Aihearkisto: haaste

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki. Klassikkohaaste 12

Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.

”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”

Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:

”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”

Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.

Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan. 

Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.

”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”

Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.

Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.

”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”

Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat. 

Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.

Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.

Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.

Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.

Aino Kallas

Lähtevien laivojen kaupunki

SKS 1995 / alunperin 1913

johdannon teksti: Lea Rojola

novelleja

98 sivua.

Olen saanut kirjan, ehkä SKS:ltä.

Aikaisemmat haastepostaukseni:

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Eeva Joenpelto 100 -haaste

Eeva Joenpellon syntymästä tulee 17.6.2021 100 vuotta. On siis otollinen aika palata Joenpellon tuotantoon.

Kirjasomettaja: toimi näin

  1. Ilmoittaudu lukijaksi ja postaajaksi tämän jutun kommentissa sekä liitä sinne kirjasomesi linkki. Bloggaajien lisäksi tervetulleita ovat kaikki kirjasomettajat kuten kirjagrammaajat ja -podcastaajat. Voit toki osallistua haasteeseen ilman kommentti-ilmoittautumista.
  2. Lue ja kirjoita: ajasta tai julkaise juttusi 17.6.2021 klo 10 mennessä. Käytä tunnusta #joenpelto100.
  3. Lisää Joenpelto-juttusi linkki koontipostaukseen 17.6.2021 klo 10 mennessä. Julkaisen koontipostauksen blogissani aamutuimaan 17.6.2021.
  4. Jos olet Joenpellon kirjan tai kirjojen lukija muttet postaa, kerro lukukokemuksestasi somessa (#joenpelto100) ja koontipostauksessani 17.6.2021.

Joenpelto-vinkkejä

Haasteen mottona voi pitää vaikkapa kirjailijan yhden teoksen nimeä: Jottei varjos haalistu. Valinnanvaraa Joenpellon tuotannossa on runsaasti. Lue haasteeseen yksi tai useampi teos:

Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
Kaakerholman kaupunki, 1950
Veljen varjo, 1951
Johannes vain, 1952
Kivi palaa, 1953
Neito kulkee vetten päällä, 1955
Missä lintuset laulaa, 1957
Ralli, 1959
Syyskesä, 1960
Kipinöivät vuodet, 1961
Naisten kesken, 1962
Viisaat istuvat varjossa, 1964
Ritari metsien pimennosta, 1966
Halusit tai et, 1969
Vesissä toinen silmä, 1971
Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
Elämän rouva, rouva Glad, 1982
Rikas ja kunniallinen, 1984
Jottei varjos haalistu, 1986
Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
Avoin, hellä ja katumaton, 1991
Tuomari Müller, hieno mies, 1994
Uskomattomia uhrauksia, 2000

Lisää tietoja Joenpellosta ja juhlavuodesta saat Eeva Joenpelto -seuran sivuilta: tässä. Lukuhaasteesta on myös seuran sivuilla: tässä.

Lisäksi Joenpelto-lukuhaasteesta kirjoittaa Joenpellon tuotannosta väitellyt Tiina Mahlamäki blogissaan Nostetaan teksti pöydälle: tässä.

Lisäys 3.2.2021: WSOY:n tiedote juhlavuoden julkaisuista ja tapahtumista, tässä.

Vuoden 2016 Joenpelto-haasteeseen voit tutustua täällä.

Haaste käynnistyy kirjailijan kuolinpäivänä 28.1.

Antoisia Joenpelto-lukuhaastehetkiä!

41 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Maapallo & Helmet-lukuhaaste 2021

Planeettamme selkokielellä

Mikäpä sen mukavampaa kuin aloittaa vuoden 2021 postaukset Maapallolla. On iso asia esitellä planeettamme helposti ja selkeästi. Siihen hommaan ovat ryhtyneet Laura Ertimo ja Markus Hotakainen. Ertimo sai Tietopöllö-palkinnon 2020 ansioistaan lasten ja nuorten tietokirjailijana, Hotakainen puolestaan 2009, ja Markus Hotakaisella on jo kokemusta selkotietotekijänä, sillä hänen kirjansa Avaruus ilmestyi muutama vuosi sitten.

Aihe on siis laaja. Kirjassa se on rajattu seitsemään lukuun, joissa kerrotaan planeetoista, Maan muuttumisesta, veden ja ilman merkityksestä sekä ihmisen osuudesta maapallon elämässä. Kirja katsoo myös tulevaisuuteen.

”Ihminen on vastuussa Maasta.

Me olemme muuttaneet Maata jo paljon.

Meidän pitää huolehtia siitä,

etteivät olosuhteet Maassa muutu liikaa.”

Ihan helpommasta päästä ei Maapallo ole selkokirjojen joukossa. Se näkyy sisällössä ja kielessä. Mutta selkokirjoja saa olla erilaisia, ja tämän kuuluu ehdottomasti porukkaan, joka tiivistää oleellista, havainnollistaa ilmiöitä ja herättää kiinnostuksen selvittämään lisää. Rajaukset ovat tarkoituksenmukaisia ja ilmiökuvaukset sellaisia, että pääasiat hahmottuvat hyvin.

Maapallo on erinomainen esimerkki (selko)tietokirjasta, jossa kuvat ja taitto palvelevat lukijaa. Ne konkretisoivat hienosti tekstisisältöjä, ja niin kokonaisuus on nautittavaa luettavaa.

Helmet-lukuhaaste 2021

Helmet julkaisi muutama päivä sitten vuoden 2021 lukuhaasteen 50 vihjettä. Tänä vuonna rinnalla kulkee selkokirjahaaste, tai paremmin ilmaisuna haastekohdat on entistä helpompi täyttää myös selkokirjoin. Selkokeskus on laatinut kirjavinkkejä kuhunkin haastekohtaan (tässä), myös Hanna Männikkölahti on julkaissut oman selkokirjaehdotuslistan (tässä). Laadin joulukuussa koosteen vuoden 2020 selkokirjoista, joista moni loksahtaa mainiosti Helmet-haasteeseen (tässä).

Mihin haastekohtiin sijoittaisin Maapallon

8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa: kyllä!

12. Kirjassa ollaan metsässä: no, käydään tässä metsässäkin.

23. Kirja, jota luet ulkona (tätä voisi lukea ulkona, kesällä sitten).

25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa: kyllä!

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä: todellakin, tiedän taas enemmän kuin ennen.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa: kyllä vain!

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut: Olen odottanut selkeitä, yleistajuisia ja helppoja tietokirjoja vaikeista aiheista.

36. Kirjassa liikutaan ajassa: Maapallon miljoonien vuosien kehitys näkyy kirjassa hienosti.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä (mikä ettei, ihan hyvin voisi!).

Laura Ertimo – Markus Hotakainen

Maapallo. Planeettamme selkokielellä

Opike 2020

ulkoasu ja taitto Birgit Tulla

selkotietokirja

104 sivua.

Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Selkokirja, Tietokirja

Kristiina Wallin: Meduusameri

Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Minulle on tuttu ennestään Puutarhakirjeitä, joka sisältää runoilijan kirjeenvaihtoa Hannimari Heinon kanssa. Siinä vuodenkierto, kasvun ja kuihtumisen alituinen jatkumo avautuvat tunnelmallisin huomioin. Mutta nyt runoihin, jotka ovat vuoden 2020 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Meduusameren runokuvasto perustuu paljolti luontoon: veden eri olomuodot, hiekka, linnut, puut ja puistot. Ja meduusat: ”Meduusat me yritettiin unohtaa, uimakellot ja pyyntilonkerot. / Niiden sietämätön suojattomuus, hermostollisuus.” 

Suojattomuuteen, havaintoherkkyyteen ja elämän haavoittuvuuteen, näihin runoista poimimiini ydintunteisiin liitän runojen yhden tärkeän teeman: toivon. Ymmärrän myös sen pimeän puolen, toivottomuuden, kuten runoissa muutenkin valon ja pimeyden vaihtelun. Mutta siis toivosta: ”Kirjoitan sanoja kuten toivo veistää alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää.” Tai:

”Toivo on kipu niin kuin mikä tahansa tunne, joltakin syrjältä

itsensä vastakohta. Puran maankuorta pala palalta, kunnes

mannerlaatat putoavat sinne, mistä alkaa tyhjä.”

Minulla on vaikeuksia tunkeutua kokoelman runojen ajatusmaailmaan. Olen kyllä vaikuttunut runokielestä, joka on runoilijalle ilmeisen omaa, assosatiivista, syvältä pulppuavaa, lähteistä, joista sanottavalle on haettava sanat vaikkeivät ne tunnu riittävän:

”Kielen sanoittamattomat reuna-alueet, jotakin syntymäisillään, sikiämäisillään.”

En voi sille mitään, mutta etsin runoudesta merkityksiä. Niin ei tarvitse olla, mutta olen lyhyen runouden ystävä, ja minuun vetoavat kielen rajattoman muovailuvoiman lisäksi sanottavan sanottaminen. Kokoelman aluksi mietin runojen kertovan muistin kadosta, kuoleman läheisyydestä, saan myös ailahduksia mereen hukkuvista paremman tulevaisuuden tavoittelijoista, kaiken hukkumisesta. Saan kokemuksen runon puhujan yksinäisyydestä ja kurottelusta yhteyteen.

Minuun jysähtää lopulta runokokoelmassa esiintyvä pikkusisko. Pikkusisko mainitaan kokoelman ensimmäisessäkin osassa, mutta kokoelman toinen osa koostuu runoista, jossa kuin lapseksi muistoissa palanneen puhujan mieli johdattelisi takautumiin tapahtumista, jossa pikkusiskossa on kaikkivoipaisuutta. Hänen hahmonsa houkuttaa tuhoamiseen mutta silti pikkusisko: ”Pärske, se sanoi. Se meni siitä läpi. Pisaroi.” Ja: ”Se oli meidän pikkusisko. Se puhui meduusoista. Sen suussa lainehti ulappa.” Lopullisesti minua läikäyttää opetus – yksinkertainen, suuhteellistava, samastuttava: ”Yhteenveto: jos haluaa ymmärtää meren geometrian, on kerättävä simpukankuoria.”

Kokoelmassa haparoin sanomiseen ja sen takaiseen, etenkin sen takaiseen. Runoissa viitataan usein muistiinpanoihin. Kokoelma loppuu osastoon ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”. Se vie minut hätätilaan, jota nyt ilmastonmuutos ja Välimeri-tragedioiden aikana elämme. Runossa jää jäljelle luonto ja tietoisuus ”sinne minne kirjoitus ei yllä.” Runon lopussa vapahdus seuraa tilassa ”jota kieli ei määritä”.

Mutta minä en pääse eroon kielestä, sen välittäjävaikutuksista. Meduusameri lyö aaltojaan minua päin ja haukon henkeäni sen vahvoissa mainingeissa. Se vie myös pinnan alle, pimeyteen. Ja näköjään saa minut kirjoittamaan hämärästi. Suorasti: en ymmärrä lukemaani kuin osin, ehkä. Mutta runoilijan runoilmaisusta pidän.

Kristiina Wallin

Meduusameri

Tammi 2020

runoja

84 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Tämä postaus päättää viikon 51 juttusarjani pienlevikkisestä kirjallisuudesta. Wallinin kokoelman on kustantanut iso kustantamo, mikä on ilo, sillä valtakustantamot julkaisevat runoja niukasti. Tiedetään: runot ovat pienlevikkistä ja ei-ostovoimaista kirjallisuutta. Siksi suljen teemaviikkoni tähän. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Runot

F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Klassikkohaaste 11

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten vilkuilin kirjahyllyni lukemattomia kirjoja, ja silmiini osui Dostojevskin tiiliskivituotannosta poikkeava teos. Vanhan ruhtinaan rakkaus (Gummerus) on parisataasivuinen romaani, jossa ei filosofeerata uskosta tai toivosta, vaan huvitellaan ihmisen osalla.

Klassikkohaaste11

Haastetta emännöi blogi Kirjan jos toisenkin.

Vanhan ruhtinaan rakkaus hymähdyttää karkeana satiirina. Touhu käynnistyy sillä, että Mordasovin suppeiden seurapiirien kiistanalainen johtohahmo ottaa huusholliinsa avosylin vastaan vanhan ruhtinaan.

”Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkain keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisten sattuessa sen keksijää kohtasi tavaton häpeä.”

En paljasta vaiheita tai lopputulosta, sillä romaanin ydin on tapahtumien kehittely ja kerrontatapa. Henkilöhahmot on ronskisti tyylitelty, esimerkiksi Maria-rouvan juonittelua edesauttava kaunopuheinen manipulaatiotaito sujuu ylivireisesti. Ruhtinaan hahmon groteskius kuvaillaan herkullisesti: huvittaa seniilin seniorin habituksen turhamainen tuunailu, sillä herran kehosta ei löydy montaa ehjää tai aitoa kohtaa. Ja surkuhupaista on hömelön ylimyksen mieltymys reheviin muotoihin. Marian Zaida-tyttäressä sekoittuvat mainiosti selväpäisyys ja tunteellisuus, ja jo vanhapiikaikäisen neidon romanttisuus pistetään liiallisen Shakespearen lukemisen piikkiin.

Romaanin kaikkitietävä kertoja iloittelee yksityiskohdilla. Kertoja on kronikoitsija, joka paljastaa naimakauppakatastrofin yksityiskohdat hykerrellen inhimillisille heikkouksille. Juorujen ja pahantahtoisen kyttäämisen kulttuuria repostellaan; ihmisen taipumus ulkokultaisuuteen, manipulointiin ja pöhköyteen tunnistetaan ja tunnustetaan.

”Heikot ja tyhjänpäiväiset luonteet, jotka ovat tottuneet alistumaan pysyvästi ja jotka vihdoin päättävät olla järkähtämättömiä ja lujia, tulevat pian rajalle, jossa heidän järkähtämättömyytensä ja lujuutensa pettää.”

Dostojevski verbaalitulittaa ylhäisön tapoja ja toimia, etenkin laskelmointia ihmissuhteissa. Kiertely-kaartelu-puhe, huhujen tulipalonkaltainen leviäminen ja naimakauppasuunnitelmat tuovat mieleen Jane Austenin. Esimerkiksi Järki ja tunteet -romaaniin löydän monia herkullisia yhtymäkohtia. Suosittelenkin Kersti Juvan uuden Austen-suomennoksen lukemista Dostojevskin romaanin rinnalla.

wp-1594819358158.jpg

Uskon Dostojevskin olevan omimmillaan vakavissa klassikkojärkäleissään, ja Vanhan ruhtinaan rakkaus on tietynlainen vapauttava sormiharjoittelu. Kevyehkö säätyläisten reposteluromaani sopii silti lukutilanteeseeni, siksi välkky hupailu virkistää ja sallin romaanin kärjistävän tyylittelyn. Mielistyn romaanin onnistuneeseen loppuun, jossa kaiken kohkaamisen jälkeen kertoja siirtyy kolme vuotta eteenpäin ja osoittaa meille lukijoille tunteiden ja pyrkimysten suhteellisuuden: muutaman vuoden vieriessä vanhat toilailut ja sydämen asiat haalistuvat, tuskin muistuvat mieleen. Eteenpäin on elävän mieli – hyvässä ja pahassa.

*

F. M. Dostojevski
Vanhan ruhtinaan rakkaus
suomentanut Juhani Konkka
Gummerus 1983 (neljäs painos), ensimmäinen painos 1939
romaani, venäjänkielinen teos ilmestyi 1859
215 sivua.
Löysin kirjan kirjahyllystäni.

Juttuja tästä kirjasta: Vajaa kirjahylly, Jokken kirjanurkka ja Sivuhenkilö.


Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Naistenviikko 2020: koonti

Kuudes kesä naistenviikkohaasteen juttupaisteessa! Haasteohje on ollut perinteisen väljä: postata voi naistenviikon nimipäiviin liittyen tai ylipäätään naisnäkökulmasta (haaste: tässä). Viikon kirjajutuissa on kirjallisuutta laidasta laitaan juuri niin kuin pitääkin.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Tässä luettelossa on linkit naistenviikkohaasteen blogeihin, ja blogit liittävät halutessaan tämän jutun kommenttikenttään suorat linkit naistenpäiväjuttuihin tai niiden koosteisiin. Osa blogeista on postannut päivittäin, osa yhden tai useamman jutun niin, että noin sata erilaista kirjaa esittäytyy tällä teemalla haasteen vastaan ottaneissa blogeissa.

Kiitän kaikkia virkeästä ja virkistävästä osallistumisesta!

Amatöörihumanisti
Elämä on ihanaa
Jokken kirjanurkka
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Kuunnelut äänikirjat
Lastenkirjavuosi
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaan teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Pieni suuri piiri
Sataa valoa
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!
Susimetsä
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Aikaisempiin koosteisiin pääset tästä, ja tulevaisuus häämöttää tällaisena:

wp-1595483642572.jpg

40 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Tiina Piilola: Kalevalan naiset

Tiina Piilola on väitellyt tohtoriksi Kalevalan naisista, ja kirja Kalevalan naiset (S&S 2019) jatkaa siitä populaariin tyyliin. Kirja sopii täydellisesti naistenviikolle (haaste tässä, lista mukaan ilmoittautuneista blogeista: tässä), ei vain siksi, että kirjoittajan nimipäivä osuu viikolle. Onnittelut kaikille Tiinoille ja kalavalaisten naisten hengenheimolaisille, joille Piilolan kirja on omistettu!

naistenviikko 2020

Piilola avaa ensin esipuheessa kirjan lähtökohdan, kalevalaisten naisten tarinat:

”Ne kertovat, mitä on tehtävä silloin, kun maailmasta ei löydy tilaa olla sellainen kuin tuntee olevansa – että on sukellettava Ainon lailla kalana veteen, lehahdettava Louhen tavoin lintuna ilmaan tai uskallauduttava tutusta tuntemattomaan niin kuin Marjatta. Ja seurattava puolukan kutsua.”

Tuossa on jo lueteltu naishahmot, joihin kirjassa syvennytään, lisäksi kirjassa esiintyvät Ilmatar, Pohjan neito ja Lemminkäisen äiti, ja kaikista kirja tarjoaa muhevaa tulkintaa. Kalevalan naiset saa minut taas kerran innostumaan kansanrunoutemme ja Lönnrotin koontikirjan kielellisestä ja tarinallisesta moni-ilmeisyydestä. Piilolan lennokas tyyli sytyttää, ja reipas tapa sanailla vakuuttaa minut: juuri näin rempseästi perinteeseen täytyy tarttua.

wp-1591523842472.jpg

Kirjassa on tutkimuksellisen taustan ohella raikasta subjektiivisuutta. Kirjoittaja poimii aiempia tutkimuksia ja tulkintoja sekä esittelee omiaan. Nautin tällaisesta yhdistelystä ja esseistisestä otteesta. Lisäksi Kalevala-aiheiset kuvataideteokset saavat osansa, ja siitä syystä kaipaan kirjaan kuvaliiteittä.

Piilola kytkee myös nykyilmiöitä tutkimusaiheeseensa. Ja hän haastaa, esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilasta:

”Toivoa sopii, että tämä epäkohta toimii kuin puolukka Marjatalle ja saa nyky-Marjatat havahtumaan, kuulemaan kutsunsa sekä vaatimaan nykymenoon muutosta niin pontevasti, että Väinämöisten on kuultava se ja reagoitava siihen. Nykymeno ei voi enää jatkua.”

Hienoja symbolisia ulottuvuuksia irtoaa jokaisesta naisesta, mutta ehkä kirjottaja on innostunut etenkin Ainosta, Louhesta ja Lemminkäisen äidistä. Eikä Kalevalan miehiä voi ohittaa, noita erehtyväisiä turjakkeita, ukkopahoja kosio- ja kostoretkillään. Esimerkiksi Lemminkäisen äidin huivilipojasta kirjassa on muhevaa tulkintaa. Kiinnostavinta taitaa minulle silti olla se, miten kirjan hahmoista sukeutuu symbliikkaa ihmisyyden kehitysasteista, skaala kulkee reflektointiin kykenemättömistä omien tekojensa tunnustajiin ja muodonmuuttujiin.

Feministinen tarkastelu uppoaa minuun, ja viihdyn letkeästi etenevän tekstin kyydissä. Nyt mieleni minun tekevi lukea Kalevala taas kerran.

– –

 

Tiina Piilola

Kalevalan naiset

S&S 2019

255 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia ja Akka.

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Aase Berg: Akka

”Minä akkaan suoraan tämän kirjan ja sivumennen sanottuna loppuelämänkin läpi. Tarkoitan: en ole enää hienotunteinen. Tästä lähtien minä, nainen, paskat välitän käytöstavoista. En ole miellyttävä. En halua jämähtää rakkaussuhteiden pysyviin neuvotteluasetelmiin, joissa nainen vetää aina lyhyemmän korren.”

Ja niinpä täältä pesee -asenteella Aase Berg perkaa ”toisen naisen” -kokemuksen kirjassaan Akka (Siltala 2020). ”Akka” on substantiivi ja verbi, ”akka” on asenne. Autofiktio, juu, kyllähän kirjan tarina omakohtaiselta vaikuttaa. Runoilija-esseisti-kriitikko-minä kertoo, miten hän hullaantuu valokuvaajaan ja miten heidän seksinsä on taidetta. Kumpikin lupaa erota tahoillaan, mutta vain kertojanainen eroaa. Kuumaa suhdetta kestää pari vuotta. Mies vetäytyy, ja sitten akka nousee siivilleen suhteen tuhkasta akkaamaan.

wp-1593543443235.jpg

Kertoja antaa ymmärtää, ettei tässä nyt henkilökohtaista likaämpäriä kaadeta vaan rakenteita. Rakenteiden seinät on pykätty patriarkaatista ja luokkajaosta. Tähän liittyy kommentteja tyyliin: ”Miehet pettävät aina.” Ymmärrän yleistykset, kun pettymys korventaa, mutta… (Minäkertojan aviomieshän ei petä vaan kertoja.)

Suorasukaisuuden lisäksi kirjassa on sillisalaattia kaunokirjallisesta ja lyyrisestä ilmaisusta esseistiiseen tyyliin ja pamflettiin. Eniten minua kiehtoo kertojan jakautuminen minäkertojaksi ja Thelmaksi. Kirjassa rakkaussuhteen osapuolet on nimetty, ja Thelma nähdään ulkopuolelta, ”minä” sisäpuolelta:

Mutta en ollut epäluuloinen luonne, niin kuin ei Thelmakaan, ja mies lensi korkealla, kauniin värinen, perhoslepattava henkilö, niin vilpitön voimassaan ja heikkoudessaan, ihastuttavan itseironinen, suorastaan kyyninen, metanarsisti.”

Siinä se tuli! Lupauksistaan luikerteleva rakastaja luokittuu narsistiksi. Ok, se selittää paljon. Narsismi nähdään yhdeksi miehen petturuuden perusteeksi, toisena on miehen vaimon painostus. Mies siis nysvää ydinperhessään ja sliipatussa kodissaan. Minun puolestani petetty rakastajatar saa sylkeä vihaansa ja pettymystään mieheen, mutta se minua nyppii, että minäkertoja pilkkaa ja tölvii petettyä vaimoa. Oli miten oli: mies jäi vaimon luo, se oli miehen valinta, miehen syy – miksi Akka syytää sappeaan vaimoon?

No, vihaisessa kerronnassa virkistää suorasukaisuus ja tyyli. Asia kuitenkin toistuu niin tautologisesti, että en koe uskottavana rakenteiden kritisointia, ja lopulta anniksi jää kertojan katkeruus ja kyvyttömyys itsearviointiin. Mieleeni tulee toinen ruotsalaiskirjailija Lena Andersson jonka suhdepettymyskirjoissa on itseironiaa ja muitakin sävyjä, ja siksi ne toimivat minulle Akkaa paremmin.

Mutta kaiken kaikkiaan: osuuhan tämä kirja naistenviikolle. Akkuutta on kiinnostava pohtia, vaikkei Akka sytytäkään.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Aase Berg
Akka
Suomennos Jyrki Kiiskinen
Siltala 2020
311 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita muun muassa Maailmankirjat ja Omppu.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kevään matkustuskielto ehkä korvensi kaikkia reissuleenoja ja matkamatleenoja. Minä vietin kotoiluhetkiä reissunaisista lukien. Sitä sopii muistella naistenviikolla Leenan ja Matleenan päivänä (ks. naistenviikkohaasteeni).

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Päivi Laitinen esittelee kirjassaan Reissunaisia (Tammi 2019) 10 maailmanmatkaajaa 1800-luvulta nykyaikaan. Reipashenkisiksi esikuviksi rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta sopivat kaikki.

Laitinen jaksottelee naiset viideksi pariksi otsikoin Tutkijat, Etsijät, Kirjoittajat, Kilpailijat ja Seikkailijat. Laitinen on valinnut joukkonsa omien intressiensä perusteella.

’Monet näistä reissunaisista olivat luonteiltaan melkoisia monitahokkaita: he samanaikaisesti sekä ylläpitivät että rikkoivat oman aikansa normeja. Se että vaatimattomasta ikäneidosta tuli kuuluisa tutkimusmatkailija, että pastorin tytär ihastui revolverisankariin tai pienten lasten äiti lähti lähes puolitoista vuotta kestäneelle maailmanympärysmatkalle, kertoo vastakohtaisuuksista, ja ne jos mitkä kiinnostavat aina.”

Osa naisista on tuttuja Mia Kankimäen kirjasta Naisia joita ajattelen öisin. Siinä matkustajanaisista suosikikseni nousi Isabella Bird, ja taas säväyttää tämän naisen suoraselkäinen matkanteko ja ehkä pieni romanssinpoikanenkin pyssymiehen kanssa. Mukana on myös Suomen-seikkailija Ethel Tweedie, jonka kirjan Suomi-reissusta olen lukenut aikoja sitten. Kotimaisista kulkijaleideistä oman lukunsa saa Helinä Rautavaara.

wp-1583944585597.jpg

Uusista tuttavuuksista kiinnostun kahdesta naisesta. Huvitun ökyrikkaasta Louise Arner Boydista, jonka perintö palaa arktisten alueiden tutkimusretkillä. Uskomatonta, että kouluttamaton raharikas on oikuillaan mahdollistanut tutkimusmatkat, joiden kuvien ansiosta voidaan nyt seurata ikijään katoa. Toinen hätkähdyttävä rajojen rikkoja on Isabella Ebenhardt, joka tekeytyi arabinuorukaiseksi ja esihippityyliin vaihtoi paikkaa ja paria vapaana sieluna. Seikkailujen lopun traagisuus hätkähdyttää.

Omat yksin matkustamiset vaikuttavat kirjan naisten reissuihin verrattuina säälittäviltä hyvinvointihyppäyksiltä. Olen lentänyt kätevästi muutaman tunnin kohteeseen, kun yli sadan vuoden takaiset kulkupelit ja maailmankolkkien infrastruktuuri ovat olleet tyystin toista. Eikä eurooppalaisissa suurkaupungeissa törmää sellaisiin seikkailuihin kuin esimerkiksi kirjan nykyaikaedustaja, yksinjuoksija Rosie Swale Pope Siperian tai Alaskan metsissä.

Kirja on viihdyttävä esittely erikoisnaisista. Laitinen kirjoittaa virkeää asiatyyliä, sujuvaa ja selkeää, silti persoonallista. Mukava on näinä maailmanaikoina matkailla kirjakeinoin.

– –

Päivi Laitinen
Reissunaisia. Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
Tammi 2019
tietokirja
383 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Naistenviikko on puolivälissä. Haasteviikossa olen siinä vaiheessa, että on kevään kummallisimman naistuttavuuden aika.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Lähikaupan nainen (Gummerus 2020) upottaa kertojansa maailmaan. Romaanin minäkertoja Keiko tekee osa-aikatyötä 18 vuotta kauppaketjun rivityöntekijänä. Ja se on hänelle kaikki.

Keiko on akateemisesti kouluttautunut mutta sosiaalisesti rajoittunut, sanatarkasti asioita tulkitseva nainen, joka kyllä ymmärtää ympäristön paineet naiselle. Ympäristö ei todellakaan anna hänen niitä unohtaa: pitäisi olla mies ja lapsia, ja jos ei niitä, ainakin työn pitäisi olla toisenlainen. Kirpeästi ja kipeästi Keiko välittää, millaista vaivaa hän joutuu näkemään peittääkseen kaikki omituisuutensa.

wp-1583914659665.jpg

Keikon koko elämän täyttää myymälätyö, ja hän on ohjelmoinut kaikki elintoimintonsa siten, että ne palvelevat työnantajaa. Se ei riitä, harvoin elämässä mikään riittää. Keiko tulee ymmärtämään, että työssä hänet voi korvata hetkessä. (Läksiäislahjana työkavereilta on keksipaketti.) Työn varaan ei siis voi laskea, entä kanssaihmisten? Keiko päätyy järjestelyyn täydellisen hylkiömiehen kanssa täyttääkseen ympäristön odotukset oikeanlaisesta elämästä. Silkkaa satiiria!

Juonen jorinointini tuntuu turhalta, sillä oleellisinta on kertojan tapa ilmaista sisäistä ja ulkoista. Se sopii mainiosti osoittamaan, että omituisempia kuin rajoittunut kertoja ovat oletukset oikeanlaisesta naisen elämästä ja siitä, miten ne edelleen palvelevat patriarkaattia.

Muratan pieni, vinksahtanut tarina virkistää, ja romaanin loppu riemastuttaa. Näinkin joku voi löytää tarkoituksensa. Lue – tai kuuntele, sillä kirja sopii hyvin äänikirjaksi.

– –

Sayaka Murata
Lähikaupan nainen
suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
äänikirjana 3 tuntia, 50 minuuttia,
lukija Vuokko Hovatta.
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Sara Medberg: Kamarineitsyt 

Nyt niuhotus pois, on aika historiaviihteen. Sellaisen hupsun romanttisen, jossa toisilleen luodut parit ovat heti selvillä, mutta suhteiden sinetöimistä saa odottaa loppusivuille. Naistenviikon haasteeni Saran-päivän kirja vie humputtelemaan!

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Sara Medberg on aiemminkin viihdyttänyt Turkuun sijoittuvalla menneen maailman salonkimeiningillä, Kultaportin kaunottaret. Nyt romaanissa Kamarineitsyt (Otava 2020) miljöönä on saari Turun kupeessa ja siellä rapistunut kartano. Sattuman sanelemana kartanon neidin kamarineidoksi päätyy köyhtynyt porvarisneito Charlotta. Ei hän oikeastaan mikään tyttönen ole vaan kolmikymppinen nainen.

wp-1590302671243.jpg

Samaan aikaan toisaalla: Tukholmassa itsellinen pitsimatami Emilie liikkuu luvattomilla teillä, mutta hänkin päätyy Turkuun. Charlottalla ja Emiliellä on kummallakin menneisyyden salaisuuksia, ja juonta kuljetellaan niitä kohti romanttisin virityksin.

Nyt ei ole nokon nuukaan sattumilla, niitä piisaa. Lisäksi saa noukkia lukuisia luonnehdintoja hiusten ja silmien väristä, naisten söpöydestä sekä aatelisherrojen salskeudesta, sillä päähenkilönaisten liepeillä liikuskelee synkeä, tumma, salaperäinen paroni Ridderlöv ja valoisa, viehättävä kapteeni Nordfelt. Ihan pöhköhän tämä tarina on. Eikä jää epäselväksi, että perinteet velvoittavat:

”Iltahämyn hiljalleen hiipiessä esiin, kastehelmien tiivistyessä korsiin ja usvanhaiventen kohotessa maasta otti Charlotta esiin neiti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja luki sitä ääneen.”

Ei ole kiitollisin tilanne tämänsorttiselle kirjalle, että luen sen heti Jane Austenin Järki ja tunteet -uuskäännöksen perään. Kamarineitsyen kesy ote pysyy kaukana austenmaisesta tapakulttuurisatiirisuudesta, eikä kielellisesti kerronta saavuta esikuvansa sävytyksiä. Medbergin tekstiin myös pujahtaa ilmaisuja, jotka ovat tätä päivää eikä 1810-lukua, ja välillä tapojen ja aikojen ominaispiirteiden osoittelu ei ihan liu’u kaunokirjalliseksi. Austenilaista toki on romanssivirityksissä ja sankarihahmoissa, jotka ovat vuosisatoja jo olleet romanttisen viihteen toimivia konventioita.

Harmitonta huvia silti. Sillekin on aikansa ja paikkansa, ja kyllä minä tästä huvituinkin.

– –

Sara Medberg
Kamarineitsyt
Otava 2020
romaani
274 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Kirjailijan kotisivujen otsikko on osuva: http://austenstyle.blogspot.com/

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Helena Sinervo: Tytön huone

Naistenviikolla 2020 postaan naiskirjoja tytöstä akkaan (haaste: tässä, ja ilmoittautuneet blogit olen listannut tänne). Tytön ja äidin tarinalla aloitan.

naistenviikko 2020

Helena Sinervon yhdenpäivänromaani Tytön huone (WSOY 2020) kertoo kuusikymppisestä Saarasta, jonka ylioppilaaksi päässyt ainoa Sofia-tytär muuttaa pois kotoa. Ilmastotiedostava tytär on lähdössä illalla laivalla Tallinnaan, sieltä bussimatkaamaan Euroopan halki Havren ja sieltä laivalla Kanadaan. Lähtöpäivän aikana äiti poukkoilee luopumisen tuskasta ja huolesta eletyn elämän moninaisiin mietteisiin. Lapsen konkreettinen matka on äidille mentaalimatka itseensä.

”Luoja, miten kukkuroillaan minä olen, Saara nauroi. Kosminen pursotin, eräänlainen!”

Näkökulma pysyy Saarassa, mutta välillä häntä tarkastellaan ulkopuolisen kertojan keinoin, välillä minämuotoisesti. Yhdistelmä virkistää vellontaa, jossa Saara päivän aikana vuorotellen kelluu ja uppoaa. Tunnekuorma heiluttaa Saaraa surusta iloon, tuskallisista muistoista elähdyttäviin. Siihen sekoittuu paljon konkreettista vanhenemiseen ja muutokseen liittyvää sekä paljon konkretiasta irtoavaa ajattelua.

Pidän siitä, että saan lukijana palapelipaloja, joiden paikkaa etsin tarinassa. Kaikki Saaran kokema ei selity heti. Etenkin minua miellyttää päähenkilön tunnevaihtelu. Saaran koomisuutta ei peitellä, ei myöskään epävarmuutta eikä vuosikymmeniin mahtuvia tragedioita.

Ja Saaran nauru! Sinervo kirjottaa kirjaan kerroksia, joissa selityksiä saa hakea kulttuuriperinnöstä. Raamatun Saara nauruineen kietoutuu kirjan päähenkilöön. Sofia-nimi tarkoittaa puolestaan viisautta.

”Sofia on viisas nuori aikuinen, Saara ilahtui, viisaampi kuin olen koskaan ollut. Ehkä en ole tullut vielä siksi joka olen. Ehkä olen vasta matkalla.”

”Jeanin tapaus on järkytyksen aluetta syvällä matelijan aivoissa.”

Miten huolehtia oikein? Tai oikeastaan: olenko elänyt oikein ja miten elää oikein? Miten sattuman sanelevat kokemukset muokkaavat ihmisen sellaiseksi kuin hän on? Siinäpä Saaran pulmat – kaikkien.

wp-1589701122616.jpg

Saaralla on yksi nuoruuden ydinkokemus, joka on vaikuttanut häneen siitä eteenpäin. Tapaus Jean. Vaarojen maailma näyttäytyy varomattomasta ensin vaarattomalta. Miten siihen pitäisi valmistautua ja valmistaa? Ja miten silti säilyttää pelottomana mahdollisuudet?

Sinervon romaanissa sukupuolen, seksuaalisuuden ja identiteetin rakentuminen on liikkeessä, koska Saaran ja Sofian sukupolvilla on aivan eri ote niihin. Sofian sukupolvella on paljon enemmän harmaata aluetta kuin ennen on ollut.

”Musiikin avulla voi selvitä mistä tahansa, niin se vain on, Saara vakuutti.”

Saara on musiikin ammattilainen, ja siksi musiikin merkitys korostuu romaanissa. Esimerkiksi viheltyy kepeä Schubertin Forelli vaaran säveleiksi, lämpimiä muistoja koskettaa Ravelin Pavanese. Niitä kuuntelin lukemisen lomassa. Mutta lavennan Saaran selviytymiskeinon: joillekin pelastus on musiikki, joillekin ehkä esimerkiksi kirjallisuus.

Yllätyn, etten meinaa saada juttuani kirjasta tyrehtymään. En ensin lukiessani ollut romaanista erityisen täpinöissäni. Mutta kun mietin sen sisältöä, mieleeni tupsahtaa uusia, aina uusia puolia. Olen myös liputtanut pieniä liimalappuja suhteellisen paljon pitkin sivuja: sanailun taitoa siis löytyy.

Minusta romaanin aihe on tärkeä. Äitiyden ja siitä erillisten yksilöominaisuuksien kysymyksiin Tytön huone antaa paljon ajateltavaa. Harvoin näin nävertävästi romaanissa on käsitelty äidin ajatuksia lapsen lehahtaessa kotipesästä.

– –

Helena Sinervo
Tytön huone
WSOY 2020
romaani
250 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Dekkariviikon kunniaksi yksi kustantaja yllätti minut iloisesti lähettämällä uuden norjalaistuttavuuden. Heine Bakkeidiltä on suomennettu nyt kaksi jännäriä, ja minä syöksyin heti uusimpaan: Paratiisin kutsu (Into 2020).

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kakkososa on kirjoitettu taitavasti siten, että siinä viitataan ensimmäiseen osaan, ei selitellä turhia, mutta uusi lukija saa tarvittavaa pohjatietoa. Se avittaa ymmärtämään päähenkilö Thorkild Asken persoonaa ja tilannetta. Kirjan pointti pitkälti on kertojapäähenkilö, ja tietysti jännärijuonellakin on osuutensa.

Tiivistän tapahtumat näin: keski-ikäinen dekkarikirjailija Milla tarvitsee etsivän taustoittamaan suosikkisarjansa uusinta osaa. Todellisuudessa hän tarvitsee etsivää löytämään kadonneen tyttärensä. Taustalla lymyää henkilökohtaisia tragedioita ja sarjamurhaaja tai sarjamurhaajia.

wp-1591426219392.jpg

Pääasiassa kirja etenee rouhean Thorkildin minäkerrontana, mutta nykytyyliin välillä on kadonneen tytön tajunnanvirtaa. Keino on tehokkaaksi todettu, ja toimii se nytkin. Minun makuuni kirjassa murhataan ja kadotaan liikaa. Toisaalta minun makuuni sopii rouheus ja groteskius sekä merkillisten ihmissuhteiden tragikoomisuus. Etenkin Thorkildin ja hänen entisen pomonsa Gunnarin suhde hyrisyttää, ja myös terapeuttiin hänellä on veikeä suhde.

Pidän toisaalta siitä, miten Bakkeid todella tietoisena esikuvistaan tai edeltäjistään varioi lajin kaavoja ja tyyppejä. Nesbøn Harry Holen varjo on silti välillä pimittää Thorkildin. Eli taas synkeänä häärii murjottu, yksinäinen, päihderiippuvainen ex-poliisi joka sanailee tylysti, hoksaa kaiken, näkee kulissien taa ja tihkuu rähjäromanttista vetovoimaa. Voi ei, miksi kaikki naiset lankeavat tähän kolhoon, itsetuhoiseen tyyppiin kuten Holeen? Antaa Thorkildin itse vastata:

” ’Minussa he tietävät mitä saavat.’
’No mitä?’ Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksuntaa ja vilpitön hämmennys.
’Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin luo omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.’ ”

Oi, dekkareiden tekijät, antakaa minulle norjalainen rujonkomea poliisi, jota kirjojen ohikiitävät naiset eivät kaikki ja siinä siunaamassa hamua vällyihinsä!

Psykologisella tai tunnepuolella kirjan kuvaus ei erityisemmin loista, joskin Chandler-henkinen kovistyyli sellaista ehkä edellyttääkin. Esimerkiksi Millan mielenkiintoisen särmikäs hahmo ja hänen eräänlainen mieshaareminsa jäävät aika ohuelle kuvaukselle. Mutta kyllä teksti vetää ja siinä on viistoa menoa, joka pitää matkassaan. Olin aika alkuvaiheessa varma syyllisestä ja hieman pettynein mielin jatkoin hamaan loppuun, jossa minut reippaasti yllätettiin.

– –

Heine Bakkeid
Paratiisin kutsu
suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
dekkari
Into 2020399 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

9 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Dekkariviikko jatkuu! Nyt on vuorossa uutta brittijännistystä. Viikon ensimmäinen dekkarini on taas kerran laatua loihtiva Håkan Nesserin Vasenkätiseten seura.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Seitsemän valhetta -trillerin (Otava 2020) mielenkiintoisuus liittyy minäkerrontaan. Elizateth Kay rakentaa romaanin siten, että minäkertoja Jane kertoo takautuvasti seitsemän valheensa vaiheet. Heti alkuun lukija tietää, että Jane on syyllinen johonkin. Vähitellen selviää mihin, miten ja miksi – ja mitä siitä vielä seuraa. Entä kenelle hän tätä kertoo, sillä Jane aina välillä sinuttelee?

Eli Kay ripottelee kiinnostavia koukkuja ja siten jotain uudenlaista virettä lajityyppiin. Harmillisesti jännite aina välillä löpsähtää, ja olenkin sitä mieltä, että pieni tiivistäminen tekisi kirjalle terää. Ja hiukan minulle jää perustelemattomaksi, miksi mukana juonessa on pakkomielteinen bloggaaja…

wp-1591338722282.jpg

Jane hallitsee kaikkea. Hän ei ole varsinaisesti epäluotettava kertoja, vaikka sitäkin välillä epäilen. Ei, hän rehellisesti selostaa kohtalokkaat valheensa. Kohtalokkaita ne ovat hänen elämänsä tärkeimmälle ihmissuhteelle. Jane on traaginen hahmo, jonka perhesuhteet ovat kompleksisia ja rakkaussuhde Jonathaniin on saanut murheellisen lopun, mutta hänen koko elämäänsä on tukenut ystävyys Marnieen.

”Aikoinani ennen Jonathanin kuolemaa, mietin joskus, tulisiko suuren menetyksen kärsineestä ihmisestä väistämättä myötätuntoisempi. Nyt kun olen kokenut oma suuren tragediani, minusta tuntuu aivan varmalta, että – sikäli kuin tämä on mahdollista – vastaus on sekä ehdottomasti kyllä että ei todellakaan. Kykyni tuntea sääliä on vahvistunut, mutta olen vähemmän empaattinen.”

Kirja tutkii psykologisin tuntosarvin yksinäistä naista, jonka pään sekoittavat elämänpettymykset ja rakkaudettomuus. Sitten seuraa jotain peruuttamatonta, minkä Jane voi selittää itselleen ystävyyden säilyttämisenä. Lukija näkee toisin. Siinä roikkuu kirjan koukku, josta välillä kiemurtelen irti mutta riipun kirjan loppuun asti.

– –

Elizabeth Kay
Seitsemän valhetta
suomentanut Pirkko Biström
Otava 2020
trilleri
367 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Vasenkätisten seura

Dekkariviikko on ilo aloittaa laatudekkarilla. Håkan Nesserin uusin suomennos Vasenkätisten seura (Tammi 2020) on jännityskirjallisuutta minun makuuni. Pääosia näyttelevät herkulliset henkilöhahmot, ihmisuhteet ja menneisyyden jäytäminen. Vaikka juoni rakentuu murhien selvittämiseen, oleellista on motiivi, joka liittyy inhimillisiin erehdyksiin ja niiden seurauksiin.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Hienosti Nesser jälleen kutoo tarinaverkkoa sen ympärille, että tapaus kaukana menneisyydessä laukaisee toisaalla kohtalokkaan tapahtumaketjun. Eli kun Maasdamilainen nainen ja jenkkisotilas kohtaavat sota-aikana, ratkaistaan vuonna 2012 usean ihmisen surmaketju. Enempää en juonesta kerro kuin sen, että kirjassa kulkevat rinnan 60-luku, 1990-luvun alku ja marraskuu 2012.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Van Veeteren lähestyy kärttyisästi 75-vuotispäiväänsä ja saa tiettäväksi vanhan tuhopolttotapauksen uudet käänteet. Lukijaa todella hemmotellaan, sillä tapaus mutkistuu siten, että selvitystyöhön osallistuu myös ruotsalaispoliisi Barbarotti. ”Monimutkainen sopusointu”, toteaa muussa yhteydessä Barbarotti ja pukee sanoiksi tunnelmani. Ja Nesserille tyypillisesti lukija saa odottaa yli puolenvälin, että rikostutkinnassa tapahtuu jotain. Se sopii minulle.

wp-1591338700629.jpg

Oi, salarakkaani Barbarotti (sori, Adamsberg)! Miehen paluu ilahduttaa (eikä minulla ole mitään Van Veetereniäkään vastaan). Barbarotti möyrii leskeydessä mutta hän uskaltaa jo katsoa tulevaisuuteen. Jumala-jutut putkahtelevat päähän entiseen malliin, ja ne ovat eräänlainen peili sille, miten toisaalla konkari Van Veeteren filosofeeraa tukeutuen maallisiin päättelyketjuihin. Tämä on herkkua!

Taustalla jyskivät traagiset ihmiskohtalot itse rikosjuonessa. Romaanissa on silti paljon hyväntuulista sanailua, hykerryttäviä tilanteita, havaintoja ja kohtaamisia. Pääpaino on pariskuntadialogeilla. Van Veeteren vaimoineen ja Barbarotti työpareineen tarjoillaan lukijalle lämmöllä; he ovat malli pariskunnista, joiden välillä toimii tajunnanvirtamainen vuorovaikutus, puoliskon kunnioitus omana itsenään ja yhteisen ajan arvostus. Se lämmittää, vaikka:

”Jos tätä keskustelua ei olisi käyty, Van Veeteren mietti, olisiko sillä ollut maailman tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä?

Ei tietenkään. Eihän perhosen siiveniskulla ollut melkein ikinä vaikutusta. Sama päti haluumme löytää elämästä kaavoja: tarpeellista ja äärimmäisen vaarallista silloin kun luulemme löytävämme niitä.

Kyllä perkele täsmälleen niin.”

– –

Håkan Nesser
Vasenkätisten seura
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2020
dekkari
326 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus