Aihearkisto: haaste

Olga Kokko: Munametsä

Mitä nainen saa olla tai millainen hänen pitäisi olla? Miksi kysymys yhtä pitää esittää? Siksi että sitä yhä kysytään tai vapaata naiseutta kyseenalaistetaan. Olga Kokko karauttaa vastaamaan kirjassa Munametsä (S&S 2019). Onnea Olgalle (ja olgille) naistenviikon (haaste) nimipäivänä räväyttävästä tekstistä!

naistenviikko 2019

“Olimme lähteneet olevinaan ihan yksille, mutta se tietenkin tarkoittaa sitä, että ollaan lopulta ihan semisoseet. – -. Oli hyvä munametsä ja minulla on estottomuusgeenimutaatio (todellinen vaiva, vakuutan), joka leimahtaa liekkiin, kun vereeni lisätään alkoholia.”

Kännihakuisuus, roskaruokavalio, sotkunsieto, sitoutumiskammoisuus, sänkyseurahinku ja panojutut (rottarumatkin kelpaavat, kunhan valot on sammutettu) yleensä yhdistetään miehiin. Kun samaa tekee nainen, hän saa kuulla olevansa epänormaali ja kehotuksen hävetä. Mutta Linnea ei häpeä. Hän kertoo blogissa ja vlogissa munametsästyksestään rehvakkaasti ja ketterästi verbalisoiden. Naisen seksuaalisuuden ja halun avoimella ilmaisulla ilostellaan pidäkkeettömästi.

Somepölinän joukossa on lisäksi kuvausta työskentelystä mainosalalla. Kuinka ollakaan sielläkin Linnea saa puuhastella alapään kanssa, proggiksina ovat terveyssiteen ja intiimipyyhkeen presentaatiot. Mitään eritettä ei tässä kirjassa vierasteta.

Riekunta välillä riemastuttaa minua: nyt saa bukowskit kyytiä. Luonnollisesti voi luonnehtia kirjaa feministiseksi, tosin myös jotenkin narsistiseksi. Päähenkilö-kertoja ottaa omansa, muusta viis.

Sukupuolten eriarvoisuusoivalluksia tuumataan kuten miesten haara-asento vs. naisten vastaava. Välillä naurahtelenkin, kun kielikikkareet osuvat. Esimerkiksi Linnea sivaltaa viiltävästi tyypeille, jotka lähettävät hänelle kikkelikuvia. Mutta mutta. Väsyn toosaproosaan, viesti tulee niin selväksi. Naisella seisoo ja on oikeus omaan nautintoon niin masturboiden kuin vaihtuvin seksikumppaneinkin.

”Herra Täysin väärä mutta panee kuin pillastunut kenguru oli ollut juuri se, mitä olin tarvinnut tänä viikonloppuna.”

En tunnista, että olisin ihan pumpulilla pehmustetussa tynnyrissä kasvanut – tai ehkä sitten vähän olenkin, sillä harvinaisen siekailemattomalta Kokon teksti tuntuu. Ainakin joudun varmistamaan, ettei äänikirjaa kuunnellessani teksti vuoda kuulokkeistani ruuhkajunaan.

20190705_092207.jpg

Jotain mallia Munametsä ottaa chick litistä, mutta Sen Oikean sijasta Linnea etsii vaihtuvia tyydytystilanteita. Munastamisen hän hoitaa itsevarmasti, mutta työssä hyökyy epävarmuus. Hiirulaistyökaveri Mervi käy kertojan hermon päälle, mutta lopulta löytyy naistenkeskinen solidaarisuus. Ja peilauspinnoiksi tarvitaan perheenäitiystävä ja homoystävä. Mutta mutta. Kirjan muu anti jää seksiannin jalkoihin.

Tätä en ymmärrä: kun kolmekymppinen Linnea löytää ensimmäisen harmaan häpykarvan, hän huolestuu siitä seuraavasta uhkasta –  nyt alkaa miesmetsän avohakkuu, seksielämän autioituminen. Mitä?! Kaikessa seksivapauttajan olomuodoissaan luulisi Linnean ymmärtävän, että alapääharmaantuneetkin voivat jatkaa seksuaalisina olentoina.

Siis, mutta mutta. Kokonaisuutena en ole kirjasta kovin imponeerattu, sen tavoitteet kyllä ymmärrän ja toivotan tervetulleeksi. Jos kaipaat Rönkköstä rehvakkaampaa ’naisen sinkkuus ja seksuaalisuus saa olla tällaista’ -kirjaa, etsiydy Munametsään.

Olga Kokko
Munametsä
S&S 2019
romaani
eKirjana 200 sivua, äänikirjana 8 tuntia 27 minuuttia, lukijana Usva Kärnä
Luin ja osittain kuuntelin BookBeatista.

Muissa blogeissa mm. Anun ihmeelliset matkat.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Jojo Moyes: Elä rohkeasti

Jojo Moyesin Louisa Clark -sarja (Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä) on onnistunut ihan mukavasti huvittamaan ja lämmittämään. Trilogiaksi sarja täydentyy osalla Elä rohkeasti (Gummerus 2018). Siinä Lou muuttaa New Yorkiin rikkaan rouvan assistentiksi, joten perhe ja tuore poikaystävä jäävät rapakon taa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa Lou tutustuu raharikkaiden elämänpiiriin, mutta Nykissä hän liikkuu entistä loistokkaammissa piireissä.

Työläisperheletkautukset ja henkilöhahmojen särmät välähtävät välillä, muttei Elä rohkeasti muuten loista. Kiinnostukseni himmenee sivu sivulta. Riepovaa on jatkuva tuotemerkkien nimipudottelu – on sitten kyse raharikkaiden luksuselämästä tai vintage-piireistä. Ja miksi on koko ajan todisteltava söpöyttä?

20190217_102328.jpg

Loun aitous suhteessa ulkonäköön perustuvaan jenkkiväkeen päälleliimataan, ja juoni kulkee ennalta-arvattavien käänteiden varassa. Romanssin mutkat osaan ennakoida, ja loppu on supersokerinen – kaikkia romanssikäänteitä uskollisesti noudattava. Pysyn kyllä päähenkilön puolella, mutta uskottavuuspisteet karisevat. Lou on niin kiva ja saa jopa mulkosilmäisen, äkäisen mopsin puolelleen. Hän on puhdasoppinen hyvis, esimerkiksi osallistuu mukavien tavisihmisten taisteluun yhteisöllisyyden ja sivistyksen puolesta.

”On oltava paikkoja [kirjastot], joissa ihmiset voivat tavata ja puhua ja vaihtaa ajatuksia ja joiden tarkoitus ei ole vain tuottaa rahaa, vai mitä? Kirjoista oppii elämää. Kirjoista oppii myötätuntoa. Mutta kirjoja ei voi ostaa, jos rahat riittävät hädin tuskin vuokraan. Joten kirjasto on tärkeä instituutio. Jos kirjasto suljetaan, Louisa, silloin ei suljeta pelkästään rakennusta, vaan se on kuolinisku toivolle.”

Ja onhan niin, että mukavia ja hyviä henkilöitä tarvitaan siinä kuin kirjastojakin. Se on toinen juttu, syntyykö kivailusta kiinnostavaa kirjallisuutta. Kaikesta huolimatta ahmin Elä rohkeasti, sillä halusin selvittää Loun vaiheet. Hömppähetkien tarpeeseen kirja käy, ja joskus se riittää.

Mutta naiset, vaatikaamme elämältä (ja kirjoilta) muita tasoja kuin vaatemerkit ja söpöyden ylistys! Siksi ja siitä syystä julistan tällä kirjalla vuoden 2019 naistenviikon avatuksi.

naistenviikko 2019

– –

Jojo Moyes
Elä rohkeasti (Still me)
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2018
502 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2019 alkaa

Viidettä kertaa olen haastanut kirjabloggaajia ja lukijoita kirjalliseen naistenviikon. Kas, tässä haaste, ja poimi sen kommenteista etukäteisilmoittautuneet osallistujat, yli 20 blogia.

Naisnäkökulma saa olla vapaa. Osa ilmoittautuneista postaa päivittäin, osa kerran. Jollain teemana on viikon nimipäivien viettäjät, toisilla naiskirjallisuus omalta kannalta katsottuna.

Torstaina 25.7.2019 julkaisen koontipostauksen, jonne osallistujat lisäävät linkit naistenviikkojuttuihin. Niistä riittää lukuvinkkejä pitkäksi aikaa.


Itse osallistun haasteeseen päivittäin. Viikon kirjailijani ovat tällä viikolla yhtä poikkeusta lukuunottamatta kotimaisia (nimipäiviin osuvat merkkaan purppuralla): Jojo Moyes (romaani), Sanna Ryynänen (elämäkerta), Aino Havukainen (sarjakuva), Hanna Velling (romaani), Anna-Leena Härkönen (romaani), Olga Kokko (romaani) ja Ines Lukkanen (taidevitsikirja).

5 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Jyrki Kiiskinen: Kun elän

Kolari, elämän arpapeli, muistot – niistä on Kun elän -runokokoelma tehty (Tammi 1999). Siltä se ensi silmäyksellä näyttää, ja toisella katsannolla runot ovat moninainen tilinteko sukupolvien jatkuvuudesta, rakkaudesta ja sanojen avaruudesta. Jyrki Kiiskinen sai kirjastaan aikanaan Tanssiva karhu -palkinnon, enkä ihmettele. Hienoa, ajatuksellista rytmirunoa!

tanssiva karhu logo 940

Osallistun postauksellani kirjabloggaajien juttusarjaan Ylen Tanssiva karhu -palkituista runokirjoista. Haaste on Ylen sivuilla, ja linkit bloggaajien juttuihin löytyvät Tanssiva karhu -sivuilta.



Näen kokoelmassa jopa juonellisuutta: runon puhuja tarkastelee elämäänsä kolarin jälkeen, kun saa elää. Autoilu (elämä) sisältää tuhon mahdollisuuden mutta myös vapauden, vapautumisen:

” – –
Hän ei tarvitse ruumiin voimaa,
riittää kun vääntää avainta,

ikkuna vihreä mielesi mukainen,
mielesi pelkkää kaistaa.”

Kirjan aloittaa osa nimeltä ”Maisema särkyneen tuulilasin takana”. Se sisältää 28 roomalaisin numeroin etenevää runoa, joissa on vaikuttavia kuvia elämisen eri puolista. Väkevä runo rakkaudesta (VIII) säväyttää, niin myös ajatusten kierto maailmasta rakastettuun ja lapseen (X), samoin runo, joka pukee sanoiksi vaikeasti sanoitettavaa kirjoittamisesta, ja samalla luen sitä elämän kiertoa (XI) – näin runo päättyy:

” – –
oksien lomitse
aivojen juurissa
syntyy uuden

ihmisen ajatus,
humisee oksien,
juurien läpi,

häviää savu,
oksiston läpi
häviää savu.”



Kokoelman loppuosan otsikko on ”Uneton”, ja ne runot ovat nimettyjä. Niissä valvotaan kello yhdestä seitsemään, myös äiti, isä ja veli saavat nimikkorunot. Runot ilmaisevat unettoman ajatuskehiä, perhetilanteiden selvittämistä, elämäntotuuksien pohdintoja, menneen elämän puntarointeja ja muistojen tulvaa.

”- –
taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erilaista muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoi jotain.”



20190421_094345.jpg



Runoista kirjoittaminen on vaikeaa, sillä runoilija on tekstissään sanonut sanottavansa, valinnut tavat ilmaista. Houkutus siteerata on suuri, sillä niin tulee esille runojen omaäänisyys, sanomisen oikea olemus. Heijastelen höpinöissäni hämärästi vain sitä, mitä Kiiskinen ilmaisee kirkkaasti – niin postaamiseni näen.

Haluan kuitenkin avata lukukokemukseni, ja luokittelen kolme pointtia lopuksi näin:

  1. Kiiskisen runojen teemat osuvat, sillä elämän, muistojen ja kuoleman kysymykset puhuttelevat minua. Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt kokoelma on ajaton.
  2. Rytmiikka tempaa mukaansa. Parisivuiset runot jakautuvat lähinnä kaksi- ja kolmerivisiksi säkeistöiksi. Monissa runoissa myös sanamäärä säkeissä on hallittu kahteen, kolmeen. Siitä syntyy rytmi, joka rullaa sanottavaa ja hyrisyttää sisältöä eteenpäin, vastustamattomasti.
  3. Sisällön ja muodon kauneus ei ole sanahelinää vaan kirvelevän ja kipeän todentuntuista. Kiiskisen kokoelma Kun elän tuntuu henkilökohtaiselta; tuntuu kuin runon puhuja on todella havahtunut siihen, että kun hän vielä elää, tämä on sanottava.  Minä saan mahdollisuuden jakaa sen ja löytää kosketuspintoja. Sellaista on hieno runous.

”- –
mielikuva viimein hajoaa
lauseiksi, asettuu

paikalleen riviin, kansien
väliin, hyllyyn: suljetuilla

sivuilla muhii taas uusi
ennen näkemätön houre.”

– –

Jyrki Kiiskinen
Kun elän
Tammi 1999
runoja
59 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.


Tanssiva karhu -palkituista runokokoelmista olen postannut näin:
Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa (2018)
Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän (2016)
Henriikka Tavi: Toivo (2012)
Sanna Karlström: Harry Harlow´n rakkauselämät (2009)

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Alan Bradley: Kuolon kultaiset kiehkurat

Lapsietsivä Flavia de Luce on taas vauhdissa. Kymmenes osa Alan Bradleyn dekkarisarjasta jaksaa pitkästä aikaa viihdyttää, kun olen jättänyt muutaman osan lukematta ja postaamatta. Väsähdin muutamaan edelliseen seikkailuun, eikä henkilöiden eksentrisyys jaksanut enää yllättää tai huvittaa.

Voi olla, että olin nyt vaivattoman viihteen tarpeessa ja siksi Kuolon kultaiset kiehkurat (Bazar 2019) kietoivat juonikiharoihinsa. Jotain on mielestäni tapahtunut Falvialle, ehkä se liittyy 12 vuoden ikärajan ylittämiseen. Hän ymmärtää entistä enemmän ihmisten päälle. Ainakin välillä. Sisarukset eivät ole alituiseen sotajalalla, ja Flavia sietää myös kärsivällisesti merkillistä Ondine-serkkuaan. Kemialliset arvoitukset ratkeavat edelleen hätkähdyttävän taidokkaasti.

20190526_095724.jpg

Ajankuva ja maalaiskartanomiljöö läheisine hautausmaineen esiintyvät tarinassa edukseen. Juoni etenee totutun kaavan mukaan: Flavia törmää arvotukseen ja ruumiiseen, ehtii poliisien edelle ja ratkaisee jutun. Vaihtelua kaavaan tuo uskollisen palvelijan, Doggerin, oleellinen osuus. Dogger ja Flavia ovat työpari. Hyvä, että pikkutytön yksinäinen dekkarihommailu saa Doggerista tarinankin kannalta ryydittävän taustavoiman.

Alunperin innostuin Flavia-sarjasta letkeän kerronnan ohella päähenkilön outouden ja pikkuvanhuuden takana lymyävästä haavoittuvuudesta. Eli Alan Bradleyn toi lempeänterävästi lapsietsivän minäkerrontaan syvää surua viihdytyksen lomaan. Sitä on nyt vähemmän ja enemmän Flavian elämänviisauspohdintoja, joissa hivelevästi yhdistyvät kertojan lapsenomaisuus, viisaus, huvittavuus ja omintakeisuus.

”Mutta loppujen lopuksi, kun asiaa oikein miettii, me olemme vain pölyhiukkasia leijailemassa yhdessä ikuisuuden halki, ja niin ollen on mukava ajatella sitä, että tavalla tai toisella, hyvässä ja pahassa, olemme kurottaneet muita kohti ja koskettaneet toisiamme.
Siitä kemiassakin on kysymys, eikö olekin?”

– –

Alan Bradley
Kuolon kultaiset kiharat
suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2019
Flavia de Luce -sarjan 10. osa
185 sivua eKirjana.
Luin BookBeatsissa.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

dekkariviikkopyorylapieni.png

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Camilla Grebe: Lemmikki

Luen nykyisin harvakseltaan juonidekkareita. Monet vuodet kahmin niitä, etenkin pohjoismaisia. Kiinnostavimmissa dekkareissa on yhteiskuntaan tai ihmissuhteisiin liittyviä pintaa syvempiä tasoja, parhaimmistoon kuuluvat Karin Alvtegenin, Hennig Mankelin, Karin Fossumin ja Jussi Adler-Olsenin dekkarit. (Kestosuosikkiani, ranskalaista Fred Vargasia, en lue tähän joukkoon vaan henkilövetoiseen vinksahtaneeseen jännäriproosaan.)

Johdatteluun lankean siksi, että Camilla Grebe jatkaa mainiosti juoneltaan vetävää jännityslinjaa, jossa on yhteiskunnallisia intentioita. Lemmikki (Gummerus 2018) kytkeytyy pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon. Sen johtoajatus on: ”Olisit itse voinut joutua pakenemaan sotaa ja nälkää.” Eetos ei vaikuta päälle liimatulta, vaan se herättelee ymmärrystä ja empatiaa niitä kohtaan, jotka menettävät kaiken ja sitten pelastuttuaan joutuvat pohjoismaisen hyvinvoinnin keskellä uhatuiksi.

20181227_150443.jpg

Lemmikin pääjuoni käynnistyy parin vuosikymmenen takaisesta lapsenmurhasta, joka kytkeytyy tuoreeseen murhaan. Tapahtumat sijoittuvat rappioituvalle maalaispaikkakunnalle, josta on kotoisin yksi tapauksia selvittävistä poliiseista, Malin. Lisäksi kateissa ovat Greben edellisestä romaanista Kun jää pettää alta tutut henkilöt Peter ja Hanne.

Jännitystä lisää vuorottelukerronta, jossa tapahtumia vievät eteenpäin Malin ja tapahtumiin vahingossa sotkeutuva 15-vuotias Jake. Myös Hannen oma ääni kuuluu päiväkirjamerkinnöissä, vähän muutenkin. Erilaisten henkilöiden näkökulmat lisäävät jännitysmomentteja, mutta niiden myötä myös kuvataan kasvukipuja ja olosuhteita, jotka vaikuttavat  persoonakehitykseen ja vaikeuttavat sitä. Kirja välittää identiteettiongelmia niin nuoren, aikuisen kuin muistinsa menettävän henkilön näkökulmasta.

”Herätessäni tajuan heti, että elämäni on muuttunut peruuttamattomasti. Olen ylittänyt rajan ja astunut tuntemattomalle maaperälle, jolta ei ole paluuta. Kaikki, mitä olen kuvitellut tietäväni itsestäni ja tulevaisuudestani, on osoittautunut vääräksi – valheeksi, jonka olen punonut kuvitelmista, – – .”

Välillä kerronnassa on kömpelöä rautalangan vääntöä, kankeaa maaseutu-kaupunki-dikotomiaa, hitautta ja liiallista aihekuormaa, mutta juoni odottamattomine loppukäänteineen viihdyttää – jos niin rohkenen karmeuksien lukemisesta sanoa. Ja vielä tämä: vierastan dekkareissa aina sitä, että yksi tutkintaan osallistuvista on kiinteästi rikosvyyhden osallinen. Silti. Huomasin tempautuvani dekkarin vietäväksi.

– –

Camilla Grebe
Lemmikki
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2018
dekkari
509 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Samuel Davidkin: Rautakupoli

Sarjakirjojen riesa on se, että niistä saa parhaiten irti uskollisesti ilmestymisjärjestystä seuraten. Uskallan väittää, että näin on myös Samuel Davidkinin kirjoissa. Henkilöt tulevat vähitellen tutuiksi ja päätapahtumissa on kytköksiä osasta toiseen.

Ensimmäinen osa Esikoisen lunastus tutustutti helsinkiläispoliisiin Leo Askoon, jonka sukusalaisuudet vaikuttavat tapahtumiin. Askon työkumppani Daniel Janovsky on tärkeä peilaaja Askolle ja tapahtumiin, jotka kytkeytyvät juutalaistraditioon. Sarjan toisessa osassa Sodomasta pohjoiseen yhteydet kansainväliseen vakoilu- ja asekauppaan lisäävät tapahtumakierroksia, ja kummankin rakkauselämä kietoutuu juoneen.

Kolmas osa Rautakupoli (Johnny Kniga 2019) nivoo kahden ensimmäisen osan irtonaiset juonenpätkät yhteen. Juutalaisuuteen liittyvä arvoesine salaperäisine viesteineen avautuu monimutkaisen selvitystyön avulla. Siinä tarvitaan reissu Lontoon National Galleryyn Rembrandtin maalauksen luo sekä takaa-ajoja ja pyssynpauketta Helsingissä, Lontoossa ja Lapissa, lisäksi Leon juurienpenkomista New Yorkissa.

Ensimmäisestä osasta lähtien Davidkinin vahvuus kertojana on ollut ympäristöjen elävöittäminen. Nytkin Helsinki on vahvoilla, mutta ilokseni myös muut paikat välittyvät verbaalisti. Myös juutalaiseen perinteeseen liittyvät asiat pysyvät pinnalla. Pidän siitä, että niitä osittain avataan ja välillä annetaan olla vain oleellisena taustana. Mielestäni kotimaisen ja kansainvälisen juutalaiskulttuurin kytkeminen kirjaan tekee Davidkinista omaperäisen suomalaisjännityskirjailijan.

Aiemminkin olen nokkinut Davidkinin suhde- ja naiskuvausten heikkouksia. Eivät ne tässäkään osassa juuri monipuolistu. Parisuhteet häälyvät kummallisen epämääräisinä. Miehet ikään kuin hiivistelevät, jotteivat joudu kohtaamaan tai jakamaan mielensisäistä. En saa kiinni Askon enkä Janovskyn tunne-elämästä – ehkä sitä voi toisaalta pitää mielenkiintoisen huokoisena. Ja sitten saan yllättyä: välillä miesten mietteet hyökyvät päälle.

”Oli hän miettinyt paradokseja. Kuten sitä, kuinka ihminen lipuu ikuisuuden pinnalla, tanssii sen halki ja pitää sitä pilkkanaan. Hän oli nimittäin vakuuttunut, että jokainen etäisyys voidaan jakaa äärettömän moneen pieneen osaan. Silti ihminen voi ottaa vaikkapa metrin pituisen askeleen, pienen ja samalla äärettömän. Hän hyppää äärettömyyden yli, noin vain.”

Jännitysrintamalla huomaan tavallisuuksia kuten omien poliisivoimia vastaan asettumisen ja rintamalinjat USA-Venäjä. Mukavasti niitä tosin nyt hämmentävät Israel ja Pohjois-Korea. Kansainvälistä menoa ja meininkiä siis.

Kesäisen dekkariviikon lukemistoon Rautakupoli sopii mainiosti. Tapahtumia riittää, juutalaisuuteen liittyvät arvoitukset pakottavat pysymään vireänä ja päähenkilöissä alkaa olla tarpeeksi vetovoimaa, joka avittaa seuraamaan, kuinka heille käy.

– –

Samuel Davidkin
Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
trillerisarjan kolmas osa
365 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita mietteitä Rautakupolista, mm. Kirsin Book Club ja Mannilainen.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Fred Vargas: Muistoksi käynnistäsi

Fred Vargasin dekkarilla on mainiota käynnistää kesän dekkariviikko. Uusin suomennos on nimeltään Muistoksi käynnistäsi (Gummerus 2019), ja hyviä muistoja se lukijalle jättää.

Uskon Vargasin dekkareiden sopivan verkkaisen tyylin ja vinksahtaneen huumorin ystäville. Oleellista on eksentristen henkilöiden persoonallisuus, toiminta ja yhteispeli. Korostan yhteispeliä, sillä Vargas on velho lyöttämään yhteen erilaisuuksia ja siten luomaan hykerryttäviä hetkiä dialogin loksahtaen kohdilleen.

Muistoksi käynnistäsi kertoo tarinan koirankakan joukosta löytyneestä luunpalasesta ja luulöytöön liittyvästä selvitystyöstä. Päähenkilö Louis Kehlweilerillä on elämässään ollut epäonnea rakkaudessa mutta muita mysteereitä hän ratkoo taidolla. Apua hän saa esimerkiksi vanhalta ilotytöltä ja keskiaikatutkijalta. Kaikista henkilöistä piirtyy persoonallisuuksia, joiden vinkeässä seurassa viihdyn.

Vargas ei tottele perusdekkarin sääntöjä, vaan tekee omiaan. Juonella ei ole niin merkitystä, vaikka hyvin sekin punotaan. Tunnelma ja tyypit ratkaisevat sen, että välkky toiminta kiinnostaa. Ei tarvita verkikekkereitä eikä takaa-ajoja.

”Tämä poikkeus olisi syytä muistaa, sillä on aina ihmiskunnan kannalta hyvä asia, kun voi näyttää toteen, etteivät säännöt päde.”

Muistoksi käynnistäsi on toinen osa Vargasin Kolme evankelista -sarjaa. Kaksi muuta on jo ammoin suomennettu, ja olen ne lukenutkin, joskin ne ovat vaipuneet mieleni unholaan, sillä salarakkaani Adamsberg on vienyt tilan. Adamsberg on Vargaksen tunnetuimman dekkarisarjan kiehtova päähenkilö. Häntä olen saanut seurata yhdeksän osan verran. Ilokseni haahuileva herra mainitaan tässä kirjassa pariin otteeseen.

Oudoksun sitä, että sarjan osia suomennetaan sikinsokinjärjestyksessä. Ei se kyllä tavatonta ole. Niin on käynyt Kolme evankelistaa -sarjan lisäksi Adamsberg-sarjassa ja toisen suositun ranskalaiskirjailijan sarjassa, tarkoitan Pierre Lemaitren Verhooven-sarjaa. Sitä sattuu. Ja onneksi ei satu pahasti. Etenkin Vargaksen dekkareita voi lukea epäjärjestyksessä, sillä viihdyttävä tarinan- ja henkilökuljetus toimii omillaan, joskin henkilöiden kehityskaaren seurantaa tukee kronologinen sarjaeteneminen.

– –
Fred Vargas
Muistoksi käynnistäsi
suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2019 (ilmestyi Ranskassa 1996)
toinen osa sarjasta Kolme evankelistaa
272 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Dekkariviikolla 10. – 16.6.2019 julkaisen jutut Alan Bradleyn, Samuel Davidkinin, Camilla Greben, Erin Kellyn ja Fred Vargasin dekkareista. Dekkariviikkoa emännöi blogi Lukeva peikko.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Koonti: #kirjaostos

Suomalaiset ostivat vuonna 2018 kolme miljoonaa painettua kirjaa vähemmän kuin viisi vuotta aiemmin. Kirjojen ostajien ja ostosten määrä on selvästi vähentynyt. Äänikirjojen suosio on sen sijaan kasvussa. Toisaalta suomalaiset harrastavat lukemista: se on Suomi lukee -tutkimuksen mukaan suosituin vapaa-ajanviettotapa. Huolta herättävät nuorten lukutaidon heikentyminen ja kirjojen hinta. (HS 8.5.3019)

20190428_083437.jpg

Huhtikuun lopussa käynnistin #kirjaostos-haasteen, koska kirjoja ilmestyy vain, jos kirjoja ostetaan, eli niiden tekijät saavat tuloja. Silloin ostettavaa tai kirjastosta lainattavaa on jatkossakin. Näin kirjojen ostaminen pitää yllä suomalaisten suosituinta harrastusta. Ja jos oma kirjahylly on jo täynnä, kirjaostoksen voi kierrättää tutuille tai tuntemattomille.

Haaste on aina vapaaehtoinen, ja jokainen arvioi ostamismahdollisuudet tilanteensa mukaan. Haasteena #kirjaostos ei myöskään aseta vastakkain mitään tai syyllistä ketään.

Mutta kirjojen ostamisesta! Siinä roposia siirtyy kirjallisuuden jatkuvuudelle. Valinnan varaa on! Joten nyt on aika kysyä: mitä kirjoja sinä ostit kevään aikana?

20190526_103741.jpg

Tähän postaukseen kokoan kirjabloggaajien ostosjuttuja ja lukijoiden ostoskommentteja.

Kiitos kirjallisuuden puolesta. Lukemisiin!

29 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Haaste: Kirjaostos

Kirjakauppaliiton uusimman tilaston mukaan kaunokirjallisuuden myynti on laskenut 13,5 %:a. Tulosta voi spekuloida: puuttuuko luvusta muiden kuin isojen kirjakauppojen myynti, onko luvussa mukana erilaiset verkkovälitteiset osto- ja lukukanavat, otetaanko huomioon, että esimerkiksi äänikirjat ovat kasvattaneet suosiota?

Yhdestä asiasta voinee olla yhtä mieltä: kirjan ostaminen hyödyttää kirjallisuutta. Kirjoja ei ole ilman tekijöitä, ja tekijät tarvitsevat tuloja. Siksi joukko kirjabloggaajia on mukana haasteessa, jossa noin kuukauden verran ilmestyy postauksia ostetuista kaunokirjoista – yhdestä tai useammasta.

Haastejuttuni julkistan 28.4.2019, ja helatorstaina 30.5.2019 ilmestyy koontijuttuni, johon bloggaajat liittävät linkit ostoskirjajuttuihin. Toivottavasti myös blogien lukijat innostuvat haasteesta, tekevät haasteen aikana kirjaostoksia ja kommentoivat niistä blogeihin. Käytämme tunnusta #kirjaostos.

 

20190428_083437.jpgSaat vapaasti valita, ostatko runot, novellit ja romaanit kirjailijalta, omakustantajalta, pienkustantajalta vai ison kustantajan, kirjakaupan, kauppaketjun tai pienyrittäjän kaupasta. Kirjabloggaajien postauksista ja muiden kirjaostajien kommenteista saamme vinkkejä kesäjuhlien kirjalahjoiksi.


Kirjabloggaajat eivät saa harrastuksestaan palkkaa. Monet lainaavat kirjat kirjastosta. Jonkin verran kustantajat lähettävät arvostelukappaleita, mutta kaikki eivät niitä halua tai saa. Taloudelliset tilanteet vaihtelevat: aina ei ole varaa ostaa kirjoja. Bloggaajat, joilla on kirjan verran ylimääräisiä ropoja, ostavat nyt kaunokirjan ja kertovat haastepostuksessaan siitä. Laitamme tälläkin tavoin kortemme kekoon kirjallisuuden puolesta.

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Minna Canth 175 vuotta

Kun ajattelen kotimaisen kirjallisuuden naisia, Minna Canth on yksi yönaisistani – naisista, jotka inspiroivat, ihastuttavat ja ihmetyttävät aikaansaannoksillaan. Seitsemän lapsen yksihuoltaja, kauppias, mesenaatti, kirjallisen salongin emäntä ja monenlaisten yhdistysten perustajajäsen käänsi aikalaistekstejä, kirjoitti sanomalehtiin, loi ensimmäisiä suomenkielisiä näytelmiä ja proosatekstejä. Häkellyttävää.

20190303_191329.jpg

Ihailtavinta on se, että Canth on inhimillisen ailahteleva ja ristiriitainen. Kirjeissään hän avoimesti purkaa mieltään masennusjaksoja peittelemättä, epävarmuudet ja mielenmuuttamiset näkyvät myös, samoin välittyvät riemukkaat jaksot, jolloin terävyyttä, puhtia ja itsetuntoa riittää.

Canthin tuotanto kaunokirjallisine teoksineen, kirjeineen ja kiistakirjoituksineen on niin runsas, että sieltä saa irroteltua jos jonkinmoista mottoa. Esimerkiksi toisinaan Canth uhosi, ettei välitä muiden mielipiteistä – ja toisaalta välillä lukkiutui kotiin mielensä pahoittaneena. Kuuluisa on esimerkiksi ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan puolikuollutta nukkuvaa elämää”, vaikka tylsiä ja matalapaineisia päiviä kirjeiden perusteella Canthillakin oli. Tai se ajatus, jossa hän kuvaa elämää muuttuvaiseksi ja puuttuvaiseksi. Lausahdus toistuu melankolisessa hengessä niin kirjeissä kuin Hanna-romaanissa ja novellissa ”Kauppias Roller”.

Juhlavuosi osoittaa, että Minna Canth puhuttelee. Niin monta erilaista teosta on viime ja tänä vuonna ilmestynyt (ja vielä ilmestyy) häneen liittyen – ja ne kiinnostavat. Voit esimerkiksi klikata blogissani asiasanaa Minna Canth, ja pääset juttuihini mestarin tuotannosta ja näytelmäversioista sekä Canthista kirjoittaneiden tietokirjoista ja lastenkirjoista.



Hetken harkinnan jälkeen julkaisen vaatimattoman henkilökohtaisen 175-merkkipäiväonnittelun. Tanka-runo juhlistakoon sitä, miten kunnioitan Canthin hillitöntä tarmoa yhdistyneenä haurauteen. Se tekee hänestä ylivertaisen esikuvan.

Kaikkea muuta

ynnä puolikuollutta.

Nukuksissakin.

Kaikkiaan muuttuvaista.

On kanttia sanoa.




Minna Canthin juhlavuoden postaukset kerää Yöpöydän kirjat. Haasteessa (13. – 19.3.2019) julkaisin

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Minna Canth: Ihmisen kuvia

Minna Maijalan toimittamaa Minna Canthin novelleista koostuvaa kirjaa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019) kannattaa lukea rinnakkain Maijalan esseekirjan Punaiset kengät (Otava 2019) kanssa. Esseiden teemojen mukaan voi poimia novelleja, jotka käyvät vuoropuhelua nykyajan, Canthin ajan ja Maijalan näkökulmien kesken. Lisäksi niiden väliin mahtuu hyvin kunkin lukijan omia mieleenjuolahduksia.

Jätän sinulle keksimisen ja yhdistelyn ilon. Poimin vain muutaman ajatuksen, jonka saan Canthin novelleista. Tosin Maijalan novellivalinnat kannustavat niihin: ”Canth muistuttaa teoksissaan, että kukaan meistä ei ole haavoittumaton ja kärsimyksen yläpuolella.”

20190310_150723.jpg



Canthin proosassa toistuu mielenterveyden hauraus. Ihmisen kuvia -kirjan monessa novellissa henkilöiden tunne-elämä horjuu odotusten ja epäilyksien myllerryksessä, ja mukana on novellihenkilöitä, jotka yhteisö on luokitellut hulluiksi.

Minuun etenkin vaikuttaa novellin ”Epäluulo” nuori vaimo ja äiti Elli, joka pelkää pahinta ja aiheuttaa pitelemättömällä mielikuvituksellaan oman tuhonsa. Novelli ”Kauppias Roller” on säälimätön kuvaus siitä, mitä elämänuskon menettäminen teettää.

”Rakkaudestako oli maailma luotu? Rakkaudestako ihminen kutsuttu näin kurjan kurjaan elämään? Asetettu alinomaisen muuttuvaisuuden, voimattoman puuttuvaisuuden ja tukaluuksien alaiseksi.”

Kauppias tekee oman ratkaisunsa maailmassa, josta hän erotta vain vihan, sukuvietin ja kuolemankauhun. Niin tässä kuin muissakin Canthin proosateksteissä ihminen on helposti tunnekuohun vietävissä, eivätkä silloin paina vaakakupissa sääty, kasvatus, puoliso ja lapset. Ja on vielä tuo tuotannossa toistuva muuttuvaisuus, puuttuvaisuus -lausahdus. Maailma on kesken, mikään ei ole varmaa, mieli voi muuttua hetkessä. Se iskee koukkuiskun palleaan.



Yksi Canth-suosikeistani on romaani Hanna (jossa edellisen sitaatin sanakääntein kärsitään muuttuvaisuutta, puuttuvaisuutta), ja jo siinä on tyttöjen välistä ystävyyttä, joka kiihkeys vivahtaa erotiikkaan ja mustasukkaisuus omistushaluun, vaikka viaton kokemattomuus onkin ydintä. Hannaa selkeämmin ne tunteet läikkyvät novellissa ”Ystävykset”, ja myös pyörryttävät tanssiaiskuvaukset muistuttavat toisistaan. Tunneheittäytymisellä ja haavoittuvaisuudella on viehkeytensä mutta myös vaaransa.

Tyttöiän ystävyyden muutosta jännitteiseksi elämäntapaeroksi tarkastelee novelli ”Agnes”. Koska se on Canthin henkilökuvaushuippuihin kuuluva teos ja satasivuisena pikemmin pienoisromaani, olen sille omistanut oman juttunsa (tässä). Suosittelen Agnesta kaikille, jotka haluavat pyyhkiä Canth-mielikuvistaan pölyt.


Yhden johtoajatuksen vielä poimin novellista ”Missä onni?” Siinä minäkertoja seuraa tuttavaa, joka luulee naimakaupan varakkaan miehen kanssa ratkaisevan kaiken. Toimettomuus tuokin tyhjyyden. Novellissa on toki opetus, myös suhteellisuudentajuinen korostus, ettei ole yhtä oikotietä onneen, vaan vain jokaisen oma reitti:

”Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.”


Kirjan novellit

Kuoleva Lapsi (1887)
Epäluulo (1891)
Lääkäri (1891-92)
Ystävykset (1891)
Agnes (1892)
Kauppias Roller (1887)
Missä onni? (1895)
Hullu suutari (ajoittamaton)
Eräänä sunnuntaina (1888)

minna canth_haaste

Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.

– –

Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019
299 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Minna Canth: Agnes

Minna Canthin proosatuotannosta romaaneiksi usein mainitaan Hanna ja Salakari, muut mielletään novelleiksi. Agnes (1892) on kuitenkin satasivuinen, joten pistän sen pienoisromaanin piikkiin.

Rakenteeltaan ja kerrontatavaltaan Agnes on kompakti kokonaisuus. Minäkertoja-Liisi aluksi kuvailee ihastuksensa ylivoimaiseen koulutoveriin Agnekseen, ja samalla hän taustoittaa luonteensa. Päätapahtumat kestävät muutaman päivän: kolmilapsisen perheen äiti Liisi tapaa vuosien jälkeen Agneksen, joka pistäytyy Pietarista sotkemaan pikkupaikan sosiaaliset kuviot. Perusteellisesti myllertyvät Liisin käsitys itsestään ja hänen varmoiksi luulemansa asiat.

20190310_082317.jpg

Voisi luulla, että Agnes tekee ihmiskokeen Liisin miehellä, mutta pääkohde on Liisi. Tarinan kannalta painaa eniten kahden naisen elämäntapojen kohtaaminen. Kiinnostavia ovat myös Liisin mustasukkaisuuden ja epävarmuuden kuvaukset, sillä tunnekuohu yllättää Liisin – vie jopa itsetuhoisiin ajatuksiin asti. Canthin proosassa toistuu herkästi horjuva mielenterveys; Agneksessa kumpikin nainen ilmentää sitä mutta eri tavoin.


Agnesta tulkitaan usein niin, että Canth kuvaa tekstissään muodikasta dekadenttiutta ja sen peittoavaa vastavoimaa. Maailmannainen Agnes edustaa nopeasti kyllästyttävää nautinnonhaluisuutta, paheellista ateistia ja vapaata naista, kun Liisi on perinteinen, perhekeskeinen hoivaaja.  En tunnista lopputuloksessa yksioikoisuutta. Pienoisromaanin loistavassa finaalissa kahden naisen elämäntapavertailu ei pääty moralistiseen kannaottoon, vaan kumpikin nainen palaa näennäisesti vanhaan toimintatapaansa  -Liisi  muuttuneena ja Agnes varmana omasta valinnastaan.

Naisten ja miesten suhteiden määrittelevät tekijät, naisen asema avioliitossa ja sen kyseenalaistamattomuus saavat kyytiä. Kertomuksen ydinkohdat kiteyttää Agnes:

”- Elä ole niin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä on yhteistä. Näes, – me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja molemmat tulemme ennen pitkää vajoamaan alas syvyyteen. Erotus on vain siinä, että minä sen tiedän, sinä et.”

– –

”- Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suuresti niistä naisista, jotka pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko ikänsä, vaikk’ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan.”

Liisin maailmaa ravistellaan, ja opitut totuudet tuulettuvat. Oleellista on myös se, että vaikkei Liisi voi hyväksyä sisäistettyjen siveyssääntöjen perusteella Agneksen sitoutumatonta maksetun naisen elämäntapaa, ei hän kykene sitä tyystin tuomitsemaankaan.

”Mutta kun hän matkapuvussaan, valkoinen harso kasvoillaan, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin poispuhalletut.”

– –

”Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihottivat eleille semmoisia tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.”


Agneksen tunnelman intensiivisyys kiehtoo minua. Olen lukenut sen useaan otteeseen ja se onnistuu aina yllättämään minut. Aistin Liisin tunnevyörystä aitoa ahdinkoa ja menetyksen pelkoa joskin myös paikoitellen komiikkaa, mutta komeimmin kalskahtaa elämän epävarmuus ja ennakoimattomuus – onnen ja rakkauden suhteellisuus. Tunteet väreilevät, sillä Agneksen vetovoima, maneettisuus, iskee niin miehiin kuin Liisiinkin. Canth loppulauseet vihjaavat, että Liisin liitto saa uutta puhtia, kun pöly on laskeutunut Agneksen aiheuttaman pyörremyrskyn jälkeen.

Minun parhauslistallani Agnes on Canthin tuotannon kärkipäätä. Siinä on sekaisin ilmeistä triangelidraamaa (mies statistina), viattomuutta, uhmaa ja särmää. Elävää kirjallisuutta – eläköön Minna Canth 175 vuotta ja edelleen!

minna canth_haaste

Juhlavuoden lukuhaastetta kokoaa blogi Yöpöydän kirjat.

Minna Canth
Novelleja 2
(sisältää novellin/pienorsromaanin Agnes)
Otava 1892
Agnes: noin 100 sivua.
Luin Kansalliskirjaston Doria-palvelun kautta.


Agnes löytyy myös:

Minna Canth
Ihmisen kuvia. Novelleja
toimittanut Minna Maijala
Gummerus 2019.
Sain kirjan kustantajalta.

Muita Agneksen lukijoita mm. Kirjapöllön huhuiluja ja Yöpöydän kirjat

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? 

Minna Canthin 175-juhlavuosi poikii julkaisuja, jossa klassikkojuhlakalua esitellään nykyihmisille. Canthia ei pysty kaluamaan lihattomaksi, verettömäksi, joten julkaisujoukon jatkoksi sopii Suvi Aholan koonti Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY 2019). Esipuhetta lainaten:

”Suora, terävä puhe 1800-luvulta kuuluu hyvin 2000-luvulle saakka. Yhä meitä kiinnostaa, mitä Minna Canth todella sanoi.”

Kirja on jaettu teemoihin, jotka nousevat Canthin lehtikirjoituksista, kirjeistä ja kaunokirjallisesta tuotannosta. Aiheita kertyy muun muassa ikävaiheista, sukupuolisuudesta, köyhyydestä ja kirjoittamisesta. Kirjan seitsemään teemaan Ahola johdattelee faktatiedoin Canthin elämästä, ajasta, aikalaisista ja tuotannosta, ja joukossa on myös niihin perustuvia tulkintoja. Esittelyosuuden jälkeen teema syventyy Canthin autenttisin tekstein.

20190303_175816.jpg

Pidän rakennetta lukijaystävällisenä. Kirjan voi lukea oitis alusta loppuun, mutta siitä voi nauttia haukkapaloina yhden teema poimien silloin ja toisen tällöin. Canth-enthusiaistille (elämäkerran monesti lukeneille, tuotannon ja kirjekokoelmat kahlanneille) ei kirja ehkä uusia ulottuvuuksia tarjoa, vaan se ei kirjan merkitystä vähennä. Mitä Canth todella sanoi? on kätevä ytimennävertäjä: pääteemojen kertaaja tai ensikertalaisten perehdyttäjä Canthin ajatusmaailmaan ja tekstityyliin.

Jälleen kerran ihastelen Canthin virkeää verbaliikkaa. Kirjakieli hakee vielä uomiaan, joten Canthin kieli virtaa vapaana. Kiistakirjoituksia lukiessani hymähtelen pisteliäisyydelle ja sille, miten satiiri iskee: Canth muka-myötäilee vastustajiaan ja antaa ymmärtää heidän ajattelunsa umpisolmut. Ja kyllä ajatonta ainesta on siellä täällä, murheellisen ajankohtaista tasa-arvosta ja yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta.

”Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, se on ihmiskunnan kysymys.”

Viimeaikaiset tulkinnat vakuuttavat, että aiempaan ymmärrykseen Canthista ovat vaikuttaneet ensimmäiset elämäkerrat, joissa tulkitaan Canthin näytelmiä ja kertomuksia omaelämäkerrallisina. Välillä mietin tämän kirjan kaunokirjallisuuskatkelmien asemaa kirjakokonaisuudessa. Totta kai ne ovat tarkoitushakuisesti kutakin teemaa kuvaavia, ja toisaalta niiden poiminnassa vivahtaa jotain samaa, mitä ensimmäiset agenda-canthilaiset tekivät.

Canth on siksikin kiinnostava kirjailija, että hän heilahtelee. Impulsiivisuus ja mielialavaihtelut näkyvät proosassa ja etenkin kirjeissä, joista usein siteerataan voima- ja mietelauseita. Ajatelmat voivat olla jopa keskenään ristiriitaisia. Siksi juuri Canth vetoaa inhimillisinä vaikkakin ylivoimaisena taitonaisena.

” – menen tavallisesti kirjoineni, paperineni ja kynineni puutarhaan koivujen alle ja elämä tuntuu silloin niin sanomattoman suloiselta, – kumma kyllä, vaikka hyvin tiedän ja syvästi tunnen kuinka muuttuvaista, puuttuvaista ja katoovaista kaikki täällä on.” (Canthin kirje 1878)

– –

Suvi Ahola
Mitä Minna Canth todella sanoi?
WSOY 2019
asiatekstiä kootuin proosakatkelmin
271 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Osallistun Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

minna canth_haaste

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja