Avainsana-arkisto: Kirsti Ellilä

Kirsti Ellilä: Lepra

”- Kirjoita tarina rakkaudesta. Kirjoita tarina ihmisten arvokkuudesta. Mitä se on silloin, kun kaikki ulkoinen on viety nahkaa myöten ja lihan on korvannut mätä ja visva.”

Olen heikkona humaaneihin romaaneihin. Ennen kuin menen tarkemmin yhteen sellaiseen, Kirsti Ellilän Lepra-romaaniin (Arktinen banaani 2019), muistelen saamiani samanmoisia kohottavia kokemuksia kotimaisista historiallisista romaaneista. Anneli Kannon PyöveliJoel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Katja Kallion Yön kantaja tulevat mieleen vaikuttavina kerronnan ja tunnelman yhdistelijöinä.

Kallion Yön kantaja on osuva rinnakkainen Ellilän Lepralle, sillä kumpikin kertoo eristetystä sairaalasta, Kallio Seilin ja Elillä Oriveden. Oriveden leprasairaala lakkautettiin 1953, ja siihen romaanissa päädytään, mutta sitä ennen:

”Tämä on tarina Matildasta ja Helmistä ja heidän korkeasta kutsumuksestaan. Mutta tarinaa ei olisi ilman Aunea ja Juhoa, jotka eivät halunneet uskoa, ettei ihminen leprasairaalassa kuulu itselleen ja vielä vähemmän hän kuuluu sille, jota kuvittelee rakastavansa. He eivät suostuneet hyväksymään, että leprasairaalassa potilas kuuluu valtiolle, joka maksaa hänen kulunsa. Vastahakoisen avokätisesti, pakon edessä, mutta maksaa kuitenkin.”

Romaanissa 1920-luvun alussa diakonissa Matilda saapuu siskonsa Helmin tilalle Oriveden leprasairaalan johtoon, sillä Helmissä on jotain vialla. Sairaalayhteisöön kuuluu henkilökuntaa ja potilaita, joista osasta tulee tärkeitä sivuhenkilöitä sisarusten tarinassa. Diakonissatyölle omistautuminen on uhraus, jonka vaikutuksia kirja myös käsittelee.

20190810_173143_resize_13.jpg

Kerronta viehättää minua, sillä kertoja pitää itsensä piilossa pitkään. Hän malttaa pohjustaa, ja tunkee etenkin sisar Matildan mieleen. Sairaalatapahtumia ja henkilöiden suhteita kertoja kurkkii onnistuneen uskottavasti, myös lainatut kirjeet tuntuvat tosilta. Kun kertoja paljastaa itsensä, hän lyö ällikällä. Sen klapin iskun haluan säästää joka lukijalle.

Lisää kerronnan kiehtovuudesta. Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa. Ei kyse ole kaunistelusta tai helskyttelystä vaan tasoista, joissa käsitellään ihmisyyden ydinkysymyksiä.

”Ilman toivoa uurastus käy liian vaativaksi, voimat ehtyvät ja mielenkiinto katoaa. Juuri ihmisen toivo käy painovoimaa vastaan ja uhmaa välttämättömyyden pakkoa. Toivo on voimalaitos, joka tuottaa virtaa rakkaudelle ja unelmille ja nostaa hylätyn maan raosta, sulkee hänet syliin ja korottaa hänet rakastetuksi.”

Päähenkilö on diakonissa, mutta hyvän teko ei ole romaanissa yksioikoista, ei myöskään usko. Perimmäisiä asioita ovat, miten kohtelemme toisiamme ja miten näemme toistemme ihmisyyden. Esimerkiksi Matildan kokemukset Dragsvikin sotavankilasairaalasta kulkevat lähtemättöminä hänen rinnallaan Orivedellä.

Sairastamisen kurjuuden ja ihmissuhteiden solmujen rinnalla kirjassa on paljon kaunista, sanoisinko: kypsällä tavalla kaunista. Esimerkiksi romaanissa on hienoja kohtauksia, joihin liittyy vesi, puutarha tai vuodenkierron jokin väkevä yksityiskohta. Lepra vetoaa tunteisiin ja tekee sen tarinoinnin taikavoimin.

– –

Kirsti Ellilä
Lepra
Arktinen banaani
romaani
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.

 

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

Hänelle oli vähitellen alkanut kirkastua, että hän oli syntynyt salaisuuksien keskelle, ja ne olivat muokanneet häntä niin kuin maa muokkaa perunaa, joka siinä kasvaa. Hiekkaisessa maassa perunoista tulee pyöreitä ja puhtaita, mutta tiiviissä savimaassa perunat kasvavat muhkuraisiksi.

Tuntemattomat-romaanin päähenkilö jumittaa selvästi savimöykyssä. Kirsti Ellilän romaanissa (Karisto 2015) Tuuli on setvimässä isältä perimäänsä huvilaa. Se sisältää kolmen sukupolven roinat niin tavara- kuin mielentilamielessä. Tämä romaani osoittaa, miten lähellä kansalaissota yhä on.

Vaiettuja asioita pelmahtaa keski-ikäisen Tuulin selvitettäväksi. Hän havahtuu lapsuusonnelan maisemissa, miten kaikkea muuta kuin onnelliset, näkymättömät asiat alkavat hahmottua. Tuulin 2000-luvun pohdintojen ja kohtaamisien lisäksi historian vaikutuksia valaisevat vuoden 1917 ja 1918 kirjaukset, jotka ovat peräisin suvun tai sen liepeillä olleiden henkilöiden sanoista. Tuttua tekniikkaa nykykirjallisuudessa tuo aikojen ja näkökulmien lomittaminen.

Romaani alkaa viivytellen, vähitellen historian paino alkaa korostua, ja välillä etenemisessä on jopa jännärin tuntua. Seuraan juonta kiinnostuneena, vaikka ratkaisuista vihjaillaan ja sivuhenkilöt jäävät ontoiksi. Järkeni sanoo, että romaanissa on epätasaista menoa. Kiinnitän esimerkiksi huomiota siihen, että lähes joka luvussa jokin asia ”humisee”. Isoisien synnit johtavat katkeriin tekoihin melkoisen melodramaattisesti. Mutta, mutta: Tuulin elämän ja kuoleman mietteet osuvat mielentilaani.

Ehkä hän oli sisimmässään aina tiennyt, ettei mikään koskaan pääty. Tarinat voidaan lopettaa, mutta elämälle ei laiteta pistettä. Kun ihminen kuolee, hänellä alkaa toinen elämä niissä jotka vielä ovat täällä. Ja elävät suostuvat siihen, koska eivät voi muuta.

Jossain vaiheessa romaania taivun, enkä kykene sanomaan, onko romaani hyvä, huono tai siltä väliltä. Siinä on puolia, jotka iskevät lukutilanteeseen; ne repivät analyyttisyyden ja suojauksen.

Mutta Annala oli paljon enemmän kuin rakennus. Se oli linkki niin moniin asioihin. Se oli tarina, joka hänelle oli kerrottu ja osittain jätetty kertomatta. Miten kertomuksesta luovutaan?
Miten myydään se kipeä ja korvaamaton jota herätään miettimään öisin, kun unet ovat ahtaita, mustia ja painavia.

TuntemattomatLuin romaania yksin vanhempieni talossa, jossa sukupolvien paino saartaa: rakkaudella rakennettu talonrähjä, vähin varoin koottu irtaimisto, albumillisia perhekuvia useiden sukupolvien takaa. Minä joudun romaanin Tuulin tavoin ennemmin tai myöhemmin päättämään, mitä sillä kaikella teen. Tein ankeissa aatoksissa keväisiä pihatöitä kuten Tuuli tiluksillaan. Lukuiltana tuulenpuuskat HUMISIVAT nurkissa, ja kun romaanissa välkkyi pellolta valoja tai Tuuli näki pihalla vilahtavia varjoja, säpsähtelin iltapimeällä jokaista rapsahdusta. Luin kirjaa mummuvainaan syntymäpäivänä, ja mummu näki Tampereen keskustorilla 1918, kun hänen punaista veljeään vietiin valkoisten ammuttavaksi – muita sukuasioita voi Tuulin tapaan olla kätkössä. Ambulanssi oli vienyt aiemmin samana päivänä äitini sairaalatarkkailuun, ja romaanissa Tuulin sedänkaltainen oli samanmoisessa tilanteessa.

Kun fiktio ja fakta sekottuvat, elää tarinaa.

_ _ _
Kirsti Ellilä
Tuntemattomat
Karisto 2015
romaani
336 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus