Delia Owens: Suon villi laulu

Otsikon nähtyäni ailahti: onpa kaunis nimi kirjalle, Suon villi laulu (WSOY 2020). Sitten silmäilin taustatietoja, joiden mukaan kirja on jenkkimenestys ja siirtymässä leffaksi, vaikka odotukset kirjalle eivät olleet järin suuret, osin kai siksi, että esikoiskirjailija Delia Owens on eläkeikäinen biologi.

Ennakkoon arvuuttelin, olisikohan tässä romaanissa jotain suohon liittyvää myyttistä alisen-ylisen rajapintaa, unohtumatonta, tajun ylittävää, mieltä kiertävää. Ei, sitä ei Owensin romaani minulle tarjoa vaan parhaimmillaan konkreettista soista miljöötä. Romaanin hienot kuvaukset marskimaasta ja rämeisestä maisemasta meren pohjukassa ihastuttavat minua. Niissä biologi-kirjailijan tarkkanäköisyys tulee oikeutetusti esille.

”Laguunissa haisi yhtä aikaa sekä elämä että kuolema, toivo ja tuho kietoutuivat orgaanisesti yhteen. Sammakot kurnuttivat. Hän katseli alakuloisena, miten tulikärpäset kirjoivat yötä. Hän ei koskaan kerännyt niitä purkkiin; elävistä olennoista oppi enemmän, kun niitä ei pane purkkiin.”

Luontoyhteys liittyy kiinteästi romaanin päähenkilöön Kyaan. Olosuhteiden pakosta asuinmökin suoympäristö on hänelle ainoa kiintopiste elämässä, ja silloin eläinten, eliöiden ja luontoilmiöiden seuraaminen ja tallentaminen antavat merkityksen yksinäiseen elämään. Monesta syystä eristettynä ja eristyksissä Kya saa oppinsa ihmissuhteisiin luonnonvalinnasta ja luonnosta kuten tulikärpäsistä ja rukoilijasirkoista. Eihän se anna inhimillisesti hääppöistä kuvaa esimerkiksi sukupuolisuhteista tai keinoista suojautua hylkäämiseltä tai peloilta.

Romaani etenee pitkälti kahta aikatasoa vuorotellen, eli samalla kerrotaan Kyan kasvutarina 1950-luvulta lähtien ja paikallisen komistuksen kuolinsyyntutkinta 1969. Kya tunnetaan seudulla nimellä Rämelikka. Tytön masentunut äiti jättää perheen, alkoholisti-isä häviää jonnekin, ja sitä ennen vanhemmat sisarukset ovat karanneet omille teilleen. Alle 10-vuotias tyttö jää erakkona selviämään omin päin. Se ei ympäristöä erityisesti kiinnosta, koska kyse on valkoisen roskaväen jälkeläisestä. Tyttö on kuitenkin välkky ja lahjakas, kasvaessaan kaunistuu ja harjoittaa taiteilija-tutkija-ominaisuuksiaan. Ja rakastuu kahdesti – pettyy yhtä monesti.

wp-1598166901072.jpg

Siispä se juonesta, jossa on minulle liikaa jenkkihenkistä ilmeistä tunteisiin vetoavuutta. Miksei riitä rämelikkuus, miksi erityislahjakkuus runovärssyineen? Miksi susilapsityyppistä selviytymisromantisointia? Miksi tyttökirjaklisee lapsuudenystävyysrakkaudesta?

No, onhan Kyan kauhistuttavassa heitteillejätössä ja pärjäämiskeinoissa päivittelemistä. Silti tökkivät ulkonäköihailut ja päähenkilön kiitetyksi luontokirjailijaksi päätyminen. En ole amerikkalaisten oikeussalikuvausten ystävä, enkä tälläkään kertaa alkanut niitä kaveeraamaan. Rikostutkinnan uskottavuus on niin ja näin, ja samaa voin sanoa muusta. Myönnän kyllä auliisti Owenin onnistuvan luonnehtimaan kipeästi yksinäisyyden ja pettymyksen karvaita kokemuksia.

”Kuu jos joku ymmärsi yksinäisyyttä.
Kya palasi sammakonpoikasten tuttujen vaiheiden ja tanssivien tulikärpästen ääreen, yhä syvemmälle sanattoman erämaan syvyyksiin. Luontoon, joka tuntui tarjoavan ainoan vakaana säilyvän perustan.”

Jotain siis jää kirjasta puuttumaan. Tulee myös tunne, että kirja oli saatava kiireellä päätökseen ja Kyan elinkaari kasaan loppuylläreineen. Kyllä Suon villi laulu on juoneen ja henkilöön viihteisen vetävästi vievä, ja siksi uskon monen tempautuvan erikoisen kasvutarinan kipukohtiin, rakkaussuruihin ja murhatutkinnan jännitysmomentteihin. Ja pystyn hyvin kuvittelemaan, miten notkeasti kirja taipuu elokuvaksi.

Delia Owens
Suon villi laulu
suomentanut Maria Lyytinen
WSOY 2020
285 sivua eKirjana.
Luin Bookbeatissa.

Muualla: Leena Lumi, Lumiomena, Kirjasähkökäyrä, Kirsin kirjanurkka ja Kirjaluotsi.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

4 responses to “Delia Owens: Suon villi laulu

  1. Minä kuuntelin tämän ja olen aikalailla samaa mieltä. Onkohan joku kustannustoimittaja vaatinut tähän alkuperäistä enemmän romantiikkaa tai Kyasta kaunottaren tai mukaan ovelan rikoksen? Osa noista tuntuu päälleliimatuilta perustarinaan selviytymisestä, yksinäisyydestä, luontosuhteesta.

  2. Ritva Suhonen

    Luin kirjan alkukielellä Uudessa-Seelannissa ja rakastuin marskimaahan, jota kirjailija kuvaa ansiokkaasti.
    Oikeussalikuvaukset ja rikoksen selvittely ovat kuin toisesta kirjasta, paljon huonommasta, ja niistä en välittänyt.
    Ihana kirja puutteineenkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s