Avainsana-arkisto: Dolores Redondo

Dolores Redondo: Tämän kaiken minä annan sinulle

Heti kärkeen tunnustan, että espanjalaiset saippuasarjat heläyttelevät minussa piileviä melodraamakieliä. Siksi La SeñoraSodan aikaOmmelten välinen aika (kirja myös), VelvetKeskustytöt ja Francon aika ovat viime vuosina varastaneet vapaa-aikaani. Niissä on tolkuttomasti puhetta, vatvomista teoista ja sanoista, salaisuuksia, äkkikäänteitä, kökköyksiä, mukaansatempaavuutta ja häpeämättömiä epäloogisuuksia. Mitä enemmän juonenmutkissa on ajankuvaa ja yhteiskunnallisuutta, sitä kiihkeämmin sydämeni sarjalle sykkii.

Mietintäni espanjalaisesta tv-hömpästä liittyy Dolores Redondon romaaniin Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus 2018). Näen sen sieluni silmin tv-sarjana, jossa on tiuhaa puhetta, veivaamista saman asian ympärillä, suuria tunteita, arvoituksia, yhtäkkisiä käänteitä, synkkien epäilyksien tummia varjoja, kapeasti hahmoteltuja pahiksia mutta myös moniulotteisia hahmoja ja tunnelmallisia tilanteita. Romaani siis innostaa dramatisoimaan.

Aiemmin olen lukenut Redondon baskilaissarjasta kaksi osaa (1 ja 2). Kolmas osa jäi lukematta, sillä yksioikoisuudet torppasivat innostukseni kiinnostavista juoni- ja henkilökuljetuksista huolimatta. Sen sijaan Tämän kaiken minä annan sinulle -järkäle pitää otteessaan – hetkelliseti siellä täällä horjahtelen, mutta kaatua olen vasta ihan lopussa. Vaaran tunteen vallassa en erityisesti elä, mutta kirja toimii hyvin kesäjännityksenä, sillä siitä pongahtaa salaisuus toisensa perään.

20180623_074124.jpg


Aiempien kirjojen Baskimaan sijasta liikutaan Galiciassa, Iberian niemimaan luoteiskolkassa. Elämyksellisiä hetkiä koen tuoksuvassa gardeniapuutarhassa ja jyrkillä viininviljelypenkereillä. Vaikutun ajatuksesta lipua joella, jonka vedenpinnan alla lepää seitsemän kylää. Redondo saa eläväksi monia tilanteita ja tuokioita.

”Hän avasi peilipöydän laatikot yksinkerrallaan ja totesi niiden olevan tyhjiä. Valtavassa vaatekaapissa roikkuivat puuhenkareissa siististi silitettyinä ne muutamat paidat, jotka Álvaro oli pakanut mukaansa. Ne heiluivat vaateripustimissa eksyneinä ja tuo pieni liike teki niistä vähän aikaa häiritsevän elollisia. Hänen teki mieli koskettaa niitä, hyväillä pehmeää kangasta etsiäkseen sormenpäillään tuntumaa niiden haltijasta.”

Romaanin tapahtumat käynnistyvät siitä, että kirjailija Manuel saa tiedon, että hänen aviomiehensä Álvaro on kuollut auto-onnettomuudessa Ribeira Sacran viinialueella. Manuelin järkytys on monikertainen, sillä Álvaron piti olla liikematkalla Barcelonassa. Manuelille paljastuu vieras Álvaro: menneisyys ja aatelissuku, jotka ovat sakeanaan synkkyyksiä. Kaiken lisäksi Manuel perii markiisiksi paljastuneelta mieheltään valtaisat tilukset.

Juoni jolkuttaa toistoista huolimatta hyvää hölkkätahtia. Lähden Manuelin hätäännykseen mukaan: Mitä kaikkea kuolleesta rakkaasta selviää? Onko hän kaiken lisäksi murhaaja? Onko hänet murhattu? Pikanttia lisää selvittelyyn tuovat poliisiluutnantti Noguiera ja pappi Lucas, jotka avittavat Manuelia tonkimistyössä. Lisäksi taustalla vaikuttaa säätykuilu. Kirjassa puretaan epäoikeudenmukaisia etuisuuksia:

 Manuel punnitsi hetken poliisin sanoja yrittäen ymmärtää, mistä oli kyse.

”Tarkoitatte siis…”
”Tarkoitan siis sitä, että aikojen alusta yhteiskunta on jakautunut kahtia: kovaosaisiin, jotka raatavat koko ikänsä perse ruvella onnettomasta eläkkeestä haaveillen, sekä hyväosaisiin maanomistajiin, jotka ovat repineet rikkautensa köyhien selkänahasta sukupolvista toiseen ja tekevät mitä huvittaa ilman että joutuisivat koskaan tilille mistään.”

Kovin syvälliseksi ei eriarvoisuuksissa ylletä, pikemminkin näytetään ökyaatelisten luonnevikoja. Homoseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja sivutaan, mutta kirjan ansioihin kuuluu se, että Manuelin ja Álvaron aviosuhde on selviö, ei selittelyjä kaipaava erikoisuus.

Kaipaisin henkilökuvaukseen syventymistä, vaikka Manuelista saan irti monenlaista kirjailijuudesta traagiseen lapsuuteen. Päähenkilön itsetutkiskelu ja mielialavaihtelut kantavat tarinaa. Monesti henkilöiden kohtaamistunnelmat välittyvät elävästi, ja joukossa on joitain hienoja tilannepysäytyksiä. Toimivilta tuntuvat hetket, kun oletuksia puretaan tai henkilöiden säröt ritisevät auki. Tunteissa möyritään, mikä ei minua espanjalaisdraama-aktiivina yllätä. Ymmärrän ja hyväksyn, välillä epäasiallisesti huvitun. Mieshenkilöiden itkunpyrskeiden keskeltä löydän yhdeltä naishenkilöltä sopivan sitaatin:

”Vai niin. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Miehet nyt ovat sellaisia, ylidramaattisia – -.”


Lopputulema: tempauduin ja tykästyin kirjaan, mutten ihan täysillä. Älä hyvä ihminen lue juttuni loppukappaletta, jos haluat säästyä viimeisten sivujen paljastukselta ja yhteen yksityiskohtaan liittyvältä törmäykseltäni. Näin ollen pysähdy tähän ja nauti ominpäin koko kirja loppukappaleineen.


Loppuluvusta rakentuu sovinnon ja uuden alun idylli. Huipentumaksi kohoaa Álvaron murha-autosta löytynyt navigaattori, jonka viimeinen määränpäämerkintä on ”koti”. Sinänsä liikuttavaa: Manuel saa viimeisen viestin haudan takaa miehensä sitoutumisesta heidän liittonsa. Voiko noin 700 sivun kirjakokemuksen sössiä viimeisen sivun yhdellä yksityiskohdalla? Lähimain. Ei hyvänen aika, ei kai kukaan voi tarvita navigaattoria kahden kodin välisellä reitillä, jota ajaa vähän väliä? Eihän? Terveisin yhteen nippelitietoon kompastunut lukija.

– –

Dolores Redondo
Tämän kaiken minä annan sinulle
suomentanut Sari Selander
Gummerus 2018
jännitysromaani
698 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Dolores Redondo: Luualttari

img_3223

Dolores Redondon Baskimaan murhissa on päästy toiseen osaan, ja kolmatta siinä jo voimallisesti pohjustetaan. Ensimmäinen osa Näkymätön vartija (Gummerus 2015) tutustutti rikosylikonstaapeli Amaia Salzariin ja toinen osa kertoo hänestä lisää: Luualttari (Gummerus 2016).

Sarjamurhaus jatkuu. On syytä epäillä pahuuden voimien ujuttautuvan yhä lähemmäs Amaia Salzaria ja hänen perhettään. Mielisairaan äidin aiheuttamat jälkijäristykset voimistuvat, vaikka sekopää on ollut vuosia pakkohoidossa. Koska Salzar on itse tullut juuri äidiksi, äitiysteema paineistaa ja pelottaa.

Kaikki tuntuu kietoutuvan kaikkeen ja etenkin päähenkilöön. Suhtaudun työlästyneesti dekkareihin, jossa rikosvyyhteen sekoitetaan etsivän privaattielämä, muuten sitä saa mielestäni surutta kuvata ja siten syventää henkilöhahmoja. Ehkä minua riepovat tosikkomaisuus ja superkytän ylimielisen oloinen erityisyys. Sitä korostetaan, ja niin myös kauneutta, laihuutta, sinnikkyyttä, terävyyttä, traagista taustaa ja yhä väijyvää uhkaa.

”Joskus henkilöillä, jotka ovat nähneet läheltä kuoleman, on tällaisia taipumuksia, mutta… Sinun kykysi on erilainen, ja se sinusta tekee erilaisen. Olet erityinen, sen minä olen aina tiennyt, mutta missä määrin, millä tavalla erityinen? Ole varovainen, Amaia. Niitä voimia, jotka sinua suojelevat, on yhtä paljon kuin niitä, jotka ovat vainonneet sinua.”

Olen jälleen kerran kirjan kanssa toisaalta-toisaalta-tilanteessa. Luualttarissa ärsyttävät samat asiat kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta kummasti 600 sivua tulee ahmittua. Yhä minua Redondon kirjassa kiehtovat baskilaiset uskomukset ja miljöö. Yliluonnolliset osuudet sopivat minusta jotenkin mystishohtoiseen baskilaisuuteen, enkä hätkähdä luontojumalattaren näyttäytymisiä tai muiden olentojen tai enteiden pistäytymisiä.

Luualttari

Pettynyt olen siihen, että uskomuspuolta ei syvennetä, sillä baskilaiseen kulttuuriin liittyvää luonnon- ja taikauskon aineksia voisi hyödyntää kunnolla. Harmikseni psykopaattitappajien ja -manipuloijien motiivit ovat hävettävän heppoisia. Paikallisväri ei niitä perustele, vaan paha ja hulluus on samaa sörsseliä kuin missä tahansa sarjamurhasaagassa: perusteellinen vinksahtaneisuus riittää. Ja loppujännityshuipennus on valitettavan arvattava.

Sananen vielä naisesta poliisipomona. Hyvin Redondo kuvaa tilannetta, jossa nainen joutuu koko ajan lunastamaan paikkansa äijäkollegoiden johtajana. Myös kamppailua äitiyden ja upottavan työn ristiriidassa valaistaan. Nyt nähdään naisnäkökulmasta, miten työpaikkaromanssin mahdollisuutta voi käsitellä. Ja Amaia on perheessä pistäytyvä työnarkomaani miestyyliin. Alati joustavan James-siipan Guggenheim-näyttelynkin rouva omiin hommiinsa paneutuen ohittaa ja painelee jahtaamaan sarjamurhaajaansa. Ja jatkaa sitä kolmanteen osaan. Tapaamisiin!

– – –
Dolores Redondo
Luualttari
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2016
dekkari
609 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

On ilo reissata kirjallisesti erilaisissa kulttuureissa. Taitaa olla Dolores Redondon Näkymätön vartija (suom. Sari Selander, Gummerus 2015) dekkariensivisiittini Baskimaahan. Vuoristoisen maaseudun jokilaaksossa tapahtuu murha. Vähitellen on syytä etsiä sarjamurhaajaa. Murhamenoihin liittyy rituaalin piirteitä, esimerkiksi paikallinen leivonnainen asetellaan teinityttöruumiiden strategiselle paikalle. Tapausta komennetaan selvittämään rikosylikonstaapeli Amaia Salazar miehistöineen. Amaian tehtävän hankaluutta lisää se, että hän joutuu palaamaan lapsuudenmaisemiinsa.

Näkymätön vartija -dekkarin juoni tempaa hyvin mukaan. Myös ympäristökuvaus tehoaa. Helmikuisen kelin värittämät joenpenkereet, vuorenrinteet ja metsiköt kuvaillaan houkuttelevasti. Kylänäkymien visuaalisuus viestittää tarkkoja mielikuvia. Ihmisten suhtautumisessa ympäristöönsä on yhä jämiä muinaisesta luonnonuskosta.

Ainoastaan sata tai korkeintaan sataviisikymmentä vuotta sitten olisi ollut todella harvinaista löytää joku, joka ei olisi uskonut noitiin, täkäläisiin sorgiñoihin ja belagileihin, basajauniin, tartaloon ja ennen kaikkea Mari-jumalattareen, henkeen, äitihahmoon, satojen ja karjan suojelijaan, joka saattoi halutessaan täyttää taivaan salamoilla ja pudottaa maahan raekuuroja, minkä seurauksena ihmiset joutuivat kitumaan pitkään nälissään.

Mainituista uskomusolennoista saadaan jopa joitain näköhavaintoja. Se tarjoaa tarinaan paikallis- ja erikoisväriä, joskin olisin kaivannut mytologiasta salakavalampaa pohjustusta ja ilmenemistä. Vaistot, ennusmerkit, tarotkortit ja uskomusolennot tyrkitään framille mutta lopulta melko pintapuolisesti. Kerronnaltaan Näkymätön vartija ei lajia uudista, välillä taannutaan luennoimaan. Käännöksen soisin olevan sujuvaa suomea, nyt on tekstissä hieman kiireen tuntua.Näkymätön vartija

Siirryn näin osastoon ”mutta”. Kovin kulunut on naispoliisin ja miestyökaverin jännitesuhde, samoin tuiki tuttua on päähenkilön henkilökohtaisen elämän kulminaatioiden ujuttaminen osaksi juonen kulkua. Tässä romaanissa pääpari ei ole eroaikeissa, päinvastoin Amaian mies on pikemminkin liian ihana. Pariskunnan kemiakohtaukset ovat melko makeilevia. Lapsettomuussuru ja häiriintynyt äitisuhde kuuluvat romaanin privaattiprobleemaosastoon. Minun makuuni äidin ja isosiskon kauhutyypit ovat liian äärimmäisiä, kaipaan muutakin syytä kuin vain sairaus tai selittämättömän kamala luonne. Summa summarum: romaanissa on paljon aineksia, ja jotkut niistä jäävät puolitiehen.

Mieltymyksieni pakottamana vertailuni osuu Fred Vargasin Adamsberg-dekkareihin, joissa hyödynnetään erilaisia keskieurooppalaisia mytologioita. Vargasin romaaneissa uskomusperinne lomittuu vinksahtaneeseen tarinankulkuun joustavasti, ja päämies-Adamsberg loistaa poikkeuspersoonana, luistavan kerronnan komiikkavire mukaan lukien. Vargas-Redondo -pelin tulos: 10 – 6.

Mutinat sikseen. Ahmin tämän uutuusdekkarin, eli juonivetoisena jännitysviihteenä se toimii. Sankarittaressa on synkän menneisyyden ja ammattipätevän nykyisyyden tehoa, kelpo päähenkilö siis, jokin erityishehku silti puuttuu, vaikka hän saakin karmean lapsuuden vuoksi kaikki sympatiani. Erikoissattuma on, että luin heti perään Gillian Flynnin Teräviä esineitä, jossa on samansorttiset lähtökohdat.

Olisin halunnut pitää Redondon dekkarista enemmän kuin pidin. Silti odotan Baskimaan murhien seuraavaa osaa, sillä kyllähän pitää saada selville, miten päähenkilön elämä etenee ja laakson varjoissa vaaniva vaara jatkuu. Ja haluan palata Amaian kanssa baskimetsään.

Tuo metsä tarjosi monenlaisia aistimuksia: siellä vierailijaa olivat vastassa ikiaikainen luonto, pyökkien ja kuusien takaa kantautuva mahtipontinen veden jylinä, Baztanjoen nouseva viileä raikkaus, satunnaiset eläinten ja maahan putoilevien lehtien äänet. Nuo syksyn lehdet verhosivat maata kuin suuri silkinpehmeä peitto ja välillä tuuli lennätti niitä mielensä mukaan kasaten niitä toisinaan keoiksi, jotka näyttivät keijukaisten pesäpaikoilta, toisinaan taas lamioiden kulkureiteiksi tarkoitetuilta maagisilta poluilta.


 

Dekkariviikon päätteeksi muutama kirjabloggaaja postaa samaan aikaan (14.6. klo 19.00) kokemuksensa Näkymätön vartija -jännäristä. Ainakin Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Hemulin kirjahyllyNenä kirjassa ja Lukutoukan ruokalista ovat mukana – katsopa heidän lukutunnelmansa.


 

Dolores Redondo
Näkymätön vartija
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2015
Baskimaan murhien ensimmäinen osa
469 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.Dekkariviikko_logo_260px (1)

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus