Aihearkisto: haaste

Klaaran päivän selkokirjahaaste: koonti 12.8.2018

Maaliskuisena naistenpäivänä 2018 haastoin kirjabloggaajat ja kirjojen lukijat kommentoimaan selkokirjoista (haasteohjeet tässä). Muutama ilmoittautui etukäteen. Tämä koontipostaus kerää osallistuneiden blogilinkkejä ja kommentteja.

selkokirjahaaste2018

Sellainen hytinä minulla on, ettei osallistuminen ole valtaisan vilkasta – ja juuri siksi haasteen viritin ja aion lanseerata sen taas ensi keväänä. Tietoa ja kokemusta selkokirjoista on yhä rajallisesti, mutta sitä tarvitaan lisää ja jostain pitää aloittaa. Moni taitaa ajatella selkokirjallisuuden ehkä olevan jotenkin toissijaista, jotenkin vajavaista ja vain erityisryhmille. Ei. Selkokirjojen tarve lisääntyy koko ajan ja tarjonta monipuolistuu. Valtamedia vaikenee selkokirjoista, mutta minä siis ainakin pidän niistä ääntä – toivottavasti muut myös.

Ilman muuta revittelyrajoitteita on, sillä selkotekstin pitää olla sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan helpompaa kuin yleiskieli – eli kerronnallisesti tai ilmaisullisesti ei voi rajattomasti irrotella, helppous on päämäärä. Selkotekstin kirjoittajan ja lukijan pitää hyväksyä kielelliset ja taitolliset selkoperiaattet. Se ei estä kieli- tai kirjaelämystä, jota kaipaavat monet, joille yleiskieli tuntuu liian vaikealta.

Esimerkiksi YLE on uutisoinut (Lukutaidon rapautuminen… 17.8.2017), miten monet nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyttä novellia ja miten kaunokirjallisuuden lukemishaluttomuus vaikuttaa tekstitaitoihin. Siksi on selkokirjoja, keinoja päästä kauno- ja tietokirjallisuuden makuun. Viikko sitten tilaisuudessa, jossa läsnä oli yli 200 äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, jotkut opettajat ihmettelivät selkokirjaesittelypöydän vieressä, mihin ihmeeseen he tarvitsevat selkokirjoja. No nimenomaan ihmeeseen: niitä tarvitaan esimerkiksi jokapäiväiseen työhön kielen ja kirjallisuuden opettamisessa juuri siitä syystä, että niin opettajien kuin kotijoukkojenkin tehtävänä on kannustaa kirjallisuuden kimppuun – elämyksiin, kokemuksiin, joita vain kirjallisuus voi tuottaa. Eikä selkokirja ole vain kouluikäisten tai nuorten asia, sillä kuka tahansa kirjan pariin kaipaava voi hyötyä selkotekstistä, jos pitkä, vaikea teksti ei tunnu kutsuvalta. Joka lajia joka ikäluokalle löytyy.

Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

20180811_183717.jpg

Olen itse julkaissut jutut Klaaran päivän selkokirjahaasteen aikana seuraavista kirjoista, seuraavista syistä:

Satu Leisko: Tulin Suomeen – Selkokirjoissa on tarjolla erilaisia tietokirjoja koiranhoidosta avaruuden ilmiöihin, ja Leiskon kirja on tervetullut haastattelukirja kotoutuneista maahanmuuttajista. Selkokirjojen joukossa on paljon alun perin selkokielelle kirjoitettuja kirjoja, niin tieto- kuin kaunopuolellakin.

Nopolat: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Selkokirjoja mukautetaan jo ilmestyneistä kirjoista, ja sopivia selkokirjoja on tarjolla lapsista vanhuksiin. Hyvä, että lukemaan harjoitteleville lapsille on myös selkokirjoja kuten Heinähattu-kirja.

Miika Nousiainen: Juurihoito (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Myös uudehkoja kirjoja selkoistetaan kaikista genreistä. Paljon on ilmestynyt dekkareita ja perusromaaneita selkomukautuksina. Tänä syksynä on Juurihoidon vuoro. Esimerkiksi nuorten tai aikuisten opetusryhmässä joku lukee alkuperäisen, joku selkomukautuksen – kaikki saavat samasta kirjasta kokemuksen.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot – Hienoa, että kirjailija itse mukauttaa kirjansa selkokielelle. Taas on mahdollista toisen lukijan lukea alkuperäinen, toisen mukautus. Nuortenkirjoissa tyypillistä on ongelmakeskeisyys, tai pikemminkin ratkaisu- ja rohkaisukeskeisyys. Siitä tämä kirja on hyvä esimerkki.

Pertti Rajala: Kalevanpoika – Monia klassikoita meiltä ja muualta on mukautettu selkokielisiksi. Kalevanpoika on hyvä esimerkki siitä, miten kulttuuriperintöä tai kokemusta toisen kulttuurin merkkiteoksesta voi selkoteksti välittää saavutettavalla tavalla.

Olen haasteeseen osallistunut myös siten, että minulta on haasteen aikana ilmestynyt selkokielisiä kirjoja: novellikokoelma Hyvä päivä ja romaani Lauralle oikea. Ja koska selkokirjoina voi lukea eri kaunokirjallisuuden lajeja, muistutan, että viime vuosina runojakin on ilmestynyt, ihan itse tein: Kierrän vuoden ja Onnen asioita.

Vuosien varrella kertyneet selkokirjapostaukseni löydät blogistani asiasanan Selkokirja avulla. Taidan olla bloggaajista vilkkain selkokirjapostaaja.

Selkokirjojen lukeminen ei haasteeseen pääty. Minä odotan syksyltä ainakin Tapani Baggen nuortenkirjaa  ja Sanna-Leena Knuutilan uutta päiväkirjaromaania sota-ajalta. Ja monia muita.

Avarra kirjallisuuskäsitystäsi – lue ja vinkkaa selkokirjoista!

Kommentteihin toivottavasti kertyy muiden lukijoiden selkokirjakokemuksia.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Pertti Rajala: Kalevanpoika

Luin keväällä JP Koskisen Kalevala-mukailun Kalevanpoikien kronikka (WSOY 2017). Se jätti kipinän palata ammoisiin eepoksiin. Kalevalan sijasta käännän katseeni Suomenlahden eteläpuolelle, jossa Kalevalaamme on vastannut Kalevipoeg-eepos. Lukuhalun herätti myös Viron 100-vuotisjuhla.

Tutustun tarinan selkoversioon (mukauttanut Pertti Rajala, BTJ 1999), ja samalla myönnän, etten aiemmin ole juurikaan paneutunut virolaisen ja suomalaisen kansanrunoustarinoinnin eroihin ja yhtäläisyyksiin.

Selkokirjan tapaan Kalevanpoika tarjoaa karsitun version sankaritarinasta, joka alkaa lupaavasti. Alussa on sadunomaista lumoa kolme neitosen syntymästä. Yksi heistä on Kalevanpojan äiti. Siitä siirrytään aika suoraviivaisesti nimihenkilön syntymään ja sotaisiin seikkailuihin.

Kalevanpoika.jpg

Kalevanpojassa on hitunen Kullervoa ja Lemminkäistä, roppakaupalla omaa ja ihan pieni pisara Kristusta. Sankariksi hän sopii väkevyytensä ja uhmakkuutensa ansiosta. Kiinnostavaa on inhimillinen erehtyväisyys. Öykkäröidessään hän saa päälleen kirouksen, joka koituu hänen tuhokseen. Vielä Tuonelassakin miekkonen törttöilee toimien ennen kuin ajattelee ja saa kätensä jumiin kallioon. Siellä se on edelleen.

Kerran vielä tulevaisuudessa
Kalevanpoika pääsee vapaaksi
ja palaa maan päälle.
Hän palaa takaisin Viroon.
Silloin Viron kansalle
koittaa uusi onnen aika.

Kohta kaksikymmentä vuotta vanha selkomukautus toimii edelleen tarinan välittäjänä. Selkoistuksen lisäksi on joitain säkeitä nelipolvisena trokeena, jonka sanamuodot ja sanasto on luonnollisesti epäselkoa. Monet trokee-lainaukset ovat paikallaan, sillä ne tuovat mukanaan autenttista rytmiikkaa, mutta joltain osin niitä on liikaa. Arvioin näin puhtaasti selkolukijoiden kannalta, joille siteeraukset ovat kielellisesti turhan vaikeita.

Muuten Kalevanpoika-selkokirja puoltaa paikkaansa. Myös minä sain näin näppärästi tuntuman veljeskansan kansalliseepokseen. Selkomukautukset, joita on tehty klassikoista, ovat juuri tällaisia: ne välittävät kulttuuriperintöä helposti saavutettavasti. Sopii monelle.

Yhdistän tämän kirjan lukemisen Ompun virolaisen kirjallisuuden lukuhaasteen ja omaan selkokirjahaasteeseeni. Selkohaasteestani ilmestyy tänään myös koonti.

– –

Pertti Rajala (selkomukautus)
Kalevanpoika
BTJ Kirjastopalvelu Oy 1999
selkokirja
68 sivua.
Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

Miika Nousiainen: Juurihoito (selkona)

Miika Nousiaisen romaani Juurihoito (Otava 2016, ks. postaukseni) on humoristisen lämmin, epätavallinen perhetarina, joka ylistää ylipääsyä vaikeuksista, erilaisuuden hyväksymistä, monisävyistä sukurakkautta ja anteeksiantoa. Hanna Männikkölahti on mukauttanut sen selkosuomeksi (Avain 2018).

Mukautuksen alussa esitellään tärkeät henkilöt, ja kirjan lopussa kerrataan kaikki henkilöt, mikä viisaasti selventää värikästä väkimäärää. Myös alun kartta on tarpeen, sillä kirjan päähenkilöt jäljittävät uusia perheenjäseniään eri mantereilla. Kirjan luvut on nimetty ja ovat sopivan lyhyitä. Se auttaa pitkän kirjan lukemisen jaksottamista.

Ihan selkoversion alussa en pääse alkuperäisen kirjan huumoriin kiinni, muta vähitellen sisarusten erilaisuuteen ja hammasasioihin perustuva huumori alkaa tuntua. Dialogi kulkee mukavasti, ja Nousiaisen kirjan rakkaudellisuuteen kasvava leuto henki säilyy hyvin.

Esko:
 
Veljeni Pekka on monella tavala omituinen,
mutta yhdessä asiassa hän on oikeassa.
Matkustaminen avartaa
ja auttaa ymmärtämään omaa elämää.
Sari on Södertäljessä asuva työtön kampaaja.
Fana on lukutaidoton entinen katulapsi.
Sunday kuuluu puoliksi aboriginaaleihin,
jotka Australian valtio on yrittänyt tuhota.
Ja Pekka on etätöissä mainostoimistossa.
Kaikki tämä on minulle hyvin eksoottista.
Pari valittavaa potilasta tuntuu pieneltä harmilta,
kun mietin, mitä sisarukset ovat kokeneet.

Uskon, että selko-Juurihoidon juonta on aika helppo seurata, vaikka kertoja välillä vaihtuu ja siirtymiä paikoista toiseen on runsaasti. Melko paljon kirjassa on vaikeahkoja kielen rakenteita ja sanoja, eikä vieraita sanoja tai käsitteitä aina selitetä.

Jokainen selkokieltä tunteva arvaa, että jos selkoromaani lähenee 200 sivun pituutta, ei ole kyse perusselkosta, jossa sisältöä selkeästi karsitaan. Tämän kirjan suhteen voisi käyttää luonnehdintaa helppolukuinen kirja, jota tukee normaalia isompi fontti ja kapeapalstaisuus selkoperiaattein rivitettynä. Tarkoitan sitä, että runsas selko-Juurihoito ei välttämättä sovi kaikille selkokirjallisuutta tarvitseville, vaan on omiaan esimerkiksi nuorille ja aikuisille, joilla on lukivaikeus tai lukijoille, joilla on hahmottamisen hankaluuksia tai jo hyvä suomen taito.

Selkotaitto helpottaa tekstin hahmottamista ja teknistä lukuprosessia, ja siksi se auttaa pääsemään tarinaelämykseen, jos lukeminen tavallisen kirjan kanssa tuntuu vaivalloiselta. Sellaiseen tämänkaltaisia kirjoja tarvitaan, esimerkiksi sisäänheittäjäksi kirjallisuuden kiehtovaan maailmaan. On myös tervetullutta, että melko tuoreita kirjoja mukautetaan. Näinä lukutaotohuolien aikoina tarvitaan mahdollisimman monenlaista kirjallisuutta, siksi myös selkokirjallisuuden sisällä lisääntyvät erilaisiin lukutarpeisiin sopivat kirjat.

– –

Miika Nousiainen
Juurihoito
selkomukautus Hanna Männikkölahti
Avain 2018
193 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Lukukokemuksen liitän Klaaran päivän selkokirjahaasteesen.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja

Goethe: Faust I. Klassikkohaaste 7

Kirjabloggaajien seitsemännen klassikkohaasteen kirjani on eittämättä klassikko: Goethen draaman Faustin ensimmäisen osan suomennos vuodelta 1884 (ElisaKirja 2012). Koska nautin kesärientona Faust-oopperasta (postaus tässä), halusin tutustua alkutekstiin.

Klassikkohaaste7

Länsimaiseen kulttuuriin jo keskiajalta kuuluu tarina sielun myymisestä paholaiselle, joten Faustin idea on jo ennalta tuttu monesta erilaisesta versiosta. Goethen tekstissä minua kiinnostaa etenkin tohtori Faustin ja paholaishahmo Mefotofeleksen jännite, silti antoisimmaksi osoittautuu suomennoksen kieli. Mutta ensin tarinasta.

”Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.”

FAUST.
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink’ elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.

Kyynikkotohtori Faust möyrii eksistentiaalisessa ja elämän tarkoitusta tai tarkoituksettomuutta vatvovassa kriisissä, menettää uskonsa järkeen, voimaan ja työhön ja on siten valmis paholaisen houkutuksille. Mefotofeles johdattelee Faustin järjenkäytöstä tunteen ja hekuman houkutuksiin. Pelissä on Faustin sielu, josta Jumala on jo lyönyt vetoa viekkaan Mefistofeleksen kanssa.

MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok’ aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.

faust_1-4

Kuva: Lassi Ahti

Draaman juoni on selkeä, mutta sitä sekoittavat sekalaiset joukkokohtaukset, jossa erilaiset yhteiskuntakerrokset ovat rekvisiittaa pääjuonelle. Niin ammattiopiskelijat kuin ylioppilaat riekkuvat rehvakkaina, porvaristo ökyilee ja erilaista naisväkeä liehuu liepeillä. Mefistofeles yllyttää Faustia monenlaiseen pahuuteen kuten Margaretan veljen tappoon. Oleellisinta on kuitenkin tohtorin ja paholaisen muodostavan parivaljakon dialogi, joka selventää tohtorin tunteilla ja sielulla leikkimisen kierrettä.

MEFISTOFELES.
Veikko!
FAUST.
Peikko!

Draama ei tarjoa erityistä ratkaisua tieto/tunne-dikotomiaan. Ihmistä ei helpota tieto muttei myöskään mielihaluihinsa heittäytyminen. Taustalla vaikuttaa kristillinen sanoma: viekoittelujenkin jälkeen voivat taivaan portit aueta. Melkein kirpaisee se, miten Faust kumisee kirjaviisautensa takana tyhjyyttä.

FAUST.
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett’ ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett’ onnen päivää joskus harvat viettää? –
Mit’ irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi – mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!

”Noin viisaan miehen eess’ oon aivan arka: / Hänt’ ei voi huvittaa mun juttu parka.”

Klassiseen viettelystarinaan kuuluu se, että Faust jallittaa paholaisen avittamana viattoman tytön, Margaretan. Huuma koituu neidon turmaksi. Faust yrittää korjata tuhojaan, muttei siinä onnistu. No, tavalliseen klassikkotapaan nuori nainen esitetään hölmönä, sekoavana uhrina.

Tämä riepoo. Margaretaa kutsutaan lapseksi, mikä tekee viettelyasetelmasta jopa pedofiilisen. Lisäksi klassikon naiskuva kaikin puolin kavahduttaa, sillä naiset näytetään ”heikkoina astioina” ja tahdottomina pelinappuloina, joita alisteisesti vedätetään miesten tarkoitusperiä toteuttamaan.

MARGARETA.
Voi Herra! Kuinka moinen mies
Kaikk’ aattelee ja kaikki ties!
Hänen eessään seison häveten
Ja vastaan vainen jaa tai en.
Oon tuhma tyttö parka mie;
Miks’ minuun mieltynyt hän lie?

Margareta, tahrattu neitsyt, tarvitaan tarinaan lisäämään traagisia ulottuvuuksia ja uhriperinteitä. Naiskuvien yksiulotteisuus korostuu siksikin räikeästi, sillä miespääparin mittelössä on vaihtelevia sävyjä.

”Oi miksi konsana synnyin mie?”

Faust,_Titelblatt_der_ErstausgabeKaarlo Forsmanin suomentama Faust ilmestyi 1884. Runokielinen draama ei välttämättä ole mutkatonta luettavaa, sillä säemuotoinen ja melko kiemurainen sanomisen tapa on kaukana nykyproosasta. Kun pääsin tekstin rytmiin, aloin nauttia omaperäisestä ja värikkäästä kielestä. En voi vastustella, kun kielikekseliäisyys kukoistaa. Esimerkiksi näin suivaantunut Faust sivaltelee paholaistaan: ”Sä likaluonnos lieskamainen!”

Kun Faust ilmestyi suomeksi, oli Seitsemästä veljeksen ilmestymisestä kulunut vasta rapiat 10 vuotta, eikä kirjakieli ollut erityisen vakiintunut. Forsman on siten tehnyt melkoista pioneerityötä. Erityisen viihdyttävä on kirjan alun laaja esipuhe, jossa Forsman esittelee Goethen ja hänen tuotantonsa. Sen sanomisen sointi kuulostaa Aleksis Kiveltä, ja asiatekstiksi rehevää ilmaisutapaa on hupaisa lukea. Nappaan tähän esimerkiksi sen, miten Forsman kuvaa klassikkokirjailijan tyyliä:

”Hän on siitä luonut nykyajan ehkä suurimman runoelman, ”jumalallisen näytelmän”, jossa viljalta vilisee ja soipi korkeita, ihmeteltäviä aatteita. Faust tenhoo joka ihmissielua ikuisen ongelman (probleemin) vastustamattomalla viehätysvoimalla ja ääreti vaihtelevan moninaisuuden suloudella. Siinä on mikä vaan ihmishenkeä liikuttaa: intoa, viisautta, viisastelua, hullutusta, salaperäisyyttä, rakkautta, sulosäveliä, uskonnollisuutta, epäilystä, taikaa, ivaa, pilkkaa, ei ole ihmistunteiden soittimessa kieltä, mi ei soisi mukaan, ei säveltä sydämen, mi ei helähtäisi. Se kuvastaa samalla henkisen olemuksemme syvää probleemia, elon korkeimpia kyselmiä sekä yhteiskunnallisen elämän kirjavia kohtauksia. Siinä sen viehätys.”

Faust I tarinana ei minua järin paljon kosketa, ja jumalisuus naisnäkemyksineen jopa vieroksutti – toki ymmärrän aikaan ja kulttuuriympäristöön liittyvät rajoitteet.  Sen sijaan suomentaja-Forsmanin kielikeikarius oudosti lumoaa. Koska hän kuittaa Faustin kakkososan sekavaksi allegoriaksi eikä kääntänyt sitä, jätän sen lukemisen sikseen (Otto Manninen kyllä sen suomensi 1930-luvulla). Ajatonta on tohtori Faustin ilmentämä elämän ytimen etsintä sekä ihmisen ikuinen keskeneräisyys ja erehtyväisyys. Lisäksi se vaikuttaa ikuiselta, että toiset hehkuttavat uutta ja nuijivat vanhaa:

MEFISTOFELES.
Ei mummo tunne aikojamme:
Homeista emme lemmi muinaisuutta.
Pinotkaa hyllyillenne uutta,
Sill’ uutta vaan me rakastamme!

Mefistofeleksen kehotuksesta palaan taas uuden kirjallisuuden pariin. Kiitos silti ajatuksia avartavasta klassikkohaasteesta, jota tällä kierroksella kokoaa blogi Unelmien aika.
– –

Johann Wolfgam von Goethe
Faust I (alkuteos ilmestyi saksaksi 1808)
suomennos ja esipuhe Kaarlo Forsman 1884
G.L. Söderström 1884, ElisaKirjan eKirja 2012
runomuotoinen tragedia
94 sivua.
Muita Faustin lukijoita mm. Hyönteisdokumentti ja Kosminen K.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Runot

Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Johanna Venho: Saaren runot

Jokaisella on saarensa. Minulle se on metsäsaareke peltojen takana. Saaren runojen -kirjan (Palladium Kirjat 2017) puhujalle se on merimatkan kallioinen päätepiste. Se on elämänkaari – ja enemmän. Se on kysymyksiä ja oman äänen löytämistä. Se on luopumista, muistoja, kiertokulkua, elämyksiä luonnosta ja läheisistä.

”Nyt on se vuosi jossa saareen mennään, muistiinpainava kevät: kuivat kadut, kevyet kengät, aamun valossa uiva sänky. Nuoruuden uho ja asennot. Muistan toukan kämmenellä, se lensi, siivet, lepatus, katosi siniseen.”

Houkutus on suuri lukea Saaren runoja puhujan ja oman kokemukseni lisäksi suoraan runoilija Johanna Venhon oman saaren runoina. En tunne runoilijaa enkä hänen saariaan, enkä ole lukenut hänen aiempaa tuotantoaan. Kaikesta huolimatta runojen läpäisevä henki saa minut vetelemään yhtäläisyysmerkkejä tekijän ja tekstin välillä. Eikä se haittaa, ainakaan minua, sillä samalla luen omaa elämääni viistäviä vihjeitä. Runot osuvat ja minä uppoan.

20180705_091053.jpg


Yksi kirjan sikermä on omistettu kirjailijan isoisälle: ”Isät”. Suru läheisen kuolemasta välittyy runoista, samalla niistä hehkuu tärkeän esikuvan merkitys. Ihmishahmo on sekä konkreettinen että abstrakti. Kuolemaan kuuluu syvä suru, se on yksi kerros kuolleen vaikuttavuudessa ja jatkuvuudessa.

”Muistan sinut ilmeissäni. Muistan sinut paperin rapinassa, portaiden viileässä liu’ussa kellariin hakemaan multaperunoita. Muistan sinut illan hämärässä, sähkö säästyy, pimeählö vahvistuu. Muistan: yö harvenee aamuun ja verkko odottaa karikon luona noutajaa, kampelan sitko ja sätke, koura mätkäyttää pään veneen laitaan. Kuolemaa ei ole, muistin taskuissa jatkat jakaantumista, kalliolla savustetut kampelat, kalakeiton sipuli ja tilli omalta maalta, ruodoista pitkään haudutettu liemi.”

Kun vaihdan kampelan tilalle lahnan, minulla on kuva isästäni, kalareissuistamme, suremattomasta surusta isän kuoltua ja hänen yhä jatkuvasta läsnäolostaan tutuissa maisemissa. Otan runot omakseni, mutta uskon, että Venhon luomat tunnelmat ja ajatukset välittyvät, vaikkei niitä voi suoraan sovittaa omaan elämäntilanteeseen.


Kokoelma jakautuu seitsemään osaan. Kaikissa on elämänkaaren vaiheisiin kytkeytyviä teemoja. Luopumisen tuntoja on paljon, mutta kokoelma päättyy otsikointiin ”Alku”. Jotain loppuu, jotain alkaa. Kun maailma luotiin viikossa tai runoilija on seitsemän päivää äänettä…

”Kahdeksantena päivänä nousee laulu. Se on siitä ojasta ja osmankäämien villasta, jota piennar kasvaa. Se on tuomen tahmeasta tuoksusta. Siitä uskosta että lankaa riittää ja riittää, yhä uusia kuvioita liinaan. Se on siitä mudasta pohkeisiin saakka, kun kahlaan veteen ja pohja ei pidä.”

Olen valinnut sitaateiksi proosarunopätkiä. Esimerkiksi ”Isät”-osan suorasanaisuuden luulen juontavan siitä, että kirjailijan isoisäesikuva oli asiakirjoittaja, mutta saattaa Venhon proosavivahteikkuus olla muutakin, halua luonnolliseen konstailemattomuuteen kuvallisuudesta ja mielleyhtymistä tinkimättä. Ja sitten on esimerkiksi osa ”Äidit”, jossa puhutellaan Marjattaa, viittaillaan kalevalaisiin tunnelmiin ja hetkittäin helkytellään perinteikkäästi. Kokoelmassa on sekä modernin runon säe- ja rivityskeinoja että proosarunotyyliä.

Kansanrunoviitteet jo mainitsin. Olen heikkona luontokuvastoon, ja siitä saan nauttia Venhon runoissa. Aina uusiutuva ja ilmaisuvoimainen luonto antaa tilaa nähdä, tuntea ja kokea. Venhon runoissa vilisee lintuja, myös sielunlintuja, metsää, kaloja, kalliota, vettä – kaikenlaista ajatusta avartavaa. Täyteläinen ja tyhjentämätön Saaren runot on ehdottomasti kokoelma, joka jää kokemuksena hyrisemään, jättää jälkiä ja johon haluan palata.


Säästin kirjasta postaamisen naistenviikolle, päivä Johannan nimipäivän jälkeen. Onnea runoilija-Johannalle ja muille kaimoille tänäkin päivänä – päivän myöhästyminen ei onnitteluita himmennä. Olkoon tämä päivä saarellinen runosunnuntai.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä ja viikkoon osallistuneiden blogien postauslinkit tässä.

– –

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2017
runoja
72 sivua.
Ostin kirjan.
Saaren runoihin sukeltaneita mm. Kirja vieköön! ja Reader why did I marry him?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Runot

Melba Escobar: Kaneussalonki 

Silkka sattuma johdatti minut Kauneussalonkiin. Silmäilin BookBeatin uutuuksia – siinä se oli: kirjaehdokas vailla ennakkokäsityksiä, vieraan kulttuurin tarjokas. Aloitin, en voinut lopettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti naistenviikon romaaneihin: järeä naisnäkökulma, ravisuttavia naiskohtaloita, suhtautumistapoja naisiin eri tilanteissa ja säädyissä. On huimaa aloittaa naistenviikko tällä kirjalla.

Melba Escobarin romaanin nimi kokonaisuudessaan on Kauneussalonki – Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia (Aula & Co. 2018). Kirja on luokiteltu dekkariksi, ja odotin nimen perusteella lukevani kolumbialaista kevytjännitystä hieman tyyliin botswanalainen Mma Ramotswe. Hui hai.

Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.

Tytön murha kytkee monin mutkin romaanin keskeisiä naisia toisiinsa. Tyttö on ollut kauneussalongin nuoren työntekijän Karenin asiakas. Niin on myös kuusikymppinen psykoanalyytikko Claire, joka on romaanin minäkertoja, ja Clairen ystävätär Lucia limittyy tarinaan ja… Kerrassaan taitavasti eri tapahtumia ja henkilöitä rakennellen romaanista kehkeytyy Karenin traagisen elämänkohtalon elegia.

Karen työnsi kielensä ulos ja ilma tuntui karhealta. Raskaalta ja myrkylliseltä. Sade tuntui pieniltä neuloilta. Hän nousi linja-autoon ja tarttuessaan metalliseen tankoon hän tunsi taas nenässä pinttyneen hienhajun. Ehkä hän oli sittenkin elossa. Hän oli elossa, koska hän haistoi paskan. Hän oli elossa, koska neljäkymmentäseitsemän miestä oli työntänyt elimensä häneen kuudentoista viikon aikana, hän oli elossa koska kuvottava, eltaantunut, lihava äijä oli raiskannut hänet, hän oli elossa muttei oikeista syistä.”

Sitaatti toivottavasti herättää kiinnostuksen, eikä kavahduta. Karen on paljon muutakin kuin edellä kuvattu, ja Claire nousee sekä minäkertojana, tarinan kerijänä sekä omien tunteidensa ja havaintojensa tallentajana teräväksi tapaukseksi, lisäksi hän on erehtyväinen ja yllätyksellinen.

Romaanin kuvaa korruptoitunutta luokkayhteiskuntaa. Tyyliltään lahjomattoman pisteliäs kerronta paljastaa institutionaalisen väärinkäytöskulttuurin, väkivallan, seksismin, rasismin ja naisten kaikenlaisen alistamisen. Yhtään myönteistä mieskuvaa ei kirjassa ole, eikä naisten välistä solidaarisuutta viljalti viljellä.

KauneussalonkiÄijäkulttuuri odottaa naisiltaan tälläytymistä ja fyllinkejä strategisiin paikkoihin ja statuksen ulkoisia osoituksia. Mustilla ei ole asiaa töihin ilman afrohiuksien suoristamista. Äidit odottavat synnyttävänsä poikia, toissijaisten tyttöjen tehtävä on näyttää kauniilta ja päästä hyviin naimisiin. Kaksinaismoralismi kukoistaa, ja nokkimisjärjestelmä merkkivaateylimistön ja työläisten välillä tuntuu karulta. Vaikuttamismahdollisuudet vaikuttavat heikolta, on naisen yhteiskunta-asema mikä tahansa. Ei kirjassa tietenkään ole koko totuus kolumbialaisesta elämänmenosta, mutta miettimään se pistää oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon puutoksia.

Hurja kokemus. Suosittelen.

– –

Melba Escobar
Kauneussalonki Manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia
suomentanut Taina Helkamo
Aula & co. 2018
262 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana

Muita lukijoita: Suketus

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2018 käynnistyy: linkkien kokoaminen

Tervetuloa naistenviikolle! Parikymmentä blogia on mukana haasteessa, jossa naistenviikon aikana sataa postauksia liittyen naisteemaiseen kirjallisuuteen. Haasteraamitus on väljä: lue haasteohjeet tästä. Sen kommenteista löydät myös haasteeseen ilmoittautuneet. Tavoite on nauttia kesän keskellä moninaisista kirjoista.

Toivon haasteeseen osallistuvien linkkaavansa kirjakokemuspostaukset tämän jutun kommentteihin. Koostan niiden avulla yhteenvedon samalla, kun Jaakko heittää kylmän kiven eli 25.7.

naistenviikko 2018

Naistenviikon haastehuuto tässä . Siellä näet myös viikon nimipäivien viettäjien nimet. Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala


Omat postaukseni olen ajastanut ilmestymään pitkin viikkoa. Viikkoon osuvaa luettavaa poimin meiltä ja muualta. Mukana on romaaneja, novelleja ja runoja – viihdettä, jännitystä ja järistyksiä.

18.7. Melba Escobar: Kauneussalonki
19.7. Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
20.7. Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja
21.7. Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
22.7. Johanna Venho: Saaren runot
23.7. Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät
24.7. Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin

Antoisia naistenviikon lukuhetkiä!

106 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu

Klassikkotuunaushaasteeseeni natsaa mainiosti L. M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan jatko-osa Emilia Kent (WSOY 2018). Kanadalaisen satujen saaren maisemiin johdattelevat Vilja-Tuuli Huotarinen ja Satu Koskimies. Kaksi täkäläistä nykypäivän runotyttöä tavoittaa merkillisen uskottavasti yli sadanvuodentakaisen tyttökirjamaailman.

Emilia Kent on tyttökirja aikuisille. Tarkoitan sitä, että kirja tyydyttää aikuisiksi kasvaneiden Emilia Starr -ihailijoiden uteliaisuuden tietää, mitä kirjailijahaaveille ja tosirakkaudelle kävikään. Hyvin kävi. Sen paljastan alkuunsa. Joitain kertoja mielessä ailahtaa, miksi kaikki tämä, vaan painan ihmettelyni pimentoon, sillä huomaan nautiskelevani.

”Mutta sisimmässään Emilia tunsi, että kirjallisuuden perimmäinen tehtävä oli vielä jokin muu.

Mikä se oli?

Jokainen kirja tarjosi oman vastauksensa.”

Vaikken muista Runotyttö-kirjojen yksityiskohtia, muistan lukutunnelman vuosikymmenten takaa. Ahmin sarjan esiteininä kesäisessä pihakeinussa kiikkuen, ja eläydyin Emilian kirjoittamishaaveisiin ja ihastuksiin, rohkeisiin kihlautumisiin ja eroihin ja tosirakkauden tunnustuksiin. Luin Emilia Kentiä samassa pihakeinussa, joka tuuditti minut antautumaan tekstille tyttöaikojen tapaan. Aikamoinen temppu! Kirja osuu siis isojen tyttöjen nostalgiakaipuuseen – ainakin tämän yli-ikäisen likan.

Emilia Kent tavoittaa ajankuvan ja päähenkilön persoonan. Ote kunnioittaa lähtökohtaa, mutta särmäisee sitä sopivasti. Romaanissa ei revitellä, ei kuvata seksiä eikä arkipäivän raadollisuuksia, mutta on muitakin tapoja modistaa.

Vaikka mielestäni Emilian ja Teddyn liitto vaikuttaa kummallisen etäiseltä, pidän siitä, miten kirjailijan ja kuvataiteilijan parisuhteessa annetaan toisille tilaa. Pariskunnan taiteilijuus on tasa-arvoista, mutta sivalluksia sattuu siihen suuntaan, että Emilia kökkii keittiössä sillä välin, kun siippa viihtyy kylillä. Perinteinen passaaja ja paapoja ei Emilia vaimona silti ole. Keskinäinen puhumattomuus näyttäytyy suhteen riskinä, sillä äänettömät toiveet ja salaisuudet antavat ainesta epäluuloille.

Tärkeitä ovat Emilian kirjailijuuteen liittyvät pohdinnat ja tuntemukset. Paineet toiselle romaanille ovat kovat, ja tekstintuoton jumittuminen välittyy elävästi. Eikä kirjassa vältytä uran ja perheen yhdistämiseen liittyvien tunteiden ristiriitaisuuksilta.

Romantiikkaa on riittävästi, ystävyyttä arvostetaan ja sukulaisuussuhteita vaalitaan. Kirpakasti säväyttää, miten suhde Emilian entiseen kihlattuun ratkotaan. Olen aina tuntenut vetoa tuohon hitusen paheelliseen ja onnettomasti rakastuneeseen maailmanmatkaajaan.

Jätän parhaimman asian juttuni loppuun. Emilia Kentin kerronta ja kieli nousevat kirkkaasti keskivertoproosaa korkeammalle. Tietysti tyylilajiin sisältyy söpöstelyä, mutta sen rinnalla kukoistavat kekseliäät mieliala- ja ympäristökuvaukset. Niissä runollisuus tihkuu hallitusti. Pidän myös joustavasta hyppelystä minä- ja hän-kerronnan välillä. Joten Emilia Kent sulostuttaa suveani tarinana ja tekstinä.

– –

Vilja-Tuulia Huotarinen & Satu Koskimies
Emilia Kent – Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
fanifiktio
308 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Lumiomena pitää Emilian uutta tulemista mainiona, ja Kirsin kirjanurkka selättää alkukakistelun.

Klassikkotuunaushaasteeni on käynnissä pitkälle syksyyn. Tässä siitä lisää.

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Pride-viikon haasteeseen vastaan Marko Kantomaan romaanilla Ylpeydestä (Johnny Kniga 2017). Kirja kuvaa nuorukaisen kehitysvuosia niin identiteetin kannalta kuin kilpajuoksijanakin.

Ylpeys kertoo kirjan alussa 16-vuotiaasta pojasta, joka tietää kiihottuvansa miesvartaloista, etenkin haaveissa häälyy juoksijakaveri Alex. Ureilupiireissä homous pitää peittää, samoin kaavoihin jähmettyneessä kodissa ja koulun pilkkahuutelukätävillä. Oman ydinolemuksen kätkeminen vie tolkuttomasti keskittymistä ja voimia, ja se vaikuttaa myös siihen, ettei juoksija tunnista kroppansa viestejä. Siitä seuraa monenlaisten kipujen kierre.

Päähenkilö sumeus johtuu peittelyponnistelusta, ja siksi tapahtumat erottuvat kuin kapeiden utuaukkojen läpi. Kirjassa on myös ankaraa treenikuvausta, sekuntikellon kanssa kilpailun kiivautta, urheiluporukoiden ankaraa voittaja-häviäjä-dikotomiaa, ja se kaikki heijastuu kerrontatapaan. Kielen ja kerronnan rytmi muistuttaa intervalliharjoittelua ja sykevaihtelua: välillä se on hyppivää, välillä lyhyitä lepotaukoja.

Hallitsevaa on päähenkilön tunnemaailma: ”Tunnetiloista vastenmielisin: epävarmuus.” Kestääkö kunto vai ei? Tunnistaako kipu vai ei? Ollako rehellinen itselle vai ei? Avautuako muille vai ei? Hetkellisen helpotuksen tuo ystävyys lommoposkiseen tanssijaan, joka näennäisesti on sinut homoseksuaalisuutensa kanssa.

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Mutta yhä vain ymmärrys on kaukana. Riipivästi romaani kuvaa sitä, miten myös lommoposki murtuu, kun kotoa ei tule tukea. Päähenkilöä ympäristö koettelee: huhut vievät treenituet, valmentaja väistelee, äiti torjuu. Suurin tunnustus on isän kertaluontoinen tokaisu, ettei kai SE juoksemiseen vaikuta. Onneksi veli hiljaisesti hyväksyy. Minua kirjassa koskettaa se, että siinä kuvataan 16-18-vuotiasta herkkää, kehityksensä keskeisvaiheessa kipuilevaa nuorta, jonka elämänilo ja energia valuu väistelyyn ja varomiseen.

Kirja kuvaa kaarta, joka päättyy päähenkilön kaapista astumiseen. Siihen sisältyy toivoa – ei mitenkään helpoimman kautta saavutettuna. Ulostuloa ennen hätkähdyttää inhokkiopettajan hieno ele: hän ojentaa päähenkilölle kirjan Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Päähenkilön etunimi mainitaan vain kerran, kirjan lopussa: Joonas. Olisiko kunnianosoitus Gardellille? Olisiko päähenkilön pitkään pysynyt nimettömyys myös toisenlainen viesti: hän voi olla kuka vain treeniporukoiden pojista?

Urheilupiirien homohiljaisuutta on rikkonut vain muutama esikuva. On siis paikallaan ravistella pukukoppien porukoita. Tästä syystä toistan Joonaksen kaverin huudon:

”Jotku ihmiset vaan on homoja”, lommoposkinen sanoo ääntään korottaen, nousee seisomaan, puristaa kädet nyrkkiin ja huutaa raivoissaan: ”Yrittäkää vittu ymmärtää!”

Kantomaan kirja on varmasti tärkeä urheiluseurojen ja koulukäytävien nuorille, jotka joutuvat kärvistelemään joukkoonkuulumattomuuttaan ja kuuntelemaan pilkkahomotteluja. On se tärkeä kirja kaikille muistuttamaan nuoruuden hauraudesta ja siitä, miten tärkeää on saada varmuutta ja tukea olla sellainen kuin on.

– –

Marko Kantomaa

Ylpeydestä

Johnny Kniga 2017

romaani

248 sivua.

Luin BookBeatin eKirjana.

Yöpöydän kirjat -blogin Niina kokoaa Pride-viikon postauksia. Myös logo on Niinan kädenjälkeä.

Kirjasammossa on mainio kirjavinkkilista avainsanalla homoseksuaalisuus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Novellihaasteen kooste

Vuoden verran käynnissä ollut novellihaaste päättyy. Nipvet on sitä pitänyt yllä, ja hän kerää viikon kuluessa novellipostaajien koosteita.

novellihaaste2_banner1_500px

Nipvetin novellihaasteesta lisää: http://nipvet.blogspot.fi/2017/06/novellihaaste-2.html

En laskenut, kuinka monta novellia luin, mutta listaan kokoelmat, joista postasin. Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta kirjoittamani juttu odottaa naistenviikkoa, ja joitain muitakin kokoelmia olen lukenut mutten postannut, esimerkiksi Pirjo Puukon Mutkanlukutaidon. Sallittakoon, että omavaltaisesti venytän novellin määrittelyä kertomusten ja satujen suuntaan:

Andrus Kivirähk: Kun musti muni mummon (tarinoita lapsille)
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin
Sadan vuoden unet (satuja aikuisille)
Hilary Mantel: Margaret Tatcherin salamurha
Toinen tuntematon
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Kovin montaa kirjaa ei hasteeseen kertynyt. Huomaan huonon omantunon leviävän lukijamieleeni. Silti iloisesti yllätyn antologioista: ne monipuolistavat novellistiikan lukemista, sillä usean kirjoittajan kokoelmat tarjoavat erilaista novellistiikkaa samojen kansien sisällä.

Omasta vaatimattomasta tuloksesta huolimatta suosittelen kaikille novellien lukemista, sillä tiiviinä, kompaktina proosana se on antoisa kirjallisuuden laji. Yhden novellin lukemisessa ei paljon aikaa eikä sivuja tarvita, mutta sisältö voi olla pitkää, höttöistä romaania runsaampi.

Novellilukemisiin!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Vera Vala: Suden hetki

Arianna de Bellis -ketjun kuudes lenkki Suden hetki (Gummerus 2018) kytkeytyy päähenkilön menneisyyden salaisuuksiin. Se sisältää monenmoisten rikosten ohella lavastuksia, valheita ja takaa-ajoja. Eikä siinä vielä kaikki: lisäksi pitäisi torjua joukkotuhoaseeksi kehitetty rutto. Vera Valan dekkarisarja ottaa selvästi loikan kohti trilleriä.

Uskallan väittää, että Valan kirjasarja kannattaa lukea järjestyksessä, sillä ilman aiempien kirjojen taustatietoja henkilöistä ja heidän kehityskulustaan voisi kirjan kiehtovuus kuihtua. Sarjan pointti on Ariannan vaiheiden seuraaminen. Tässä uusimmassa osassa paljastuu muistinmenetyksen syyt ja pimennossa olleiden vuosien keskeiset asiat, ja sen vuoksi ei tässä osassa seurata Ariannaa selvittämässä rikosta kuten monesti aiemmin. Kaikki jännitysmomentit linkittyvät nyt Ariannaan. Ero muihin sarjan osiin on myös siinä, että Suden hetkessä on matkattu Italian ulkopuolelle, eli tapahtumat sijoittuvat lähinnä Seychelleille.

Suden hetki yllättää minut otteen muutoksin. Sekin yllättää, että sarjan uskollinen lukija palkitaan nyt suurten salaisuuksien paljastamisella. Pahaa pelkään, etten minäkään kykene selviämään paljastamatta jotain salaisuuksista. Varoitan siis siitä.

20180616_085539.jpg


Kerrataanpa tämän verran: Ariannalla on pieni tytär Bartolomeon kanssa. Mies on Ariannan kuolleen aviopuolison Giovannin oppipoika, ja Ariannan menneisyydestä silloin tällöin singahteleva Rodolfo on Bartolomeon muukalaislegioonatoveri, ja on Rodolfolla myös yhteyksiä edesmenneeseen Giovanniin. Arianna on ollut ja on tavallaan yhä kolmen miehen piirityksessä. Pysytkö kärryillä? Ei tämä vielä mitään, sillä uutuusromaanissa poukkoilee väkeä vähintään Rodolfon suvusta, PharmaEdenistä, SwissSecistä ja Legio Sacrorumista. Eli tarkkana täytyy pysyä.

Juoni kimpoilee keuhkoruttoepidemian aiheuttajan etsinnässä, mutta kuten jo mainitsin, keskiössä ovat Ariannan menneisyyden ja suhteiden salaisuudet:

Arianna oli kuvitellut, että asiat menisivät toisin. Bartolomeo olisi avoin kuin kesän kirkastama järvenselkä, joku, johon Arianna saattoi luottaa. Sen sijaan Arianna suunnisti salaisuuksien keskellä. Oli menneisyys, mielen perukoilla aina valmiina odottava kuilu täynnä tunteita, joita hän ei olisi halunnut tunnustaa edes itselleen.


Romaanissa liikutaan ajassa edestakaisin, ja takaumat rakentavat entistä kerroksellisemmin Rodolfon persoonaa. Se on kirjassa parasta. Muut henkilöt jäävät vehkeilykuvioiden pyörteeseen, esimerkiksi aiemmissa osissa minun huomioni kaapannut Ariannan veli Ares jää syrjään. Sen sijaan mithralaisuuden seittiin takerrutaan aiempaa tiukemmin. Yhdessä dekkariosassa Arianna selvitti kulttia liippaavaa tapausta, mutta nyt mystinen ylimistöuskonto liippaa Arainnaa. Yksi kirjan jännäriaineis on se, kuka on kultin salaperäinen pomo, Paholaisrausku. Vastausta saa odottaa loppusivujen jymy-yllätykseen.

Tästä haluan vielä sanailla: Vala on taitava kielenkäyttäjä. Lisäksi hän on mieltynyt nimileikkeihin. Romaanin nimi viittaa suoraan Ariannan menneisyyden piinaajaan, Rodolfoon, joka tunnetaan hämärähemmojen piireissä susimaisin nimin El Lobo, le Loup ja Lupus. Jaha, ja Ariannan koko nimi on Lupi de Bellis. Joskus nimiasiat menevät ehkä överiksi, esimerkiksi kuolemaa levittävän pahislääkefirman nimi on PhrmaEden.


Ahmaisin kirjan, eli se sopii sarjadiggarille kesäjännitysviihteeksi, mutta tulee tähän perään mutta. Mutta kun kirjassa on kerrassaan ihan liikaa – on ruttoa, moninkertaisia juonitteluja, vakoilua, kulttiuskontoa, salaseuroja, pahantahtoisia sukulaisia, läheisten petturuutta, mustavalkoista kostoa ja katkeroituneita rakastajia. Mutta pisteet siitä, että joissain henkilöissä hyvä ja paha sekoittuvat hyvällä tavoin hämärtyen.

Päähenkilöä on viety elämänsä lemmenpoluilla kuin pässiä narusta, ja kaikki entinen näyttäytyy petosten ketjuna. Lukija on kirjassa usein askeleen Ariannan edellä, ja se pitää yllä kihelmöintiä ja päähenkilön symppaamista. Odotin kuitenkin henkilökuvauksen syventämistä, mutta tapahtumavauhti ei anna sille sijaa – ikään kuin sarjan lopetus vaatisi kirimistä juonimaaliin. Toivon, ettei tämä jää tähän, vaikka kirjailija on kertonut Ariannan jäävän tauolle. Arianna joutuu kirjan lopussa isojen muutosten eteen, ja siitä irtoaisi henkilövetoisia jatkoseikkailuja. Ja toistan: sitten on se kirjan lopun jymy-yllätys…

– –

Vera Vala
Suden hetki
Gummerus 2018
277 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Sarjan muut osat

Kirjasta kertoo myös Baba Lybeck bloginsa podcastissa.

Päätän omalta osaltani kirjabloggaajien dekkariviikon (ks. lisää blogista Yöpöydän kirjat).

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Håkan Nesser: Elävät ja kuolleet Winsfordissa

Håkan Nesser on yksi suosikkidekkaristeistani. Aikanaan Barbarotti-sarjan kirjojen ilmestyminen oli minulle aina mieluinen kesänaloitus. Sen jälkeen on suomennettu yhteinäisten kansikuosien perusteella eräänlainen Nesserin paikkakuntasarja. On käyty New Yorkissa ja Lontoossa, nyt ovat vuorossa Englannin lounaiskolkan nummet, mutta Puolassakin pistäydytään. Kirjoja eivät yhdistä samat henkilöt eivätkä muutkaan seikat, vain varma kerronta. Teemana ovat perheasiat.

Elävät ja kuolleet Winsfordissa (Tammi 2018) tuottaa taattua psykologista jännitystä, jonka Nesser osaa. Nesserin parhaissa kirjoissa tavallisessa elämässä tapahtuu nyrjähdys. Se tuottaa rikoksen, mikä on luonnollisesti juonen kulminaatio, mutta oleellisin piilee syissä ja seurauksissa.

Elävät ja kuolleet

Tällä kertaa päähenkilö on minäkertoja Maria. Aluksi aistin, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Saan selville, että kertoja on 55-vuotias rouva, jolla on tympeä aviosuhde ja etäiset välit aikuisiin lapsiin. Marian menneisyyteen mahtuu traagisia tapahtumia, ja minut johdatellaan psykologisoimaan, että Marialla on sen koomin ollut taipumus ajautua, mukautua ja vaieta. Asioiden itsekseen hautominen on hänelle tyypillistä, samoin etäisyys, eksistentiaali autius,  melankolinen luonteenlaatu.

Yritän päästä tunteesta eroon, mikä se nyt onkin, mutta se ei ole helppoa, ja tiedän, että se on saanut alkunsa vanhan naisen sanoista.
Kaukaa tullut vieras.
Se voisi yhtä hyvin olla kuvaus siitä, mitä on olla ihminen maapallolla.

Mutta Marian matkassa piilee jotain hämärää. Jostain syystä Maria saapuu yksin koiransa kanssa vähäväkiseen nummikylään. Hänellä on syytä olla salaperäinen. Syyn selviämisen piinaa ei kirjassa kauaa pitkitetä. Sen jälkeen jännittävyys rakennetuu toisin keinoin, ei sokkiefektein vaan hivuttavin pikkutapahtumin.

Kyllä kertoja on taitava, kun hän onnistuu ahmituttamaan tekstiä sellaisin asioin kuin, selviääkö yksi salasana ja mitä paljastuu kirjailija-avioimiehen muistiinpanoista. Tämäntyyppinen jännitteiden rakentaminen sopii minulle. Ei verta eikä suolenpätkiä, vaikka aika inhoja mielikuvia kirjan surmatyö tuottaa. Eli Nesser onnistuu jälleen vangitsemaan huomioni ja herättämään kiinnostuksen kirjahenkilöihin – toivomaan parasta ja pelkäämään pahinta.

– –

Håkan Nesser
Elävät ja kuolleet Winsfordissa
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2018
256 sivua.
Luin eKirjana BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjojen kuisketta ja Leena Lumi.

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien dekakriviikkoon, jota emännöi Yöpöydän kirjat.

dekkariviikko

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Ann Tyler: Äkäpussi

Shakespearea tuunaillaan suunnitelmallisesti uuteen suuntaan. Kustantamo Hogart Press on pestannut nimekkäitä nykykirjailijoita hommiin. Mukaelmia on tulossa esimerkiksi Margaret Atwoodilta ja Jo Nesbølta, mutta suomeksi sarjan avaa Ann Tyler Äkäpussilla (Johnny Kniga 2018).

Kustantamon sivuilta selviää, että Tyler inhoaa Shakespearea, mutta Äkäpussin kirjoittaminen on ollut hauskaa. Minä hyvässä uskossa ryhdyn kuuntelemaan äänikirjana, miten modernisoituu Kuinka äkäpussi kesytetään? En ole lukenut alkuteosta, olen siis netistä löytämäni juoniselosteen varassa. Siihen verraten Tylerin juonikuviot kulkevat vapaasti omille teilleen. Loppu kummastuttaa minua; palaan siihen myöhemmin.

Äkäpussi.jpg

Alkuteoksessa ja Tylerin kirjassa lähtökohta on sama: Kate pitää saada naimisiin. Motiivi on eri. Äkäpussissa pointti on se, että tutkijaisä painostaa tyttärensä naimakauppoihin venäläisen assistenttinsa kanssa, jotta assari voisi jatkossakin luotsata isukin tutkimukset menestykselliseen päätökseen. Avioliitolla vältettäisi tutkija-apurin maastakarkoitus.

Kulmikas, sosiaalisista kuvioista melko piittaamaton Kate on pohjimmiltaan leski-isälle kuuliainen ja purjehtii kohti avioliiton satamaa. Hetkittäin kiinnostavan tympeässä tyypissä on lupaavaa särmikkyyttä ja sosiaalisten tilanteiden kuvailussa kivoja pistoja. Täysin päiväkotiin sopimaton Kate työskentelee lasten kanssa, ja se tuottaa herkkuhetkiä. Esimerkiksi lasten suusta kuullaan totuus amerikkalaisesta aviotodellisuudesta.

Kuinka sitten kävikään? Modistus tuntuu hampaattomalta. Vitsikkyys vaikuttaa minusta väsyneeltä – näille huokaan: tutkijatyyppien käytännönvieraus sekä maahanmuuttajan kieli- ja kulttuurihapuilu. Tutkijoiden ja eläinsuojelijoiden koe-eläinselkkaus huitaistaan sinnepäin. Toteutus tuntuu paikoittain jopa tylsältä. Tai sitten teksti ei sovi äänikirjaksi.

Shakespearen näytelmän lopussa on Katen monologi vaimojen kuuliaisuudesta. Tyler tyrmää minut täysin oman Katensa loppupurkauksella, jossa tulee tuutin täydeltä sitä, miten nykymiehet ovat ahtaalla odotuksien paineissa. Oudoksun – tämäkö todella on komedian pakkonaittamisjuonen lopputulema? Epilogi on jo silkkaa söpöstelyä.

Äkäpussi ei siis lukulistallani kovin korkealle kohoa. Kuunnellessani kirjaa mieleeni putkahtaa, että kirja sopisi romanttisen komedian käsikirjoitukseksi indieleffatyyliin. Palautan siis mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuoren ja Jari Järvelän Romeon ja Julian, joissa Shakespeare saa kunnolla uutta kyytiä.


Käynnistän tällä kirjalla haasteen Klassikkotuunaus. Olen kiinnostunut muiden bloggaajien ja lukijoiden kokemuksista kirjoista, joiden idea iskee tunnetusta klassikosta.

Klassikkotuunaus_banneri

– –

Ann Tyler
Äkäpussi
suomentanut
Johnny Kniga 2018
äänikirjana 6 t 44 minuuttia, lukijana Putkonen-Örn.

Kuuntelin BookBeatissa.

Tähän mennessä tietääksen ainakin näissä blogeissa: Kirjarouvan elämää ja Kirsin Book Club

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Haaste: Klassikkotuunaus

Kirjabloggaajat postaavat puolivuosittain Klassikkohaasteen innoittamana. Seuraava klassikkojuttujen julkaisupäivä on heinäkuun lopussa.

Herättelen siihen rinnalle haasteen Klassikkotuunaus. Innostan lukemaan ja kirjoittamaan kirjoista, joiden lähtökohta tai esikuva on tunnettu klassikko. Idea haasteeseen syntyi siitä, että klassikkovaikutteisia kirjoja ilmestyy tasaiseen tahtiin. Ainakin minua kiinnostavat kokemukset kirjoista, joissa klassikko kierrätetään ja puetaan uuteen kuosiin. Mikä tekee kirjasta sellaisen, että se inspiroi kierrätykseen? Miten tuunaus toimii?


Haasteohjeet

Lue ainakin yksi kirja, joka perustuu tunnettuun klassikkoon. Haasteaika on 14.5. – 30.11.2018.

Bloggaaja

    1. Julkaise juttu. Käytä somessa tunnusta #klassikkotuunaus, ja ilman muuta voit käyttää haasteen banneria.
    2. Vinkkaa haasteen aikana somessa tai tässä haastepostauksessa kirjoista, jotka tunnistat klassikkotuunauksiksi.
    3. Lisää linkki tähän haastealoitukseen, johon voit myös ilmoittautua. Mukana voi olla ilmoittautumattakin. Lisää klassikkotuunauspostauksistasi linkki myös haasteen koontipostaukseen 30.11.2018.

Lukija

  1. Lue tuunattuja teoksia. Lue myös niistä kirjoitettuja blogijuttuja.
  2. Kommentoi kokemuksiasi tämän jutun kommenteissa ja  bloggaajien postauksien kommenteissa – tee se viimeistään koontipostaukseni kommenttiin 30.11.2018. Välitä myös vinkkejä klassikkotuunauksista, ja someen sopii kuittaus #klassikkotuunaus.

Klassikkotuunaus_banneri



Klassikkotuunaus-haasteen innoittajiksi poimin joitain jo lukemiani klassikkomuunnoksia.

Jane Austen
Jo Baker: Longbournin talossa

Kalevala, Kanteletar ja kansanrunomytologia
JP Koskinen: Kalevanpoikien kronikka
Jenna Kostet: Lautturi
Mauri Kunnas: Koirien Kalevala
Seija Vilén: Pohjan akka
Kristiina Vuori: Elinan surma

Seitsemän veljestä
Riina Katajavuori: Venla Männistö
Mauri Kunnas: Seitsemän koiraveljestä

Shakespeare
Jari Järvelä: Romeo ja Julia
Ian McEwan: Pähkinänkuori
Ann Tyler: Äkäpussi

Tuntematon sotilas
Matti Rönkä: Yyteet
Toinen tuntematon

Kotimaisia klassikoita
Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Sadut
Sadan vuoden unet. Satuja aikuisille


Iloitsen, jos lisäät komenttiin muita kirjoja, jotka mukailevat kalssikoita. Kerro myös, mikä klassikko on tuunauksen pohjana.


Tervetuloa tutkimaan, miten tuunatut teokset toimivat!

18 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus