DRAAMAKÄSIKIRJOITUS: NAISET KATSOMOSSA
Kaksi keski-ikäistä naista pääkaupunkiseudulta on matkannut Turkuun katsomaan Tommi Kinnusen romaaniin pohjautuvan näytelmän Neljäntieristeys.
Ensimmäinen näytös
(Naiset kuiskailevat katsomon eturivissä toisilleen. Taustalta kuuluu dialogia, pääosin kovaäänistä, rakennustyön pauketta, vaimeaa Suomi-tanssimusiikkimelodiaa.)
Nainen 1: Miksi tuo kätilö huutaa noin, ettei saa mitään selvää?
Nainen 2: Mitä? En kuule enkä saa selvää. Miksi noilla on puolikkaita vaatteita? Ovathan henkilöt vaillinaisia, puolitekoisia elämään toistensa kanssa, silti voisivat vermeet olla esityksessä ehjät.
Nainen 1: Näin on. Onneksi olen lukenut kirjan, pysyy henkilöissä ja aikatasoissa kärryillä.
Nainen 2: Aika hienosti saadaan joitain kohtauksia lomitettua simultaanisesti vähän kuin dialogiin keskenään. Esimerkiksi tuo kahden sukupolven äpäryys on hyvin toteutettu.
Nainen 1: Totta. Romaanissa pidin siitä, miten rauhallinen ja perhettä kärsivällisesti koossa pitävä Kaarina-miniä selviää anopin ja miehensä välissä. Tämä keikistelevä draama-Kaarina on aika kaukana romaanimielikuvastani.
Nainen 2: Ehkä hahmon avulla koitetaan keventää tunnelmaa? Juoni on muuten romaaniuskollinen, mutta kaipaan draamaa: aika paljon on tepastelua kohtauksesta toiseen.
Nainen 1: Jotenkin kulmikasta menoa. Mutta todella vaikuttava loppukohtaus!
(Naiset poistuvat väliajalle jotain epäselvää jupisten.)
Toinen näytös
(Naiset kuiskuttelevat katsomossa vasaran paukkeen yltyessä sekä tulen sytytyksen, veden lotraamisen ja kovaäänisen vuoropuhelun aikana. Taustalla soi säröisesti Sinitaivas-iskelmä.)
Nainen 2: Lavastus sopii esitykseen, rakentamisen pakkomielteinen meininki tulee esille, symbolisuus kanssa.
Nainen 1: Totta. Ja se, että hiiltynyt pytinki on koko toisen näytöksen näkyvillä, rinnastuu tuhkaksi meneviin suhteisiin. Ja tuli ja vesi -elementeillä on esityksessä suuri rooli.
Nainen 2: Rooleista puheen ollen, kokonaisuus on aika epätasainen. Toinen näytös on selkeästi ensimmäistä parempi, mutta kyllä ilmaisu voisi olla sävykkäämpää. Etenkin kähisevä huutotyyli epäilyttää.
Nainen 1: Samaa mieltä. Taas kehkeytyy joitain onnistuneita kohtauksia tällä yhtäaikaisuustekniikalla, kuten tämä: kaksi eri ajan paria kesämökillä unelmoimassa tietäen tosielämän ahtaat realiteetit. Se ylti jo tunteisiin.
Nainen 2: Kinnusen teksti koskettaa juuri siinä, miten pettymykset, torjutuksi tuleminen ja oman ytimen peittäminen vaurioittavat. Joitain siivuja siirtyi dramatisointiin.
Nainen 1: Kyllä Onnin ja Lahjan tragediat välittyvät.
Nainen 2: Minä ymmärrän hyvin, että esityksessä Lahjan osuus korostuu. Mahdottoman ihmisen taustalla painavat asiat antavat selityksen jäätävälle tyypille. Se oli romaanissa vähitellen avautuvaa, teatterilavalla ilmeistä mutta käsitettävää, näytelmän loppupuolella riipaisevaakin.
Nainen 1: ”Ei paha ole kenkään ihminen vaan…”
Nainen 2: Ei paha. Aina kannattaa Turussa käydä, vaikkei esitys nappisuoritus olekaan.
(Aplodit kaikuvat katsomossa, joku yksittäinen katsoja hihkuu. Naiset lähtevät tilasta, selät etääntyvät ja häviävät Turun kevätyön pimeneviin varjoihin, hiljainen rupattelun ääni vaimenee.)
– –
Yhteys todellisiin henkilöihin on olemassa, mutta postaaja kantaa vastuun kirjoitetusta.
– –
Neljäntienristeys
Turun kaupunginteatteri, Logomo
Näytelmä perustuu Tommi Kinnusen samannimiseen romaaniin
Dramaturgi Paula Salminen
Ohjaus Susanna Airaksinen
Rooleissa Joonas Saartamo, Kirsi Tarvainen, Ulla Reinikainen, Riitta Salminen, Mika Kujala, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila (ja lapsirooolit)
Tuokiot Tommi Kinnusen Lopotti-romaanin yhdestä tapahtumapaikasta:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 