Avainsana-arkisto: Avoimet ovet

Avoimet ovet: Papin perhe

Minna Canthin (1844 – 1897) 175-juhlavuosi pohjustuu onnistuneesti Avoimissa ovissa. Pääsin näkemään Papin perheen kenraaliharjoitukset. Jäntevä ja sävykäs esitys valloitti puolelleen.

Sysään tämän heti alta pois: Canthin näytelmässä (1891) riittää ajattomuutta ja ajankohtaisuutta. Perheensisäiset aatekonfliktit tai yhden vanhemman sananvalta muiden yli ei ole nykyisinkään harvinaista. Ei meillä eikä muualla. Canthin tasa-arvojulistus ei ole aikansa elänyt, eivätkä johtoajatukset: jokaisella tulisi olla perheessä ja yhteiskunnassa avoin mahdollisuus itsenäiseen ajatteluun; jokainen ansaitsee hyväksyvän rakkauden.

20180909_091631.jpg

Heini Tola on onnistuneesti tiivistänyt Canthin näytelmää. Lisäksi siihen on liitetty maukas haukkapala kirjailijan pamflettijulistuksesta ja yksi liikuttava onnitteluvärssy. Esitys yhdistää tyylikkäästi perhetragediaan eri aineksia niin, ettei sanoma vesity tai painotu opettavaisena eikä draaman kokonaisjännite laukea.

Mietin esityksen aikana, miksi oikeastaan välillä naureskelen näytelmän pappi-isälle, joka on yksisilmäisen vakuuttunut vain oman näkemyksensä oikeellisuudesta. Voin katsoa häntä ulkopuolisena ja takertua naurettavuuksiin, vaikka papin kotiväki kärvistelee despootin ahdistusilmapiirissä. Samalla hahmon traaginen yksinäisyys ja kyvyttömyys nähdä itsensä ulkopuolelle paistaa läpi. Nauruni kirvelee, kun käännän katseeni perheenjäsenten ahdistukseen, tukahdutukseen, pelkoon ja rakkauteen. Tunnelmaani vapauttavat hymähdyttävät hetket, joissa nuoruuden vilpittömyys viihdyttää.

Tämä kaikki on mahdollista toteutuksessa, jossa jokainen rooli loksahtaa paikoilleen, paljastaa hahmoista persoonat. Nuori Maiju hehkuu raikkautta ja tunneherkkyyttä, Hanna-sisko on hukkua alistuvaan sovittelevuuteen ja Jussi-veljessä heijastuu isänsä vastakuva, jossa on kuitenkin paljon samaa kuin isässään. Jussin valoisa ystävä Rastas viehättää. Usein olen lukenut luonnehdinnan siitä, miten silmälasien takana katse välähtää, ja Papin perheen hallitun äidin tehokeinona tuo todentuu. Papista lyhyesti: perheenisä vetää vaikean roolinsa vallan vakuuttavasti. Ja kaiken kruunaava Canthin kieli kuulostaa kaikkien suussa luontevalta.

Niukka lavastus toimii. Varsin tiheään tuoleja kanniskellaan, aina en oivalla, miksi. Kekseliäs ratkaisu on ruokapöydän rakentaminen viikatun pöytäliinan avulla. Musiikki muokkaa tunnelmavaihdoksia, mutta vierastan monia musiikkivalintoja, sillä vanhat latinomelodiat eivät avaudu minulle suhteessa Canthin näytelmän teemoihin. Mutta Canth! Kyllä nyt kelpaa Avoimissa ovissa juhlia kotimaisen draaman uranuurtajaa ja tasa-arvon asiaa.

– –

Papin perhe (ensiesitys 1891)
Teatteri Avoimet ovet (6.9.2018, ensi-ilta 11.9.2018; lisää kotisivuilla)
Teksti Minna Canth
Ohjaus ja sovitus Heini Tola
Kokonaisskenografia Raisa Kilpeläinen, Veera-Maija Murtola
äänisuunnittelu Juuso Voltti
Rooleissa Mirjami Heikkinen, Seppo Mervilä, Tatu Mönttinen, Jukka Pitkänen, Ella Pyhältö, Outi Vuoriranta

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, teatteri

Avoimet ovet: Sudenmorsian

Aino Kallaksen romaani Sudenmorsian (1928) on symbolinen kertomus naiseudesta, vapaudesta ja itsensä toteuttamisen kaipuusta. Viron Hiidenmaan kansantaruun pohjautuen nuori vaimo Aalo kuulee metsän kutsun (lue: ruumiin ikävän) ja vastaa siihen. Seurauksena on ympäristön ja aviomiehen tuomio.

Aalon tarinaa on luettu Aino Kallaksen elämää vasten. Tähän lähtökohtaan rakentuu Teatteri Avointen ovien näytelmäsovitus, jonka Heini Tola on dramatisoinut ja ohjannut. Näytelmässä Kallaksen päiväkirjatekstit kehystävät romaanin tapahtumia, jotka pelkistettyinä siirtyvät näyttämölle.

Ylöspano tavoittelee ajattomuutta, vaikka romaanin vanhahtavaa kieltä ja sen rytmiikkaa on onnistuneesti säilytetty. Ihmissusiuskomukset viittaavat menneeseen maailmaan, vaikka (luomis)vapauden ja rakkauden problematiikka eivät ajoituksia kaipaa. Aalon mies edustaa yhteisön ennakkoluulopaineisiin lankeajaa, Aalo itsensätoteuttajan ja joukosta poikkeavan kovaa kohtaloa.

Pääsin katsojaksi toisiin pääharjoituksiin, joten jotain voi vielä tapahtua ensi-iltaan mennessä. Siksi kokemukseeni sopii suhtautua sen mukaan. Kokoan ensin varuksellisia tuntemuksia ja sitten ihastustani.

Hieman häirtiseväksi koen ensimmäisen näytöksen äänimaton, joka on peittää alleen muilla keinoin ilmaistut tunnevivahteet ja suhteen kehittymisen. Vaikka musisoinnissa on kohokohtana väkevä duetto, en löydä perustelua lähes tauottomalle soitannolle ja laulannalle. Niukka lavastus sopii esityksen, kuten se, että musta harsokangas erottaa osuvasti päiväpuolen öisestä suomaailmasta. Myös Aalo toteaa repliikissään elämänsä olevan kuin harson takana. Siksi Aalon metsäinen vapautustanssi olisi voinut rajoittua vain harson taa, noin niin kuin johdonmukaisuuden nimissä.

Toimiva ratkaisu on esimerkiksi se, että lasta symboloi vain pienet kengät.  Ensimmäistä näytöstä tehostaa toiston käyttö. Siten välittyy, miten eri tavoin Aalo ja Priidik suhteen kokevat ja miten he etääntyvät – tai miten Aalo on saavuttamaton, vaikka Priidik yrittää vaikka mitä. Tämä on mielenkiintoista: näytelmässä ei ole yksioikoista näkemystä asioiden tilasta. Priidik ihailee vaimoaan, huomaa Aalon mielen harhailun, on kiinnostunut, mistä se johtuu, mutta vaimo vaikenee. Aaloa jäytää tyydyttämätön rakkauden- ja vapaudenkaipuu, eikä hän anna miehen nähdä, kuka hän oikeasti on. Toinen näytös on intensiivinen, ja miehen ja naisen konfliktin ristiriitaisuus näyttäytyy vahvana.

sudenmorsian

Maija Andesson Aalona on elastinen liikekielessään ja herkkä ilmaisussaan. Ehkä välillä päiväpuolen Aalo on turhan yksitotinen, vaikka ymmärrän syyn: sisin on suljettava, sillä siellä kytee jotain, joka on kaikkea yleisesti hyväksyttyä vastaan. Ekstaattinen metsänhengen vapauskutsuun vastaaminen tuo rooliin voimaa. Andersson onnistuu myös niukin keinoin muuntautumaan Kallakseksi. Kokonaisuuden kannata hyvä ratkaisu on se, että Kallas-osuuksia on vähän. Ehkä niitä ei edes tarvittaisi. Sauli Suonpään Priidikin tunnevaihtelu vakuuttaa: humalluttava rakastuminen, vaimon ihailu ja vähittäinen pettyminen vaimon välttelevyyteen ja lopun epätoivo välittyvät hienosti. Tunnustettakoon tämä: miehekäs komeus lisää Priidikin kiinnostavuutta. Suvi Isotalolla  on kertojan rooli, ja yllätykseksi se toimii, sillä kertojaosuus ei päälleliimaa asioita vaan juoksuttaa kallastyylistä tekstiä. Isotalo vastaa myös musisoinnista, joka toisessa näytöksessä toimii ensimmäistä tehokkaammin.

Sudenmorsiamen ilmestymisestä tulee tänä vuonna täyteen 90 vuotta ja Viro viettää satavuotisjuhlia. Dramaturgi-ohjaaja Heini Tola kertoi, että osumatarkkuus niihin on sattumaa, sillä hienon tekstin sovittaminen näyttämölle on pitkään ollut mielessä. Nyt se toteutui. Minä pidin tiiviistä näyttämösovituksesta, ja esitys jättää pohtimaan odotuksia, joita suhteille tai rakkauden määrälle ladataan, mahdollisuuksia elää suhteessa omaa elämää, tunnustella vapauden ja rakkauden rajoja.

– –

Sudenmorsian
Aino Kallaksen romaanista dramatisoinut Heini Tola
Avoimet ovet, ensi-ilta 13.2.2018 (pääharjoitus 8.2.2018)
Ohjaus Heini Tola
Rooleissa Maija Andesson, Suvi Isotalo, Sauli Suonpää
Musiikki Suvi Isotalo
Lavastus ja valot Raisa Kilpeläinen
Koreografiakonsultointi Jenni Nilolajeff
https://www.avoimetovet.fi/ohjelmistossa-nyt/sudenmorsian/

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri