Avainsana-arkisto: Anneli Kanto

14 huhtikuun, 2023 · 3:12 pm

Kapsäkki: Rottien pyhimys

Miten sopivat historiallinen laatuproosa ja musikaali yhteen? Mainiosti. Musiikkiteatteri Kapsäkki esittää Anneli Kannon historiallisen romaanin Rottien pyhimys musiikillisena versiona, jossa taiteen teko puhuttelee ja viihdyttää.

Runsaasta romaanista Kanto on kirjoittanut musikaalia varten karsitun toisinnon. Arvostan tiukkaa rajausta, sillä esityksen kesto on alle kaksi tuntia. Henkilöitä on jäljellä vain viisi: Pelliina, Andreas Pictor, mestari Martinus, kirkonmies Haerkapaeus ja Hämeen linnan valtiatar Märta Bengtsdotter Ulv. Näiden myötä jäljelle jäävät keskeisteemat. Vain yksi juonne on Pelliinan katkeransuloinen lyhyt romanssi ja loppueelämän syyllisyys. Sitä painokkaimmin näyttäytyvät asema ja valta, niin maallisissa suhteissa kuin uskonasioissakin.

Kuva: Sakari Röyskö, Kapsäkin nettisivut

•

Tapahtumat keskittyvät Hattulan kirkon holvien maalaamiseen 1500-lopun yhtenä kesänä. Alku käynnistyy asetelmat esitellen: vallasnainen Hämeen linnasta haluaa rahalla ikuisen muiston itsestään, pappi epäilee hankkeen jumalattomuutta ja taiteilijat taiteilevat raharikkaiden ja uskonkiihkon vaatimusten välissä luoden ennen näkemätöntä kauneutta. Nuoren, osattoman naisen loksahtaminen taiteilijapaikalleen käy nopsasti. 

Puoliajan jälkeen alkaa temaattinen nousu ja osoittautuu, että musikaalin painotus toimii erittäin hyvin. Dramaattiset juoniainekset ovat kuin johdanto, jotta esityksen loppuosa pääsee itse asiaan, taiteen merkitykseen. Loppukohtaus todentaa hienosti kuvan valtaa. Myöhäiskeskiajan hämäläiset eivät olleet koskaan nähneet kuvan kuvaa toisin kuin nykyihmiset jatkuvassa kuvatulvassa.

Esityksen loppupuolisko korostaa komeasti taiteilijuutta. Siihen kuuluu kunnianhimo mutta myös väkevä kutsumus luoda sellaista, joka jää ja jolla on merkitystä taiteilijan nimestä riippumatta. Siksi mielessäni kaikuu loppulaulun säe: ”Kauneus jää.”

Kuvat: Tuija Takala (Hattulan kirkko kesällä 2021)

•

Musiikki ja teksti sopivat yhteen, ja laulujen melodisuus sekä yhteislaulanta tarjoavat korvakarkkia. Vaikuttava on myös kolmihenkinen bändi, jossa mukana on perinnesoittimia. Se loihtii tunnelmia, jossa nykyinen ja mennyt kohtaavat.

Pelliinan eloisuus herättää esityksen, hänessä on valovoimaa. Martinuksen puolenvaihto viehättävyydestä petollisuuteen paljastuu äkisti; Andreaksen ydin kirkastuu loppupuoliskossa. Koomisesti painotetut papin ja valtiattaren roolit pysyvät niille asetetuissa rajoissa. Mainiona pidän ”alhaisen” ja ”ylhäisen” leikkiä: nämä humoristihahmot laulavat ylevään oopperatyyliin, ja komeasti laulavatkin, muut taitavasti musikaalimalliin. Kokonaisuus toimii.

Erityisen ihastunut olen lavastukseen. Karu kirkkoholvisto herää eloon ja loistoonsa visuaalisin efektein, joissa Hattulan kirkon maalaukset ilmestyvät kuin sivellinvedoin kalkinvalkoisille pinnoille. Silmää hivelevä toteutus korostaa oivaltavasti taiteen tekoa, sen ajattomuutta ja vaikutusten kestoa.

Kuvissa tunnelmat ensi-illan jälkeen: ensemble loppukumarruksissa ja tyhjä lava ennen esitystä. Kirjailijakuvassa Anneli Kanto ja minä (kuva: Minna Väisälä).

•

Kapsäkki, Rottien pyhimys, ensi-ilta 14.4.2013. Sain bloggaajalipun.

Rooleissa:

Pelliina – Aurora Manninen

mestari Martinus – Jasper Leppänen

Andreas Pictor – Kai Bäckström 

Petrus Herckepaeus – Petri Bäckström

Märta Bengtsdotter Ulv – Eeva Semerdjiev

Muusikot:

Nokkahuilut ja säkkipillit – Janek Öller

Jouhikot ja gamba – Ilkka Heinonen

Koskettimet – Miika Vintturi

Työryhmä: 

Libretto – Anneli Kanto 

Sävellys – Jukka Nykänen 

Ohjaus ja taiteellinen konsepti – Reetta Ristimäki 

Lavastesuunnittelu – Elle Mikkola

Pukusuunnittelu – Marja Uusitalo 

Valosuunnittelu – Mirkka Saari 

Projisointisuunnittelu – Calvin Guillot ja Małgorzata Nowicka (Aalto-yliopisto) 

Äänisuunnittelu – Max Marshall 

Maskeerauksen suunnittelu – Ari Haapaniemi 

Tarpeiston suunnittelu ja toteutus – Anis Kronidova

Tuotanto – Greta Tuotanto ja Musiikkiteatteri Kapsäkki 

Yhteistyökumppani – Aalto-yliopiston MAGICS-hanke 

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

14 helmikuun, 2023 · 7:00 am

Anneli Kanto: Haihtuneet

Anneli Kanto korkkasi nyt jännärikirjallisuuden: Haihtuneet (Crime Time 2023) aloittaa Näkijä-sarjan. Nimi viittaa siihen, että pienehköstä kirkonkylästä on muutamia vuosia sitten kadonnut keski-ikäinen tehtaanjohtaja ja kaksi tyttöä. Paikkakunnalle saapuu leiskuvatukkainen ennustajanainen, mikä aktivoi salaisuuksien ratkeamisen.

Cosy crime -tyyppinen jännitys Kannon kirjassa tarkoittaa sitä, että siinä ei revitellä veritekoja eikä kaahata takaa-ajoissa. Oletetut rikokset ovat tavallisten ihmisten tasolla, ne hahmottuvat vähitellen, salaisuudet paljastuvat pikkuhiljaa ja rikokset selviävät sattumin. Kannon jännärissä rikokset tosin voivat osoittautua toisenlaisiksi kuin kirjan alussa voisi olettaa. 

•

Kirjan henkilöt ovat pikkupaikkakuntalaisia kelpo elämän toivein. Juuri sellaisia ovat kadonneiden tyttöjen veli ja sisko. Tehtaanjohtajan lesket, tehtaan ex-lääkäri, kaupunginjohtaja ja koulun rehtori – eli rikkaat tai johtotehtävissä olevat – rakentuvat aika tyypitellyisti, ilkikurillisesti tosin. Vanhemmuudesta kirja tarjoaa kitkerää ainesta.

Sivujuonteena toimivat kunnallispolitiikan kiemurat ja tehtaan pimitetyt pahuudet. Yhtenä päätekijänä kirjassa on sen sijaan hihhuliliike, jossa kansanvillitsijä Luukas Markusson saarnaa veriryhmäoppia. Siihen saadaan limitettyä kaikenmoista rotuerottelusta rokotusvastaisuuteen. Aistin satiiria ihmisten hyväuskoisuudesta.

No nyt pääsen Näkijään, salaperäiseen naiseen piilotetuin tavoittein. En paljasta, uskooko hän itse henkimaailman hommiin. Ihmistuntemusta ja päättelykykyä hän ainakin toimissaan tarvitsee, ja siitä Kanto kirjoittaa mutkattomasti. Muutenkin tyyli on konstailematonta.

•

Somessa Anneli Kanto on jännäristään todennut, että se on viihteeksi viilattu. Niin onkin, kevyttä välipalakirjallisuutta, kotoista pienjännitystä, joka napsii sattumia ihmispolojen heikkouksista, toisten häikäilemättömyydestä ja joidenkin selviytymisestä.

•

Anneli Kanto: Haihtuneet. Näkijä 1, Crime Time 2023, 245 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

27 joulukuun, 2022 · 12:14 pm

Anneli Kanto: Kullan kaipuu

Tapaninpäivän ratoksi luin Anneli Kannon uutuuden Kullan kaipuu (Lind & Co 2022), jota esittelytekstissä kuvaillaan hyvän mielen romaaniksi. Kanto on monipuolinen kirjailija, joka vankanvakuuttavien historiallisten romaanien lisäksi on kirjoittanut draamoja, lastenkirjoja ja viihdettä. Kullan kaipuu asettuu viimeksi mainittuun lokeroon, vaikken mielelläni kirjoja lokeroikaan eikä Kannon kirja ole tyypillisintä maalaisromantiikkaa.

•

Kirjan päähenkilö Armi on viittäkymmentä lähestyvä eronnut kaupunkilaisnainen, joka rohkeudenpuuskassaan osallistui tosi-tv-ohjelmaan ja asuu nyt maajussinsa Henrin kanssa. Armin myötäilynhalu ja konfliktipakoisuus värittävät häntä, mikä voi lukijaa vähän tuskastuttaa. Pian paljastuu kirjan nimen yksi tulkinta: kaipuu tulla rakastetuksi, keski-ikäiseksi kullanmuruksi saa naisen sulkemaan silmänsä ikäviltä asioilta. Kunnes ei enää voi. Armin kasvuprosessi sokeudesta terävänäköiseksi sopii voimaannuttajaksi: nainen, älä luovu itsellisyydestäsi ja rahoistasi!

Kanto kertoo sutjakasti, ja parhaimmillaan hän on kylän erilaisten naispersoonien luonnehtijana. Kirjan naishenkilöt hörhöistä poliittisiin pyrkyreihin ja katkeriin puurtajiin jäävät tyypeiksi mutta sellaisina herkullisiksi. Naiset ajautuvat taajaan suukopuun, jonka dialogi viihdyttää. Huvittavat minua myös Armin viestit, joiden hipaisunäyttövirheisiin samastun. Harmillisesti Armin maajussi-Henri kivettyy kirjassa yksituumaisen epämiellyttäväksi, vaikkakin syy sille selviää.

•

Siispä Kannon pienoisromaani kuuluu viihdekirjallisuuteen, ja kontekstiin asettaen sitä luen. Kannon viihdetyyli on enemmän realistista, tavalliseen arkeen kytkeytyvää vähän Marja-Leena Tiaisen keski-ikäisiä kuvaavan proosan tapaan. Huumoria löytyy etenkin ihmisluonteesta, ja Armin some-influensseriudesta irtoaa ironiaa. Päivänpolttavaan sitoo ekologinen juoniaines eli kaivosteollisuuden vaikutus luontoon. Sekin näppärästi naksahtaa kirjan nimeen.

Ehkäpä lyhyt tarina on ajateltu äänikirjaksi ja sellaisena (rapiat neljä tuntia) napakaksi ajanvietteeksi. Luin tarinan verkkoversiona, ja kuten juttuni aloitin, sellaisena se oli leppoisaa joulujoutoaikaa.

•

Anneli Kanto: Kullan kaipuu, Lind & Co 2022, 93 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

6 maaliskuun, 2022 · 11:15 am

Blogistania 2021: listani vuoden kirjoiksi

Vaikka ajat ovat ankeat, lukeminen kannattaa aina. Väitän näin, joskin viime aikoina minulla on ollut ongelmia keskittyä kirjaan. Silti lukeminen on tuonut lohtua, antanut ajatuksille ilmaa, tuuletusta tunteille.

Aika on suhteellista ja siksi tuntuu, että vuodesta 2021 on pitkä aika. Kaivelen viime vuoden luettujen kirjojen listaa kuin muinaisia muistoja ja palauttelen mieliin huippukokemuksia. Syynä on Blogistania 2021, eli kirjasome äänestää vuoden parhaista kirjoista. Lisätiedot löytyvät blogista Kirjamies, myös tieto, mistä saa selville voittajat 7.3. Osallistun kolmeen kategoriaan.

Finlandia

3 pistettä, Emmi Puikkonen: Musta peili

Olen tyrkkinyt tätä teosta kaikkien viime vuoden kirjapalkintojen kärkeen. Jatkan samalla linjalla. Musta peili on mielestäni jäänyt pimentoon, mutta se on loistoteos. Tämä hieno romaani osoittaa kerronnan kekseliäisyyttä ja aiheenkäsittelyn monimuotoisuutta.

2 pistettä, Pirkko Saisio: Passio

Mikä runsaus, hallinta ja hillitön kerronnan ilo! Passio on episodimaisuudessaan minun makuuni, sillä historia elää siinä henkilöissä: elämää kaikessa sattumanvaraisuudessaan ja kohtuuttomuudessaan.

1 piste, Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Hattulan kirkon mahtavat maalaukset ovat saaneet arvoisensa proosatallenteen, jossa mielikuvitus täyttää historiankirjoituksen aukot. Henkilövetoinen romaani kertoo myös taiten taiteen tarkoituksista.

Globalia

3 pistettä, Elizabeth Strout: Olive, taas

Nuivan amerikkalaisrouvan paluu vahvistaa uskoa romaanikerrontaan. Novellistinen ote avaa erilaisia elämiä, jotka välkkyvät kaleidoskooppisesti – välillä elämässä jää valotta, välillä sitä näkyy ja toisinaan heijastuu. (Suomentanut Kristiina Rikman)

2 pistettä, Tove Ditlevsen: Lapsuus

Jo oli aika suomentaa tanskalaisklassikkosarjan ensimmäinen osa (ja toinenkin). Kirjailijan omaelämäkertaromaani näyttää työläistaustaisen perheen ponnisteluja lama-aikana. Toven sisäinen elämä ja kirjoittamishaaveet törmäävät perheen, etenkin äidin, arvoihin ja tahtoon. Elämänmakuista kerrontaa. (Suomentanut Katriina Huttunen)

1 piste, Deborah Levy: Mitä en halua tietää

Näemmä omaelämäkerralliset kasvutarinat osuivat minuun viime vuonna. Tämän kirjan kaksi aikatasoa näyttävät eri puolia kertojastaan. Vaikutuksen tekee lapsuuden kasvuympärsitöhavaintojen lisäksi tuore kerronta. (Suomentanut Pauliina Vanhatalo)

Tieto

3 pistettä, Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Sijoitan esseet tietokirjallisuuteen. Hosseini yhdistää henkilökohtaiseen taidokkaasti tietoa. Hänen esseensä provosoivat, räväyttävät ja vakuuttavat ajattelun ja tunteen yhdistämisen voimasta.

2 pistettä, Ville Eloranta  & Lotta Jalava: Sana sanasta

Toivottelen tervetulleeksi populaarin teoksen sanojen historiasta. Etymologiat kiehtovat minua, sillä niissä esimerkiksi kulku konkreettisesta abstraktiin kertoo ihmiselon muutoksista. Lisäksi sanat osoittavat, miten kielet vaikuttavat toisiinsa.



2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kilpailu, Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Romaani, Tietokirja

Avainsanat: , , , , , , , ,

1 helmikuun, 2022 · 5:05 pm

Kirjailijatapaaminen: Anneli Kanto 31.1.2022

Koronakurimukseen kuuluvat tilaisuudet ilman yleisöä. Sellaisissa merkeissä tapahtui Helsingin työväenopiston, Kannelmäen kirjaston ja Kanneltalon järjestämä kirjailijahaastattelu 31.1.2022. Verkossa sitä seurasi livenä parisataa ihmistä FB:ssä. Striimaus on katsottavissa vielä kaksi viikkoa.

Haastattelin Anneli Kantoa tähtäimenä koko tuotanto, painopisteenä tuorein romaani Rottien pyhimys (Gummerus 2021). Lauantaina selviää, saako se Runeberg-palkinnon. Kaarlen palkinto Anneli Kannolle jo napsahti. Gummeruksen toimitusjohtaja Anna Baijars perustelee palkinnon näin:

”Rottien pyhimys on pitkän linjan kertojan huikea taidonnäyte ja lopullinen läpimurtoteos. Kannon värikäs kieli riemastuttaa ja häikäisee kuin Hattulan kirkon seinämaalaukset, joiden syntyvaiheita hän kuvaa armoitetun ja asiansa osaavan tarinankertojan otteella. Keskiajan tapahtumat ja ihmismielen hyvyys, kauneus ja alhaisuus avautuvat lukijalle kuin peilinä omasta ajastamme. Ehkä tässä piileekin yksi kirjan suuren suosion syistä; Kanto on kirjoittanut siihen jotain ikuista ja tullut todistaneeksi omalla työllään taiteen ihmeellisen voiman.”

•

Mielestäni Kanto teki läpimurron jo esikoisromaanillaan Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (2007), ja olipa se myös Runeberg-palkintoehdokkaana. Myös Veriruusut (2008) on ollut paljon esillä etenkin itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan ja teatteriesitysten myötä. Rottien pyhimys on tosin saanut runsaasti huomiota. Miltä tunnustukset ja suosio tuntuvat? 

Hyvältä, totta kai, ja kirjailija on ollut yllättynyt Rottien pyhimyksen menestyksestä. Hän oletti etukäteen, että harvaa kiinnostaa historiallinen romaani keskiaikaisesta kirkosta ja taiteesta, mutta toisin kävi. Hän ei vieläkään ihan ymmärrä innostuksen juuria. Romaanista on otettu jo seitsemän painosta, ja syksyn 2021 aikana se vei kirjailijan 70 tilaisuuteen kertomaan kirjastaan – koronasta huolimatta.

•

Keskustelin Anneli Kannon kanssa hänen tuotannostaan yleisesti, myös kirjoittamisoppaasta Kirjoittamassa (Reuna 2020), jossa Kanto mutkattomasti kertoo kirjan kirjoittamisen prosessista. Hän nimenomaan on halunnut kirjoittamisesta kiinnostuneille avata kirjan teon vaiheita. Puhuimme myös historian kiehtovuudesta, siitä, miten menneiden aikojen taitekohdat antavat mahdollisuuksia käsitellä yksilön ja yhteisön suhteita. 

Kannon historiallisista romaaneista kaksi sijoittuu 1600-luvulle: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli (2015). Siltä ajalta on jo hyvin historialähteitä aineistoina pengottaviksi. Tunnustin, että Pyöveli on suuri suosikkini, ja niin se taitaa olla Kannolle itselleenkin. Kaksi muuta historiallista romaania ennen Rottien pyhimystä keskittyy järisyttävästi sisällissotaan: Veriruusut naisten punakaartiin ja Lahtarit (2017) lähinnä valkoisten joukkojen miehiin. Kaikkien teosten kerrontaratkaisut ovat taidokkaasti erilaisia.

•

Kirjakeskustelun yleisöä netissä kiinnosti Rottien pyhimys -romaanin taustatyö. Siitä Kanto kertoi, että keskiajalta on jäänyt vähän kirjallista materiaalia, mutta niitä hän tutki, esimerkiksi suomenkielistä sanastoa, jota on poimittu ajan asiakirjoista, ja oikeuden pöytäkirjoja, joista hän sai tekstiinsä mojovia, aikaan kuuluvia haukkumasanoja. Käsikirjoitusta ovat lukeneet asiantuntijat, jotka ovat huomanneet joitain aikaan kuulumattomia yksityiskohtia kuten sen, että Hattulan tietämillä ei aikanaan ajettu kärryillä, koska ei ollut teitä.

Yksi tärkeä teema Rottien pyhimyksessä on taiteilijuus. Romaanin kuvataiteilijoihin heijastuu paljon Kannon ajatuksia myös kirjailijuudesta. Romaanin kirkkotaiteilijat luovat kuvia, joita katsojat tulkitsevat tavallaan. Kirjallisuudessa on Kannon mielestä sama tilanne: jokainen lukija luo kirjan uudelleen.

•

Kannon tuotannossa on historiallisia romaaneja, yksi bitch lit -viihderomaani, pari tietokirjaluokkaan sopivaa teosta, kolmisenkymmentä lastenkirjaa sekä useita käsikirjoituksia ja draamoja. Kannon toimittajan työn rinnalle tuli ensin käsikirjoitus- ja lastenkirjahankkeet, sitten romaanit. Lastenkirjallisuuden tärkeys täytyy tässäkin tuoda esille. Kanto korosti taitoja, joita lapsille lukeminen kerryttää, ei vain sanavarastoa vaan muutakin vuorovaikutusosaamista.

Romaanien rinnalla muut kirjoitustyöt antavat vastapainoa välillä raskaan romaanikirjoitusponnistuksen jälkeen. Kannon päivätavoite on neljä sivua tekstiä, mikä toimii hänelle: siten etenkin laaja romaani rakentuu pala palalta.

Kirjeitä Annelilta -blogitekstistä luin, että vuodelle 2022 on paljon suunnitelmia: ”Vuonna 2022 pitäisi lisäksi kirjoittaa kaksi romaania, joista pohjatyöt tehty, kaksi lyhyttä lastenkirjaa, äänikirja, libretto ja jatkokertomus. Ahkerana saa olla.” Lisäksi Heini Tolan kanssa on näytelmähanke. Uudesta romaanista Anneli Kanto kertoi, että tekeillä on välillä viihdettä – mutta saa nähdä! Ehkä Rottien pyhimyksestä poikii jotain, mutta jos niin on, se on ihan muuta kuin jatko-osa. Jatkoa toivoneille kirjailija paljasti Pelliina-päähenkilön myöhemmät vaiheet: hän menestyi kirkkomaalarina ja koki muutaman romanssin, mutta naimisiin hän ei koskaan mennyt.

Anneli Kanto paljasti myös sen, mikä kirja on hänen oma suosikkinsa lauantaiseksi Runeberg-palkinnon saajaksi. Hänen mielestään on nyt esseiden vuoro, sillä romaaneille on jo erilaisia palkintoja. Sitä minä en sanonut haastattelussa, että minun ehdokkaani on Rottien pyhimys tai Emmi Puikkosen Musta peili, eli pitäydyn nyt kuitenkin romaaneissa (ja tunnustan, etten ole lukenut Suvi Vallin esseeteosta Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja).

•

Kirjailijahaastattelu: Anneli Kanto. Helsingin työväenopisto, Kanneltalo, Kannelmäen kirjasto 31.1.2022.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Avainsanat:

4 marraskuun, 2021 · 4:46 pm

Finlandia-romaanivaihtoehtoni 2021

Tänä vuonna asettelen palkintoehdokasromaaneja pareihin, joista voisin valita toisen tai kummatkin ehdokkaaksi Finlandia-palkintoon. Rajoitteena on luonnollisesti se, etten ole lukenut kaikkia vuoden kotimaisia romaaneja, mutta ei anneta sen häiritä. Tässä on tarjokkaani aiheenmukaisessa aakkosjärjestyksessä. Viralliset ehdokkaat julkistetaan 11.10.2021, ja voittaja selviää 1.12.2021.

Biofiktio

Tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti eläneistä henkilöistä kertovia romaaneja. Minuun väkevimmin ovat vaikuttaneet nämä kaksi. Heidi Köngas kertoo romaanissaan Siivet kantapäissä Marja Rankkalasta rankasti eläytyen. Johanna Venho puolestaan pureutuu luopumisen ja uuden alun teemoihin Tove Jansson -romaanissaan Syyskirja.

Ekoaihe

Ilmastonmuutos näkyy kirjallisuudessa. Emma Puikkosen Musta peili liukuu aikojen ja paikkojen yhteyksissä, ja liikkumavara välittyy kirkkaalla kerronnalla menneestä tulevaan. Sijoitan tähän pariksi Juha Itkosen Kaikki oli heidän, koska se Puikkosen tapaan suuntaa muuttuvaan tulevaisuuteen. Itkosen romaanista katsotaan 2050-vuodesta kesään 2019, ja Itkonen paneutuu perheen eksosysteemiin.

Esikoisteos

Tänä vuonna olen lukenut vähän esikoiskirjoja. Siitä huolimatta nostan vaihtoehdoiksi kaksi omaperäisen kerronnan ja tunnelman vuoksi. Marketta Pyysalo saa kuluneeseen avioeroaiheeseen uutta virtaa romaanissa Kehrääjä, ja Maisku Myllymäki luo omalakisen, symbolein ladatun tunnelman romaaniin Holly.

Historiallinen romaani

Anneli Kanto vie aikaan juuri ennen uskonpuhdistusta, Hattulan kirkon maalaamiseen täyteen kuvia. Romaani Rottien pyhimys kuvaa eloisasti aikaa ja ihmisten pyrkimyksiä. Jari Tervon romaani kertoo ajasta muutama vuosikymmen eteenpäin. Pääskyt talvehtivat järven pohjassa loksahtaa myös biofiktioksi mutta sijoitan sen nyt rouheaksi historiafaabeliksi Agricolan ajasta.

Kulttuurinen moninaisuus

Inkeri Markkulan romaanissa Maa joka ei koskaan sula näkyy jäätiköiden sulamisen tila mutta toisaalta se, miten ihmisissä vaikuttavat vaikeasti sulatettavat asiat. Tärkeitä teemoja ovat perimä sekä etniset, kulttuuriset juuret tai juurettomuus. Koko Hubara kertoo romaanissaan Bechi kolmen sukupolven naisen ketjusta kulttuurisin kysymyksin. Kummassakin romaanissa vaikuttavat myös erilaiset äitiysmerkitykset.

Sotaromaani

Kaksi kotirintamaromaania tarjoaa näkökulmia sota-aikoihin. Rosa Liksomin Väylä näyttää Lapin evakon taipaleen nuoren tytön kannalta ja kielellä. Katja Kallion Tämä läpinäkyvä sydän sykkii nuoren yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuta Hangon sotaleirien siimeksessä.

Vaihtoehtoiset tavat kertoa

Tässä kategoriassa on kirjoja, joita en ole lukenut. Vielä. Ehkä. Ennakkotietojen mukaan teokset voisivat olla esimerkiksi kirjailijoilta Jukka Viikilä tai Miki Liukkonen. Kunhan veikkailen.

•

Huomaan, että monia näistä vaihtoehdoiksi nostamiani romaaneista yhdistää jollain tavalla vanhemmuuden kysymykset, joko niin, että niissä käsitellään suoraan enimmäkseen äitisuhteita (parissa isäsuhteita), äidittömyyttä, tai valittua tai tahatonta lapsettomuutta. 

Yhdessä romaanissa sukupolvien ketjureaktioita kovemmin koskettaa ajanymmärryksen joustavuus ja kokemusten kerrostumat. Se vie minut valitsemaan voittajan: Emma Puikkosen Musta peili. Mutta ei valinta helppo ollut.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

30 heinäkuun, 2021 · 9:05 am

Kesäni 2021 kulttuurikohteita

Koronarajoitteisen kevään perään myös kesä eteni varovaisesti. En ole suurissa joukoissa samoillut, pikemmin yksin metsässä tai turvavälein muutamassa näyttelyssä. Tässä poimintoja kokemistani kulttuurikohteista.

•

Tampereella Vapriikin hienon koskiympäristön lisäksi nautin itse museon Ritarit-näyttelystä. Ajattelin etukäteen, että sielläpä haarniskat kolisevat tyhjyyttään, ja totisesti haarniskoja näin, mutta taidokkaasti koottu ja ripustettu näyttely saikin ihastumaan käsityöosaamiseen. Ja tietysti myös historiakatsaukseen.

Kannattaa käydä myös Tampereen taidemuseossa (vuoden nuori taiteilija Joel Slotte) ja Sara Hildenin museossa (Kari Vehosalo). Silloin voi ihmetellä kahden taidemaalarin pikkutarkkaa sivellinjälkeä. Lisäksi kummankin teoksissa on sellaista nyrjähtäneisyyttä, etteivät teokset pikavilkaisulla avaudu. 

•

Tampereen lähiseutujen maanteiden varrella voi katsella kumpuilevia metsämaisemia sekä matkalla Sastamalaan että vastakkaiseen suuntaan Mänttään. Kohteita niillä seuduin riittää useaan reissuun.

Sastamalassa on pieni ja sympaattinen kirjallisuusmuseo, ja sitä ennen voi tehdä lisälenkin Laukon kartanoon. Kartanolla kehotan pistäytymään lounasaikaan. Ainakin minä nautin herkullisista noutopöytäsalaateista ennen kuin tutustuin kartanon taidenäyttelyihin. (Ja myönnän: maistoin laukonpeuraa.) Ihastuin pariin Eeva Peuran maalaukseen, mutta päähuomion vei Heikki Marilan juhlanäyttely. Marilan töiden paksut maalikerrokset rouhentavat maalauspintaa, ja silloin variaatiot perinteisistä asetelmista tuottavat ihan omalaisen vaikutelman. Muutakin kiinnostavaa kartanon näyttelyistä ja maisemista löytyy.

Mäntässä keskityin vain Gösta-museoon. Sinne on sankoin joukoin valunut porukkaa Banksy-näyttelyyn, joten kannattaa buukata liput etukäteen. En ihmettele suosiota, sillä Banksyn työt ovat helposti lähestyttäviä, siis salaperäinen graffiti-iskijä osaa hommansa. Kalliomaalausten perintö vaikuttaa jossain mantelitumaakkeessa, sillä simppelit kuvat kolahtavat. Pidän yksinkertaisista vaikutuskeinoista, joita Banksy käyttää: sanoma on selvä, mielipide välittyy. Ja vielä: Banksy-tila on hienosti rakennettu. (Haaveilen, että taiteilija pistäytyy inkognito Mäntässä ja vetäisee kesäillan hämärtyessä Göstan seinään statementtinsa.)

Yllätin itseni vaikuttumalla Göstan muista näyttelyistä. Totean senkin, että ne sopivat totisesti Banksyn kylkeen, sillä sekä Jani Leinosen tilateos Totuus – The Truth että Santeri Tuorin Posing time -valokuva- ja videoteokset eivät hiivistele sanomaansa. Hienoja! Minä, joka yleensä kyllästyn videoteoksiin parissa sekunnissa, olisin voinut tuijotella Tuorin töitä loputtomiin. Suosittelen myös Göstan perusnäyttelyä: mainio kokonaiskatsaus vanhaan taiteeseen.

Kannattaa kääntyä Mäntän maantieltä ja jaloitella Juupajoen Rotkossa. Parin kilometrin metsälenkki virkistää, ja niin tekevät myös reitin varren peikkomaiset yllätykset. Kenkien ystävät eivät voi ohittaa rotkon reunan kenkämuseota, joka on viehättävän kotikutoinen.

•

En ole ainoa, joka on Tampereen ja Helsingin välissä poikennut Hattulassa. Pyhän Ristin kirkossa olen tänä(kin) kesänä käynyt kahdesti. Toisella kerralla vein sinne hollantilaiset vieraat (kyllä, koronatestaukset ja karanteenit on hoidettu tunnollisesti) ihmettelemään pohjoista kirkkotaidetta. Mutta kesän ensimmäinen vierailukerta oli spesiaali: Anneli Kanto ja vakio-opas Vilppu Vuori esittelivät kirkkoa yhdessä. Tuplaturinat valottivat katolista kuvastoa ja Kannon Rottien pyhimys –romaania inspiroinutta ympäristöä.

Hämeenlinnassa voipi viivähtää myös linnassa. Jykevä monumentti esiintyy sekin Kannon romaanissa. Linnassa on myös Nick Ervinckin modernia 3D-tulostustaidetta.

•

Helsingissä pakenin ylikuumentunutta keliä Kansallismuseon viileyteen. Sain rauhoittavan elämyksen: museossa seikkaili vain muutama muu. Uusittu näyttely Toista maata on teemoitettu kiinnostavasti, interaktiivisuutta on lisätty ja oheisteksteissä kuuluu moderni klangi. Pidin kovasti näkemästäni myös Esihistoria-näyttelyssä (vain esineistön löytöpaikkojen soisin olevan tarkasti informoitu). Lisäksi: yllätin itseni nielemässä kyyneleitä iho kananlihalla pienessä tilassa, johon on tiivistetty suomalaisten sotakokemukset toisessa maailmansodassa.

Tutustuin Helsingissä myös Päivälehden museon näyttelyyn Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa. Siellä saa lukea 1900-luvun vaihteen kulttuuripiirien tiedon tuonpuoleisista kokemuksista. Ja kyllä, kesän kassamagneetti eli Repin-näyttely on vielä katsastamatta. Ja tämäkin: kesäloma loppuu justiinsa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Lifestyle, Taide

Avainsanat: , , , , , , , , ,

27 heinäkuun, 2021 · 7:46 am

Esoteerisuutta ja kuvittelua kesään kahden kirjan hengessä

Päivälehden museon näyttely Uuden ja salaperäisen edessä – kirjailijat ja esoteria modernisoituvassa Suomessa esittelee kirjailijoiden kiinnostusta salattuun tietoon. Kaikki hörhöilyyn epäilevästi suhtautuvat saavat mojovan tietoiskun, miten 1800-loppupuolen kultturikerma innostui esoteriasta ja sai virikkeitä tuotantoonsa. Näyttely sopii minun kesääni, sillä olen eri suunnista sivunnut esoteriaa.

Ei, kuuma kesä ei ole päätäni pehmittänyt, vaan kyllä minua aidosti kiinnostaa se, miten ihmisyyteen kuuluu kiinnostus salattuun, todellisuuden tuonpuoleiseen ja kaikkeen käsittämättömään. Myös kuvittelun voima on alati innostava. Siksi katsaus kahteen kirjaan, jossa nämä aihelmat näkyvät: Pirkko Kotirinnan elämäkertaseikkailu Hilma af Klintin arvoitus (Tammi 2021) ja tutkimuksen kovaa ydintä valottava kirja Kuvittelu ja uskonto (SKS 2020).

Pirkko Kotirinta: Hilma af Klintin arvoitus

Pirkko Kotirinnan tietokirja yhdistää sekä omakohtaista että tutkimuskohteesta kerättyjä tietoja. Kirjoittaja kuvailee matkojaan, haastatteluja ja löydöksien tuottamia ajatuksia sinä kuin tutkimustietoakin. Näin syntyy kokonaiskuva Hilma af Klintin elämästä ja taiteilijuudesta ja siitä, miten Kotirinta on kirjan koonnut.

Taiteilija Hilma af Klint (1862 – 1944) maalasi alkutuotannossaan ”tavallisia” tauluja, mutta vuodesta 1906 hän tallensi abstrakteja näkyjä henkioppaansa ohjauksessa. Syntyi satojen teosten tuotanto, joka on ollut esillä vasta kolmisenkymmentä vuotta. Hätkähdyttävintä on se, että af Klintin teokset olivat muotokieleltään edellä aikaansa, joten niiden tulisi muuttaa taidehistorian faktoja abstraktin taiteen pioneereista.

”Hilma af Klint näki jotakin, mistä ei suurimalla osalla aikalaisista ollut aavistustakaan, ja maalasi näyt kankaalle. Toisista ulottuvuuksista saamiaan viestejä hän tulkitsi kirjoituksissaan koko pitkän elämänsä aikuiset vuosikymmenet – vastoinkäymisistä piittaamatta ja omaista visioihinsa täydellisesti uskoen.”

Esoteria ei ollut vieras asia 1800-loppupuoliskon taidepiireissä, mutta harva uppoutui sen syöverehin kuten ruotsalainen af Klint. Kotirinta taustoittaa erinomaisesti tuon ajan virtauksia ja ajatusmaailmaa, samoin sitä, miten vähitellen alkoi löytyä taiteilijan jälkeensä jättämiä teoksia ja muistikirjoja. Hän seuraa taiteilijaa tutkineiden jalanjälkiä, joista monet yllättäen löytyvät Suomesta.

Välillä työlästyin toistoon, mutta onhan kirjassa paljon kerrassaan kiehtovaa. Samalla heräävät elämään omat muistot WA-museon Hilma af Klint -näyttelystä parikymmentä vuotta sitten, kun taivastelin maalausten värejä ja muotoja. Omaperäsyys vaikuttaa aina.

•

Pirkko Kotirinta

Hilma af Klintin arvoitus. Taiteilija henkien, tieteen ja luonnon maailmassa

Tammi 2021

tietokirja

244 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

”Voiko kuvittelua analysoida tietona?” Näin kysyy kirja Kuvittelu ja uskonto, jossa on johdannon ja epilogin lisäksi yhdeksän artikkelia kuvittelusta. Tutkijat käsittelevät kuvittelun teorioita eri näkökulmin ja aihein: tekstejä on myyttirunoudesta ja keskiajan kuvittelusta siinä kuin pyhiinvaelluksista, horrossaarnoista ja nykyshamanismistakin.

Kirja tekee pioneerityötä, sillä aiemmin ei ole ilmestynyt suomalaista kuvittelun teorioihin keskittyvää teosta. Kokonaisuus on monitieteellinen – myös monipuolinen. Rehellisyyden nimissä: hellehöttöpääni ei saanut ihan kaikkea irti pätevistä tutkimusteksteistä. Siksi sanon sanasen vain kahdesta artikkelista, jotka kytkeytyvät muihin lähiajan kirjakokemuksiin.

•

Tiina Mahlamäki on valinnut kirjailija Kersti Bergrothin esimerkiksi artikkeliin ”Kuvittelu esoteerisuuden ja taiteen tekniikkana”. Mahlamäki käsittelee antroposofista kuvittelua Bergrothin romaanissa Urbans väg (1919).

Rudolf Steiner oli Bergrothille suuri vaikuttaja – kuten myös Hilma af Klintille. Esoteerisuutta ja antroposofista aatemaailmaa Mahlamäki valottaa havainnollisesti. Samoin teksti välittää Steinerin käsityksiä vertauskuvallisista mielikuvista ja henkisistä harjoitteista, myös taidekäsitystä: ”Antroposofiassa taiteelliselle luovuudelle annetaan henkinen merkitys ja tehtävä. Taiteilija ei luo tyhjästä vaan välittää reaalimaailmaan henkisen maailman totuuksia.”

Mahlamäki tuo artikkeliin kiinnostavasti kaksi erilaista lukukokemustaan samasta Bergrothin romaanista. Aivan eri asioita nousee esille Urbans väg -teoksesta feministisestä ja antroposofian huomioon ottavasta lukutavasta. Mahlamäen tutkimusotteeseen on kuulunut myös etnografia ja osin autoetnografia, muun muassa matkoja Bergrothin jalanjäljissä ja luovaa kirjoittamista. Minua jääkin kutkuttamaan, mitä muuta niistä voisi blogin lisäksi syntyä, kun tutkimustavoitteet eivät ole velvoittamassa.

•

Kevääni romaaniriemastuttaja on ollut kuvittelumestari Anneli Kannon Rottien pyhimys, joka kertoo Hattulan keskiaikaisen kirkon maalareista. Pääsin heinäkuun alussa kirkon esittelykierrokselle, jossa kirkosta oli kertomassa vakio-oppaan Vilppu Vuoren lisäksi Anneli Kanto.

Pyhän Ristin kirkon sadoista kuvista löytyvät Aatami ja Eeva, jotka peittävät intiimialueitaan vihtanipuin. Tähän kuvaan liittyykin Aila Viholaisen artikkelin otsikko: ”Kultainen vuori ja saunavihta”, jossa käsitellään keskiaikaista kuvittelua ja tutkijoita kuvittelijoina. Viholainen tarttuu keskiaikatutkimuksen uudelleenlukuun ja teologiseen kuvitteluun.

Minua kiinnostaa kuvan merkitys kuvittelussa. Kirjoittaja analysoi seitsemän kuvaa, ja yksi niistä on maalaus Hattulan kirkon seinältä. Onko kuvan puska vihta vai tradition jatke aiemmista vastaavista kuvituksista Euroopassa? Viholainen todistaa tradition puolesta. Se on uskottavaa. Kaipa silti 1500-luvun hattulalaiset kuvien katsojat kuvittelivat pöheiköt omasta elämästään tutuiksi vihdoiksi kuten minäkin 500 vuotta myöhemmin.

•

Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia

Toimittaneet Aila Viholainen, Jaana Kouri, Tiina Mahlamäki

Tietolipas 264

SKS 2020

350 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Tietokirja

Avainsanat: , , ,

6 toukokuun, 2021 · 6:44 am

Äitienpäiväksi äideistä ja äidittömistä

Valikoin kevään kirjoista kahdeksan erityylisen romaanin otannan, joissa äitiydellä on merkitystä. Se voi olla (liiallista) läsnäoloa tai (täydellistä) poissaoloa. Sen merkitystä ei voi kuitenkaan ohittaa.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Jos haluat tosielämäpohjaisen romaanin taide-elämän varjoista, Suruttomat on sellainen. Se kertoo Tyko Sallisen vallankäytöstä ensimmäisen vaimonsa ja kahden tyttärensä elämässä. Romaanin yksi teema on äitiyden riistäminen.

Koko Hubara: Bechi

Bechi-romaania voi lukea kolmen sukupolven naisten ketjuna, jossa äitien suhtautuminen tyttäriinsä herättää vastareaktiot: näennäinen välinpitämättömyys yliomistautumisen, omistautuminen vastustushalun. Tuntuu heti väkivallalta pelkistää suhteet noin, sillä romaanin monisyisyys ei saa siten oikeutta. Runsaiden teemojen tiivis romaani on kuitenkin myös romaani äitiydestä.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Käväistäänpä 1500-luvun alussa ja kirkon maalausprojektissa. Sen sivujuonteena voi tarkastella päähenkilöä, Pelliinaa: voi pohtia äidittömyyden merkitystä hänen kohtaloonsa. Lisäksi herkullisia naissivuhenkilöitä voi katsahtaa sillä silmällä, mitä ratkaisuja he tekevät äiteinä saadakseen lapsilleen isän.

Paula Noronen: Lomille lompsis

Tarja Kulho on viihdehahmo, jolla on varmat ja suorat mielipiteet. Tällä kertaa hän lomailee Räkkärimarketin lomakylässä. Hienoinen huoli on tyttärestä, mutta äidistä etääntyvän pojan poissaolo todella kalvaa Tarja-äitiä. Siksi Tarja alkaa videoida elämänohjeita pojalleen. Niiden litteraatiosta saa lukija nauttia – pojasta en ole ihan varma.

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Äiti huutaa poissaoloaan, kun yksin jäänyt isä yrittää luotsata poikaansa ja tytärtään aikuisuuteen. Siitä tulee melkoista räpiköintiä ihmissuhteiden arvaamattomuudessa. Siitä tulee lukijalle hauskaa, ja tekee se kipeääkin. Mainio perhekuvaus, jonka omintakeinen tyyli puree.

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneet alkaa äidin kuolemasta, mutta tunnetustihan sitä ennen eletään. Romaani käsittelee paljon veljeyttä ja veljistä etääntymistä aikatasoja vaihdellen: on kohtalokas kesä lapsuuden lopussa ja on äidin tuhkan levitys. Siinä välissä tapahtuu elämä ja se, miten tämän kirjan äiti vaikuttaa lapsiinsa.

Karin Smirnoff: Lähdin veljen luo

Lähdin veljen luo sisältää tukuittain ihmisiä kuormittavia asioita, eli romaani on täynnä arktista hysteriaa. Siitä huolimatta, siis kaikkien kauheuksien ohella, romaani vetää vääjäämättömästi puoleensa. Yhtenä teemana voi miettiä äitiyttä, sellaista äitiyttä, joka katsoo ohi, tai sellaista, joka on viety.

Elizabeth Strout: Olive, taas

Järeä nimihenkilö tokaisee asiat paikoilleen ja herättää ympäristössä reaktioita pyyhältäessään paikalle. Ohittaa häntä ei voi, hänellä on vankkumaton paikka yhteisöissään. Kaiken päälle on todettava, että äitinä hän ei ole kummoinen (Oliven omaa ilmaisua lainaten; hän käyttää kanssaihmisistään ”ei kummoinen”-luonnehdintaa). Vai onko? Olive ei ole vain yhdenlainen, hänen ihmisenkaltainen ristiriitaisuutensa lumoaa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , , , , , ,

16 maaliskuun, 2021 · 8:46 am

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kesällä 2020 kävin kaksi kertaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Sinne vetivät toistuvasti maalaukset, jotka peittävät Hämeen vanhimman kirkon seinät ja katon. Pohdin, ketkä ovat ne maalanneet, millaista elämää maalarit ovat 1500-luvun alussa viettäneet ja mitä ovat maalatessaan miettineet. Joten aivan kuin tilaustyönä on Anneli Kanto kirjoittanut romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021), jossa puetaan kirkkokäyntieni aatokset sanoiksi:

”Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyisivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.”

Noin kertoo Pelliina, sattuman oikusta kirkkoa maalaamaan päätynyt paikallinen nuori nainen. Tarinasta poimin päällimmäiseksi Kannon ratkaisun nostaa yhteisön eristämä, lapsenomainen Pelliina-tyttönainen oleelliseksi osaseksi yhden kesän kirkkomaalausprojektia. Kanto tavoittaa Pelliinan äänen, ajatusten ja tunteiden rytmin, jossa kaikuvat tausta, kasvuolot ja elinehdot sekä kirjanmittainen kasvu.

Pelliina kertoo minämuodossa, muita henkilöitä kirja seuraa kolmannen persoonan kerronnalla, mutta kyllä sekin keino auttaa tunkeutumaan yksilöihin aatoksineen, käytöksineen ja toimineen. Tärkeää väkeä kirjassa ovat maalarit Martinus ja Andreas, heidän apupoikansa Vilppu, kirkkoisäntä Klementti ja kirkkoherra Herckepaeus. Myös läheisen Hämeen linnan valtias rouvineen liittyvät tapahtumiin.

Tästä joukosta irtoaa ainesta täyteläiseen historialliseen fiktioon. Faktoja Kanto käyttää vakuuttavana ajankuvataustana. Historiankirjoissa ei ole säilynyt kirkkomaalaireiden henkilöllisyys, joten fiktiolle avautuvat ihmisenmentävät aukot.

•

Olen jo Kannon romaaneissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli ihastunut siihen, miten henkilökuvaus joustaa koskettavuudesta komiikkaan. Etenkin onnistuneena pidän kerrontatapaa, jossa välkkyvät moninaiset sävyt inhimillisistä heikkouksista. Usein henkilö itse ei ymmärrä omaa ominaislaatuaan, mutta lukija saa hykerrellä havaintoja ja tehdä tulkintoja. Rottien pyhimyksessä esimerkiksi seuraan herkullista Hattulan kirkon hallintohenkilöiden valtataistelua ja maalareiden keskinäistä kilpailua. Joiltain henkilöiltä löytyvät kaikki perisynnit, toisilta vähemmän.

Houkutus olisi noukkia juonikoukkuja, henkilökuvaussävyjä, näytteitä maalaisyhteisön nokkimisjärjestyksestä sekä sukupuoliroolien ansoja ja murtumia. Hillitsen itseni. Lukijalle jääköön siten herkkupaloja napsittavaksi. Kerronnan runsaus ja sanomisen tavan mehevyys takaavat maisteltavaa.

•

Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle. Taiteen tekeminen tilaustyönä sisältää ristiriidan: taiteilija toteuttaa omaa näkemystään samalla, kun hän yrittää täyttää tilaajan vaateet. Kanto sivuaa myös taitelijoiden tapoja suhtautua kritiikkiin. Nämä kuuluvat romaanin ajattomaan tematiikkaan.

Kuvataiteen ominaislaatu kiteytyy: ”Kuvasta lukee hetkessä sen, mitä sanoilla pitäisi selittää monta kirjoitettua sivua ja lukea hitaasti.” Ja katsojan kokemukseen: ”Isäntä Klementti mietti mielessään, miten kummassa maalarit osasivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin.”

Siirryn siten 1500-luvun ajankuvaan, jossa kuvallisuus ei kuulu todellisuuteen. Romaanissa upeasti kerrotaan siitä, miten kirkkomaalauksiin yhdistetään Raamatun ja pyhimyslegendojen kuvastoa lähikylän ihmisten arkielämästä tuttuun kuten vihdat peittämään Aatamin ja Eevan alapäätä tai Aatami lapioimassa. Lisäksi poimin kirjasta hienoja hetkiä tilanteista, joissa taiteilijat ovat kuvatessaan sellaista, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Tai katsojat katsomassa ennenäkemätöntä.

”Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.”

Edellisen sitaatin ”kuva”-sanan tilalle voi mallata myös sanan ”teksti”. Ainakin Kanto taitaa vetävän pinnan ja sen alaiset tasot. Komeimmillaan Rottien pyhimys näyttäytyy minulle kohdissa, joissa kuvaillaan maalarien työtä ja heidän ajatuksiaan työstään. Se syvenee koko ajan romaanin edetessä.

”Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne on katsottaviksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä.”
”Viimeiseksi piti maalata oviaukon yläpuolelle punaisella värillä vertauskuva joka kertoo että hyvä ja paha taistelevat sielussamme joka hetki. – – Niskalenkin vetoa hän [Andreas] puhahteli se oli hänen mielestään kaukaa haettu kevytmielinen vertauskuva eikä kukaan käsitä että siinä hyvä ja paha kilpaa vetävät.”
”- – Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva. – – Pelliina kiipesi telineille ja luonnosteli hiilellä kattoon sulavalinjaisen koiran ja peuraa muistuttavan yksisarvisen sekä neitsyen, joka ojentaa molemmat kätensä suojelemaan syliinsä loikkaavaa yksisarvista.”
”Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.”

•

Mistä kirja on saanut nimensä? Pelliina päätyy maalaamaan jyrsijöiden ympäröimän Pyhän Kalkukylan, joka vastaa hänen mielentilaansa ja maailmankuvaansa: ”Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle, nihdeille ja kirkkoherran hirveille sanoille ja elävältä hautaamiselle ja linnan kellarityrmille. Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä.” Yksi romaanin tärkeimpiä teemoja on hyvän ja pahan taistelu jokaisessa.

Rottien pyhimys alkaa pohjustellen ja saa vauhtia, kun kirkon maalaustyö toden teolla käynnistyy. Samalla kun kirkkokuvien maalien hehkuvia värejä sekoitetaan ja levitetään kalkkiseiniin, pääsee myös Kannon kerronta loistamaan. Nautin, siirryn vuosisatoja taaksepäin, elän mukana luomistyössä ja ihmisten perisynneissä. Koen henkilöiden nahoissa onnettomuuksia ja ohimeneviä onnenhetkiä. Haistan, maistan ja näen.

Hätkähdän, miten hienosti loppu sitoo alun – ajan sekä yhden ihmisen katseen ja kokemuksen suhteellisuuden. Vaikutun.

•

Anneli Kanto

Rottien pyhimys

Gummerus 2021

romaani

257 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa (, koska en malttanut odottaa kovakantista kirjaa).

P. S. Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkon maalauksista bloginsa videossa: tässä.

15 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 huhtikuun, 2020 · 6:16 am

Anneli Kanto: Piru, kreivi, noita ja näyttelijä

On pääsiäisviikko korona-aikaan. Kirjastot ovat kiinni, eikä verkkokirjapalveluista löydy kaikkia vanhahkoja, kiinnostavia kirjoja. Kyllä hätä keinot keksii: antikvariaatit toimivat netissä. Niinpä parin päivän sisällä tilauksesta saapuu postilähetyksenä ihan koskemattomalta näyttävä kirja. Postikulut rokottavat kirjan hintaa enemmän, mutta nyt minulla on pääsiäiseen sopivaa luettavaa, on noitia ja piruja!

”Ainakin järkevät ihmiset voivat lukea, miten olen elänyt ja ottaa opikseen.”

Olen historiallisen romaanin ystävä, enkä ymmärrä, miksi Anneli Kannon esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä (Gummerus 2007) odotutti minua yli kymmenen vuotta. Parempi järkevöityä lukemaan sitä myöhään kuin ei milloinkaan. Romaanihan on riemastuttava!

wp-1586684018486.jpg

Romaani sijoittuu 1600-luvulle, jolloin Petrus Brahe pistää pystyyn Auran akatemian. Samoihin aikoihin on käynnissä uskon ja järjen kamppailu, jossa taikausko usein voittaa: noituutta nähdään siellä ja täällä. Noitaepäilyt vievät käräjille, tyrmään ja kuolemantuomioon.

Tästä lähtökohdasta ponnistaa kirjan kertoja, Laurentius Petrus Bircalensis. Tai pohjimmiltaan nimeltään Reeti Reetinpoika, jonka oppi ajaa ojaan. Tarkoitan, että Tammerkosken kylän köyhä poika pääsee Braahen ansiosta kouluun Turkuun, mutta sössii lupaavan uran salatieteilyyn, lähtee pakoreissulle epämääräisen teatteriseurueen jäsenenä ja solmi sopimuksen pirun kanssa.

”Mutta nyt kun kanansulallani piirrän nämä rivit, alan miettiä, voiko minun ja tovereideni elämästä oppia mitään. Kyllä mekin tiesimme mutta silti teimme juuri niin typerästi kuin meitä halutti. Tai teimme sen, mikä näytti viisaalta ja järkevältä mutta olikin myöhemmin villitystä ja hulluutta, jota oli aihetta katua.”

”Muistelemisesta ei ole iloa. Siitä seuraa pelkkää tuskaa, häpeää ja sielun autiutta.”

Noin kokee kertoja, lukija päinvastoin. Säästän herkulliset tapahtumakulut ja mehukkaat henkilöt kullekin lukijalle. Pysähdyn vain hetkeksi kertojaan. Tämä Laurentius heruttaa minulta hymähdyksen ja naurahduksen useaan otteeseen. Omasta erinomaisuudestaan varma omaelämäkerturi asettelee asiat siten, ettei lukija voi ohittaa kertojan naurettavaa yksioikoisuutta, omaneduntavoittelua ja kaunaisuutta. Kertoja yrittää kertoa asiat omalta kannaltaan parhain päin, mutta ovelasti lukijalle tarjoutuu kurkistusaukkoja siihen, miltä asioiden tila on todellisuudessa näyttänyt.

Ihastelen Kannon kerrontataitoa ja silmää ilottelulle. Paikoitellen minusta myös tuntuu, että kerronta iskee silmää veijaritarinoille ja waltariaaniselle tyylille tuottaa historiallista fiktiota. Lisäksi siinä on jotain sellaista idätystä, mikä röyhähtää kasvuun Kannon romaanissa Pyöveli.

Tarinan moninaiset käänteet pysyvät kasassa. Kanto hallitsee ajankuvan, se kunnioittaa aikakauden dokumentteja, ja kirjassa sulautuvat autenttisuus ja fiktion mahdollisuudet loihtia elämys. Piru, kreivi, noita ja näyttelijä viihdyttää ja todistaa ihmisen häilyväisyydestä ennen  –  ja nyt.

”Edes vanhat asiat eivät ole enää selviä. Kuuntelen keskustelua päässäni, annan kuvien siirtyillä silmissäni ja nenäni läpi virtaavat myriadit tuoksut, mutta pelkään, ettei asioiden merkitys ollut kuitenkaan se, minkä luulin niillä olevan. Ehkä kaikki kävi aivan toisin kuin luulin, mutta en tiedä miten.”

– –

Anneli Kanto
Piru, kreivi, noita ja näyttelijä
Gummerus 2007
romaani
443 sivua.
Ostin kirjan antikvariaatista.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 huhtikuun, 2020 · 6:00 am

Anneli Kanto: Kirjoittamassa

Anneli Kanto avaa kirjan kirjoittamisen ja kirjaelämän vaiheita kirjassaan Kirjoittamassa (Reuna 2020). Kirja on mutkaton ja konkreettinen, ja mainiosti siinä yhdistyvät opasluonteisuus ja omakohtaisuus. Lähtökohta on, ettei kirjoittamattakaan voi olla.

”Kirjoittaminen on joskus keveää ja sujuvaa, joskus tikkuista ponnistelua. Aina se on syvästi tyydyttävää niin kuin vaikeasta asiasta selviytyminen on.”

Kirjan lukijaystävällisyys näkyy mielekkäässä lukujaksottelussa, lyhyissä luvuissa ja lähestymistavassa. Etenkin innostun Kannon tavasta pysyä maan pinnalla. Hän vertaa kirjoittamisen vaiheita usein ja nasevasti muihin elämänilmiöihin.

”Teinin kanssa vanhempien on vain jaksettava hankalat vuodet ja toivottava parempaa. Käsikirjoituksen kanssa on jaksettava ja kirjoitettava romaani loppuun asti.”

Kirjan vaiheet ideasta oikolukuun ja valmiin kirjan vastaanottoon Kanto valaisee tyyliin, jossa suoruus ja huumori avittavat tämän kirjan lukijaa nauttimaan prosessista ja Kannon sujuvasta tekstistä. Kirjailijalle itselleen oman tekstin pyörittäminen ei ole aina nautittavaa mutta palkitsevaa.

”Oma kokemukseni on, että luovuus syntyy suorittamisesta. Ensin on painettava persettä penkkiin ja kirjoitettava, vaikka ei lainkaan huvittaisi ja vaikka teksti tuntuisi typerältä. Kun muutaman tunnin istuu, puurtaa ja suorittaa, alkaakin lämmetä, teksti alkaa juosta, kanavat alitajuntaan aukenevat, mielikuvitus vetreytyy ja tunnit katoavat. Eli pääseekin luovuuden, flown, tilaan.”

Suhteellisuudentaju säilyy kirjassa kaiken aikaa. Kirjoittamistapoja on monenlaisia, ja Kanto lainaa välillä muita kirjoittamiskirjoja ja kirjailijakollegoita. Ote on kannustava ja vertaistuellinen. Kanto korostaakin kirjoittajakollegoiden merkitystä, mutta myös sitä, miten omasta työkyvystä täytyy pitää huolta.

Kirjassa on käytännön vinkkejä esiintymisistä, haastatteluista ja apurahoista. Pääasiana pidän kuitenkin pohdintoja. Kirjan neljäs luku ”Versiosta versioon” purkaa hienosti hirmuista prosessia. Ihastelen, miten selkeästi Kanto esimerkiksi avaa Shakespeare-esimerkillä käsitteet aihe, teema, juoni ja tarina.

wp-1585830586105.jpg

Mielikseni maistelen Kirjoittamassa-kirjan makupaloja Kannon omasta tuotannosta. Olen romaanien Veriruusut, Pyöveli ja Lahtarit vankkumaton fani. Siksi nautin erityisesti elävistä esimerkeistä aineistotyöstä ja romaaneihin vaikuttaneista esineistä, paikoista ja elämyksistä. Ja ilahduttaahan sekin, että kirjassa on kirjablogeista oma luku, jossa kirjailija välittää arvostuksensa bloggaajien ilmaisesta talkootyöstä lukemisen puolesta.

Kirjoittamassa rohkaisee kirjoittajia ja avaa lukijoille kaikkea sitä, mitä piilee kirjan ympärillä. Tästä kirjasta välittyvät taito, kokemus ja elämys. Kanto tunnustaa oikeutetusti, ettei ole keinoja paljastaa kaikkea kirjoittamisesta. Ei myöskään kaikesta, mitä kirjoihin kätkeytyy, esimerkiksi teemojen teemaa.

”Sekä historiallisissa romaaneissani että lastenkirjoissani on teemojen alla salainen teema, jonka olen kaivanut esiin mutta jota en kenellekään paljasta. Kun tiedän sen itse, teema tihkuu kirjoittamiseeni. Hyvällä tavalla, uskon.”

Uskon.

– –
Anneli Kanto
Kirjoittamassa
Reuna 2020
tietokirja
199 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

13 marraskuun, 2018 · 8:17 am

Anneli Kanto: Ihan pähkinöinä

Ymmärrän erittäin hyvin, että kansalaissodan raskaiden kohtaloiden matkasaarnaaja Anneli Kanto haluaa välillä irrotella viihdehenkisesti. Vaikuttavat romaanit Veriruusut ja Lahtarit ovat kuljettaneet häntä parissa sadassa keskustelutilaisuudessa vuosittain. Näin ymmärsin kirjamessujen haastattelussa.

Anneli Kannon uutuusromaanissa Ihan pähkinöinä (Karisto 2018) viisikymppinen töölöläinen viestintävastaava joutuu moninaisten olosuhteiden pakosta pistäytymään kotiseudullaan Pohjanmaalla.

”Olin lähtenyt sieltä maailmankaikkeuden mustasta aukosta ja pimeyden ytimestä kolmisenkymmentä vuotta sitten ja hyvä niin. Kävin Pohjanmaalla äitiä ja siskoa tapaamassa kerran vuodessa, yleensä joulunpyhinä, mikä ei ollut ainoastaan mukavuusalueeni ulkopuolella vaan myös sietokykyni rajoilla.”

Koska teini-ikäinen siskontytär ja vanha äitimuori tarvitsevat huoltajan, Mirjamin visiitti kotipuolessa venyy. Asiaan osaltaan vaikuttavat, että työ ja asunto pääkaupungissa häviävät. Elämä menee uusiksi.

20181028_083700.jpg

Romaanin alkupuoli naurattaa ketterän kielen keinoin, lisäksi päähenkilön hapan elämänasenne huvittaa. Minäkertoja-Mirjamin tapa pilkata pomokaksikkoa kirvoittaa sellaiseen nimitysleikkiin, jotta vallan! Ihan alku riemastuttaa myös muuten, esimerkiksi Mirjami esittelee persoonansa ulosteiden kautta (kyllä!), siirtyy sitten samaan aihepiiriin suhteessa lapsuudenperheeseen. Niin paljastuu, että Mirjami on tyyppi, joka ei niin sanotusti näe malkaa omassa silmässään. Kirjan minäkertoja rehvastelee itsekkäästi.

Kirjassa käsitellään myös suuria menetyksiä, rahapulaa, sairauksia, pakolaisasiaa, turvapaikanhakuhuolia, vastuuta toisista ja ennen kaikkea rakastamisen vaikeutta – tai oikeastaan haavoittuvuuden hyväksymistä. Yksi iso aihe on se, mitä virkaa viisikymppisillä naisilla on tässä yhteiskunnassa, kun oman alan työmarkkinoilla kääntyy selkä ja edessä on ”vain” hoivatyötä, yleensä palkatta.

Aihelmia on lopulta aika runsaasti. Railakkuus väistyy muiden tunnelmien tieltä, ja loppupuoli kesyyntyy kerronnan ja asetelmien kannalta alkuun verrattuna. Viihdyin silti, sillä jos kirja on Kannolle välipala, on se sitä myös minulle tanakoiden ja vakavien lukuromaaninen välissä. Jos haluaa Kannon romaanin rinnalle roimaa viihderomaanihenkilön mustaamista, kannattaa tarttua Henriikka Tavin Tellervoon.

Olen kuullut Kannon kuvaavan kirjaansa bitch litiksi, ja ihan syystä, sillä päähenkilö on aika kotka naiseksi, joskin jonkinlaiseksi kyyhkyläiseksi hän itsensä sittemmin munii. Tietääkseni maailmalla kuvataan myös turkey litiksi viihderomaaneja, joissa keski-ikäiset ja varttuneemmat naisihmiset etsivät onneaan.

Ihan pähkinöinä ei mielestäni ole tälle romaanille osuvin nimivalinta, minusta sille sopisi (kaikella rakkaudella Mirjamia kohtaan) ”Kurppa kuttulassa”, mutta myönnän: ei se järin myyvä olisi. Nimestä viis, huvituin.

– –

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Karisto 2018
viihderomaani
235 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

29 lokakuun, 2017 · 8:01 pm

Kirjamessut 29.10.2017

Talviaikaan taittuminen ei tuntunut missään, kun säntäilin sunnuntaitungoksessa kirjakansan kanssa. Seuraavassa muutama sunnuntaihetki.

Arkistoista fiktioon

arkistoistaVenla Hiidensalo haastatteli Katja Kalliota ja Anna Kortelaista historiaan sijoittuvien romaanien taustatyöstä. Anna Kortelainen rakastaa ilmapiiriä, jossa häntä ympäröi tutkijoiden hiljainen työ. Kalliolle arkistotyö on pakollinen paha:
– Musta tuntuu, että olen arkistossa epätoivoinen hönkäilijä. En ole tutkija vaan valehtelija eli fiktion kirjoittaja. Kun luin Yön kantaja -romaanin päähenkilön Amandan esikuvahenkilön potilasraportteja, löysin keskellä terveystietoja merkinnän potilaan väittämästä kuumailmapallolennoista. Koin, että potilaaseen suhtauduttiin siten, että hän on sekä hullu että arvoton. Kirjoitusprosessiani tuli tärkeimmäksi se, että Amanda on arvokas. Haaveeni oli, että paperipinoni – romaanini – tekisi arvokkaaksi  arkistopapereiden henkilön, johon ei potilastietojen perusteella uskottu millään tavoin. Olen ilahtunut, miten kirjablogit kirjoittavat Amandasta arvokkaana henkilönä.

Mikä sai tutkijan ryhtymään romaanikirjailijaksi? Anna Kortelainen heittäytyi fragmenttien äärelle:
– Ensimmäinen romaanini viipurilaistaustaisesta isoisästä perustui vain pieniin faktakatkelmiin, koska hänestä ei ollut arkistoja, enkä koskaan ole häntä tavannut. Katkokset, jotka puuttuvat, muuttuvat romaaniksi.

Historiasta

En saanut tarpeeksi historian käsittelystä romaaneissa. En myöskään Anneli Kannosta (ks. lukupiiripostaukseni). Anna Kortelainen johdatteli juttelua oivaltavasti Lahtareiden henkilögalleriaan, moniäänisyyteen, kieleen ja koskettavuuteen. Haastattelijan innostus siivitti keskustelua.

Baba Lybeck haastatteli Petri Tammista kirjasta Suomen historia. Suomalaisuus askarrutti.
–  Kun Linnan Koskela sanoo, että ollaan kuin ellun kanat, niin ei todellakaan olla, vaan hoidetaan vain niitä asiallisia asioita. Suomalaisuus on joko-tai-kulttuuria, keskustelukulttuurikin heijastaa sitä. Tuntuu siltä, että olisi aika antaa välillä armoa itselle. Rentous ei ole vaarallista.

Tammisen romaanin jopa mielenosoituksellisen arkisesti käsitelty kansakunnan historia perustuu yli 500 haastatteluun.
– Kirjanteon aikana ihmiset muuttuivat minulle tarinoiksi. Minua keskusteluissa kiinnosti, mitä ihmisille jää historian tapahtumista mieleen. Muistumat ovat alkeishiukkasia, hioutuneita muistoja.

Petri Tammisen oma lempitarina Suomen historiassa on Etyk-muisto. Siinä merkittävintä ovat pienet yhteyden hetket. Niin elämässäkin. Lukekaa.

Esikoiskirjakisa

Tänä vuonna on ilmestynyt parisataa esikoista. On siinä sivuja, joista seuloa valioita. Kymmenestä parhausehdokkaasta olen lukenut kolme.
Silja Kejonen: Vihkilumen talo (runoja, postaus tässä)
Ari Räty: Syyskuun viimeinen (jännitysromaani, postaus tässä)
Tuuli Salminen: Surulintu (romaani, postaus tässä)

Muut ehdokkaat ovat:
Olavi Koistinen: Mies joka laski miljardiin (novelleja), Heikki Kännö: Mehiläistie (romaani), Ossi Nyman: Röyhkeys (romaani), Maaria Oikarinen: Lucian silmät (romaani), Marjo Katriina Saarinen: Kerrottu huone (romaani), Annastiina Storm: Me täytytään valosta (romaani) ja Pauli Tapio: Varpuset ja aika (runoja).

esikoiset

Kiinnostavaa on se, että ehdokkaista moni on pienien kustantamoiden kirjailijoita. Ei ole yllätys, että työttömyyskeskustelupankin räjäyttänyt Röyhkeys on mukana. Kirjallisuus ja sen takana oleva todellisuus saavat puhuttaa.

Seurasin osan esikoispalkintotilaisuudesta. Haastattelut eivät oikein nousseet lentoon, joten lähdin kotiin  – lukemaan. Siitä kirjamessuissa perimmältään on kysymys: lukuinnon virittämisestä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjamessut, Tapahtuma

Avainsanat: , , , , , ,

29 lokakuun, 2017 · 12:48 pm

Anneli Kanto: Lahtarit. Kirjamessut 2017, lukupiiri

Kirjamessujen lukupiirit mahdollistavat rauhallisen yhteyden kirjaan ja kirjailjaan. Auditorion hämäriin asettunut kirjaharrastaja välttää muun messuhälinän ja pääsee keskittymään ja osallistumaan kirjakeskusteluun.

lukupiiri_aloitus

Sunnuntaiaamun lukupiirissä Salla Pulli esitteli Anneli Kannon ja sisällissotaromaanin Lahtarit (Gummerus 2017). Naistoimittajat ry:n lukupiiri johti keskustelua. Keskustelu välillä luiskahti osallistujien omiin muistoihin ja havaintoihin muusta kuin Kannon kirjasta, ja siitä syystä olisin toivonut lisää tilaa kirjailijalle. Onneksi joukosta erottuivat kultajyvät kirjan ja kerronnan ominaislaadusta sekä aiheen käsittelytavasta.

Kuva sysäsi kirjaan

Tampereen Vapriikin 1918-näyttelyssä Anneli Kanto näki valokuvan, jonka sotilasjoukosta hän tunnisti isoisänsä. Kanto ryhtyi miettimään isoisänsä kokemuksia. Lisäksi häntä vaivasi se, ettei valkoisten puolelta ole paljon fiktiota.
– Romaanin Hermanni on mun paappa, tai se, jollaiseksi hänet kuvittelin. Sain romaanin sopivasti tehtyä Suomi 100 -vuoteen, koska aiempi kirjaidea piti vaihtaa, sen aiheen kuuluisasta naisvangista oli varannut dokumentintekijä.

Lapsena Kantoa eivät pelottavan isoisän sotajutut kiinnostaneet. Paappa kyllä kertoi Messukylän taisteluista.
– Se puhui, että tapuliin sijoitettu kivääri, kuolemankukko kylvi tuhoa. Paappa sanoi, että ”oitis ne pantihin seinälle, Sinisaloja ne oli kummatkin”. Muistan niiden puheiden järkyttäneen.

Naistoimittajien lukupiirin pohdinnoista poimittua

Päivi Istala aloitti lukupiirin esittelemällä kirjaa. Hän painotti, että Lahtarit on tärkeä kirja. Muotoratkaisu on onnistunut. Vaasasta Viipuriin edetään kronologisesti, ja siitä kerrotaan monin äänin.
– Lahtareiden murretta ihailen, se vie mukanaan. Hieno taito on saada henkilöt puhumaan. Nerokas ratkaisu on se, että kertojat vaihtuvat mutta pysytään samassa kontekstissa.

Istala luki pienen katkelman Hermannin osuudesta, jossa nuori mies kuvaa kotikontuja ja jokimaisemaa. Anneli Kanto kertoi, että Kyröjoki on yksi kirjan symboleista: joki joka virtaa ja vie, tapahtui mitä tapahtui.

Lukupiiriläiset nostivat kirjasta keskeisiä asioita. Kirjan henkilöillä ei ollut vaihtoehtoja, eikä sodan jälkeen ollut voittajia, vaan kokemusten jälkeen seurasi tyhjyys, ankaruus vaieta vaikeista kokemuksista. Kirja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, vaikka tavallaan aihe on tuttu. Romaani virittää etsimään lisätietoja 100 vuoden takaisesta sodasta. Kaikki olivat kirjasta vaikuttuneita.

Miten kirjailija selviää raskaista aiheista?

Lahtarit kuvaa järkyttävästi sitä, miten sattumanvaraisuus ja eriarvoisuus vaikuttavat ihmisiin. Lukupiiriläinen kysyi:
– Tämä kirja on asioiltaan kauhea ja siinä on silti ihmeellinen asia, että se on niin hienosti kirjoitettu. Miten olet Anneli itse selvinnyt kirjan teosta?
– Ahdistuin kyllä, eli kirjan kirjoittamisen jälkeen oli vähän sotineen olo eikä uskoni ihmiskuntaan vahvistunut. Mutta kyllä siitä toivuin. Veriruusuista minut arkeen palautti murrosikäisen lapseni kanssa eläminen, vaikka samalla todella surin Veriruusujen tyttöjen kohtaloa.
– Lahtarit siis ahdisti ja sitä kirjoittaessani mietin, miten pienistä maalaispojista tulee parissa kuukaudessa tappajia. Kun elintasoerot leviävät ja lisäksi tulee vihapuheet ja hirveä tietämättömyys, huhumylly – silloin on matala kynnys hirveyksiin.

100 vuotta sisällissodasta

Lahtarit on ajankohtainen, koska sisällissodan satavuotismerkkipaalu saavutetaan keväällä. Kanto tähdensi, että taistelut kestivät oikeastaan vain alle kaksi kuukautta
– Näin lyhyt sota ja me yhä perataan sitä.

Keskustelun aikana tuotiin esille se, että Kannon sisällissotaromaanit kuvaavat merkittävästi sitä, miten ihminen lähtökohtaisesti ei ole hyvä tai paha, vaan sitä, miten ihminen pystyy sekä hyvään että pahaan. Keskustelun aikana viitattiin useasti Lahtareiden sisarteokseen Veriruusut, joka kertoo tehdaspaikkakuntien naisista sisällissodassa. Romaanien pohjavirtaan liittyen Kanto siteerasi Aleksis Kiveä:
– Yks enkeli, yks perkele sielussani elää. Ihmisessä vaikuttavat kummatkin.

Niin Lahtareissakin – hienosti kerrottuna. Yleisö on toiveikas, että Lahtarit tulee nimitetyksi Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

lukupiiri

 

– –
Kirjamessut, lukupiirit: lisäinfoa tässä.

Anneli Kanto keskustelee Lahtarit-romaanista sunnuntaina lisäksi klo 13.00 Eino Leino -lavalla.

Postaukseni Lahtareista tässä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut, Romaani, Tapahtuma

Avainsanat: