa on samastuttavaa, ja jopa kadehdittavaa on se, miten luontevasti se siirtyy kaunokirjallisuudeksi.
Kerta kaikkiaan Perätilassa kuuluu naistenviikoille ja sopii kaikille viikoille.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 