Avainsana-arkisto: Reijo Mäki

Kun romaania markkinoidaan kansilehdellä sanoin ”uskomattoman hauska kirja”, lainaan sen ilman muutta luettavaksi: Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (suom. Sanna Manninen, Bazar 2012). Viisikymppinen turvallisuushakuinen tekstityöläismies saa kenkää malmöläisestä viestintäyrityksestä ja päätyy Intiaan, uuden elämän alkuun.

Tarina  ei ollut  järin hauska, ja uskomatonta oli lähinnä se, millaista huttua teos tarjosi. Juonivetoinen viihdekirja on toisaalta hellyttävä. Minäkertoja tuskailee painoaan, hermoilee mahdollisuuksiaan suhdemarkkinoilla ja ihastuu. Eipä tämä eroa naisten viihteestä – hauskaa sinänsä.

Ruotsalaisen ja intialaisen kulttuurin kohtaamisesta saisi enemmänkin irti. Intialainen positiivinen liioittelevuus ja pohjoismainen tönkkö rehellisyys törmäävät välistä. Tarinassa pyöritään varakkaiden intialaisten piireissä, hiukan juttu heilahtaa slummien ja lapsiorjatehtaiden siimeksen puolelle. Kepeyden ja yksioikoisuuksien välissä kaipasin kulttuurikriittesempää otetta, vaikka ymmärrän tyylilajin rajat. Päähenkilön tuskastunut ex-vaimo jakoi tunteeni ja sai vastauksen:
”Etkö tosiaankaan pysty parempaan? Kun tyttöjä abortoidaan ja murhataan Intiassa vain siksi, ettei heitä pidetä yhtä arvokkaina kuin poikia! Kirjoita siitä, ukko!”
”Pidä kuule kolonialistiset ennakkoluulosi omana tietonasi, akka!”

Bergstrandin kirjaa jonkin aikaa luettuani päättelin, että kirja on miehille suunnattua Chick Litiä, siis ilmiselvää Dude Litiä. Luulin olevani omaperäinen lajityypin nimeäjä, mutta varmuuden vuoksi tein nettihaun. Sieltähän sitä löytyi, määrittelyjä ja kuvauksia, esimerkiksi : ”Dude Lit is like Chick Lit, but for guys who hate to read.” Toisaalta lukuvinkkilistauksissa lajiin mahtuvat Faulkner, Hesse ja Murakami siinä kuin Nick Hornby. Lisäksi löytyi mielenkiintoinen ABCnewsin julkaisema artikkeli, jossa ennakoidaan juonivetoisen testosteronisen äijäproosan myräkkää tuleville e-kirjakentille.

Olen lähiaikoina lukenut Reijo Mäen kirjat Mustasiipi ja Sheriffi, nekin mielestäni ovat  äijä(kevyt)proosan edustajia. Ruotsalaisverrokki ei ollut dekkari, ja siinä herra kävi kampaajalla, manikyyrissä ja huolehti habituksestaan. Vares ei kuulu metroseksuaalisiin kaippareihin, mutta  Dude Litin tapaan juoni etenee sutjakkaasti ja helppolukuisesti, ja miesnäkökulmasta ratkotaan eteen osuvia ongelmia.

Vares-tarinoissa on keski-ikäisten kaljoittelijoiden läpänheittoa, vain piirun verran yläkoulun välitunneilta jalostuneena. Naiskuva on yhä melkoisen alkeellinen.  Mäen miehille kyllä kelpaisi kunnollinen kotilieden lämmittäjä, mutta kypsymättömät kaverit eivät saavuta parinmuodostustavoitteita, usein tähtäävätkin hetken huumaan,  ja joskus tosissaan suhteeseen pyrittyään on herkään tunne-elämään vedelty syviä viiltohaavoja.

Amerkoissa fiktion lukijoista ja kirjojen hankkijoista vain kolmasosa on miehiä. Siihen saumaan yritetään iskeä tietoisella äijäkirjallisuudella. Naiset eivät ole niin kranttuja, heille käy pimujen, äijien ja sukupuolineutraaalinomainen kirjallisuus. Luokitellaan vaan: lajista viis, kun  sisältö, kiinnostavuus ja vaikuttavuus ratkaisevat.