Virpi Suutarin dokumenttielokuva Eedenistä pohjoiseen (2014) on puutarhaympäristössä kuvattu parisuhde-elokuva. Dokumentissa kuvataan muutamaa pariskuntaa keväästä myöhäissyksyyn, kasvukauden valmistelusta pihakasvien maatumiseen.
Puutarha sopii moniulotteiseksi symboliksi. Ilmeistä on puutarhapuuhailun terapeuttinen puoli, virkistys ja henkireikä, myös kääntöpuolena sen orjuuttava työleiriluonne. Puutarhaan kiteytyy myös elämän kiertokulku, kasvun ihme ja kukoistus, sadonkorjuu ja talven lepoon vaipuminen, kuolema. Luonto uudistuu vuosittain, ihmiset elävät vain kerran. Tai niin voisi luulla; dokumentissa on evoluutiouskoisen näkökulman lisäksi myös jälleensyntymäkäsitys.
Kuvatut puutarhat ovat kovin erilaisia, ja niin ovat myös puutarhojaan hoitavat pariskunnat. Virpi Suutari kertoi Malmitalon elokuvaesityksen (2.10.) jälkeen, että kuvausten alettua parisuhdetematiikka loksahti paikoilleen. Minuun teki vaikutuksen se, miten kuvatut pariskunnat antavat puolisoittensa touhuta tavallaan. Tietysti elokuvaan valitaan kohtaukset ja kerrotut asiat ohjaajan fokuksen perusteella – tukeudun luonnollisesti vain näytettyyn ja rakennettuun toteen.
Dokumentissa on paljon humoria, joka syntyy pariskuntien suhteesta toisiinsa ja puutarhaan. Kainuulaisen kukkapellon emäntä kitkee hyttysverkkoon kätkeytyneenä päivät ja yöt läpeensä, isäntä seuraa aherrusta ikkunan takaa huvittuneesti kommentoiden. Puistomaisten tilusten isäntäpari puolestaan on ollut aviossa 68 vuotta; sivistyneesti taukoamatta selostava herra täyttää tilan, rouva välillä aika jylhästi vilkaisee miestään. Miesparin toinen puolisko viuhahtelee alituiseen vaatteitta ja nyplää pitsisiä peniksiä, toinen puolisko huokailee ja hoivaa puolisonsa tytärtä. Näissä huvituksissa on tietysti toinen puoli, paras komediahan kätkee tragedioita. Suru, luopuminen ja kipu näytetään elokuvassa koskettavasti ja hienovaraisesti.
Kuvat ovat kauniita, hetkille annetaan valoa ja tilaa. Kuvakulmat ovat harkittuja, esimerkiksi yläviistosta kuvatut paritilanteet jäävät mieleen. Äänimaailma korostaa luonnonääniä ja tunnelmaa, sitä tukee myös kohtauksiin valittu musiikki. Kertojaäänien käyttö lipuu kohti draamamonologeja. Elokuvan keskivaiheen jälkeen on viipyilyä, mutta loppua kohti tunnetiivistymät ja kontrastit jäntevöittävät kuvausta.
Elokuvaesityksen jälkeen Virpi Suutari perusteli lähestymistapaansa siten, että hän halusi tehdä luontoelokuvan ihmisestä, ei missään nimessä puutarhaohjelmaa. Tämä tavoite onnistuu erinomaisesti. Elokuvasta lähdin kuopsuttamaan omaa myöhäissyksyyn maatuvaa pikkupuutarhaani elämän kummallisuudesta ilahtuneena sekä kiertokulun vääjäämättömyyttä surren ja sen hyväksyen.
Kevät
Kesä
Syksy
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 