Vietän lokakuista viikonloppua Haikon kartanossa. Ilma on tyyni, meri elohopeinen, usva ja sade haalistavat ruskaa, puutarha vetäytyy maan väreihin. Menneen kesän maatuvat jäljet levittävät ympärilleen alakuloista tunnelmaa.
Kartanoympäristö tukee lomalukemistoani, joka on Kate Mortonin Hylätty puutarha (suom. Hilkka Pekkanen, Bazar 2014). Se on romanttishenkinen lukuromaani, jossa palastellaan sata vuotta yhden kartanosuvun ankeita salaisuuksia. Australialainen Cassandra alkaa selvittää kuolleen Nell-isoäidin alkuperää ja päätyy valtamerten taa cornwallilaiseen kartanoon.
Nellin menneisyys oli kuin venäläinen puunukke, kysymys kysymyksen sisällä ja taas uusi kysymys kysymyksen sisällä.
Rakenne on nykykirjallisuudelle tavanomainen: siinä poukkoillaan luku kerrallaan eri vuosissa ja eri näkökulmissa. 1900-luvun alussa seurataan salaperäisen Kirjailijattaren, Elizan, elämää. 1970-luvulla etsitään Nellin mukana sukulaisia, ja 2000-luvun puolella Nell-mysteeriä selvitellään Cassandran kanssa. Salaisuudet on helppo arvata kauan ennen henkilöitä, mutta en anna sen haitata, vaan pitkälti koukutun juonirytmitykseen.
”Elämä olisi paljon helpompaa, jos se olisi sadun kaltaista”, Cassandra sanoi. ”Jos ihmiset olisivat vakiotyyppejä niin kuin kertomuksissa.”
”Niinhän he ovatkin, he vain luulevat, etteivät ole. Sekin, joka väittää, ettei sellaisia asioita ole olemassakaan, on kulunut hahmo: ikävä ja pikkutarkka ihminen joka luulee olevansa ainutlaatuinen!”
Auts, sellainen sivallus, mutta siitä huolimatta sanon, että henkilökuvaus on ohutta. Sivuhenkilöt ovat paperinukkeja, yhden ominaisuuden ja ilmeen hahmoja. Salamyhkäisyys pitää päähenkilöitä etäällä lukijasta – ja itsestään. Heistä kaikista kohottuu traaginen tausta, kadotettu lapsuus ja turvayhteys biologisiin vanhempiin. Kaikille on löytynyt joku kaitsija, mutta orpo olo on ja menetykset ovat periytyneet sukupolvelta toiselle.
Arvoituksen mainitseminen sai Cassandran huulet kihelmöimään vasta saadusta tiedosta, joka koski Nellin vanhempia. Salaisuus juuttui kuitenkin palana hänen kurkkuunsa.
Juonta kuljetetaan jännitystyyliin. Mortonin edellinen romaani Paluu Rivertoniin rakentuu samaan sapluunaan. Hylätty puutarha kiertää ja kaartaa lähes 700 sivua ratkaisevia käänteitä. Siten soppaan saadaan ujutettua runsaasti erilaisia tapahtumamausteita, myös dickensiläistä lapsuusankeutta. Burnettin Salainen puutarha on romaanin viitekehys, Burnett jopa vilahtaa hahmona, ja hänen orpokertomuksensa Pieni Lordi (suom. 1892) – lapsuuteni väkevä lukukokemus – mainitaan. Kauhuromanttista kerrosta sipaistaan tarinaan kuin kevytlevitettä. Joukossa on myös Elizan vertauskuvallisia taidesatuja, jotka ovat fantasiapeilikuvia kartanon tapahtumiin. Nykyaikataso kuroo kaikkia juonilankoja yhteen romassilisukkeineen.
Hylätty puutarha on kevyttä vapaa-ajan lukemistoa. Se ei tyrkkää syvien kokemusten äärelle, eikä se tarjoa herkkupaloja kielellistä omaperäisyyttä kaipaaville. Ymmärrän lajityypin, mutta marisen silti. Miksi sankaritarten pitää aina olla leiskuvan punatukkaisia? Miksi romanssimies on ylen täydellinen? Miksi sentimentaalisuuskliseet kasautuvat? Sateisen kartanolepoviikonlopun viihdykkeeksi brittiepookkimausteinen juoniromaani toki sopii. Ja onhan ilmasta ja lukupaikasta riippumatta moni sen parissa viihtynyt, esimerkiksi Ulla, Leena ja Sonja.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 