Avainsana-arkisto: Riikka Pelo

Tytär, äiti, elokuut

Käsissäni on romaani, jossa totuuden puhumisen ja totuutta silmiin katsomisen tendenssi toistuu tilanteesta ja sukupolvesta toiseen. Suoruuspäätös ei koskaan käänny teoiksi, päinvastoin. Peittely kasautuu jokapäiväisen elämän lähes sietämättömäksi taakaksi.kaste peilistä

Kun Alja syntyi, Marina päätti että tälle lapselle hän kertoisi kaiken, tälle lapselle hän ei valehtelisi, hän olisi halunnut olla yhtä rehellinen kuin säkeilleen, katsoisi suoraan silmiin, ja sellainen tyttö oli: totuuden peili hänen edessään. Ja se kuva jonka hän oli tänä iltana nähnyt oli kauhea.

Marina Tsvetajeva (1892-1941) on runoilija, Alja (Ariadna) Efron (1912-1975) runoilijan tytär. Tosiolevaiset naiset elävät ja tuntevat Riikka Pelon romaanissa Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013). Kirjailija on ammentanut aiheen runoilijan tuotannosta ja tyttären omaelämäkerrasta. En kykene arvioimaan lähteitä tuntematta, miten syvä tai suora vaikutus niillä on ollut. Romaani on romaani, etenkin äiti-tytär-suhteen romaani.Pelo

Eri vuosien elokuut poimitaan vuorotteleviksi kerronta-ajankohdiksi. Ne kuvastavat Efronien perheen tilaa: loppukesän pimenevä yö ei paljon poikkea jännitteisenhiostavasta päivästä. Perhe on maanpaossa 1923 Tsekkoslovakissa, ja siitä ajanjaksosta kerrotaan kolmannessa persoonassa lähinnä Marinan näkökulmasta. Moskovassa ollaan 1939, ja siinä edetään Aljan minäkerrontana. Tasa-arvoiseen neuvostoihmiseen uskova toimittajatytär on sokean rakastunut. Hybristä hiertää vain varuillaan olo suhteessa äitiin. Tarina päättyy vuoteen 1941, jolloin perhe on lopullisesti unelmat murskana. Välissä on äidin ja tyttären kirjahankkeen katkelmia 1920-luvulta. Näistä varhaiskypsän lapsen muistiinpanoista kunnianhimoinen äiti olisi halunnut koostaa kirjallisen taideteoksen.

Romaanissa on rakkauksia ja intohimoja. Ne kalpenevat äidin ja tyttären jäisen ja tulisen suhteen rinnalla. Alkuunsa asetelma vaikuttaa kovin haetulta. Symbioosi on perusteltu, mutta kuumankylmä äiti hermoheikkoilee turhan selvästi yksioikoisena syypäänä. Vähitellen paljastuu syventäviä ja selittäviä tekijöitä. Poikkeusyksilöistä on kyse, ja kaikkien taustalla on selvittämättömien menetysten taakkaa. Tyttär pyristelee eristyneisyydestä ja rakkaudettomuudesta, mutta äitisuhde on silti katkeruutta märkivä avohaava.

Ei Marina, minulla ei ole teistä mitään ilmiannettavaa, minä vastasin, ihmeellisen rauhallisesti myös jatkoin, ihmeissäni omasta selkeydestäni: ja rakkaudesta minä sanon sen verran että ainakaan te ette ole osannut elämässänne rakastaa mitään muuta kuin omaa sieluanne, ja se on läpikotaisin häijy ja itsekäs. Ja muissa osaatte rakastaa vain omaa kuvaanne. Toivottavasti minä osaisin rakastaa omia lapsiani paremmin enkä kadehtisi heidän rakkauttaan ja onneaan, niin kuin te teette.

Poliittinen kerros on romaanin yksi taso. Naiivi politiikkausko kohtaa neukkutotalitarismin. Aatteista riippumaton ja aatteelle uskollinen on yhtä lailla ilmiantojen armoilla. Kansanvihollisuus on ihanneideologian vainoharha, jonka tuhovoima on vastaan sanomaton. Se on nykylukijalle yllätyksetöntä kauheutta, koska esimerkiksi Sofi Oksasen viimeisimmät romaanit ovat tuoreessa muistissa.

Kieli lepattaa runoilijan ja tyttären mielen mukaan, tunnelmat väreilevät elokuun ilmassa. Runolliseksi mainostettu proosa herättää minussa varautuneita odotuksia, ja nyt käy niin, että en vapaudu lukuprosessin aikana epäilevästä etiäisestä. Romaani jää fokukseltaan etäiseksi, kerronnaltaan eteeriseksi. En kyseenalaista taiturimaista kielenkäyttöä, mutta minulle alkupuolen kerrontakoneisto hurisee tyhjäkäynnillä, etenkin junnaavan hermostunut Tsekki-aika ja tarkoituksellisen taiteellinen sivusepite. Onneksi viimeinen kolmannes purkaa kuvattujen suhteiden ydintä, kuorii kuin sipulia ja syventää henkilöitä, mikä ihastuttaa. Kokonaisuus tekee minut kuitenkin lukijana kärsimättömäksi. Tökeröähän näin on sanoa Finlandia-palkitusta romaanista, mutta tiivistämisen pakko käy monesti mielessä.

Romaani on laulu rakastamisen vaikeudesta ja tyrmäävien iskujen vastaanottamisesta rakkaimmilta. Lisäksi siinä on välillä jopa ylivirittynyt sävel kirjoittamisen merkityksellisyydestä, runon ja kertomisen voimallisuudesta. Kun se on elämää suurempaa, se voi tuhota ihmisiä ja suhteita. Toisaalta: ei kirjan henkilöillä ole vaihtoehtoja.

Jos kirjoitat, älä siksi että sinua rakastettaisiin, vaan siksi että pysyisit itse hengissä, sillä sanat ovat ihmisen tekoja voimakkaampia.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus