Avainsana-arkisto: Laura Manninen

Sitten tapasin pehmeän miehen (Otava 2020) luokittuu viihderomaaniksi. Ainekset ovat tutut: keski-ikäinen nainen muistelee kumppanihistoriaansa. Hauskasti mukana on muutakin, joten Laura Manninen on kirjoittanut kepeänkipeän kirjan kesäkauteen.

Pidän rakenteesta, joka antaa odottaa, lämpiääkö vanha suhde vai vahvistuuko Marjaanan itsellisyys. Sykäyksittäin kertoja kertoo nykyhetkestä, miten asia etenee, mutta valtaosa tekstistä keskittyy muisteluun. Ja miesmuistoja on:

”Pidän miehistä, tästä ja monesta muustakin, ja miehet pitävät minusta, ainakin aluksi. Eivät tietenkään kaikki mutta monet, melko monet. Miehet, jotka arvostavat vahvoja ja itsenäisiä naisia, sillä sellainen minä olen.”

Sitaattiin kätkeytyy itseironian ripaus: itsenäisyys on usein niin ja näin, sillä lukijana saan sellaisen käsityksen, että monet miehet marisevat Marjaanan ripustautumisesta. Ja siinähän minäkerronnan muikeus taas punnitaan: kerronnassa melkein kaikki näyttäytyy vain kertojan kannalta. Ystävän ja terapeutin repliikit välillä vähän päästävät näkemään kertoja toisin silmin.

Hauskaa sanomisen tapaa löydän tavasta, jolla jo etukäteen epäonnistumaan tuomituista suhteista Marjaana kertoo jälkiviisaana. Koomisia kohtaamisia tapahtuu nimettömien seuralaisten kanssa, tai siis Marjaana nimeää tavallaan, esimerkiksi huvittavia monomaanikkoja ovat urheileva mies, kalastava mies ja kirjaileva mies. Ensi tapaamiset, seksitavat ja suhteen hiipuminen purkautuvat eloisin tilannekuvauksin.

Sarjaseurusteleva Marjaana ei peittele omia naurettavuuksiaan, eikä tarvitse paljonkaan rapsutella pintaa, kun pinnan alta paljastuu vähemmän naurettavaa: yksinäisyys, jota seksi ja seurustelu sitoutumiskammoisten kanssa jotenkin lievittävät.

”Sopivia oli niin monia ja niin eri tavoin, ja samalla jokainen heistä oli jollakin tavalla sopimaton, enkä minä ymmärrä ihmisiä, jotka etsivät jatkuvasti sitä oikeaa, koska sopivia on niin useita, enemmän kuin ikinä ehtii kokea ja siinä sen kaiken surullisuus piilee.”

Se oikeako ei ole Marjaanan tähtäimessä? Mukavaa, että kirja jättää asiantilan kutkuttamaan. Pidän pikanteista yksityiskohdista, joita ei selitetä puhki, muun muassa kertojan asioita kotiväessä sekä tilanteita keikoilla tai musiikin kuuntelussa (kas kun ei kirjassa ole soittolistaa). Välillä selittelyä on runsaasti makuuni, mutta sanailu ja hupityyli viihdyttävät.

– –

Laura Manninen
Sitten tapasin pehmeän miehen
Otava 2020
romaani
236 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Oletko kuullut varoituksen: jos joku asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Oletko uskonut? Harva uskoo. Sitä ei usko Laura, joka treffaa komean, huomaavaisen, ympäristön lumoavan Mikon. Hän ei halua tunnistaa selviä varoittavia merkkejä.

Mikko katsoi minua vesikarpaloita ripsissään ja halusin uskoa. Miksi piti tapahtua näin outoa, kun olin vihdoin löytänyt onnen? Halusin pitää unelmani ja antaa lounatuulen tanssittaa tulevaisuuteen, jossa en olisi yksin enää koskaan, halusin ryppyyntyä ja painua kumaraan ja harmaantua rinta rinnan, varata vierekkäiset uurnapaikat hautuumaalta ja kuolla käsi kädessä. Ja niin minä uskon mitä hän sanoi.

Laura Mannisen romaani Kaikki anteeksi (WSOY 2018) kertoo suhdetarinan, jossa unelmien mies osoittautuu mieleltään epävakaaksi ja väkivaltaiseksi. Valitettavasti tarinan aihe ei ole harvinainen. Vaan kerrotaanko se tavallisesti? Vastausta jännittäen tartuin kirjaan: hmm, josko kirja on kömpelösti kerrottu, kiusallisesti kirjailijan omakohtainen itsehoitoterapiaromaani. Ei. Temppu on se, miten se tehdään, ja Manninen tekee sen hyvin.

Mikko oli vauhko eläin ja minä olin eläintenkesyttäjä.

Minäkertoja-Laura kertoo seikkaperäisesti suhteen kehittymisen, alkuajan hurahduksen ja hälytysmerkkien ohittamisen. Koska kerronta ylittää tavanomaisen, siihen jää koukkuun. Hieman välillä kohottelen kulmiani runsaille ”kuin”-vertauksille, mutta monesti ne ovat tuoreita ja syventävät sisältöä. Muutenkin kuvaus välittää elävästi tunteet ja tilanteet, etenkin säämetaforat ovat osuvia.

Koska heti kirjan alussa lukijalle paljastetaan, että perhehelvettiä on tulossa, virittäytyy tekstiin kuin hyytävään kauhutarinaan. Ja kauhutarina tämä on. Se on samalla varoitus- ja selviytymistarina. Ja on se sukutarinakin, sillä taustalla viriää epäily, että mummi, itsenäiseltä ja omaehtoiselta vaikuttanut mummi, onkin elänyt isoisän murjomana, siis lapsenlapsilleen aina empaattisen isoisän pahoinpitelemänä. Sukupolviin viittaa myös uusperheasetelma, sillä myös Mikon lapset oppivat väkivaltaan ja vähintään sen ilmapuntareiksi. Ja niin käy lisäksi viattomalle luontokappaleelle, Sopu-koiralle.

Sanoma on selvä: koskaan ei voi arvata, mitä perheissä todella tapahtuu. Ja sattuu. Ja miten hengenvaarallisuus hiipii kotiin hiljaa ja varmasti.

Silloin syntyi perusta sairaalle kuviolle, jossa Mikko saattoi tehdä mitä vain ja minä ymmärsin mitä vain.

Romaanissa on hyytäviä kohtia. Esimerkiksi se, kun kirjassa ensimmäisen kerran viedään Mikon harhaiseen mieleen tai ensimmäiseen väkivallan uhkaa tihkuvaan riitaan. Yhteiskunnan suojarakenteet eivät vakuuta, mikä lisää kertojan turvattomuuden tunnetta. Pelastautuminen on vaikea prosessi, siitä kirja todistaa. Siinä ovat pelissä unelmat, toiveet, rakkaus – ja oma mielenterveys ja henki.

Loppua kohti romaani muuttuu opetustarinaksi, mutta perustelluin syin. Kertoja haluaa tehdä perheväkivallan näkyväksi, jotta sen uhrille tuottama häpeä pyyhitään pois ja sen myötä uhrit vähenevät. Tärkeä asia.

– –

Laura Manninen
Kaikki anteeksi
WSOY 2018
romaani
BookBeatin äänikirja, n. 9 t, lukijana Sanna Majuri
eKirja 183 sivua.