”- Kirjoita tarina rakkaudesta. Kirjoita tarina ihmisten arvokkuudesta. Mitä se on silloin, kun kaikki ulkoinen on viety nahkaa myöten ja lihan on korvannut mätä ja visva.”
Olen heikkona humaaneihin romaaneihin. Ennen kuin menen tarkemmin yhteen sellaiseen, Kirsti Ellilän Lepra-romaaniin (Arktinen banaani 2019), muistelen saamiani samanmoisia kohottavia kokemuksia kotimaisista historiallisista romaaneista. Anneli Kannon Pyöveli, Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja Katja Kallion Yön kantaja tulevat mieleen vaikuttavina kerronnan ja tunnelman yhdistelijöinä.
Kallion Yön kantaja on osuva rinnakkainen Ellilän Lepralle, sillä kumpikin kertoo eristetystä sairaalasta, Kallio Seilin ja Elillä Oriveden. Oriveden leprasairaala lakkautettiin 1953, ja siihen romaanissa päädytään, mutta sitä ennen:
”Tämä on tarina Matildasta ja Helmistä ja heidän korkeasta kutsumuksestaan. Mutta tarinaa ei olisi ilman Aunea ja Juhoa, jotka eivät halunneet uskoa, ettei ihminen leprasairaalassa kuulu itselleen ja vielä vähemmän hän kuuluu sille, jota kuvittelee rakastavansa. He eivät suostuneet hyväksymään, että leprasairaalassa potilas kuuluu valtiolle, joka maksaa hänen kulunsa. Vastahakoisen avokätisesti, pakon edessä, mutta maksaa kuitenkin.”
Romaanissa 1920-luvun alussa diakonissa Matilda saapuu siskonsa Helmin tilalle Oriveden leprasairaalan johtoon, sillä Helmissä on jotain vialla. Sairaalayhteisöön kuuluu henkilökuntaa ja potilaita, joista osasta tulee tärkeitä sivuhenkilöitä sisarusten tarinassa. Diakonissatyölle omistautuminen on uhraus, jonka vaikutuksia kirja myös käsittelee.
Kerronta viehättää minua, sillä kertoja pitää itsensä piilossa pitkään. Hän malttaa pohjustaa, ja tunkee etenkin sisar Matildan mieleen. Sairaalatapahtumia ja henkilöiden suhteita kertoja kurkkii onnistuneen uskottavasti, myös lainatut kirjeet tuntuvat tosilta. Kun kertoja paljastaa itsensä, hän lyö ällikällä. Sen klapin iskun haluan säästää joka lukijalle.
Lisää kerronnan kiehtovuudesta. Teksti etenee helposti, tilanteet hahmottuvat selkeästi. Lisäksi leijuu säkenöivää selittämätöntä, tekstin kirjallista vetovoimaa. Ei kyse ole kaunistelusta tai helskyttelystä vaan tasoista, joissa käsitellään ihmisyyden ydinkysymyksiä.
”Ilman toivoa uurastus käy liian vaativaksi, voimat ehtyvät ja mielenkiinto katoaa. Juuri ihmisen toivo käy painovoimaa vastaan ja uhmaa välttämättömyyden pakkoa. Toivo on voimalaitos, joka tuottaa virtaa rakkaudelle ja unelmille ja nostaa hylätyn maan raosta, sulkee hänet syliin ja korottaa hänet rakastetuksi.”
Päähenkilö on diakonissa, mutta hyvän teko ei ole romaanissa yksioikoista, ei myöskään usko. Perimmäisiä asioita ovat, miten kohtelemme toisiamme ja miten näemme toistemme ihmisyyden. Esimerkiksi Matildan kokemukset Dragsvikin sotavankilasairaalasta kulkevat lähtemättöminä hänen rinnallaan Orivedellä.
Sairastamisen kurjuuden ja ihmissuhteiden solmujen rinnalla kirjassa on paljon kaunista, sanoisinko: kypsällä tavalla kaunista. Esimerkiksi romaanissa on hienoja kohtauksia, joihin liittyy vesi, puutarha tai vuodenkierron jokin väkevä yksityiskohta. Lepra vetoaa tunteisiin ja tekee sen tarinoinnin taikavoimin.
– –
Kirsti Ellilä
Lepra
Arktinen banaani
romaani
304 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 