Aihearkisto: haaste

Melba Escobar: Kaneussalonki 

Silkka sattuma johdatti minut Kauneussalonkiin. Silmäilin BookBeatin uutuuksia – siinä se oli: kirjaehdokas vailla ennakkokäsityksiä, vieraan kulttuurin tarjokas. Aloitin, en voinut lopettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti naistenviikon romaaneihin: järeä naisnäkökulma, ravisuttavia naiskohtaloita, suhtautumistapoja naisiin eri tilanteissa ja säädyissä. On huimaa aloittaa naistenviikko tällä kirjalla.

Melba Escobarin romaanin nimi kokonaisuudessaan on Kauneussalonki – Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia (Aula & Co. 2018). Kirja on luokiteltu dekkariksi, ja odotin nimen perusteella lukevani kolumbialaista kevytjännitystä hieman tyyliin botswanalainen Mma Ramotswe. Hui hai.

Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.

Tytön murha kytkee monin mutkin romaanin keskeisiä naisia toisiinsa. Tyttö on ollut kauneussalongin nuoren työntekijän Karenin asiakas. Niin on myös kuusikymppinen psykoanalyytikko Claire, joka on romaanin minäkertoja, ja Clairen ystävätär Lucia limittyy tarinaan ja… Kerrassaan taitavasti eri tapahtumia ja henkilöitä rakennellen romaanista kehkeytyy Karenin traagisen elämänkohtalon elegia.

Karen työnsi kielensä ulos ja ilma tuntui karhealta. Raskaalta ja myrkylliseltä. Sade tuntui pieniltä neuloilta. Hän nousi linja-autoon ja tarttuessaan metalliseen tankoon hän tunsi taas nenässä pinttyneen hienhajun. Ehkä hän oli sittenkin elossa. Hän oli elossa, koska hän haistoi paskan. Hän oli elossa, koska neljäkymmentäseitsemän miestä oli työntänyt elimensä häneen kuudentoista viikon aikana, hän oli elossa koska kuvottava, eltaantunut, lihava äijä oli raiskannut hänet, hän oli elossa muttei oikeista syistä.”

Sitaatti toivottavasti herättää kiinnostuksen, eikä kavahduta. Karen on paljon muutakin kuin edellä kuvattu, ja Claire nousee sekä minäkertojana, tarinan kerijänä sekä omien tunteidensa ja havaintojensa tallentajana teräväksi tapaukseksi, lisäksi hän on erehtyväinen ja yllätyksellinen.

Romaanin kuvaa korruptoitunutta luokkayhteiskuntaa. Tyyliltään lahjomattoman pisteliäs kerronta paljastaa institutionaalisen väärinkäytöskulttuurin, väkivallan, seksismin, rasismin ja naisten kaikenlaisen alistamisen. Yhtään myönteistä mieskuvaa ei kirjassa ole, eikä naisten välistä solidaarisuutta viljalti viljellä.

KauneussalonkiÄijäkulttuuri odottaa naisiltaan tälläytymistä ja fyllinkejä strategisiin paikkoihin ja statuksen ulkoisia osoituksia. Mustilla ei ole asiaa töihin ilman afrohiuksien suoristamista. Äidit odottavat synnyttävänsä poikia, toissijaisten tyttöjen tehtävä on näyttää kauniilta ja päästä hyviin naimisiin. Kaksinaismoralismi kukoistaa, ja nokkimisjärjestelmä merkkivaateylimistön ja työläisten välillä tuntuu karulta. Vaikuttamismahdollisuudet vaikuttavat heikolta, on naisen yhteiskunta-asema mikä tahansa. Ei kirjassa tietenkään ole koko totuus kolumbialaisesta elämänmenosta, mutta miettimään se pistää oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puutoksia.

Hurja kokemus. Suosittelen.

– –

Melba Escobar
Kauneussalonki Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co. 2018
262 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana

Muita lukijoita: Suketus

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2018 käynnistyy: linkkien kokoaminen

Tervetuloa naistenviikolle! Parikymmentä blogia on mukana haasteessa, jossa naistenviikon aikana sataa postauksia liittyen naisteemaiseen kirjallisuuteen. Haasteraamitus on väljä: lue haasteohjeet tästä. Sen kommenteista löydät myös haasteeseen ilmoittautuneet. Tavoite on nauttia kesän keskellä moninaisista kirjoista.

Toivon haasteeseen osallistuvien linkkaavansa kirjakokemuspostaukset tämän jutun kommentteihin. Koostan niiden avulla yhteenvedon samalla, kun Jaakko heittää kylmän kiven eli 25.7.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä . Siellä näet myös viikon nimipäivien viettäjien nimet. Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala


Omat postaukseni olen ajastanut ilmestymään pitkin viikkoa. Viikkoon osuvaa luettavaa poimin meiltä ja muualta. Mukana on romaaneja, novelleja ja runoja – viihdettä, jännitystä ja järistyksiä.

18.7. Melba Escobar: Kauneussalonki
19.7. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
20.7. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
21.7. Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
22.7. Johanna Venho: Saaren runot
23.7. Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
24.7. Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Antoisia naistenviikon lukuhetkiä!

32 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Pride-viikon haasteeseen vastaan Marko Kantomaan romaanilla Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017). Kirja kuvaa nuorukaisen kehitysvuosia niin identiteetin kannalta kuin kilpajuoksijanakin.

Ylpeys kertoo kirjan alussa 16-vuotiaasta pojasta, joka tietää kiihottuvansa miesvartaloista, etenkin haaveissa häälyy juoksijakaveri Alex. Ureilupiireissä homous pitää peittää, samoin kaavoihin jähmettyneessä kodissa ja koulun pilkkahuutelukätävillä. Oman ydinolemuksen kätkeminen vie tolkuttomasti keskittymistä ja voimia, ja se vaikuttaa myös siihen, ettei juoksija tunnista kroppansa viestejä. Siitä seuraa monenlaisten kipujen kierre.

Päähenkilö sumeus johtuu peittelyponnistelusta, ja siksi tapahtumat erottuvat kuin kapeiden utuaukkojen läpi. Kirjassa on myös ankaraa treenikuvausta, sekuntikellon kanssa kilpailun kiivautta, urheiluporukoiden ankaraa voittaja-häviäjä-dikotomiaa, ja se kaikki heijastuu kerrontatapaan. Kielen ja kerronnan rytmi muistuttaa intervalliharjoittelua ja sykevaihtelua: välillä se on hyppivää, välillä lyhyitä lepotaukoja.

Hallitsevaa on päähenkilön tunnemaailma: ”Tunnetiloista vastenmielisin: epävarmuus.” Kestääkö kunto vai ei? Tunnistaako kipu vai ei? Ollako rehellinen itselle vai ei? Avautuako muille vai ei? Hetkellisen helpotuksen tuo ystävyys lommoposkiseen tanssijaan, joka näennäisesti on sinut homoseksuaalisuutensa kanssa.

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Mutta yhä vain ymmärrys on kaukana. Riipivästi romaani kuvaa sitä, miten myös lommoposki murtuu, kun kotoa ei tule tukea. Päähenkilöä ympäristö koettelee: huhut vievät treenituet, valmentaja väistelee, äiti torjuu. Suurin tunnustus on isän kertaluontoinen tokaisu, ettei kai SE juoksemiseen vaikuta. Onneksi veli hiljaisesti hyväksyy. Minua kirjassa koskettaa se, että siinä kuvataan 16-18-vuotiasta herkkää, kehityksensä keskeisvaiheessa kipuilevaa nuorta, jonka elämänilo ja energia valuu väistelyyn ja varomiseen.

Kirja kuvaa kaarta, joka päättyy päähenkilön kaapista astumiseen. Siihen sisältyy toivoa – ei mitenkään helpoimman kautta saavutettuna. Ulostuloa ennen hätkähdyttää inhokkiopettajan hieno ele: hän ojentaa päähenkilölle kirjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Päähenkilön etunimi mainitaan vain kerran, kirjan lopussa: Joonas. Olisiko kunnianosoitus Gardellille? Olisiko päähenkilön pitkään pysynyt nimettömyys myös toisenlainen viesti: hän voi olla kuka vain treeniporukoiden pojista?

Urheilupiirien homohiljaisuutta on rikkonut vain muutama esikuva. On siis paikallaan ravistella pukukoppien porukoita. Tästä syystä toistan Joonaksen kaverin huudon:

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Kantomaan kirja on varmasti tärkeä urheiluseurojen ja koulukäytävien nuorille, jotka joutuvat kärvistelemään joukkoonkuulumattomuuttaan ja kuuntelemaan pilkkahomotteluja. On se tärkeä kirja kaikille muistuttamaan nuoruuden hauraudesta ja siitä, miten tärkeää on saada varmuutta ja tukea olla sellainen kuin on.

– –

Marko Kantomaa

Ylpeydestä

Johnny Kniga 2017

romaani

248 sivua.

Luin BookBeatin eKirjana.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina kokoaa Pride-viikon postauksia. Myös logo on Niinan kädenjälkeä.

Kirjasammossa on mainio kirjavinkkilista avainsanalla homoseksuaalisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Novellihaasteen kooste

Vuoden verran käynnissä ollut novellihaaste päättyy. Nipvet on sitä pitänyt yllä, ja hän kerää viikon kuluessa novellipostaajien koosteita.

novellihaaste2_banner1_500px

Nipvetin novellihaasteesta lisää: http://nipvet.blogspot.fi/2017/06/novellihaaste-2.html

En laskenut, kuinka monta novellia luin, mutta listaan kokoelmat, joista postasin. Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta kirjoittamani juttu odottaa naistenviikkoa, ja joitain muitakin kokoelmia olen lukenut mutten postannut, esimerkiksi Pirjo Puukon Mutkanlukutaidon. Sallittakoon, että omavaltaisesti venytän novellin määrittelyä kertomusten ja satujen suuntaan:

Andrus Kivirähk: Kun musti muni mummon (tarinoita lapsille)
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Sadan vuoden unet (satuja aikuisille)
Hilary Mantel: Margaret Tatcherin salamurha
Toinen tuntematon
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kovin montaa kirjaa ei hasteeseen kertynyt. Huomaan huonon omantunon leviävän lukijamieleeni. Silti iloisesti yllätyn antologioista: ne monipuolistavat novellistiikan lukemista, sillä usean kirjoittajan kokoelmat tarjoavat erilaista novellistiikkaa samojen kansien sisällä.

Omasta vaatimattomasta tuloksesta huolimatta suosittelen kaikille novellien lukemista, sillä tiiviinä, kompaktina proosana se on antoisa kirjallisuuden laji. Yhden novellin lukemisessa ei paljon aikaa eikä sivuja tarvita, mutta sisältö voi olla pitkää, höttöistä romaania runsaampi.

Novellilukemisiin!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Vera Vala: Suden hetki

Arianna de Bellis -ketjun kuudes lenkki Suden hetki (Gummerus 2018) kytkeytyy päähenkilön menneisyyden salaisuuksiin. Se sisältää monenmoisten rikosten ohella lavastuksia, valheita ja takaa-ajoja. Eikä siinä vielä kaikki: lisäksi pitäisi torjua joukkotuhoaseeksi kehitetty rutto. Vera Valan dekkarisarja ottaa selvästi loikan kohti trilleriä.

Uskallan väittää, että Valan kirjasarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä ilman aiempien kirjojen taustatietoja henkilöistä ja heidän kehityskulustaan voisi kirjan kiehtovuus kuihtua. Sarjan pointti on Ariannan vaiheiden seuraaminen. Tässä uusimmassa osassa paljastuu muistinmenetyksen syyt ja pimennossa olleiden vuosien keskeiset asiat, ja sen vuoksi ei tässä osassa seurata Ariannaa selvittämässä rikosta kuten monesti aiemmin. Kaikki jännitysmomentit linkittyvät nyt Ariannaan. Ero muihin sarjan osiin on myös siinä, että Suden hetkessä on matkattu Italian ulkopuolelle, eli tapahtumat sijoittuvat lähinnä Seychelleille.

Suden hetki yllättää minut otteen muutoksin. Sekin yllättää, että sarjan uskollinen lukija palkitaan nyt suurten salaisuuksien paljastamisella. Pahaa pelkään, etten minäkään kykene selviämään paljastamatta jotain salaisuuksista. Varoitan siis siitä.

20180616_085539.jpg


Kerrataanpa tämän verran: Ariannalla on pieni tytär Bartolomeon kanssa. Mies on Ariannan kuolleen aviopuolison Giovannin oppipoika, ja Ariannan menneisyydestä silloin tällöin singahteleva Rodolfo on Bartolomeon muukalaislegioonatoveri, ja on Rodolfolla myös yhteyksiä edesmenneeseen Giovanniin. Arianna on ollut ja on tavallaan yhä kolmen miehen piirityksessä. Pysytkö kärryillä? Ei tämä vielä mitään, sillä uutuusromaanissa poukkoilee väkeä vähintään Rodolfon suvusta, PharmaEdenistä, SwissSecistä ja Legio Sacrorumista. Eli tarkkana täytyy pysyä.

Juoni kimpoilee keuhkoruttoepidemian aiheuttajan etsinnässä, mutta kuten jo mainitsin, keskiössä ovat Ariannan menneisyyden ja suhteiden salaisuudet:

Arianna oli kuvitellut, että asiat menisivät toisin. Bartolomeo olisi avoin kuin kesän kirkastama järvenselkä, joku, johon Arianna saattoi luottaa. Sen sijaan Arianna suunnisti salaisuuksien keskellä. Oli menneisyys, mielen perukoilla aina valmiina odottava kuilu täynnä tunteita, joita hän ei olisi halunnut tunnustaa edes itselleen.


Romaanissa liikutaan ajassa edestakaisin, ja takaumat rakentavat entistä kerroksellisemmin Rodolfon persoonaa. Se on kirjassa parasta. Muut henkilöt jäävät vehkeilykuvioiden pyörteeseen, esimerkiksi aiemmissa osissa minun huomioni kaapannut Ariannan veli Ares jää syrjään. Sen sijaan mithralaisuuden seittiin takerrutaan aiempaa tiukemmin. Yhdessä dekkariosassa Arianna selvitti kulttia liippaavaa tapausta, mutta nyt mystinen ylimistöuskonto liippaa Arainnaa. Yksi kirjan jännäriaineis on se, kuka on kultin salaperäinen pomo, Paholaisrausku. Vastausta saa odottaa loppusivujen jymy-yllätykseen.

Tästä haluan vielä sanailla: Vala on taitava kielenkäyttäjä. Lisäksi hän on mieltynyt nimileikkeihin. Romaanin nimi viittaa suoraan Ariannan menneisyyden piinaajaan, Rodolfoon, joka tunnetaan hämärähemmojen piireissä susimaisin nimin El Lobo, le Loup ja Lupus. Jaha, ja Ariannan koko nimi on Lupi de Bellis. Joskus nimiasiat menevät ehkä överiksi, esimerkiksi kuolemaa levittävän pahislääkefirman nimi on PhrmaEden.


Ahmaisin kirjan, eli se sopii sarjadiggarille kesäjännitysviihteeksi, mutta tulee tähän perään mutta. Mutta kun kirjassa on kerrassaan ihan liikaa – on ruttoa, moninkertaisia juonitteluja, vakoilua, kulttiuskontoa, salaseuroja, pahantahtoisia sukulaisia, läheisten petturuutta, mustavalkoista kostoa ja katkeroituneita rakastajia. Mutta pisteet siitä, että joissain henkilöissä hyvä ja paha sekoittuvat hyvällä tavoin hämärtyen.

Päähenkilöä on viety elämänsä lemmenpoluilla kuin pässiä narusta, ja kaikki entinen näyttäytyy petosten ketjuna. Lukija on kirjassa usein askeleen Ariannan edellä, ja se pitää yllä kihelmöintiä ja päähenkilön symppaamista. Odotin kuitenkin henkilökuvauksen syventämistä, mutta tapahtumavauhti ei anna sille sijaa – ikään kuin sarjan lopetus vaatisi kirimistä juonimaaliin. Toivon, ettei tämä jää tähän, vaikka kirjailija on kertonut Ariannan jäävän tauolle. Arianna joutuu kirjan lopussa isojen muutosten eteen, ja siitä irtoaisi henkilövetoisia jatkoseikkailuja. Ja toistan: sitten on se kirjan lopun jymy-yllätys…

– –

Vera Vala
Suden hetki
Gummerus 2018
277 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Sarjan muut osat

Kirjasta kertoo myös Baba Lybeck bloginsa podcastissa.

Päätän omalta osaltani kirjabloggaajien dekkariviikon (ks. lisää blogista Yöpöydän kirjat).

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser on yksi suosikkidekkaristeistani. Aikanaan Barbarotti-sarjan kirjojen ilmestyminen oli minulle aina mieluinen kesänaloitus. Sen jälkeen on suomennettu yhteinäisten kansikuosien perusteella eräänlainen Nesserin paikkakuntasarja. On käyty New Yorkissa ja Lontoossa, nyt ovat vuorossa Englannin lounaiskolkan nummet, mutta Puolassakin pistäydytään. Kirjoja eivät yhdistä samat henkilöt eivätkä muutkaan seikat, vain varma kerronta. Teemana ovat perheasiat.

Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Tammi 2018) tuottaa taattua psykologista jännitystä, jonka Nesser osaa. Nesserin parhaissa kirjoissa tavallisessa elämässä tapahtuu nyrjähdys. Se tuottaa rikoksen, mikä on luonnollisesti juonen kulminaatio, mutta oleellisin piilee syissä ja seurauksissa.

Elävät ja kuolleet

Tällä kertaa päähenkilö on minäkertoja Maria. Aluksi aistin, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Saan selville, että kertoja on 55-vuotias rouva, jolla on tympeä aviosuhde ja etäiset välit aikuisiin lapsiin. Marian menneisyyteen mahtuu traagisia tapahtumia, ja minut johdatellaan psykologisoimaan, että Marialla on sen koomin ollut taipumus ajautua, mukautua ja vaieta. Asioiden itsekseen hautominen on hänelle tyypillistä, samoin etäisyys, eksistentiaali autius,  melankolinen luonteenlaatu.

Yritän päästä tunteesta eroon, mikä se nyt onkin, mutta se ei ole helppoa, ja tiedän, että se on saanut alkunsa vanhan naisen sanoista.
Kaukaa tullut vieras.
Se voisi yhtä hyvin olla kuvaus siitä, mitä on olla ihminen maapallolla.

Mutta Marian matkassa piilee jotain hämärää. Jostain syystä Maria saapuu yksin koiransa kanssa vähäväkiseen nummikylään. Hänellä on syytä olla salaperäinen. Syyn selviämisen piinaa ei kirjassa kauaa pitkitetä. Sen jälkeen jännittävyys rakennetuu toisin keinoin, ei sokkiefektein vaan hivuttavin pikkutapahtumin.

Kyllä kertoja on taitava, kun hän onnistuu ahmituttamaan tekstiä sellaisin asioin kuin, selviääkö yksi salasana ja mitä paljastuu kirjailija-avioimiehen muistiinpanoista. Tämäntyyppinen jännitteiden rakentaminen sopii minulle. Ei verta eikä suolenpätkiä, vaikka aika inhoja mielikuvia kirjan surmatyö tuottaa. Eli Nesser onnistuu jälleen vangitsemaan huomioni ja herättämään kiinnostuksen kirjahenkilöihin – toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta.

– –

Håkan Nesser
Elävät ja kuolleet Winsfordissa
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2018
256 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjojen kuisketta ja Leena Lumi.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien dekakriviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat.

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Ann Tyler: Äkäpussi

Shakespearea tuunaillaan suunnitelmallisesti uuteen suuntaan. Kustantamo Hogart Press on pestannut nimekkäitä nykykirjailijoita hommiin. Mukaelmia on tulossa esimerkiksi Margaret Atwoodilta ja Jo Nesbølta, mutta suomeksi sarjan avaa Ann Tyler Äkäpussilla (Johnny Kniga 2018).

Kustantamon sivuilta selviää, että Tyler inhoaa Shakespearea, mutta Äkäpussin kirjoittaminen on ollut hauskaa. Minä hyvässä uskossa ryhdyn kuuntelemaan äänikirjana, miten modernisoituu Kuinka äkäpussi kesytetään? En ole lukenut alkuteosta, olen siis netistä löytämäni juoniselosteen varassa. Siihen verraten Tylerin juonikuviot kulkevat vapaasti omille teilleen. Loppu kummastuttaa minua; palaan siihen myöhemmin.

Äkäpussi.jpg

Alkuteoksessa ja Tylerin kirjassa lähtökohta on sama: Kate pitää saada naimisiin. Motiivi on eri. Äkäpussissa pointti on se, että tutkijaisä painostaa tyttärensä naimakauppoihin venäläisen assistenttinsa kanssa, jotta assari voisi jatkossakin luotsata isukin tutkimukset menestykselliseen päätökseen. Avioliitolla vältettäisi tutkija-apurin maastakarkoitus.

Kulmikas, sosiaalisista kuvioista melko piittaamaton Kate on pohjimmiltaan leski-isälle kuuliainen ja purjehtii kohti avioliiton satamaa. Hetkittäin kiinnostavan tympeässä tyypissä on lupaavaa särmikkyyttä ja sosiaalisten tilanteiden kuvailussa kivoja pistoja. Täysin päiväkotiin sopimaton Kate työskentelee lasten kanssa, ja se tuottaa herkkuhetkiä. Esimerkiksi lasten suusta kuullaan totuus amerikkalaisesta aviotodellisuudesta.

Kuinka sitten kävikään? Modistus tuntuu hampaattomalta. Vitsikkyys vaikuttaa minusta väsyneeltä – näille huokaan: tutkijatyyppien käytännönvieraus sekä maahanmuuttajan kieli- ja kulttuurihapuilu. Tutkijoiden ja eläinsuojelijoiden koe-eläinselkkaus huitaistaan sinnepäin. Toteutus tuntuu paikoittain jopa tylsältä. Tai sitten teksti ei sovi äänikirjaksi.

Shakespearen näytelmän lopussa on Katen monologi vaimojen kuuliaisuudesta. Tyler tyrmää minut täysin oman Katensa loppupurkauksella, jossa tulee tuutin täydeltä sitä, miten nykymiehet ovat ahtaalla odotuksien paineissa. Oudoksun – tämäkö todella on komedian pakkonaittamisjuonen lopputulema? Epilogi on jo silkkaa söpöstelyä.

Äkäpussi ei siis lukulistallani kovin korkealle kohoa. Kuunnellessani kirjaa mieleeni putkahtaa, että kirja sopisi romanttisen komedian käsikirjoitukseksi indieleffatyyliin. Palautan siis mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuoren ja Jari Järvelän Romeon ja Julian, joissa Shakespeare saa kunnolla uutta kyytiä.


Käynnistän tällä kirjalla haasteen Klassikkotuunaus. Olen kiinnostunut muiden bloggaajien ja lukijoiden kokemuksista kirjoista, joiden idea iskee tunnetusta klassikosta.

Klassikkotuunaus_banneri

– –

Ann Tyler
Äkäpussi
suomentanut
Johnny Kniga 2018
äänikirjana 6 t 44 minuuttia, lukijana Putkonen-Örn.

Kuuntelin BookBeatissa.

Tähän mennessä tietääksen ainakin näissä blogeissa: Kirjarouvan elämää ja Kirsin Book Club

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Haaste: Klassikkotuunaus

Kirjabloggaajat postaavat puolivuosittain Klassikkohaasteen innoittamana. Seuraava klassikkojuttujen julkaisupäivä on heinäkuun lopussa.

Herättelen siihen rinnalle haasteen Klassikkotuunaus. Innostan lukemaan ja kirjoittamaan kirjoista, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. Idea haasteeseen syntyi siitä, että klassikkovaikutteisia kirjoja ilmestyy tasaiseen tahtiin. Ainakin minua kiinnostavat kokemukset kirjoista, joissa klassikko kierrätetään ja puetaan uuteen kuosiin. Mikä tekee kirjasta sellaisen, että se inspiroi kierrätykseen? Miten tuunaus toimii?


Haasteohjeet

Lue ainakin yksi kirja, joka perustuu tunnettuun klassikkoon. Haasteaika on 14.5. – 30.11.2018.

Bloggaaja

    1. Julkaise juttu. Käytä somessa tunnusta #klassikkotuunaus, ja ilman muuta voit käyttää haasteen banneria.
    2. Vinkkaa haasteen aikana somessa tai tässä haastepostauksessa kirjoista, jotka tunnistat klassikkotuunauksiksi.
    3. Lisää linkki tähän haastealoitukseen, johon voit myös ilmoittautua. Mukana voi olla ilmoittautumattakin. Lisää klassikkotuunauspostauksistasi linkki myös haasteen koontipostaukseen 30.11.2018.

Lukija

  1. Lue tuunattuja teoksia. Lue myös niistä kirjoitettuja blogijuttuja.
  2. Kommentoi kokemuksiasi tämän jutun kommenteissa ja  bloggaajien postauksien kommenteissa – tee se viimeistään koontipostaukseni kommenttiin 30.11.2018. Välitä myös vinkkejä klassikkotuunauksista, ja someen sopii kuittaus #klassikkotuunaus.

Klassikkotuunaus_banneri



Klassikkotuunaus-haasteen innoittajiksi poimin joitain jo lukemiani klassikkomuunnoksia.

Jane Austen
Jo Baker: Longbournin talossa

Kalevala, Kanteletar ja kansanrunomytologia
JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
Jenna Kostet: Lautturi
Mauri Kunnas: Koirien Kalevala
Seija Vilén: Pohjan akka
Kristiina Vuori: Elinan surma

Seitsemän veljestä
Riina Katajavuori: Venla Männistö
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

Shakespeare
Jari Järvelä: Romeo ja Julia
Ian McEwan: Pähkinänkuori
Ann Tyler: Äkäpussi

Tuntematon sotilas
Matti Rönkä: Yyteet
Toinen tuntematon

Kotimaisia klassikoita
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Sadut
Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille


Iloitsen, jos lisäät komenttiin muita kirjoja, jotka mukailevat kalssikoita. Kerro myös, mikä klassikko on tuunauksen pohjana.


Tervetuloa tutkimaan, miten tuunatut teokset toimivat!

15 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Yhteenveto taiteilijaromaanihaasteesta

Taiteilijuus kihelmöi, sillä moni kirjailija tarttuu aiheeseen.  Ja kyllä kirjallisuuden taiteilijakuvaukset kiinnostavat lukijoitakin. Taiteilijaromaanit tunkeutuvat luoviin prosesseihin ja taiteilijan elämänkokemuksiin. Ne saattavat viedä glooriaa luovan, hullun neron olemuksesta näyttämällä, että kaikki inhimilliset ilot ja alhot kuuluvat taiteilijoille. Ja tietysti taiteilijaromaani voi myös kohottaa kohteensa yleväksi, väräjäväksi aistijasieluksi.

Tätä kaikkea mahtuu kirjoihin, joita on luettu taiteilijaromaanihaasteessa. Monissa haasteen kirjoissa päähenkilönä on kirjailija tai kuvataiteilija. Mukaan mahtuu myös muusikoita, säveltäjiä, näyttelijöitä, jopa yksi performanssitaiteilija. Joissain kirjoissa taiteilijuus on keskiössä, toisissa sitä vain sivutaan. Osa kirjoista kuvaa modernia maailmaa, osa sukeltaa menneeseen.  Kirjoa riittää – ennen kaikkea kiinnostavaa luettavaa.

Kirja hyllyssä -blogi kiteyttää, mikä on yhteistä taiteilijakuvauksillle: antautuminen ja omistautuminen taiteelle sekä oikeus oman itsensä toteuttamiseen. Näitä teemoja taiteilijaromaanit kuvaavat eri painotuksin. On tunnelmia raastavasta luomisen tuskasta jopa kuolemanviettiin asti (esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Valomerkki) tinkimättömään varmuuteen omasta ilmaisusta ja sen kehittymisestä (Pirkko Soinisen Ellen). Ja kaikkea siltä väliltä.

Taitelijaromaani

Haasteeseen ilmoittautui kymmenen kirjablogia ja yksi lukija-twiittaaja, Maria Kuutti (@MariaKuutti). Ellen Thesleffistä kertovat romaanit olivat selvästi haastesuosiossa, myös tammikuussa ilmestynyt Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa sai monta lukijaa.

Osallistuneet blogit kirjoineen

Eniten minua kiinnostaa tie
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Eleanor Cotton: Harjoitukset
Heikki Kännö: Mehiläistie
Tove Jansson: Kunniallinen petkuttaja
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi
Timo Mäkelä: Kuolemayon mestariteos
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Ben Kalland: Vien sinut kotiin


Evarian kirjahylly
Kate Morton: Hylätty puutarha
Maria Àngles Agalda: Auschwitzin viulu
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo


Kirja hyllyssä
Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Jessie Burton: Muusa
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Kati Tervo: Iltalaulaja
Pirkko Soininen: Ellen


Kirjaluotsi
Elizabeth Kostova: The Shafow Land
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Celeste Mg: Little Fires Ewerywhere
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Rosa Likson: Everstinna
Kati Tervo: Iltalaulaja
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Kirjan pauloissa 
Riitta Latvala: Taivaanrantojen maalarit
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Raili Mikkanen: Teatteriin!
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi
Kati Tervo: Iltalaulaja


Kirja vieköön!
Sara Strideberg: Unelmien tiedekunta
Juha Hurme: Hullu
Cristina Sandu: Valas nimeltä Goliat
Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Kathrin Schmidt: Et sinä kuole
Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Rosa Liksom: Everstinna
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (novelleja)


Kirsin Book Club
Kati Tervo: Iltalaulaja
Pitkko Soininen: Ellen
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


 Nannan kirjakimara
Kati Tervo: Iltalaulaja
Rosa Liksom: Eversinna
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja (novelleja)
Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Mila Teräs: Jäljet
Pirkko Soininen: Ellen
Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (tavallaan bonus Nannan listaan)


Oksan hyllyltä
Deborah Levy: Uiden kotiin
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Micharl Cunningham: Illan tullen
Donald Spoto: Sininen enkeli – Marlene Dietrich (elämäkerta)


Tuijata
Maria Àngles Agalda: Auschwitzin viulu
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
Marjo Heiskanen: Mustat koskettimet
Kati Tervo: Iltalaulaja
Pitkko Soininen: Ellen
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Ben Lerner: Lähtö Atochan asemalta
Rosa Liksom: Everstinna
Asko Jaakonaho: Valon juhla

Liitin omaan listaukseeni joitain taiteilijaromaaneita kovin väljästi lajia tulkiten. Esimerkiksi seuraavissa kirjoissa on kirjailijoita, mutta pääteema on jossain muussa:

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa
Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne, jotka jäävät
Erkka Mykkänen: Something not good
Ossi Nyman: Röyhkeys
Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin

Pistän listaan myös taidedokumentaristin Nuotio-Soininen-dekkarista Sakset tyynyn alla. Ja sitten on vielä hömppä, jossa päähenkilöä riivaa halki aikuiselämän komea valokuvaaja – Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme.


Kyllä näitä riittää, kun sillä silmällä katsoo. Saara Turunen kertoi kuulleensa kritiikkiä siitä, etteivät kirjailijat kuvaa ”kunnon työtä”. Kirjassaan Sivuhenkilö hän sivuaa samaa asiaa. Pääajatus on senkaltainen, että on osuvampaa kirjoittaa asioista, joita tuntee. Se on yksi näkemys, on varmasti toisenlaisia. Pitäisikö pyöräyttää seuraavaksi modernin ajan työläiskirjallisuushaaste? Mitä voi olla nykyajan työläiskirjallisuus?

Kiitos taiteilijaromaanihaasteeseen osallistuneille bloggaajille ja lukijoille! Anti on niin monipuolinen, että lukuvinkkejä riittää pitkäksi aikaa.

Linkit:
Taitelijaromaanihaaste
Taiteilijaromaanihaasteen koonti: sisältää osallistuneiden blogien linkit kirjapostuksiin
Omat taiteilijaromaanipostaukseni: tässä

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Lukuviikon kirjavinkki

Lukuviikon merkeissä on ilo levittää lukuvinkkejä. Kirjabloggaajia on mukana Oksan hyllyltä -blogin haasteessa, jossa tänään on tunnin välein ilmestynyt vinkkauksia tai omia tarinoita kirjallisuuteen liittyen (linkit tässä). Tosin jokainen kirjabloggaajan juttu on myös lukuvinkki, mutta tällä viikolla 16.-22.4.2018 olemme myös osa Lukukeskuksen kampanjaa, jolla muistutetaan antoisasta lukuharrastuksesta. Teemana tämä vuonna on ”mun tarina”. Levitä sinäkin sanomaa ja lisää tunnisteet #lukuviikko ja #muntarina.

Lukuviikko_logo_pienempi-1024x1024

En nyt sepittele omaa lukijatarinaani, vaan valikoin alkuvuoden kirjakokemuksista neljä tärppiä: romaani, tietokirja, runoja ja käännösromaani. Koska olen alkuvuonna niukasti lukenut dekkareita sekä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, vinkkivalikoimani on nyt tämä. Kirjavalinat ovat tietysti osa mun tarinaa, sillä valikointi limittyy omiin (luku)mieltymyksiini, minulle tärkeisiin asioihin ja kokemuksiini.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Jos haluat lukukokemuksen, jossa romaanin kieli, kerronta, kuvaustapa, ajatusrakennelmat ja tunnelma tarjoavat täyteläisen kokonaiselämyksen, Olli Jalosen uutuuskirja Taivaanpallo (Otava) on täysosuma.  Haltioiduin väkevästi. Olen historiallisten romaanien ystävä, joten romaani iskee siksikin, mutta se on myös kehitys- ja aateromaani. En voi kuin ihaillen ihmetellä, miten kirjailija voi tarjota minulle 1600-luvun pojan elämän Saint Helenalla ja Lontoossa näin, vain sanoin, näin elävästi.

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Tulin SuomeenEipä erityisen runsaasti kirjallisuudessamme ole autenttisia maahanmuuttajatarinoita. Nyt on haastattelukirja Tulin Suomeen (Avain), johon Satu Leisko on koonnut muutaman eri syistä maahamme kotiutuneen tarinat. Siten saa kokemusperäistä tietoa taipaleesta kansalaiseksi. Leiskon kirja on selkokielinen, mikä ilahduttavasti lisää potentiaalista lukijakuntaa. Kaiken monimuotoisuuden ohella tarvitsemme kirjoja, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä. (Muistutan tässä, että minulla on käynnissä Klaaran päivän selkokirjahaaste: lue siitä lisää.)

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaOlen nauttinut monista runokokoelmista alkuvuoden aikana. Jos yksi pitää valita, keikun kahden vaiheilla: Saila Susiluodon Metropolis (Otava) vai Olli Sinivaaran kokoelma Purkautuva satama (Teos)? Koska Sinivaaran kirjan lukeminen on tuoreessa muistissa, valitsen vinkiksi sen. Etenkin alkupuolen lyhyet, selkein sanoin saavutetut luontokokemukset vaikuttavat minuun, samoin ihan loppuosan metsärunot. Mutta hei, älä luulekaan, että runot ovat vain luontohelskyttelyä. Niistä kasvaa elämän- ja maailmannäkemystä.

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

He hukkuvat äitiensä kyyneliinJos haluat lukea ajankohtaisen romaanin, joka liittyy maahanmuuttajiin, kotoutumiseen ja uskomusten/asenteiden yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin, valitse tämä kirja. Johannes Anyurun romaanin He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S) on hienosti kääntänyt Outi Menna. Kirjan sisältö, kieli, kerronta ja rakenne antaa ajateltavaa. Se on myös elämys, niin kuin hyvä kirjallisuus on. Se värisyttää, kauhistuttaa, herkistää – ja antaa toivoa sen ohella, että se herättää kysymyksiä, joihin ei ole yhtä vastausta.

Lukemisiin!

#lukuviikko
#muntarina

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Selkokirja

Satu Leisko: Tulin Suomeen

Oletko miettinyt, miltä tuntuu jättää oma kieliyhteisö, kulttuuri, kotiseutu ja perhe? Millaista on aloittaa kaikki uudelleen? Kysymyksiin löytyy vastauksia Satu Leiskon haastattelukirjasta Tulin Suomeen (Avain 2018). Se kuvaa yhdeksän maahanmuuttajan juurtumista uuteen kotimaahan.

Tulin Suomeen

Kirjassa on selkeä rajaus: haastateltavat ovat tulleet aikuisina Suomeen. Osa on muuttanut puolison vuoksi, osa on paennut kotimaan poliittista tilannetta, osa on tullut Suomeen opiskelemaan ja jäänyt tänne. Haastateltavat ovat eri kulttuureista.

Jokainen tarina kerrotaan henkilön omasta näkökulmasta. Satu Leisko saa hienosti eri kertojat kuulostamaan omanlaisiltaan, eli tarinoiden tyyli eroaa toisistaan. Esimerkiksi unkarilaisen Zsanettin tarinassa kuvataan eloisasti tunnelmia, kun taas vietnamilaisen Trungin kertomuksessa on raportoivaa sävyä.

Tulin Suomeen on tärkeä kirja. Ensinnäkin ennen tätä ei ole juurikaan julkaistu kirjana lyhyitä, omaäänisiä maahanmuuttajatarinoita. Toisekseen haastattelut on kirjoitettu selkokielellä. Jotkut kertomukset ovat helpompia kuin toiset, mutta selkokielen vuoksi niitä pääsevät lukemaan myös lukijat, joille yleiskieli on vaikeaa, esimerkiksi suomen kieltä opettelevat. Kolmanneksi: kirjan elämäntarinat toimivat rohkaisevina selviytymistarinoina. Haastateltavat ovat opiskelleet ja hankkineet ammatin. Kirjasta voi löytää sellaisen sanoman, että maahanmuuttajat ovat yhteiskunnallinen voimavara.

Tarinat paljastavat, millaisia ponnisteluja uuteen maahan sopeutumisessa tarvitaan. Kaikissa tarinoissa korostuu suomen kielen ja kulttuurin oppimisen tärkeys. Suomi on hiljainen ja turvallinen maa, jossa aurinko antaa valoa muttei lämmitä. Ei uusi maa aina onnelalta näytä, mutta se tarjoaa mahdollisuuksia.

Päätin jo lapsena näyttää kaikille,
että osaan ja pystyn.
Sain siitä voimaa.
Olen sisukas tyyppi,
niin kuin suomalaisetkin ovat sisukkaita.
Se on auttanut minua elämässäni.

Kirjan kertojat sienestävät ja marjastavat, puuhailevat perheen kanssa ja haaveilevat omasta talosta. On paljon asioita, jotka ovat tuttuja kaikille – on sitten maahanmuuttaja tai syntyjään suomalainen. Ihmisiä yhdistävät asiat näkyvät kirjassa selvästi kuten unelma hyvästä elämästä läheisten ihmisten kanssa. Ja myös tämä tuntuu tutulta:

Mutta jos saan toivoa jotakin,
tulevaisuudessa haluaisin tietysti voittaa lotossa!
Suomalaiset lottoavat joka viikko
ja toivovat voittoa.
Olen huomannut,
että Suomessa se on tavallista.
Siksi minäkin pelaan lottoa.
Se sopii minulle hyvin.

Koen etuoikeudeksi tutustua kirjan avulla näiden yhdeksän henkilön lähtökohtiin, vaiheisiin ja ajatuksiin. Siksi on kunnia aloittaa Klaaran päivän selkokirjahaaste tällä kirjalla (lisää haasteesta täällä). Tulin Suomeen on selkokirja, joka kuuluu kaikille. On bonusta, että tarinoiden kieli sopii mahdollisimman monelle lukijalle. Se ei kirjan elämäntarinoiden voimaa vähennä vaan päinvastoin vahvistaa.

selkokirjahaaste2018

– –

Satu Leisko
Tulin Suomeen. Maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista
Valokuvat: Laura Oja
Avain 2018
Selkokielinen tietokirja. Haastateltavat ovat muutaneet Suomeen Venäjältä, Turkista, Thaimaasta, Kreikasta, Unkarista, Vietnamista, Norsunluurannikolta, Irakista ja Jordaniasta.
149 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Klaaran päivän selkokirjahaaste

Tänään juhlitaan naistenpäivää. Minulle se merkitsee muun muassa tasa-arvosta muistuttamista. Päivä muistuttaa myös siitä, ettei joidenkin ominaisuuksien vuoksi sysätä marginaaliin. Siksi lanseeraan naisille, miehille ja muunsukupuolisille tänään Klaaran päivän selkokirjahaasteen. Näin se menee:

1. Lue ainakin yksi selkokirja.
2. Jos olet bloggaaja ja innostut haasteestani, ilmoittaudu tähän postaukseen. Ilman muuta osallistuminen on vapaata ilman ilmoittautumistakin.
3. Jos olet bloggaaja, postaa selkokirjasta heti, kevään ja kesän aikana tai viimeistään 12.8.2018.
4. Jos olet lukija, voit ilmoittautua selkokirjan lukijaksi tähän postaukseen – tai lukea ilman ilmoittautumista.
5. Julkaisen koontipostaukseni Klaaran päivänä 12.8.2018. Bloggaaja: linkitä silloin juttusi koontiin. Lukija: kommentoi kirjablogeihin lukemistasi selkokirjoista.
6. Merkitse somessa lukukokemus ja postaus: #selkokirja.

selkokirjahaaste2018

Selkokirjat ovat sisällöltään, rakenteeltaan ja kieleltään yleiskieltä helpompia. Ne tarjoavat kirjaelämyksiä lukijoille, joille lukeminen on hidasta tai joilla on eri syistä johtuvia kielellisiä vaikeuksia. Selkokirja voi sopia myös lukuhaluttomalle, joka kuitenkin voisi innostua kirjallisuudesta. Selkokirja voi avata portin kirjojen ja kielen maailmaan.

Eikö sinustakin ole aika välittää tietoa ja kokemuksia kirjoista, jotka tukevat tasa-arvoisia mahdollisuuksia nauttia kirjallisuudesta?

Selkokirjoja on eri-ikäisille ja monista genreistä. Vuosittain selkokirjoja ilmestyy parisenkymmentä nimekettä. Osa kirjoista on kirjoitettu alunperin selkokielisiksi, osa on muokattu klassikoista tai muista kiinnostavista jo ilmestyineistä kirjoista. Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

Eniten selkokirjoja julkaisevat Opike, Avain, Reuna ja Pieni Karhu. Löydät selkokielisiä uutuuskirjoja myös heidän sivuiltaan ja katalogeistaan. Olen postaillut vuosien varrella selkokirjoista ja kevään aikana kirjoitan uutuuksista, joten vinkkejä löytyy myös blogistani avainsanalla selkokirja.

selkologo

Selkokirjat tunnistaa logosta.

Selkeästi tervetuloa Klaaran päivän selkokirjahaasteeseen!

selkokirjoja

Nippu selkokirjoja. Lue myös Kirsin kirjanurkan otantajuttu viime vuoden selkokirjoista: http://www.kirsinkirjanurkka.fi/2018/01/selkoa-selkokirjoista.html

19 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Oiva Paloheimo: Tirlittan. Klassikkohaaste osa 6

Tämänkertaiselle kirjabloggaajien klassikkokierrokselle valitsin lastenromaanin, jonka ajankestävyyttä halusin kokeilla. Oiva Paloheimon satu Tirlittan (WSOY 1953) kertoo orpotytöstä, jonka ukkosilma heittää kanavaan. Rajumyrskyn seurauksena koti palaa ja perhe katoaa. Tirlittan lähtee etsimään onnea. Kaiken takana on perustarve: kokemus rakastetuksi tulemisesta.

klassikkohaaste6

Tirlittanin hahmo on sadun ydin. Kuvankaunis resupekka yöpuvussaan kiertää maaseutua kesäkuukaudet sydän särkyneenä. Paloheimo ulottuu hienosti pikkutytön sieluun, joka on menettänyt paljon, kaipaa paljon ja selviää tarkkavaistoisuuden, mielikuvituksen ja kerkeän kielen ansiosta.

Saturomaaninjuoni tarvitsee käänteitä, ja niitä seuraa joka luvussa. Usein ne kilpistyvät pettymyksiin ihmissuhteissa. Mielenkiintoista kuvauksessa on se, että joukossa on paljon ääripäitä sekoittavia tilanteita, eikä itse Tirlittan ole yksiselitteinen hahmo. Hienoja kohtia koen luuvalosta kärsivän rouvan seurassa ja sirkuksessa. Lopun sairaalajaksossa tuodaan tarvittavaa toivoa elämään.

Tirlittan

Päähenkilössä tunnistan naapurimaan remutytön piirteitä. Peppimäistä on orpous, selviytymiskeinot aikuisten maailmassa, uppoutuminen kuvitelmiin ja liioittelevien juttujen kertominen kaikille halukkaille. Tirlittan on kuitenkin kovin melankolinen pohdiskelija verrattuna Peppiin. Paloheimo luonnehtii ytimiin pureutuvasti erityisherkän, rakkaudennälkäisen, voimakkaasti tuntevan lapsen tapaa ajatella ja käyttäytyä. Siinä on aitoutta ja ajattomuutta.

Tirlittan, pieni ihminen ihmisten ihmemaassa, uupui tähän kaikkeen tämän tästä, nukahti ja unohti, heräsi taas ja joutui siinä paikassa onnen ja onnettomuuden ristiaallokon heiteltäväksi. Sellainen hän oli, ja sellaista hänelle aina tapahtui. Aina hänelle tapahtui jotakin tavatonta ja uskomatonta. Tapahtui yhtenään hyvää ja huonoa, mutta aina se oli tahatonta ja uskomatonta. Niinkuin nytkin.

Aikaa ei sen sijaan kestä tukeutuminen Taivaan Isään. Epäilen maailmamme maallistuneen niin, että harras lapsenusko voi tuntua vieraalta, vaikka se onkin perusteltua pienen, yksinäisen ja perheettömän tytön tilanteessa. Isää kaipaavalle tytölle Taivaan Isälle juttelu antaa voimaa. Karkea vastakkainasettelu turvallisen maaseudun ja kalsean kaupungin välillä ei istu tähän päivään, eikä neekerimuija-vertaus pääsisi nykysatuihin. Ulkonäköön perustuvat yleistykset tuntuvat tunkkaisilta. Sanastossa on paljon vanhahtavaa okariino-soittimesta lähtien, mutta se rikastaa kieltä.

Pidän sadun lukujen alkujen rytmikkäistä, nelirivisistä, sisältöä selittävistä loruista, kuten Tirlittan etsi kotia: / Tirlittan rukoili. / Tirlittan pois-pois potkittiin, / Tirlittan rähisi. Tytön sielunmaiseman ilmaisuista nautin myös. Mietin paljon sitä, miten nykylapsi ottaa tarinan vastaan. Tirlittanin ikää ei paljasteta, se on jotain 7–13 välillä, ja senikäiselle lukijalle tai kuuntelijalle satu käynee, parhaiten aikuisen seurassa. Minä kuuntelin kirjan Inkeri Walleniuksen sävykkäästi lukemana. Kirjan herkkäviivaisessa kuvituksessa  Tirlittan näyttää varhaisteiniltä.

Kokonaisuutena satu on kasvukertomus siitä, miten vaikeissa tilanteissa lapsenomaisuus kantaa ja vähitellen karisee. Symbolismia luen myös: rajumyrsky kuvaa perhekriisiä, jossa isä lähtee, perhe hajoaa ja lapsi etsii keinoja selvitä hylkäämisestä. Selviytymistarina Tirlittan jatkakoon elämäänsä, ja samalla siitä voi siivilöidä 1950-luvun arvomaailmaa.

– –

Oiva Paloheimo
Tirlittan. Orpotyttö ihmisten ihmemaassa
WSOY 1953
saturomaani
kuvittanut Rolf Sandqvist
äänikirjana 3 h 16 min , 63 sivua   – BookBeat
äänikirjan lukija Inkeri Wallenius
Otoksia Ylen tv-elokuvasta, Yle Areena https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/06/02/tirlittan

Huomasin, että muutama bloggaaja on tarttunut Tirlittaniin: Luettua elämää, Tarinautti ja Kirjasähkökäyrä.

– –

Klassikkohaasteen osan 6 postauksia pääsee lukemaan Kirjapöllön huhuiluista.

Klassikkosarjani:

Mihai Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
William Shakespeare: Romeo ja Julia
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa
Anna Ahmatova: Valitut runot
John Galsworthy: Omenapuu

Klassikkohaasteet

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Kuvittele tyhjä laatikko, aivan aidosti tyhjä; älä kuvittele
rajoja, unohda äärellisyys, kuvittele äärettömään

laatikkoon itsesi, vain itsesi, älä kuvittele
muotoja, päävärejä ja maisemaa: unohda
linnut, puun oksat,
henkeään latailevat luurangot,
– –

Tästä runokatkelmasta haen ohjeen itselleni, kun luen ja luen ja luen Matti Kangaskosken runokokoelmaa Pääkalloneuvottelut (Teos 2017). Yritän ängetä ulos mukavuusalueeni boxista, silmät täyttyen sanoista, mielleyhtymistä, aukoista, lauseloikista, typografisista poikkeamista, sivunumerohämäyksistä ja paljosta muusta. Aineksia riittää! Päässäni kuuluu monesti naps. Siis jokin napsahtaa tajuntaan tai lyö kunnolla tyhjää.

Pääkalloneuvottelut2

Kirjan fosforiset irtokannet hehkuvat kuin raatokärpäsen siivet, ja kun irrotan ne, saan heti kannesta esille kokoelmaa yhdistävän keskivartalon, sisällysluettelon, joka on runoa sekin. Niin hienoja sisällysselostuksia jokaiseen kokoelman osaan! Takakannen viivakoodiinkin ympätään lause, runoksi muuttuva: ”Tämä voi olla näin”.

Pääkalloneuvottelut

Innostun kokoelman ensimmäisen osan runojutuista, joissa pääkallo ravaa torstaita aamusta iltaan. Voiko torstai olla toivoa täynnä, vaikka elämän sakea sekavuus saattaa vaania pääkalloa? Siis runon puhujaa, minua tai sinua. Kokoelman osien Välineuvottelut riemastuttavat:  muun muassa esimerkin antamisesta runot hakevat monia muotoja.

Kokoelman toisessa osassa seuraan puhujan vaihtumista alaviitteiden avulla. Saan esimerkiksi kaksi katsantoa suhteen (tai olemisen) tilaan. Toisen mukaan:

– –
Suuressa mittakaavassa tämä elämä oli onnellista.
Pienessä mittakaavassa tämä elämä oli ongelmallista.
– –

Jatkan kokoelman lukemista. Runot välillä jolkottavat sivulta toisille apunaan sidesanat, ja niin runoista tulee jatkokertomuksia, ne eivät pysähdy yhteen sivuun tai aukeamaan. Tai sitten kuuluu naps, ja runot taas näyttäytyvät erillisinä. Tai saan selostuksia silmän rakenteesta – tai jotain muuta. Loppuosan runot pistävät pääni kääntymään. Konkreettisesti. Ne typografisesti kiertävät akselin ympäri, ja niin tekevät ”sivunumerotkin”, joiksi kelpaavat erisuuntaiset napsahdukset, naps-sanat.

Pääkallo, laatikko, muodot, rajat, silmä, kukka, äänet, valo, pimeys – kuvia, aineksia, yhdistelmiä. Pisteitä. Vastakohtia ja paradokseja. Paljon tällaista – ja yllättävää. Nautin kokoelman kuvarunsaudesta ja keskeiskuvien toistosta, ja etenkin tykästyn hilpeyteen, tosikkomaisuuden karsimiseen.

– –
Olen elossa, pääkallo huomautti, koska silmä ei ollut täysi
ja kallo jo heijasti ilahteluliikkeitä.
– –

Luen runoja puhujan asemointina itseensä, toisiin ja maailmaan. Siitä pääkallo neuvottelee. Runoissa toistuva laatikko-symboli olkoon minulle maailma ja elämä. Siinä tulee välillä rajat vastaan, välillä se on ääretön.

Jos olen rehellinen (ja olenhan minä), Pääkalloneuvottelut on hämmentävä. Olen ulalla, ulapalla ja kaikilla U-alkuisilla selittämättömyyksien aalloilla, ja kyllä se välillä minua kiusaa. Mutta. Graafinen ilme on hieno, ja kiinnostus Kangaskosken kokoelmaan  pysyy yllä. Se houkuttaa nappaamaan säkeitä, säkeistöjä ja otoksia, joissa on sanomisen ainutlaatuisuutta tai ajatteluani nyrjäyttävää. Esimerkiksi tällaista: tuulen sinuun tai harhaisuus ja ymmärryksen puute ovat lähde, / josta ohimenevän maailman vaikeudet alkavat/ – -. En koe olevani (kirjan kansien lailla) fosforista valoa hohtava välkky, joka näkee tämän kokoelman pääkallon sisään tai erottaa erillisten runojen luurangon, vaan olen onnellinen joistain näkökenttääni osuvista luunpaloista, vaikka tällaisista (sallittakoon runokokonaisuuksien silpominen osia irrottaen):

– –
Nyt kuvittelet että omistat laatikon.
Ääretön tila on nyt kokonaan sinun.
Mitä unelmasi tässä painaa?
– –

– –
kaksi senttiä vasempaan ja elämä olisi toisenlainen?
– –

– –
NAPS

Tule tänne, pimeys, hiilimusta. Ollaan hämäriä yhdessä. Ei meidän tarvitse puhu tästä.

NAPS
– –

Suosittelen ennakkoluulotonta osallistumista Pääkalloneuvotteluihin. En voi lopettaa muuten kuin runon sanoin (ja siitä on otettava kuva, jotta runo-otos olisi autentinen – huomaathan lopun kaksi allekkaista pistettä):

– –
Pääkallonevottelu_katkelma

– –

Matti Kangaskoski
Pääkalloneuvottelut
Graafinen suunnittelu Leena Kangaskoski
Teos 2017
runoja
sivuja naps (tai 102).
Sain kirjan Sinikka Vuolan järjestämissä arpajaisissa kirjabloggaajien tapaamisessa WSOY:llä 5.1.2018.

Pääkalloneuvotteluissa ovat käyneet myös Omppu ja Helmi Kekkonen useiden kriitikoiden ohella.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot