Avainsana-arkisto: Laura Manninen

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Oletko kuullut varoituksen: jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Oletko uskonut? Harva uskoo. Sitä ei usko Laura, joka treffaa komean, huomaavaisen, ympäristön lumoavan Mikon. Hän ei halua tunnistaa selviä varoittavia merkkejä.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja halusin uskoa. Miksi piti tapahtua näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen? Halusin pitää unelmani ja antaa lounatuulen tanssittaa tulevaisuuteen, jossa en olisi yksin enää koskaan, halusin ryppyyntyä ja painua kumaraan ja harmaantua rinta rinnan, varata vierekkäiset uurnapaikat hautuumaalta ja kuolla käsi kädessä. Ja niin minä uskon mitä hän sanoi.

Laura Mannisen romaani Kaikki anteeksi (WSOY 2018) kertoo suhdetarinan, jossa unelmien mies osoittautuu mieleltään epävakaaksi ja väkivaltaiseksi. Valitettavasti tarinan aihe ei ole harvinainen. Vaan kerrotaanko se tavallisesti? Vastausta jännittäen tartuin kirjaan: hmm, josko kirja on kömpelösti kerrottu, kiusallisesti kirjailijan omakohtainen itsehoitoterapiaromaani. Ei. Temppu on se, miten se tehdään, ja Manninen tekee sen hyvin.

Mikko oli vauhko eläin ja minä olin eläintenkesyttäjä.

Minäkertoja-Laura kertoo seikkaperäisesti suhteen kehittymisen, alkuajan hurahduksen ja hälytysmerkkien ohittamisen. Koska kerronta ylittää tavanomaisen, siihen jää koukkuun. Hieman välillä kohottelen kulmiani runsaille ”kuin”-vertauksille, mutta monesti ne ovat tuoreita ja syventävät sisältöä. Muutenkin kuvaus välittää elävästi tunteet ja tilanteet, etenkin säämetaforat ovat osuvia.

Koska heti kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että perhehelvettiä on tulossa, virittäytyy tekstiin kuin hyytävään kauhutarinaan. Ja kauhutarina tämä on. Se on samalla varoitus- ja selviytymistarina. Ja on se sukutarinakin, sillä taustalla viriää epäily, että mummi, itsenäiseltä ja omaehtoiselta vaikuttanut mummi, onkin elänyt isoisän murjomana, siis lapsenlapsilleen aina empaattisen isoisän pahoinpitelemänä. Sukupolviin viittaa myös uusperheasetelma, sillä myös Mikon lapset oppivat väkivaltaan ja vähintään sen ilmapuntareiksi. Ja niin käy lisäksi viattomalle luontokappaleelle, Sopu-koiralle.

Kaikki anteeksi

Sanoma on selvä: koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu. Ja sattuu. Ja miten hengenvaarallisuus hiipii kotiin hiljaa ja varmasti.

Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä vain ja minä ymmärsin mitä vain.

Romaanissa on hyytäviä kohtia. Esimerkiksi se, kun kirjassa ensimmäisen kerran viedään Mikon harhaiseen mieleen tai ensimmäiseen väkivallan uhkaa tihkuvaan riitaan. Yhteiskunnan suojarakenteet eivät vakuuta, mikä lisää kertojan turvattomuuden tunnetta. Pelastautuminen on vaikea prosessi, siitä kirja todistaa. Siinä ovat pelissä unelmat, toiveet, rakkaus – ja oma mielenterveys ja henki.

Loppua kohti romaani muuttuu opetustarinaksi, mutta perustelluin syin. Kertoja haluaa tehdä perheväkivallan näkyväksi, jotta sen uhrille tuottama häpeä pyyhitään pois ja sen myötä uhrit vähenevät. Tärkeä asia.

– –

Laura Manninen
Kaikki anteeksi
WSOY 2018
romaani
BookBeatin äänikirja, n. 9 t, lukijana Sanna Majuri
eKirja 183 sivua.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani