Avainsana-arkisto: Antti Tuomainen

Antti Tuomainen aloitti tuotantonsa synkillä vakavikkodekkareilla, mutta romaanista Mies joka kuoli (Like 2017) lähtien mustan huumorin sävyttämät jännitysromaanit tuntuvat luontuvan tekijälleen ja innostavan lukijoita. Huumoria ei ole ihan helppo sisällyttää rikoksiin, mutta Tuomainen taitaa sen. Minuun vetoaa etenkin sujuvansoljuva kielenkäyttö. Eloisa kuvailu ja sanailu vievät juonta eteenpäin, muovaavat päähenkilöt luonteikkaiksi, tyylittelevät sivuhenkilöt ja rakentavat koomiset tilanteet.

Mainio trilogia seikkailupuiston vakuutusmatemaatikosta päättyi viime vuonna (Jäniskerroin, Hirvikaava ja Majavateoria). Uutuuden Palavat kivet (Otava 2023) tunnistaa tuomaistuotannoksi: pahaa aavistamaton kertojapäähenkilö joutuu osalliseksi vehkeilyjä, petoksia ja murhia. Nyt kyse on kiuasfirmasta ja parista saunamurhasta.

”Saunaa on minusta käytetty hyväksi tässä. Tässä on kyse jostain muusta, ja saunasta on tullut, ehkä sen tuttuuden tai läheisyyden tai jonkin muun ominaisuuden takia, tekoväline. Joku käyttää saunaa tappavana aseena. Ja nyt en tarkoita elokuvaa.”

Kirjan minäkertoja on kiuasfirman viisikymppinen myyntitykki Anni Korpinen, josta huhutaan firman seuraavaa johtajaa. Se herättää muissa erinäisiä epäilyjä niin rikosten kuin romanssinkin suhteen. Huhuista poikkeavan romanssin mahdollisuus kyllä leijuu vanhan suolan janottaessa, sillä Annin liitto kotona lojuvan formulafanaatikon kanssa vaikuttaa olevan loppusuoralla.

•

Palavat kivet on ammattilaisen työtä. Pysyn päähenkilön puolella ja pidän peukkuja. Päähenkilö pinteessä selvittää tilannettaan harkitsevana ja järkevänä kaoottiselta vaikuttavissa kriiseissä. Annin ihastus hahmottuu myös järkiveikoksi, kun muut sivuhenkilöt piirtyvät karikatyyrisiksi huvitustyypeiksi. 

Jännitystäkö? Ei varsinaisesti vaan tuloksena on Annin elokuisen elämän viihdyttävä käännekohtakuvaus. Uutta? Ei varsinaisesti. Kokonaisuudesta kehkeytyy hupaisa tuomaistuote, jopa tilaustyön tuntuinen. Kansainvälisille markkinoille saunahulluus voi olla eksoottinen vetonaula, meitä paikallisia se huvittaa tutun aineksen uudella särmäkulmalla. Sieluni silmin näen romaanin tv-sarjana, jossa yhdistyvät kaurismäkiläinen eleettömyys ja erikoisten henkilötyyppien naurettavuus. Kyllä sen katsoisin.

•

Syyskuun alun Kirjan päivät -kirjakauppakampanjan kaupanpäälliskirja oli tänä vuonna Antti Tuomaisen pienoisromaani Tapahtuu huomenna (Kirjakauppaliitto 2023). Taas on viaton sivullinen vaikeuksissa: työttömäksi joutunut Petteri Puulasmaa ottaa vastaan työn puhelinennustajana. Rahan lypsäminen asiakkailta ei järkimieheltä oikein luista, mutta hänellä ei ole vaihtoehtoja, koska rahapula huoltajuusriidassa painaa yksinhuoltajaa. Hän on oiva kiristyskohde. Kuinkas käykään?

Petterin sympaattisuus isänä ja kaikkensa yrittävänä viraapeliennustajana vetoaa. Tuomaisen teosten tyyliin tässäkin kirjassa poliisi puuttuu peliin, syntyy romanssin mahdollisuus ja lopussa onnenkantamoinen ratkaisee painetilanteen. Lempeä huumori kantaa, ja Tapahtuu huomenna osoittautuu aikuisten saduksi, jossa paha saa palkkansa ja onni hellii hyviä. Siksi kirjaoston kylkiäiskirjasta jää hyvä mieli. Ja mitäpä ostin, jotta sain kaupan päälle tämän? Miki Liukkosen runokirjan Elisabeth.

•

Antti Tuomainen: Palavat kivet, Otava 2023, 176 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Antti Tuomainen: Tapahtuu huomenna, Kirjakauppaliitto 2023, 134 sivua. Sain kylkiäiskirjaksi.

Antti Tuomainen jatkaa sujuvasanaisen jännityksen kirjoittamista. Pikku Siperia (Like 2018) asettuu Tuomais-janallani suosikkini Mies joka kuoli ja sitä seuranneen hitusen pakotetun Palm Beach Finlandin väliin. Syynä on se, että taas minäkertoja alkaa eläväisenä elää mielessäni selvitellen vaimoon liittyviä salaisuuksia (vrt. Mies joka kuoli) ja juoneen kytkeytyy räjähdyksiä, rikollisliigaa ja juonitteluja (vrt. Palm Beach Finland).

Romaani alkaa vetävästi tilanteesta, joka on tyystin kaikkien tilastojen perusteella mahdoton: kaaharin autoon iskee meteoriitti. Mutta sellaista elämässä tapahtuu, täysin odottamatonta. Taivaalta tippunut kimpale osoittautuu kallisarvoiseksi ja se alkaa kiinnostaa Jumalan selän takaisen kylän omaa ja ulkopuolista väkeä.

Jumalan selän takaa kurkkii minäkertoja, tämän itäsuomalaisen kyläkunnan pappi. Hän vartioi vapaaehtoisena kylämuseon meteoriittia, toimii sielunhoitajana ja kamppailee omantuntonsa kanssa. Etenkin vaimo vaivaa mieltä. Joel-papin elämä suistuu raiteiltaan niin meteoriittikisailun kuin henkilökohtaisen elämän vuoksi. Uskoa itseen, ihmisiin ja taivaalliseen johdatukseen koetellaan.

”Suuri suunnitelma on joka tapauksessa meille kaikille tuntematon. Selvää on vain se, että sellainen on olemassa. Se joko perustuu sattumaan ja on sen muovaama, eräänlainen kosminen rulettipöytä, tai sitten on olemassa sekä alku- että loppupiste ja kaikki niiden välillä on liikettä alusta loppua kohden ja liikkeen myötä kaikella on oma paikkansa ja tarkoituksensa. Joko sattumalta tai johdatettuna, se toteutuu mikä toteutuu.”

Noin pappismies pohtii, mutta silti pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan tapahtumiin. Kiinnostavinta romaanissa on minäkertojan pappius suhteessa ajatuksiin uskosta (epäilys) ja toimintatapoihin (oikeuden otto omiin käsiin). Hän on erehtyväinen, itseironinenkin. Ja miten suurta tai pientä on rakkaus? Mitä se kestää?

Talvisen tuppukylän kuvaus vetoaa minuun. Pakkanen ja hiljainen taajama kaamosvalossa välittyvät kirjan sivuilta. Henkilötyypittely toimii myös, kuten myös kumarrukset komiikan puoleen. Elokuvallisuus tulee taas tästäkin Tuomais-kirjasta mieleen. Luvut loppuvat aina koukkuun, josta seuraava otos ja kohtaus voi ponnistaa.

Ongelmani on se, että olen lukijana liukunut hiljakseen dekkari- ja trillerigenren katvealueelle. Toimintaosuudet harvoin sytyttävät minua, nytkin koen niiden aikana lievää vaivaantuneisuutta. Pidän osaa Tuomaisen ratkaisuista melko kuluneina, eikä aviokriisin siemenkään ole ainutlaatuinen.

Vaan siitähän jännäreissä on usein kyse: on olemassa formu, johon mukaudutaan ja jonka reunoja kirjailija parhaassa tapauksessa omaperäisesti levittää. Muotti täytyy sietää, ja saan iloita, kun kirjailijan psykologinen ote voittaa rymistelyn. Tosikkouden torjumisesta annan lisäplussia. Huomaan ynnääväni Pikku Siperian viehätyslukuja: vie se minut selvästi positiivisen puolelle. Erikseen haluan mainita, että pidän loppukappaleesta, joka jättää kihlemöivän tunteen.

Antti Tuomainen
Pikku Siperia
Like 2018
rikosromaani
166 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Antti Tuomaisen rikosromaania Mies joka kuoli (Like 2016) luen kuin katselisin kaurismäkiläistä elokuvaa. Kyllä. Kertoja vaikuttaa tyynen ilmeettömältä, korrektia kieltä käyttävältä mieheltä. Hän toimii hallitusti, vaikka kohtaa odottamattomuuksia. Hän on kuolemassa mutta on enemmän elossa kuin koskaan. Se ei juuri näy ulospäin.

Tapahtumapaikkana on Hamina. Kesäinen kuumuus väreilee kaarevilla kaduilla, omakotipihoilla ja merenrannoilla. Pikkukaupunki hönkii sisäänpäinlämpenevästi. Sammalikossa suhisee, eli lähimetsissä kasvaa  kaupattavia sieniä.

Näennäisen seesteisessä aviossa elelevät Jaakko ja vaimonsa Taina pyörittävät japanilaisten varassa menestyvää sienibisnestä. Jaakko alkaa vähitellen tajuta toimintoja, joilla häntä siirretään aisaa kannattelemaan, toista viulua soittelemaan, ennenaikasta viikatemiestä vartoamaan. Jaakko ryhtyy kaikessa hiljaisuudessa ratkomaan myrkytystä, petosta ja yrityspulmia.

Henkilöt luonnehditaan tarkasti tiiviillä tyylillä. Herkkuhahmoja syntyy näin nopeasti. Suosikkini on kertojan ohella poliisimies Tikkanen. Iloitsen juonen sujuvasta soljuvuudesta. Toiminta harhauttaa minua siinä kuin kertojaakin, eli käänteet yllättävät. Eniten riemastun hirtehisestä sävystä. Se tuulettaa Tuomaisen kirjailijakuvaa, sillä aiempien kirjojen välillä jopa tosikkomaiselta vaikuttava vakavikko virittyy nyt komiikkataajuuksille. Mies joka kuoli hykerryttää ja hyytää.

Virkkeet virtaavat virkistävän veden lailla. Lukeminen on nautinnollista, sen helppous näennäistä. Viihdyttävä rikosromaani rakentuu taitavasti niin, että sanontatavan selkeys viettelee älyämään jotain, joka on pinnanalaista.

Tällaisista rikosromaaneista nautin. Ääritilanteissa kertojasta irtoaa kylmäverisyyttä, mutta merkittävintä on psykologisen tilan ja totuuden selvittäminen. Uskon kaiken. Jopa puun takaa pomppaavan rakkauden. Tuomainen virittää Mies joka kuoli -romaaniin houkuttavan loukun käsitellä isoja asioita pilke silmäkulmassa.

Ehkä ihminen elää vaikka kuolee. Ehkä hänestä jää tänne jotakin, henkäys tai ajatus, jokin, jotakin.

– –

Antti Tuomainen
Mies joka kuoli
Like 2016
rikosromaani
301 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Monissa muissa blogeissa, kuten Arde arvioi, Leena Lumi, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirsin Book Club, Kirja hyllyssä ja Kirjoista ja muista kertomuksista.

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

On ilo lukea luistavavirkkeistä dekkaria. Antti Tuomainen kirjoittaa selkeää ja virkeätempoista proosaa. Tapahtumat, ajatukset ja dialogit vuorottelevat siten, että ilmaisu on kirkas, vaikka kuvatut asiat eivät ole yksiselitteisiä.

Mikäli kukaan ikinä kysyisi minulta, mistä suuret järistykset saavat alkunsa, olisin osannut vastata omasta puolestani: täysin mitättömistä arkisista siirroista, vaikkapa siitä kun tuttu pahvilaatikko vaihtaa metrin verran paikkaansa.

Kaivos (Like 2015) kertoo kolmekymppisestä Jannesta, joka on talousvaikeuksissa kamppailevan päivälehden toimittaja. Tyrkyllä olisi skuuppiaineksinen juttu pohjoisen ympäristörikoskaivoksesta. Työorientoitunut lehtimies joutuu juttua penkoessaan vaikeisiin tilanteisiin. Lisäksi suhde avovaimoon kärjistyy, ja isyysriittämättömyys mietityttää, mitä voimistaa oman Emil-isän yllättävä ilmestyminen 30 vuoden poissaolon jälkeen.

Emil käveli ulos ja katsoi taivaalle. Se näytti korkeammalta kuin päiviin. Lumisade tuli aina niin matalalta. Hän pyrki pitäytymään tosiasioissa, mutta se oli vaikeaa. Yhtä vaikea oli myöntää sitä, mikä hänet oli eniten puhelussa pelästyttänyt.
Poika oli kuulostanut häneltä itseltään.

Janne joutuu kiperiin tilanteisiin, ja isän työkeikat pistävät puolestaan jännittämään, miten leikkaavat pojan ja isän työtehtävät. Juoni kulkee liukkaasti, ja aina kun pelkään ilmeistä selitystä, toisin käy. Lisäksi Kaivos-dekkarissa on virkeää tekstilaji- ja kerrontavaihtelua.

Jännitystasoja on etenkin dekkarin ihmissuhdepuolella. Jannen ja Pauliinan pattitilanne on tavallaan lattea, mutta ymmärrettävästi pikkulapsiajan kireystekijät dokumentoidaan. Jannen itsetutkiskelu on luontevaa – ja samoin se, ettei se yleensä johda mihinkään. Jostain syystä Jannea ja ydinperheongelmia vetävämmiksi kohoavat isän ja äidin jälleennäkemiset sekä niistä viriävät tunnelmat. Isä-Emil on viileä tyyppi, ja onnistuneen säästeliäästi raottuvat hänen ammoisen lähtönsä taustat.

Ei kai Kaivoksen yhteydessä voi olla mainitsematta Talvivaaraa? Aihe on siis ajankohtainen. Yritysmaailman piilopelit eivät noudata samoja sääntöjä kuin ympäristönsuojelu, mikä ei yllätyksiä tuota. Siksi on dekkarille hyväksi, että päähenkilöiden privaattipuolella tapahtuu. 

Kummasti miellyttää se, että päähenkilö ei ole yksityisetsivä tai poliisi. Se laventaa toimintakenttää. Juttua tutkiva rikospoliisi vilahtaa pari kertaa ja näyttäytyy tyylikkäänä karikatyyrina. Muuten ei Tuomainen räväyttele eikä ole dekkariteksteissään huumorimiehiä. Alakuloinen pohjavire on tuttu aiemmista romaaneista Synkkä niin kuin sydämeni (2013) ja Parantaja (2010).

Lumen ja rännän tuprutus, kinokset ja talviöiden valo – ne aistin. Ja kylmyys niin Helsingissä kuin pohjoisessa kaivoskaupungissa pistää hengityksen huurtumaan, vaikka luen kirjaa elokuun auringon lämmittämällä parvekkeella. Tuomaisen aiemmissa romaaneissa sää- ja Helsinki-kuvaukset ovat tarkkoja, ja nyt kuljen vauhdilla mukana talvitunnelmissa kaupunginosasta toiseen maisemat tunnistaen ja kirjailijan tallennustaitoa ihaillen.

Ei Kaivos elämän tarkoitusta ratko, mutta mieluista luettavaa se on lajissaan. Jotain kyllä ratkeaa ihmiselon peruspilareista, rakkaudesta ja perheestä.
_ _ _
Antti Tuomainen
Kaivos
Like 2015
dekkari
326 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Kirjabloggaajista Kaivoksen on lukenut ainakin Lumiomena.

    Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
    Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä, ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen väliltä katkennut.

Hienosti sitaatti kuvaa kirjoittamista yleensä ja samalla kartoittaa fiktiivisen kirjailijahahmon lähtötilanteen. Runoilija pakottautuu etsiväksi joulun alla, ilmastokatastrofin muuttaneessa Helsingissä. Vetinen, kriminaali kaupunki on synkkä, ja synkkä on päähenkilön sydänkin Antti Tuomaisen romaanissa Parantaja (Helsinki Kirjat 2010).

Tomera toimittajavaimo on vainunnut ison rikosjutun, jonka johdosta hän katoaa. Huolestunut runoilijamies alkaa selvittää katoamista ja samalla selviää sarjarikos. Lisäksi minäkertoja raottaa vaimonsa menneisyyttä, samalla omaa suhdettaan nykyisyyteen ja entiseen. Vilpittömänoloista on rakkaus, jota runoilija vaimoaan kohtaan tuntee – koettelu punnitsee luoton ja keston. Lempi ja sitoutuminen ovat lämpövirtaus muuten kosteankalseassa, toivottomassa maailmassa.

Vihmoo taivaan täydeltä, näin Balde Runnerin tunnelmat siirtyvät tulevaisuuden vesikatastrofin Helsinkiin. Miljöön ja ilmapiirin ankeus toimivat tehokkaana kontrastina, sillä yleensä mielikuviin joulusta liittyvät valkea, puhtoinen lumi ja hyvää tahtova henki. Osin kyllä rannikon autioituminen ja veden nousun seuraukset jäävät puolitiehen ja tuhotilanteeseen tarkennus epäselväksi. Tehokkainta on dystooppinen kuva pimeästä, autioituvasta, väkivaltaisuuksien ja vartiointiyritysten valtaamasta kaupungista, jossa poliisi on voimaton ja yksinäinen ratsastaja terhakoituu rakastettunsa pelastuspyrkimyksiin. Parantajaksi ei ole kenestäkään, vähiten ekoterroristeista.

Tuomaisen kieli on sattuvasti sanovaa, etenevää ja tunnetajuista. Takaumat laventavat kerrottua, ja kertojan avaukset ajatteluunsa lähentävät. Kyllä, kyllä, Marlowen lierihattu sopii tämänkin totisen tilanteisiin törmääjän päähän. Harmittaa vetävän alkupuoliskon kannalta, että loppuosassa kaahataan mutkat suoriksi, jolloin juoni yksioikoistuu ja päädytään nopeasti nykäistyihin ratkaisuihin.

Luin kesällä Tuomaisen uusimman, Synkkä niin kuin sydämeni (Like 2013). Siinäkin seikkailee totisenoloinen yksityisetsivä tunnesolmuineen. Jälleen selvityksen alla on rakkaan kohtalo, tällä kertaa päähenkilön äidin. Muistumat menneeseen ja nykyhetki vuorottelevat osuvasti, kerronta on vaivatonta, se pakottaa jatkamaan lukemista ja ihailemaan kaunokirjallista osumatarkkuutta: dekkarikonventioihin syntyy lukuelämyksen vietäviä aukkoja.

Uutuusromaanissa on keskeistä edeltäjän tavoin päähenkilön tunne-elämä. Se pistää lukijan pysymään hänen puolellaan. Etsivä etsiytyy ja joutuu tilanteisiin, jotka jouduttavat salaisuuksien ratkeamista. Ja se taas pakottaa paljastamaan romaanin heikkoudet. Juoninikkarointi ei pidä liitoksiaan loppuun asti; sattumat kiusaavat yllätyksiä hamuavaa lukijaa. Auts, kunpa saisin ällistyä enkä kompastua ilmeisiin.

Tuomaista hehkutetaan kansainvälisesti kiinnostavana jännityskirjailijana. Kaikin mokomin: monet elementit ovat kohdillaan, etenkin kiinnittävän päähenkilökuvauksen taitaminen, kunhan juonikuviot eivät juutu sattumuksiin ja ratkaisut tutunoloisiin verikekkereihin.