Heti kärkeen tunnustan, että espanjalaiset saippuasarjat heläyttelevät minussa piileviä melodraamakieliä. Siksi La Señora, Sodan aika, Ommelten välinen aika (kirja myös), Velvet, Keskustytöt ja Francon aika ovat viime vuosina varastaneet vapaa-aikaani. Niissä on tolkuttomasti puhetta, vatvomista teoista ja sanoista, salaisuuksia, äkkikäänteitä, kökköyksiä, mukaansatempaavuutta ja häpeämättömiä epäloogisuuksia. Mitä enemmän juonenmutkissa on ajankuvaa ja yhteiskunnallisuutta, sitä kiihkeämmin sydämeni sarjalle sykkii.
Mietintäni espanjalaisesta tv-hömpästä liittyy Dolores Redondon romaaniin Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus 2018). Näen sen sieluni silmin tv-sarjana, jossa on tiuhaa puhetta, veivaamista saman asian ympärillä, suuria tunteita, arvoituksia, yhtäkkisiä käänteitä, synkkien epäilyksien tummia varjoja, kapeasti hahmoteltuja pahiksia mutta myös moniulotteisia hahmoja ja tunnelmallisia tilanteita. Romaani siis innostaa dramatisoimaan.
Aiemmin olen lukenut Redondon baskilaissarjasta kaksi osaa (1 ja 2). Kolmas osa jäi lukematta, sillä yksioikoisuudet torppasivat innostukseni kiinnostavista juoni- ja henkilökuljetuksista huolimatta. Sen sijaan Tämän kaiken minä annan sinulle -järkäle pitää otteessaan – hetkelliseti siellä täällä horjahtelen, mutta kaatua olen vasta ihan lopussa. Vaaran tunteen vallassa en erityisesti elä, mutta kirja toimii hyvin kesäjännityksenä, sillä siitä pongahtaa salaisuus toisensa perään.
Aiempien kirjojen Baskimaan sijasta liikutaan Galiciassa, Iberian niemimaan luoteiskolkassa. Elämyksellisiä hetkiä koen tuoksuvassa gardeniapuutarhassa ja jyrkillä viininviljelypenkereillä. Vaikutun ajatuksesta lipua joella, jonka vedenpinnan alla lepää seitsemän kylää. Redondo saa eläväksi monia tilanteita ja tuokioita.
”Hän avasi peilipöydän laatikot yksinkerrallaan ja totesi niiden olevan tyhjiä. Valtavassa vaatekaapissa roikkuivat puuhenkareissa siististi silitettyinä ne muutamat paidat, jotka Álvaro oli pakanut mukaansa. Ne heiluivat vaateripustimissa eksyneinä ja tuo pieni liike teki niistä vähän aikaa häiritsevän elollisia. Hänen teki mieli koskettaa niitä, hyväillä pehmeää kangasta etsiäkseen sormenpäillään tuntumaa niiden haltijasta.”
Romaanin tapahtumat käynnistyvät siitä, että kirjailija Manuel saa tiedon, että hänen aviomiehensä Álvaro on kuollut auto-onnettomuudessa Ribeira Sacran viinialueella. Manuelin järkytys on monikertainen, sillä Álvaron piti olla liikematkalla Barcelonassa. Manuelille paljastuu vieras Álvaro: menneisyys ja aatelissuku, jotka ovat sakeanaan synkkyyksiä. Kaiken lisäksi Manuel perii markiisiksi paljastuneelta mieheltään valtaisat tilukset.
Juoni jolkuttaa toistoista huolimatta hyvää hölkkätahtia. Lähden Manuelin hätäännykseen mukaan: Mitä kaikkea kuolleesta rakkaasta selviää? Onko hän kaiken lisäksi murhaaja? Onko hänet murhattu? Pikanttia lisää selvittelyyn tuovat poliisiluutnantti Noguiera ja pappi Lucas, jotka avittavat Manuelia tonkimistyössä. Lisäksi taustalla vaikuttaa säätykuilu. Kirjassa puretaan epäoikeudenmukaisia etuisuuksia:
Manuel punnitsi hetken poliisin sanoja yrittäen ymmärtää, mistä oli kyse.
”Tarkoitatte siis…”
”Tarkoitan siis sitä, että aikojen alusta yhteiskunta on jakautunut kahtia: kovaosaisiin, jotka raatavat koko ikänsä perse ruvella onnettomasta eläkkeestä haaveillen, sekä hyväosaisiin maanomistajiin, jotka ovat repineet rikkautensa köyhien selkänahasta sukupolvista toiseen ja tekevät mitä huvittaa ilman että joutuisivat koskaan tilille mistään.”
Kovin syvälliseksi ei eriarvoisuuksissa ylletä, pikemminkin näytetään ökyaatelisten luonnevikoja. Homoseksuaalisuuteen liittyviä ennakkoluuloja sivutaan, mutta kirjan ansioihin kuuluu se, että Manuelin ja Álvaron aviosuhde on selviö, ei selittelyjä kaipaava erikoisuus.
Kaipaisin henkilökuvaukseen syventymistä, vaikka Manuelista saan irti monenlaista kirjailijuudesta traagiseen lapsuuteen. Päähenkilön itsetutkiskelu ja mielialavaihtelut kantavat tarinaa. Monesti henkilöiden kohtaamistunnelmat välittyvät elävästi, ja joukossa on joitain hienoja tilannepysäytyksiä. Toimivilta tuntuvat hetket, kun oletuksia puretaan tai henkilöiden säröt ritisevät auki. Tunteissa möyritään, mikä ei minua espanjalaisdraama-aktiivina yllätä. Ymmärrän ja hyväksyn, välillä epäasiallisesti huvitun. Mieshenkilöiden itkunpyrskeiden keskeltä löydän yhdeltä naishenkilöltä sopivan sitaatin:
”Vai niin. Ei sinun tarvitse olla huolissasi. Miehet nyt ovat sellaisia, ylidramaattisia – -.”
Lopputulema: tempauduin ja tykästyin kirjaan, mutten ihan täysillä. Älä hyvä ihminen lue juttuni loppukappaletta, jos haluat säästyä viimeisten sivujen paljastukselta ja yhteen yksityiskohtaan liittyvältä törmäykseltäni. Näin ollen pysähdy tähän ja nauti ominpäin koko kirja loppukappaleineen.
Loppuluvusta rakentuu sovinnon ja uuden alun idylli. Huipentumaksi kohoaa Álvaron murha-autosta löytynyt navigaattori, jonka viimeinen määränpäämerkintä on ”koti”. Sinänsä liikuttavaa: Manuel saa viimeisen viestin haudan takaa miehensä sitoutumisesta heidän liittonsa. Voiko noin 700 sivun kirjakokemuksen sössiä viimeisen sivun yhdellä yksityiskohdalla? Lähimain. Ei hyvänen aika, ei kai kukaan voi tarvita navigaattoria kahden kodin välisellä reitillä, jota ajaa vähän väliä? Eihän? Terveisin yhteen nippelitietoon kompastunut lukija.
– –
Dolores Redondo
Tämän kaiken minä annan sinulle
suomentanut Sari Selander
Gummerus 2018
jännitysromaani
698 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 