Jokainen elämä alkaa syntymällä ja päättyy kuolemaan, ja on todella todennäköistä, ettei monestakaan eläjästä jää näkyvää jäljelle. Voiko silti arvottaa elämän kokoa? Epäilen, ja sitä mielestäni epäillee myös Hanya Yanagihara, ja ehkäpä siksi paradoksaalisti Pieni elämä (Tammi 2017) mahdutetaan yli 900 sivuun.
Kaikki nämä sivut tarvitaan. Romaani kertoo neljän college-kaveruksen (Jude, Willem, JB ja Malmcolm) ystävyydestä viisikymppisiksi. Lähinnä kirja keskittyy Juden koko elämänmittaiseen kärsimysnäytelmään, jota voisi lieventää aikuisiän ulkoinen menestys ja hyvää tarkoittavat ihmissuhteet. Niillä ei kuitenkaan paikata elämän alkutaipaleen tuhoja.
Ei liene yllätys, että Pienen elämän kaltainen runsas romaani sisältää valtavat määrät aihelmia ihmiselämän ihmeellisyydestä sekä äärimmäisessä hyvässä että pahassa. Minulle se jättää eritoten voimakkaat jälkijäristykset. Niistä jyrisevin on tämä: miten keinoton läheinen on silloin, kun omakuva on peruuttamattomasti ja parantumattomasti nyrjähtänyt.
Teksti liukuu ja haavoittaa
Ympäristönä hyvinvoiva newyorkilainen liberaalidemokraattinen yläluokka välillä uuvuttaa. Päivälliset, vitsaileva small talk, säätiöiden ja vapaaehtoistyön välityksellä hääritty hyvänteko ja maailmanmatkailu korostuvat tässä eliittiväessä, jossa rotu tai seksuaalinen suuntautuminen ei ole mikään juttu. Yletön kohteliaisuus ja varovaisuus puuttua kukoistaa sivistyneistön käytöksessä. Iso osa dialogia keskittyy pahoitteluihin ja väistelyihin.
Pidän siitä, että vuosia harpotaan muutamin sanoin, ja sitäkin pidän toimivana keinona, miten Juden nuoruuteen ja lapsuuteen peruutetaan säästeliäästi. Se, mitä Judelle on tapahtunut – siinä ei säännöstellä eikä säästellä. Suru, kuvotus ja raivo vuorottelevat lukutunnelmissani niissä kohdin, joissa käsittämätön kaltoinkohtelu kohdistuu juuri heihin, jotka eniten kaipaavat suojelua ja kannattelua. Monikkomuodolla haluan yleistää Juden, sillä judeja ikävä kyllä maailmaan mahtuu kuten myös pahuutta ja pahoja ihmisiä.
Romaanissa painottuu tapahtumien ja tilanteiden kerronta, ja siksi henkilöt jäävät etäälle. Minulle jäävät vieraiksi adoptiovanhemmat, luottolääkäri, JB ja Malcolm. Ei Willemkään kovin liki tule, vaikka hänen osuutensa on merkittävä. Minulle ei aivan selviä, mitä hienouksia näissä kiistämättömän lahjakkaissa tyypeissä on. Kaikissa on haavoineenkin kumman puleerattu pinta. Se on outoa, ja vielä oudompaa on se, ettei se erityisemmin minua haittaa. Ehkä kaiken ylittävä lähipiiristä välittäminen korvaa persoonapurennan.
Tietynlainen pintapuolisuus ei estä sitä, etteikö Juden kohtalo tulisi liki. Hän on keskiö, hänen salattu menneisyyteensä ja kärsimykseensä. Hän on piinattu, ja kaikki läheiset piinattuja siitä. Minäkin.
Elämän tarkoitus
Pieni elämä tarjoaa ounasteluja kaiken tarkoituksellisuudesta. Ei sellaiseksi selity perityt tai tienatut rahakasat, jälkipolville jäävät muotokuvat tai suvun jatkaminen. Eikä elämänarvoituksen ratkaisuna ole sekään, että kärsimyksistä seuraisi palkinto tai hyvitys. Ei seuraa. Kaiken selvintä on se, että kukaan ei ole ansainnut tulla kohdelluksi jollain tavailla tai että ihminen olisi jonkun tietyn suhtautumisen ja kohtalon arvoinen.
Judelle rakkain ystävä Willem yhdessä keskustelussa kiteyttää tarkoituksensa: käyttäytyä niin, että voi olla muille hieno ihminen. Willem näkee myös yleistettävyyttä yksilökohtaisessa.
Silloin Willem oli katsonut Judea ja tuntenut samaa kuin joskus, kun hän oikein juurta jaksaen pohti Judea ja sitä, millaista elämää tämä oli elänyt: sitä olisi kai voinut sanoa murheellisuudeksi, mutta se ei ollut mitään säälivää murheellisuutta, se oli suurempaa ja tuntui sulkevan sisäänsä kaikki ponnistelevat ihmisparat, miljardit hänelle täysin vieraat, jotka elivät elämäänsä, ja tähän murheellisuuteen sekoittui myös ihmetystä ja syvää kunnioitusta siitä, että ihmiset kaikkialla niin sitkeästi jaksoivat yrittää elää, jopa vaikeimpina mahdollisina päivinä, jopa kurjimmissa mahdollisissa olosuhteissa. Elämä on niin murheellista, hän ajatteli niillä hetkillä. Se on niin murheellista, ja silti kaikki elävät sitä. Kaikki me takerrumme siihen, kaikki me etsimme lohtua.
Romaanin loppuluvun sivuilla roikun pitkään, riipun sanoissa, joista luen julkilausumaa yhdestä pienestä elämästä, jossa on poikkeuksellisia tapahtumia mutta jossa on jotain meistä kaikista. Pieni elämä säteilee minulle sanomaa. Ei tarvitse uskoa minkäänmoiseen jumaluuteen, silti minusta romaaniydin palautuu jakeeseen: ”Sen minkä te teette näille kaikkein pienimmille, sen te teette minulle.” Siitä tämä Pieni elämä huutaa suurin kirjaimin, lukuisin sivuin.
Ja niinpä yritän olla ystävällinen kaikelle mitä näen, ja kaikessa mitä näen, näen hänet.
– –
Hanya Yanagihara
Pieni elämä
Arto Schroderus
The Little Life
Tammi 2017
romaani
937 sivua.
Ostin kirjan.
Pieni elämä on jo laajalti luettu – ainakin näissä blogeissa, joissa kaikissa on romaaniin jokin oma kulma:
Kirja vieköön!
Lukuisa
Täysien sivujen nautinto
Elegia
Kirjaluotsi
Lumiomena
Mistä luimme kerran
Yökyöpeli hapankorppu lukee
Kirjasähkökäyrä
Sivutiellä
Kulttuuri kukoistaa
Piippuhyllyllä
Ruskeat tytöt, jossa kirjailijaa on haastateltu.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 