Avainsana-arkisto: Ebba Witt Brattström

Paketoin: vuoden 2018 Helsinki Litin kirjoja

Huomenna se alkaa – keväinen kirjafiesta Helsinki Lit 2018. Savoy-teatteriin saapuu mielenkiintoinen kooste kirjailijoita meiltä ja muualta. Idea parittaa kotimainen ja ulkomainen kirjailija keskustelemaan yleisön eteen on loistava. Kirjailijat keskenään valitsevat keskustelun teemat. Kirjamessujen kaltainen hälinä on kaukana, läsnä on itse kirjallisuus.

Yllätyn, miten monta Lit-kirjaa olen lukenut. Siksi paketoin ne koosteeksi päivää ennen h-hetkeä. Valitettavasti pääsen itse paikalle vain perjantaina, mutta luotan Yleen ja Arenaan. Niiden välityksellä olen aiemminkin ollut etänä mukana tapahtumassa.

Huomaan kirjailijavieraiden kirjojen sijoittuvan kolmeen pakettiin. Koska muusta ei kuuleman mukaan kannata kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta, ne sopivat pakettieni nimilapuiksi, mutta sitten on myös jotain siltä väliltä.

Kuolemasta

Moni Lit-kirja käsittelee kuolemaa tai kuolemista. Aikuisen lapsen kuolemaa käy läpi Naja Marie Aidtin omakohtainen kirja Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Se on fragmentaarinen, kirjallinen surumarssi.

Golnaz Hashemzadeh Bonden Olimme kerran kuvaa kuolemista ja sen odotuksessa vimmaista elämästä kiinni pitämistä. Kirjassa on myös muita aihelmia kuten maahanmuuttoon liittyviä.

Kim Leinen kirjasta Kuilu on moneksi, mutta käärin sen nyt kuolemakirjojen kanssa samaan pakettiin. Romaani alkaa Suomen sisällissodasta. Verinen lahtaaminen vaikuttaa peruuttamattomasti veljeksiin, joiten elämänvaiheet kirja käy läpi toiseen maailmansotaan asti.

Siltä väliltä

Samanta Schebelin Houreuni voisin sijoittaa edelliseen pakettiin, mutta pistän sen silti tähän. Olen jo aiemmin kuvaillut välitilakirjaa mini-Oneironiksi. Tiivis romaani on dystooppinen, ja sellaisia piirteitä on myös Johannes Anyurun kirjassa He hukkuvat äitiensä kyyneliin.

Anyurun romaani tekee minuun suuren vaikutuksen monitasoisuudellaan. Dystopia ei ole kaukaa haettu, siksi se hyytää. Siinä on erilainen vinkkeli maahanmuuttajiin Ruotisissa kuin Bonden Olimme kerran -romaanissa. Niitä on kiinnostava lukea rinnakkain.

Välimaaston pakettiin pistän myös Ilmar Taskan romaanin Pobeda 1946. Voisin sen toisaalta linkittää Leinen romaaniin sotimisen seurausten vuoksi. Pobedassa kuvataan toisen maailmansodan neukkuajan alun vaikutuksia virolaisiin sisaruksiin. Koskettavinta kirjassa on toisen siskon pienen pojan maailma.

Tästä paketista löytyy myös Morten Støksnesin Merikirja, jonka lukemisessa juutuin puoliväliin. Hukkasin pointin, miksi jahdata haita, joka haisee pahalta ja on syömäkelvoton. Ymmärrän toki, että kirja kertoo muustakin: paljon on kulttuurihistoriallisia linkityksiä erilaisiin meriaiheisiin. Ehkä kirjailijan keskustelu Juha Hurmeen kanssa saa minut lukemaan kirjan loppuun.

Rakkaudesta

Huomaan, etteivät Litin kirjat ole luonteeltaan erityisen valoisia, joten ei tästä paketista  onnellisia lemmentarinoita tursua. Kaikkiaan Helsinki Lit -kirjoissa on järeitä aiheita hienosti kuvattuina.

Melkoinen kirjapari on Domenico Starnonen ja Ebba Witt-Brattströmin avioliittoromaanit. Kummassakin käydään taistelua, jossa kaikki häviävät. Starnonen kirjan lukija voittaa minut lukijana puolelleen, sillä Solmut-romaani on rakenteeltaan monipuolinen, kerronnaltaan yllätyksiä tarjoava. Witt-Brattströmin Vuosisadan rakkaussota kuvaa asemasotaa, jossa pariskunta pysyy erillisissä poteroissa, vuosi vuodelta syvemmissä.

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on myös avioliittoromaani. Siinä kaikki ei ole, miltä näyttää, ja niinpä juoni-, aika- ja kertojatasojen vuorottelun keinoin rakkaudesta erottuu monenlaisia sävyjä. Eikä vain rakkaudesta. Sopisi tästä romaanista osa myös ”Kuolemasta”-pakettiin.


Kaikkia tapahtuman kirjoja en ole lukenut enkä tässä esitellyt. Helsinki Lit -kirjoissa riittää kyllä koettavaa kirjatapahtuman jälkeenkin. Siis huomenna kirjallisuusiltaan. Suosittelen.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Domenico Starnone: Solmut & sananen Vuosisadan rakkaussodasta

Domenico Starnonen perheromaani Solmut (WSOY 2018) tarkastelee perheensisäisiä valtarakenteita ja vallankäytön seurauksia vanhempien ja lasten elämässä. Aviokriisillä on monimutkiset syyt ja sitäkin kimurantimmat seuraukset. Solmuja siis piisaa.

Romaanin rakenne on minulle kirjan varsinainen juttu. Ensimmäinen osa koostuu jätetyn vaimon kirjeistä 1960-luvulla, ja keskimmäisessä osassa aviomies kuvaa seitsenkymppisen parin nykyhetkeä ja samalla mies katsoo menneeseen. Kolmas osa kuvaa pariskunnan kahden aikuisen lapsen muutaman tunnin tapaamista vanhempien kodissa, kun pariskunta on sieltä lomalla.

Solmut

Solmut sijoittuu lähinnä Roomaan, jossa kirjan luin.

Itse asia ei ole omaperäinen: aviomies jättää perheensä, vaimo sekoilee tuskassaan, lasten tunteita ei pariskunta jaksa ottaa huomioon, mies palaa perheeseen syyllisyyden riivaamana ja avioliitto jatkuu hamaan vanhuuteen. Tekstin ote eroaa tavanomaisesta, sillä kirjan eri osat avaavat henkilöitä, tuntemuksia ja tapahtumia eri kanteilta, ja sen lisäksi eri osien ainekset tipauttelevat sinne tänne pikku yllätyksiä. Hiljalleen romaani kerii auki avioliiton tilaa, etenkin sen kauhun tasapainoa.

”Sekä minä että Vanda olemme vaikenemisen mestareita. Jo aikaa sitten tapahtuneen kriisin jälkeen olemme molemmat oppineet, että meidän on sanottava toisillemme paljon vähemmän kuin pidämme sisällämme, jotta ylipäänsä voimme elää yhdessä. Se on toiminut.”

Näin kertoo aviomies. Lukija näkee – ainakin minä näen – että se ei todellakaan ole toiminut. Lapset eivät ole saaneet otetta elämään, myös pariskunnan elämä vaikuttaa elämättömältä, pääasiassa toistensa väijymiseltä ja välttelyltä.

Italialainen ja ruotsalainen perhehelvetti

Tähän väliin silpaisen siivun ruotsalaisesta avioliittotragediasta, joka toistuvasti tunkee mieleeni, kun luen SolmutEbba Witt Brattströmin Vuosisadan rakkaussota (Into 2018) eroaa Solmut-kirjasta siten, että Brattströmin kirjassa pariskunta ei vaikene vaan provosoi ja haastaa toisiaan kierteenomaisesti. Lopputulos on sama: kiduttavaa suhdeumpisolmua, jota ei kumpikaan taida haluta edes aukaista tai päästää hapertavasti yhdistävistä säikeistä irti, vaikka pitäisi. Todella pitäisi.

Brattstörmin kirja saa minut ärsyyntymään: se junnaa samaa alusta loppuun ja sortuu kliseisiin, roolittaa yksioikoisesti ja toistaa samaa. Ymmärrän kyllä yskän, sellaistahan riitelykierre on, silloin sorrutaan alkeellisuuksiin ja jatketaan, jatketaan, jatketaan – mutta se ei nyt toimi minulle.

Sen sijaan Starnonen perhehelvetin paineiden paljastelu pienistä yksityiskohdista sotkuiseen perhevyyhtiin saa kiinnostumaan. Vallankäyttö ja osapuolien toiminta kuvataan kaihertavasti: yksi nöyristelee ja kostaa valheilla, toinen vahtii ja painostaa, kolmas koettaa olla hyvää pataa mutta on hukassa itsensä kanssa, neljäs poukkoilee impulsiivisesti. Ja loppuratkaisu: vau! Paljon jää mietittävää, solmuja aukaistavaksi.

Poikkema

Poikkean biografiaan, sillä ulkokirjalliset seikat kutkuttavat. Brattströmin ex-miehen tiedetään olevan varsinainen #metoo-pahis. Liekö kirja ex-vaimon kosto? Eikä kirjan nimi ole Tikkas-sattuma, ihan tarkoituksellinen viitaus. Starnone sitten: ex-napolilainen kirjailija, joka on vaimonsa Anita Rajan kanssa kotiutunut Roomaan. Huhut käyvät kuumina: kumpi heistä on Elena Ferrante? Vai kummatkin? Vai ei kumpikaan?

– –

Domenico Starnone
Solmut
suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
romaani
WSOY 2018
191 sivua.
Ostin kirjan ja ruusun päivänä.

Ebba Witt Brattström
Vuosisadan rakkaussota
suomennos Jaana Nikula
Into 2018
173 sivua.
Lainasin kaverilta ja lukaisin osin BookBeatissa.

Solmut2

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani