Lukuviikko on käynnissä, ja tänään monet kirjabloggarit viettävät Vanhan kirjan arvostuspäivää. Kirjan elinkaari uhkaa lyhentyä, joten tuoreiden teosten rinnalle on välistä hyvä ottaa kirjoja, joiden ilmestymisestä ja uusintapainoksista on aikaa. Päivän valintani osuu viime vuosisadan alkupuolelle.
Kotimaisten kirjabloggareiden logo vanhojen kirjojen arvostuspäivälle.
Taiteilijasta taidetekstiksi
W. Somerset Maughamin The Moon and Sixpence ilmestyi 1919, suomeksi ensimmäisen kerran 1949 (suom. Liisa Johansson, Otava). Romaanin kertoja marisee sitä, miten kirjoja julkaistaan paljon, vain muutama niistä nostetaan julkisuuteen ja kirjan elinkaari on kovin lyhyt. Ajaton aihe, eikö vain? Kuu ja kuparirahaan on tallennettu monenlaista taidetuumailua:
Taiteilija, maalari, runoilija tai säveltaiteilija tuottaa aikaansaannoksensa ylevyydellä tai kauneudella meille esteettistä nautintoa, joka ei kuitenkaan ole kaukana sukupuolitunteista eikä siksi ole vailla määrätynlaista barbarismia. Mutta hän tarjoaa meille myös paljon suuremman lahjan: oman itsensä. Hänen salaisuutensa tutkimisessa on hyvän salapoliisikertomuksen viehätystä. Se on arvoitus, jolla on maailmankaikkeuden kanssa yksi yhteinen etu: vastausta ei ole.
Sitaatti paljastaa romaanin hienoisen ilmaisullisen vanhahtavuuden, mutta myös sen tavan käsitellä aihettaan. Taide-elämyksen takana on aina sen tekijä – ja arvoitus. Romaanin teksti on esseististä pohdintaa silloin, kun se käsittelee taidekokemuksia, kirjoittamista ja kirjallisuutta.
Kuu ja kupariraha pohjautuu löyhästi Paul Gauguinin elämään. Päähenkilö on Charles Strickland, joka pakosta maalata hylkää perheensä ja pörssimaailman. Romaanin minäkertoja joutuu sattumalta osalliseksi Stricklandin irtiottoon ja kertoo tämän taiteilijatarinan.
Romaaniominaisuudet ovat välistä perinteisiä, välillä moderneja. Kronologisesti kertoja etenee Strcklandin taide-elämän vaiheissa, etenkin hän viipyilee Pariisin kaudella, jossa raadollinen rakkaussuhde-episodi nostaa värikkääksi sivuhenkilöksi hollantilaismaalarin. Ei, kyse ei ole Van Goghista, vaan onnettomasta ja nöyryytetystä toritaidetuhertelijasta. Sivuhenkilö auliudessaan ja hyvyydessään on tarkoituksellinen vastavoima muiden, kovin itsekkäiden henkilöiden joukossa.
Tarkka ja kuvaileva kertoja intoutuu monisanaisuuteen etenkin inhimillisten heikkouksien erittelyssä. Niiden lukeminen on nautittavaa ja välillä myötähäpeää tuottavaa. Srickland kuvataan raa’aksi hahmoksi, jolle on yhdentekevää muu kuin taidenäkemyksensä. Ympäristö, ihmiset, valmiit maalauksetkin ovat merkityksettömiä: on vain pakko löytää näkemykselle väylä ulos. Päähenkilö on siis vaikea ja vastenmielinen, mutta jännittävä, ja hänen jälkeensä elämään jäänyt taide vaikuttavaa ja merkityksellistä.
Onko Srickland kuitenkaan romaanin päähenkilö? Romaanin kerronnassa on moderni ääni. Minäkertoja sekoittaa pakkaa. Hän on valikoiva ja rajaava. Hän on arrogantti, kompleksinen ja epämääräinen. Hän suhtautuu kanssaihmisiin etäisesti ja ivallisesti. Hän kyllä tunnustaa heikkouksiaan, esimerkiksi hän ei aikanaan ymmärtänyt Stricklandin maalausten arvoa. Hän sallii itselleen muunkin suhteen jälkiviisauden.
En käsittänyt silloin, kuinka moninaisista säikeistä ihmisolento on kokoonpantu. Nyt tiedän varsin hyvin, että samassa ihmissydämessä saattavat viihtyä vierekkäin pikkumaisuus ja suuruus, ilkeys ja hyväsydämisyys, viha ja rakkaus.
Kertoja tapaa päähenkilön vain muutaman kerran, muu kerronta on hänen kokemuksiaan tai kuvailujaan muiden tapaamiensa henkilöiden jutuista. Hän on kerronnastaan tietoinen. Esimerkiksi romaanin loppuneljänneksen, Stricklandin Tahiti-ajan, hän aloittaa seuraavasti:
Ajattelin, että hänen menettelynsä todisti sielun rohkeutta ja uljuutta. Näin kirjani olisi saanut valoisan ja toiveikkaan lopun, joka olisi korostanut ihmismielen lannistamattomuutta. Mutta siitä ei tullut mitään. Jollain lailla se ei sopinut kertomukseeni, ja parin yrityksen jälkeen minun oli luovuttava ajatuksesta. Aloin alusta tavalliseen tapaan ja päätin, että minun oli parasta kertoa mitä tiesin Srickandin elämästä siinä järjestyksessä, kun tosiasiat olivat tulleet tietooni.
Moneen otteeseen varman, vivahteikkaan kertojan matkassa viihtyy, yllättyy ja nauttii. Teos on kestänyt aika hyvin aikaa muun kuin naiskuvauksen osalta. Aikakautensa – tai naisvihamielisen kertojan – aatoksia ovat tuon heikon astian sieluttomuus, viettivaltaisuus ja laskelmoiva omistushaluisuus. Nainen on joko rouva, palvelija tai prostituoitu, ja miehellä on valta kohdella tätä, miten mielii. Ikäkäsitys ei sekään ole tästä ajasta: romaanin viisikymppinen nainen on tyyppi, joka iän ja ylipainon vuoksi ei enää kykene rakkauselämään. Nykylukijan on vaikea sulattaa romaanin naisnäkemystä, mutta toisaalta sen käsittää sopivan kokonaisuuteen, jossa ei sympaattisia henkilöitä ole. Siinä on sen sijaan arvaamattomuutta, kutsumuksen tinkimättömyyttä ja kiinnostava tapa kuvata elämää, jossa on siedettävä monenmoisia eläjiä.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 